»Ei!» huudahti Gora itsekseen, »minun katumusmenoni eivät tapahdu
huomenna! Ne ovat alkaneet tänään. Tänään palaa suurempi tuli kuin se,
joka huomenna sytytetään. Uuden elämäni kynnyksellä minun tulee antaa
suuri uhri, ja siitä syystä Jumala on herättänyt sydämessäni valtavan
kaipauksen. Kuinkapa olisikaan muuten käynyt niin merkillisesti? Ei
ollut olemassa minkäänlaista inhimillistä todennäköisyyttä, että heihin
tutustuisin, ja siinä määrin vastakkaisten luonnonlaatujen yhdyntää
ei tapahdu tässä maailmassa asiain kulkiessa luonnollista latuansa.
Sitäpaitsi ei kukaan olisi voinut uneksiakaan sellaisen valtavan
kaipauksen heräävän minunlaiseni välinpitämättömän henkilön sydämessä,
Tähän saakka olen uhrannut maalleni helposti kaiken sen, mitä olen
uhrannut, ja minulta ei ole milloinkaan vaadittu mitään sellaista,
mikä olisi merkinnyt minulle todellista uhrausta! Minä en ole voinut
milloinkaan käsittää, minkätähden ihmiset ollenkaan kitsastelevat
uhrautuessaan synnyinmaansa hyväksi. Mutta tällaisessa suuressa
luopumisessa ei tavallinen lahja kelpaa. Uhri edellyttää surua, ja
minun uusi syntymäni voi tapahtua ainoastaan sillä ehdolla, että koko
sydämeni tulee tuskan lävistämäksi! Huomenna toimitetaan julkinen
katumukseni yhteisöni jäsenten läsnäollessa. Ja nyt, edellisenä iltana,
on elämäni herra tullut koputtamaan sydämeni oveen. Ellei sydämeni
syvyyksissä tapahdu kaikkein täydellisintä katumusta, kuinka voinkaan
huomenna ottaa vastaan puhdistuksen? Kunhan tarjoan sen lahjan, joka
on uhreista vaikein, tarjoan sen täydellisesti, niin muutun todella
köyhäksi ja pyhitetyksi — muutun bramaaniksi.»
Goran palattua Harimohini sanoi hänelle: »Lähtekää kerallani heti,
olkaa hyvä! Kunhan tulette ja sanotte hänelle sanan, niin kaikki käy
hyvin.»
»Minkätähden lähtisinkään?» kysyi Gora. »Missä suhteessa olenkaan
häneen? En missään, en missään!»
»Hän palvoo teitä kuin jumalaansa ja kunnioittaa teitä kuin
_guruansa_», vastasi Harimohini.
Nuo sanat värähdyttivät Goran sydäntä, mutta hän väitti jälleen vastaan:
»En käsitä, minkätähden lähtisin. Luultavaa on, etten tule enää
milloinkaan häntä näkemään.»
»Totta kyllä», virkkoi Harimohini mielissään hymyillen. »Ei ole oikein
käydä liian usein täysi-ikäisen tytön luona. Mutta en voi lähteä
luotanne, ennenkuin tehtäväni on jotenkin suoritettu. Jos tulen vielä
toiste teitä pyytämään, voitte heti kieltäytyä.»
Mutta Gora pudisteli yhä päätänsä. Ei milloinkaan, ei milloinkaan enää!
Kaikki oli nyt ollutta ja mennyttä. Uhri oli tarjottu Jumalalle, ja
tämä viimeinen seikka ei saanut sen puhtautta vahingoittaa. Gora ei
tahtonut lähteä Sutšaritan luo.
Havaitessaan, että oli mahdoton saada Goraa suostumaan, Harimohini
pyysi häntä: »Jos teidän tosiaankin on kerrassaan mahdoton lähteä,
täyttäkää ainakin tämä pyyntöni, kirjoittakaa hänelle kirje!»
Gora pudisti päätänsä. Se oli mahdotonta. Hän ei voinut lähettää
kirjettä.
»Kirjoittakaa sentään pari riviä!» kehoitti Harimohini. »Minä olen
tullut saamaan teiltä opastusta, koska tunnette hyvin pyhät kirjamme.»
»Mitä opastusta?» kysyi Gora.
»Eikö soveliaaseen ikään ehtineen hindutytön asiana ole mennä naimisiin
ja alkaa suorittaa kotoisia askareita?» selitti Harimohini.
»Kuulkaahan», virkkoi Gora oltuaan hetkisen vaiti, »älkää sekoittako
minua tähän juttuun. En ole mikään kuuluisa kirjanoppinut enkä
niinmuodoin kykene teitä opastamaan.»
»Minkätähden ette sano minulle suoraan, mikä on syvimmän mielenne
toivomus?» huudahti Harimohini tuimasti. »Aluksi te itse sommittelitte
silmukkaa, ja nyt, kun on aika se irroittaa, sanotte: 'Älkää huoliko
minua siihen kietoa!' Mitä tämä oikeastaan merkitsee? Varsinainen
totuus on se, ettette tahdo antaa hänelle selvyyttä.»
Milloin hyvänsä muulloin Gora olisi kiivastunut tuollaisesta
huomautuksesta eikä olisi voinut missään tapauksessa sietää sellaista
syytöstä, vaikka se olisi ollut todenperäinenkin. Mutta tänään
oli alkanut hänen katumuksensa, ja hän ei voinut olla vihoissaan.
Sitäpaitsi hän käsitti mielensä syvimmässä, että Harimohini oli
lausunut julki totuuden. Gora oli kyllin säälimätön katkaistakseen ne
voimakkaat siteet, jotka liittivät hänet Sutšaritaan, mutta tahtoi
jonkin tekosyyn nojalla säilyttää hienon liittävän langan, joka oli
näkymättömissä. Hän siis ei ollut kumminkaan valmis irtautumaan
Sutšaritasta täydellisesti ja lopullisesti.
Mutta kaikki itaruuden jäljetkin oli hävitettävä, sillä hänen ei käynyt
tarjoaminen jotakin toisella kädellä toisen vaatiessa antia takaisin.
Hän otti esiin paperiliuskan ja kirjoitti siihen voimakkain vedoin:
»Naisille on elämän varsinaisen oleellistamisen tienä kaikkien
menestys. Olipa maailma täynnä iloa tai surua — hyveellinen ja
siveä nainen hyväksyy sen ja valitsee tärkeimmäksi uskonnolliseksi
velvollisuudekseen muovata uskontonsa näkyvään muotoon omassa
kodissaan.»
»Olisi hyvä, jos lisäisitte pari sanaa Kailašin suositukseksi»,
ehdotteli Harimohini sen luettuaan.
»Ei, minä en häntä tunne», virkkoi Gora. »En voi kirjoittaa hänestä
mitään.»
Harimohini taittoi kirjeen kokoon erinomaisen huolellisesti, solmi
saaliinsa sarin kulmaan ja lähti kotiin. Sutšarita oli yhä vielä
Anandamojin ja Lolitan luona, ja Harimohini ajatteli, ettei olisi
soveliasta keskustella asiasta siellä, koska Sutšarita voisi kuulla
Lolitan ja Anandamojin vastustavan ehdotusta ja alkaisi epäröidä.
Tuota peläten hän lähetti Sutšaritalle kirjelapun kehoittaen häntä
käymään kotona seuraavana päivänä päivällisen aikaan, koska hänellä oli
tärkeä asia hänen kanssaan pohdittavana. Hän lupasi päästää Sutšaritan
takaisin Lolitan luo jo saman päivän iltapuolella.
Seuraavana päivänä Sutšarita saapui, mielessään varma päätös tehdä
lujaa vastarintaa, koska tiesi tädin alkavan jälleen käsitellä
naimisiinmenoa koskevaa kysymystä. Hän oli päättänyt lopettaa koko
jutun antamalla erittäin varman ja lopullisen vastauksen.
Aterian jälkeen Harimohini aloitti: »Minä kävin eilen illalla
tapaamassa guruasi.»
Sutšaritaa alkoi peloittaa. Oliko täti lähettänyt häntä hakemaan vain
saadakseen jälleen solvata Goraa?
»Älä pelkää», virkkoi Harimohini tyynnytellen. »En mennyt sinne hänen
kanssaan riitelemään. Olin täällä ihan yksin ja ajattelin, että voisin
hyvinkin lähteä kuuntelemaan hänen erinomaisia mielipiteitänsä.
Keskustelun kuluessa tuli mainituksi sinun nimesi, ja minä huomasin
heti hänen olevan samaa mieltä kuin minä. Hän ei pidä hyvänä, että
tytöt pysyvät liian kauan naimattomina. Sanoopa hän niinkin, että
pyhät kirjat tuomitsevat sellaisen menettelyn vääräksi. Se voi käydä
päinsä eurooppalaisissa perheissä, mutta hindujen keskuudessa se on
mahdotonta. Minä puhuin aivan avoimesti Kailašista, ja hän suhtautui
nähdäkseni asiaan erittäin järkevästi.»
Sutšarita oli menehtyä häpeään, kun Harimohini jatkoi: »Sinä
kunnioitat häntä _gurunasi_, ja niin ollen sinun tulee noudattaa hänen
kehoitustansa!»
Sutšarita ei virkkanut mitään. Harimohini jatkoi: »Minä sanoin hänelle:
'Suvaitkaa itse tulla hänelle puhumaan, sillä hän ei ollenkaan kuuntele
minun puhettani.' Hän vastasi: 'Ei, minä en käy enää hänen luonansa
— sen kieltää hindulainen yhteiskuntamme.' Minä kysyin: 'Mitä meidän
siis on tekeminen?' Vihdoin hän kirjoitti jotakin omin käsin sinulle
tuotavaksi. Kas tässä!» Harimohini irroitti hitaasti Sarinsa kulmasta
paperilapun, avasi sen ja levitti Sutšaritan luettavaksi.
Lukiessaan Sutšarita tunsi tukehtuvansa ja käyvänsä jäykäksi ja
liikkumattomaksi kuin puunukke.
Kirjoitettuun lauseeseen ei sisältynyt mitään uutta eikä mahdotonta.
Sutšaritan oma mielipide ei eronnut siinä ilmaistusta ajatuksesta.
Mutta se seikka, että se oli lähetetty nimenomaan hänelle Harimohinin
välityksellä, näytti ilmaisevan tarkoitusta, joka tuotti Sutšaritalle
tuskaa monin tavoin. Minkätähden saapui tämä Goran käsky nimenomaan
tänään? Sutšaritallekin oli varmaan saapuva se päivä, jona hänen oli
mentävä naimisiin — mutta minkätähden piti Gora sellaista kiirettä
hänen tähtensä? Oliko Goran työ, mikäli se koski häntä, tullut
ehdottomaan päätökseen?
Oliko hän Goralle loukkaukseksi hänen velvollisuuksiensa suorituksessa,
vai oliko hän esteenä hänen elämäntyönsä tiellä? Eikö Goralla ollut
enää mitään hänelle antamista ja eikö hänellä ollut mitään toivottavaa
häneltä, Sutšaritalta? Sutšarita ei missään tapauksessa voinut niin
ajatella — hän tahtoi joka tapauksessa yhä katsella eteenpäin. Hän koki
parhaansa mukaan taistella sydämessään tuntemaansa sietämätöntä tuskaa
vastaan, mutta ei voinut saada minkäänlaista lohdutusta.
Harimohini antoi Sutšaritalle runsaasti ajatteluaikaa. Hän lähti
viettämään tavanmukaista iltapuolilepoansa ja herättyään ja palattuaan
hän tapasi Sutšaritan istumassa hiljaa samassa paikassa, mihin hän oli
jäänyt.
»Radhu», virkkoi Harimohini, »minkätähden olet niin mietteliäs,
rakkaani? Minkätähden tämä asia niin kovin sinua ajatteluttaa? Onko
Gourmohan Babu kirjoittanut väärin?»
»Ei», vastasi Sutšarita leppoisasti, »se, mitä hän kirjoittaa, on aivan
totta».
»Mitä siis hyödyttääkään asian tuonnemmaksi siirtäminen, lapseni?»
kysyi Harimohini melkoista rohkeampana.
»En tahdokaan asioita tuonnemmaksi siirtää», vastasi Sutšarita. »Lähden
tapaamaan isää.»
»Kuulehan, Radhu», huomautti Harimohini, »isäsi ei missään tapauksessa
toivo sinun menevän naimisiin hinduperheen jäsenen kanssa — mutta
_gurusi_ sitävastoin — hän — —»
»Täti», huudahti Sutšarita kärsimättömästi, »minkätähden puhutkaan
yhä uudelleen tuolla tavalla? Minä en aio ollenkaan puhua isän kanssa
avioliitosta. Haluan tavata hänet, siinä kaikki!»
Sutšarita voi nyt löytää lohdutusta ainoastaan Pareš Babun seurasta.
Perille saavuttuaan Sutšarita näki Pareš Babun olevan säälimässä
vaatteita matkalaukkuun.
»Mitä tämä merkitsee?» kysyi Sutšarita.
»Minä lähden vaihteen vuoksi Simlaan», virkkoi Pareš Babu nauraen.
»Huomenna aamujunassa.»
Pareš Babun lyhyessä naurahduksessa piili valtavan mieltenkuohun
historia, joka ei jäänyt huomaamatta. Omassa kodissa ahdisteli Pareš
Babua hänen vaimonsa, kodin ulkopuolella olivat samassa toimessa
hänen tuttavansa. He eivät suoneet hänelle hetkenkään rauhaa, ja hän
olisi joutunut olemaan alinomaisen rajuilman keskellä, ellei voinut
joksikin aikaa päästä muualle. Sutšaritan mieltä kosketti kovin, kun
hän näki Pareš Babun itse kokoilevan matkatavaroita seuraavana päivänä
aloitettavaa matkaa varten. Hänestä tuntui surulliselta ajatella,
ettei kukaan perheen jäsenistä auttanut häntä siinä työssä. Niinpä
hän kehoittikin Pareš Babua keskeyttämään askarruksensa, tyhjensi
matkalaukun, kääri kaikki vaatekappaleet kokoon mitä huolellisimmin ja
latoi ne sitten jälleen laukkuun. Pareš Babun mielikirjat hän sijoitti
niin, etteivät ne vahingoittuisi heilahduksissa ja siinä puuhassa
ollessaan hän kysyi leppoisasti: »Lähdetkö yksin isä?»
»Se ei ole minulle ollenkaan vaikeata, Radha!» vakuutti Pareš Babu
havaiten sen kipeän tunnon, joka piili kysymyksen pohjalla.
»Ei, isä, minä lähden kerallasi», virkkoi Sutšarita.
Pareš Babu katsahti Sutšaritan silmiin, ja viimeksimainittu lisäsi:
»Isä, minä lupaan olla sinua häiritsemättä.»
»Minkätähden sanot niin?» kysyi Pareš Babu. »Ethän ole minua
milloinkaan häirinnyt, maammoseni.»
»Minä en voi tulla ollenkaan toimeen, ellen saa olla läheisyydessäsi,
isä», sanoi Sutšarita. »On paljon asioita, joita en vielä ymmärrä ja
ellet sinä niitä minulle selitä, en pääse milloinkaan niiden perille.
Sinä kehoitat minua luottamaan omaan älyyni, isä, mutta minulla ei ole
sellaista älyä, minulla ei ole mielessäni minkäänlaista lujuutta. Ota
minut mukaasi, isä, otathan.»
Tuon sanottuaan hän kääntyi ja kumartui matkalaukun yli kyynelten
alkaessa pirahdella hänen silmistään.