Oli päätetty, että katumusmenot oli suoritettava seuraavana päivänä,
joten Goran piti lähteä puutarhaan tänä iltana. Mutta juuri hänen
ollessaan lähtemässä, saapui arvaamatta Harimohini. Hänet nähdessään
Gora ei ollut ensinkään mielissään. »Ah, tekö», sanoi hän, »minun
täytyy lähteä aivan kohta. Äitikään ei ole nykyjään kotosalla — jos
tahdotte hänet tavata, niin —»
»En, kiitos», vastasi Harimohini. »Olen tullut teitä tapaamaan.
Istuutukaa pieneksi hetkeksi, en pidätä teitä kauan.»
Gora istuutui, ja Harimohini alkoi heti puhua Sutšaritasta. Hän selitti
Sutšaritan saaneen suurta hyötyä Goran erinomaisista opetuksista, jopa
siinä määrin, ettei hän nyt ottanut vastaan kenen hyvänsä tarjoamaa
vettä ja että hänen mielenlaatunsa oli muutenkin muuttunut edukseen.
»Hyväinen aika», huudahti Harimohini, »ettepä tiedä, millainen murhe
minulla on hänestä ollut. Jos voitte johtaa hänet oikealle tielle, olen
teille kiitollinen ikäni kaiken. Tehköön Jumala teistä kuningaskunnan
hallitsijan. Minä toivon, että saatte hyvästä perheestä jalon sukunne
arvoisen tyttären, että kotinne menestyy, että saatte varallisuutta,
onnea ja perillisiä!»
Sitten hän jatkoi selittäen Sutšaritan nyt ehtineen täysi-ikäiseksi,
joten hänet oli toimitettava viipymättä miehelään. Jos hän olisi ollut
hinduperheen jäsen, niin hän olisi jo ollut puoliso ja monen lapsen
äiti. Harimohini uskoi varmaan Goran olevan samaa mieltä siitä, ettei
avioliittoa mitenkään käynyt siirtäminen tuonnemmaksi. Harimohini,
joka oli pitkät ajat kokenut pelon vallassa ratkaista tätä ongelmaa,
oli vihdoin, suurten ponnistusten ja nöyrien pyyntöjen jälkeen, saanut
lankomiehensä Kailašin saapumaan Kalkuttaan. Jumalan avulla olivat
siten poistuneet kaikki ne esteet, jotka olivat aiheuttaneet hänelle
suurta pelkoa ja tuskaa. Kaikki oli järjestyksessä. Morsiamelta ei
vaadittu mitään myötäjäisiä, ja hänen aikaisemman historiansa vuoksi
ei esitetty minkäänlaisia vastaväitteitä — Harimohini oli taitavasti
kaikki järjestänyt — ja nyt, asiain kehityttyä tähän otolliseen
vaiheeseen, Sutšarita oli kääntynyt ihan itsepintaisen vastustelevaksi,
Harimohinin oli mahdoton käsittää, mitä tyttö oikeastaan ajatteli —
Jumala yksin tiesi, oliko hän jonkun henkilön vaikutuksen alaisena, vai
vetikö häntä puoleensa jokin toinen.
»Mutta minä sanon teille suoraan», jatkoi Harimohini, »ettei tyttö
ole teidän arvoisenne! Jos hän naimisiin mentyään asettuu asumaan
maalle, ei kukaan saa hänestä kuulla, ja niin asiat menevät tasaista
menoansa. Mutta te asutte kaupungissa, ja jos te hänet naitte, ette voi
milloinkaan enää näyttäytyä julkisuudessa!»
»Mitä oikeastaan puhutte?» huudahti Gora ärtyisesti. »Kuka on sanonut,
että minun tekee mieli hänet naida?»
»Mitäpä minä tiedän?» puolustelitte Harimohini. »Kun kuulin, että asia
oli mainittu sanomalehdissä, olin häpeään menehtyä!»
Gora arvasi Haran Babun tai jonkun hänen puolueensa jäsenen
kirjoittaneen asiasta sanomalehtiin, puristi kätensä nyrkkiin ja huusi:
»Se on valhe!»
»Sen uskon!» huudahti Harimohini, Goran jyrisevän äänen
säikähdyttämänä. »Nyt esitän teille pyynnön, johon teidän tulee
suostua. Teidän pitää tulla käymään Radharanin luona.»
»Minkätähden?» kysyi Gora.
»Teidän tulee selittää asia hänelle», vastasi Harimohini.
Goran mieli sylkähti, kun hän kuuli tuon ehdotuksen. Hänen sydämensä
sanoi: »Mene tapaamaan häntä tänään viimeinen kerta! Huomenna on
katumusmenojesi päivä — senjälkeen olet askeetti. Tänään on ainoastaan
tämä lyhyt iltahetki jäljellä — voit nähdä hänet ainoastaan tuokion
ajan! Siinä ei varmaankaan ole mitään pahaa, ja jos onkin, niin se
hupenee huomenna tuhkaksi.»
»Sanokaa minulle, mitä minun tulee hänelle selittää», virkkoi Gora
oltuaan hetkisen vaiti.
»Ei mitään muuta kuin tämä», vastasi Harimohini. »Hindulaisten
periaatteiden mukaan on täysikasvuinen tyttö viipymättä naitettava, ja
hinduyhteiskuntaan pääsemistä varten on Kailašin-lainen sulhanen hänen
asemassaan olevalle tytölle arvaamaton hyvä onni.»
Goran sydäntä lävistelivät tuimat nuolet, ja kun hän muisti miehen,
jonka oli kohdannut Sutšaritan talon portilla, hänestä tuntui, kuin
olisivat skorpionit häntä purreet. Hänestä tuntui sietämättömältä
ajatella hetkeäkään, että sellainen mies saisi Sutšaritan vaimokseen.
Hänen mielensä oli kuohuksissa, ja hän huudahti itsekseen: »Ei, se ei
voi koskaan tapahtua!»
Sutšaritan oli mahdotonta liittyä siten kehenkään toiseen. Hänen
syvä, tyyni sydämensä, jonka täyttivät hänen runsaat ajatuksensa ja
tunteensa, ei voinut milloinkaan ilmaista itseään yhtä täydellisesti
jollekulle toiselle miehelle eikä tulisi ilmaisemaan itseään enää
milloinkaan. Kuinka ihmeellistä se olikaan ollut! Millainen sanoin
kuvaamaton läsnäolo olikaan tuntunut salaperäisyyden suojan sisimmässä
kammiossa! Kuinka usein voi sellainen kokemus tulla ihmisen osaksi,
ja kuinka monet olivat nähneet sellaisia ihmeitä? Se mies, jonka
kohtalo oli sallinut siinä määrin syvästi ja oikein oivaltaa Sutšaritan
olemusta kokonaisuudessaan, oli saanut omakseen Sutšaritan itsensä!
Kuinka siis voikaan kukaan muu voittaa hänet haltuunsa?
»Tuleeko Radharanin jäädä yksin koko iäksensä? Onko sellainen kohtalo
mahdollinen?» huudahti Harimohini.
Se oli totta! Huomenna Goran piti suorittaa katumusmenonsa! Sen jälkeen
hän oli oleva ehdottoman puhdas bramaani! Jäisikö siis Sutšarita
yksinäiseksi koko iäkseen? Ja oliko kenelläkään oikeutta pakottaa häntä
elämänsä ajaksi omaksumaan sellaisen aseman? Voiko nainen kantaa niin
raskasta taakkaa?
Harimohini jatkoi juttuansa, mutta Gora ei häntä kuunnellut. Hän mietti
itsekseen: »Isäni on kerran toisensa jälkeen kieltänyt minua ryhtymästä
katumusmenoihin — eikö hänen kieltonsa merkitse mitään? Se, mitä olen
kuvitellut elämäni tarkoitukseksi, voi olla pelkkää kuvittelua, joka
ei ollenkaan soinnu olemukseeni. Minä tulen rammaksi koko iäkseni,
jos yritän kantaa keinotekoisesti omaksumaani taakkaa, jonka alinomaa
painaessa en kykene suorittamaan mitään elämäni tehtävää. Minä alan
huomata, että sydäntäni kietoo kaipaus! Kuinka voinkaan vierittää
hartioiltani tämän paatisen painon? Isäni on jollakin tavoin havainnut,
etten ole syvimmässä sydämessäni mikään bramaani, en mikään askeetti,
ja siitä syystä hän on minua ehdottomasti kieltänyt.»
Gora päätti mennä jo samana iltana Krišnadajalin luo lopullisesti
häneltä kysyäkseen, mikä hänessä havaittu seikka sai hänet sanomaan,
että katumuksen tie oli Goralta suljettu. Kunhan saisi Krišnadajalin
selittämään, niin hän varmaan keksisi jonkin pelastuskeinon.
Pelastuskeinon!
»Odottakaahan hetkinen, tulen aivan heti», sanoi Gora Harimohinille
ja riensi isänsä luo. Hänestä tuntui, että Krišnadajal tiesi jotakin,
minkä nojalla hän voi heti vapautua.
Mutta hänen isänsä huoneen ovi oli suljettu ja pysyi suljettuna,
vaikka Gora koputti pari kolme kertaa. Sieltä uhosi suitsukkeiden ja
sandelipuun tuoksu, sillä Krišnadajal oli tänään syventynyt jonkun
_sannjasinsa_ keralla erikoisen voimallisiin _joga_-harjoituksiin, ja
sellaisissa tapauksissa hän aina sulki ovensa häiritsijöiden varalta.
Koko iltana ei kukaan voinut päästä huoneeseen, olipa asiana mikä
tahansa.