Sutšarita, joka oli kauan sietänyt Harimohinin tyranniutta, tunsi
näinä muutamina Anandamojin seurassa viettäminään päivinä suurempaa
mielenkevennystä kuin milloinkaan ennen. Anandamoji veti häntä
puoleensa niin luontevasti, että Sutšaritan oli vaikea uskoa hänen
olleen milloinkaan tuntemattoman tai etäisen henkilön. Anandamoji
tuntui jollakin tavoin ymmärtävän kaikki, mitä hänen mielessään liikkui
ja osasi mitään lausumattakin saada hänet aivan levolliseksi. Sutšarita
ei ollut milloinkaan ennen lausunut sanaa »äiti» niin sydämestään, ja
hän käytti jokaista mahdollista tilaisuutta nimittääkseen Anandamojia
»äidiksi» silloinkin, kun se ei ollut ollenkaan tarpeen. Kun Lolitan
vihkiäisvalmistelut oli suoritettu ja Sutšarita lepäsi uupuneena
vuoteessaan, hän kykeni ajattelemaan yhtä ainoata asiaa, nimittäin
sitä, kuinka voisi lähteä pois Anandamojin luota, ja alkoi toistaa
itsekseen: »Äiti! Äiti! Äiti!» Hänen niin lausuillessaan hänen
sydämensä tuli niin tulvilleen, että kyynelet alkoivat virrata, ja
seuraavana hetkenä hän huomasi Anandamojin itsensä seisovan vuoteen
vieressä.
»Kutsuitko minua?» kysyi Anandamoji silittäen hänen hiuksiaan.
Sutšarita käsitti lausuneensa ääneen »Äiti, äiti» eikä kyennyt
vastaamaan esitettyyn kysymykseen. Hän peitti kasvonsa Anandamojin
helmaan ja alkoi nyyhkyttää: Anandamoji koki mitään virkkamatta häntä
lohduttaa. Sinä yönä Anandamoji nukkui hänen kanssaan.
Anandamoji ei tahtonut lähteä heti Binoin häiden jälkeen, vaan
sanoi: »He ovat molemmat alokkaita — kuinka voisinkaan poistua
heidän luotansa, ennenkuin heidän kotoiset asiansa alkavat sujua
säännöllisesti?»
»Niinpä jään luoksesi näiksi muutamiksi päiviksi, äiti», virkkoi
Sutšarita.
»Niin, äiti, salli Sutši-_didin_ jäädä luoksemme muutamaksi päiväksi»,
pyysi Lolitakin hartaasti.
Satiš, joka oli kuullut ehdotuksen, saapui sisään ilosta hyppien,
kiersi käsivartensa Sutšaritan kaulaan ja huudahti: »Niin, _didi_,
minäkin jään.»
»Mutta sinullahan on läksysi opittavina, sinä juttuniekka», huomautti
Sutšarita.
»Voihan Binoi Babu minua opettaa!» väitti Satiš.
»Binoi ei voi nyt jatkaa sinun huoltamistasi», huomautti Sutšarita.
»Tietysti voin!» huusi Binoi viereisestä huoneesta. »Kuinka voisinkaan
yhtenä ainoana päivänä unohtaa kaikki, mitä olen oppinut istuessani yön
toisensa jälkeen kirjojeni ääressä?»
»Suostuneeko tätinne?» kysyi Anandamoji.
»Minä lähetän hänelle kirjeen», vastasi Sutšarita.
»Ei, älä huoli sinä kirjoittaa, minä teen sen», ehdotti Anandamoji.
Anandamoji käsitti, että jos Sutšarita itse ilmaisisi halunsa jäädä
pitemmäksi ajaksi, niin Harimohini voisi loukkaantua, mutta jos hän,
Anandamoji, kirjoittaisi, niin koko kiukku suuntautuisi häneen eikä
Sutšaritaan.
Anandamoji ilmoitti kirjeessään, että hänen täytyi jäädä taloon vielä
muutamiksi päiviksi saadakseen talouden kuntoon ja että olisi hänelle
suureksi avuksi, jos Sutšarita voisi hänkin jäädä.
Kun Harimohini sai tuon kirjeen, niin hänen mieleensä nousi sekä kiukku
että epäluulokin. Hän ajatteli, että nyt, kun hän oli estänyt Goran
käymästä talossa, Goran äiti punoi taitavaa verkkoa Sutšaritan varalle,
ja hänestä oli aivan selvää, että kysymyksessä oli pojan ja hänen
äitinsä välinen salaliitto. Nyt Harimohini muisti Anandamojin olleen
alun alkaen epämiellyttävän, koska hänen pyrkimyksensä olivat olleet
aivan ilmeiset.
Harimohini uskoi varmaan vapautuvansa suuresta rasituksesta, kunhan
saisi Sutšaritan naitetuksi kuuluisaan Roin perheeseen. Mutta kuinka
kauan voikaan antaa Kailašin kaltaisen miehen tai kenen muun tahansa
näin odotella? Miesparka tummensi talon seiniä tupakoimalla lakkaamatta
yöt päivät.
Saatuaan kirjeen Harimohini otti kantotuolin ja lähti Binoin taloon.
Sinne saavuttuaan hän tapasi Sutšaritan, Lolitan ja Anandamojin
pohjakerroksen huoneessa keittopuuhissa. Yläkerrassa kuului Satiš
lausuelevan englanninkielen sanoja, niiden kirjoitusmuotoja ja
bengalilaisia vastineita koko naapuristoa säpsähdyttävin kimein äänin.
Hänen kotona ollessaan ääni ei kaikunut niin läpitunkevana, mutta
täällä hän piti erikoista huolta äänen tarpeettomasta kaikuvaisuudesta
siten osoittaakseen, ettei opintoja suinkaan laiminlyöty.
Anandamoji lausui Harimohinin tervetulleeksi erittäin lämpimästi, mutta
Harimohini ei sellaisesta kohteliaisuudesta ollenkaan välittänyt, vaan
aloitti enemmittä esipuheitta: »Minä olen tullut noutamaan Radharania.»
»Hyvä, mutta istuutukaa sentään hetkiseksi!» kehoitti Anandamoji.
»En, kiitos», vastasi Harimohini, »minun hartaudenharjoitukseni ovat
aivan keskeneräiset, en ole ehtinyt päättää aamurukouksianikaan — minun
täytyy palata heti kotiin.»
Sutšarita oli parhaillaan leikkelemässä kurpitsaa eikä virkkanut
sanaakaan, kunnes Harimohmi kääntyi suoraan hänen puoleensa sanoen:
»Etkö kuule, mitä sanon? On jo kohta myöhä.»
Lolita ja Anandamoji olivat vaiti, Sutšarita jätti työnsä, nousi ja
sanoi: »Tule täti!» Sitten hän veti tädin mukanaan erääseen toiseen
huoneeseen ja sanoi päättävästi: »Koska olet tullut minua hakemaan,
en tahdo käännyttää sinua takaisin kaikkien nähden — lähden kotiin
kerallasi, mutta palaan tänne iltapäivällä.»
»Kuulehan tuota!» huudahti Harimohini närkästyneenä. »Minkätähden et
sano, että tahdot jäädä tänne olemaan?»
»En voi jäädä tänne olemaan!» vastasi Sutšarita. »Siitä syystä en
tahdokaan täältä lähteä niin kauan kuin minulla on tilaisuutta olla
hänen seurassaan.»
Tuo huomautus sai Harimohinin raivostumaan, mutta kun hetki ei tuntunut
hänestä otolliselta, hän ei virkkanut mitään vastaukseksi.
»Kas niin, äiti, minä lähden kotiin pariksi tunniksi. Tulen takaisin
aivan pian», virkkoi Sutšarita hymyillen Anandamojille.
»Hyvä niin, kultaseni», vastasi Anandamoji mitään kysymättä.
»Minä palaan iltapäivällä», kuiskasi Sutšarita Lolitalle.
»Entä Satiš?» kysyi Sutšarita, kun he olivat ehtineet kantotuolien luo.
»Ei, jääköön Satiš tänne», virkkoi Harimohini ajatellen, että Satiš
vain häiritsisi kotona ja oli mieluummin pidettävä loitolla
Kun he molemmat olivat ehtineet kantotuoliin, Harimohini yritti
aloittaa keskustelua. Hän virkkoi: »Nyt siis Lolita on naimisissa! Se
on hyvä juttu. Pareš Babun ei enää tarvitse olla huolissaan yhdestä
tyttärestään.» Tuon johdannon jälkeen hän alkoi laajasti esittää sitä
suunnatonta rasitusta, joka naimattomasta tyttärestä on kodissa, ja
osoitti, millaisen sietämättömän pelon vallassa hänen vartijoittensa
täytyi alinomaa olla.
»Mitäpä sinulle sanonkaan? Minunkaan huoleni ei johdu mistään muusta.
Silloinkin, kun toistelen Jumalan nimeä, tuo ajatus palaa lakkaamatta
mieleeni. Tunnustan sinulle peittelemättä, etten enää voi kiinnittää
mieltäni jumalan palvelemiseen niinkuin ennen. Minä sanon: Ah,
Jumalani, sinä olet minulta ottanut kaiken muun, minkätähden nyt punot
tätä uutta paulaa minun varalleni?»
Niinmuodoin kävi ilmi, ettei asia aiheuttanut Harimohinille ainoastaan
maallista huolta, vaan oli vielä esteenä hänen pelastuksensa tiellä.
Ja sittenkin Sutšarita oli vaiti, vaikka kuuli puhuttavan sellaisesta
vaikeudesta! Harimohini ei kyennyt oikein ymmärtämään, mitä Sutšarita
mahtoi ajatella, mutta noudattaen sitä periaatetta, että vaikeneva
suostuu, hän tulkitsi hänen asenteensa omalle näkökannalleen suopeaksi
ja otaksui uhrinsa hieman taipuisammaksi.
Sitten Harimohini vihjaili siihen, kuinka helposti hän oli suorittanut
vaikean tehtävän: avannut hinduyhteiskunnan ovet Sutšaritan laiselle
tytölle, vieläpä niin taitavasti, että Sutšarita voi kaikkein
ylhäisimpienkin bramaanien luona istua rinnan toisten vieraiden kanssa
kenenkään uskaltamatta kuiskatakaan minkäänlaista vastalausetta.
Keskustelun ehdittyä niin pitkälle kantotuoli oli saapunut perille.
Noustessaan toiseen kerrokseen Sutšarita huomasi ulko-ovea vastassa
olevassa pienessä huoneessa palvelijan hierovan öljyä jonkun kylpyynsä
valmistautuvan tuntemattoman miehen jäseniin. Vieras ei ilmaissut
vähintäkään ujoutta Sutšaritan nähdessään, katselihan vain häntä
kiihkeän uteliaasti.
Harimohini selitti, että hänen lankomiehensä oli tullut vierailemaan,
ja edellisten puheiden nojalla Sutšarita hyvin ymmärsi, mistä nuorasta
tässä nykäistiin. Harimohini yritti selittää, että vieraan talossa
ollessa olisi ylen epäkohteliasta poistua jälleen iltapuolella, mutta
Sutšarita pudisti kiivaasti päätänsä ja sanoi: »Ei, täti, minun täytyy
lähteä.»
»Hyvä», virkkoi Harimohini, »jää tänne täksi päiväksi ja lähde
huomenna».
»Kylvettyäni menen isän kanssa aterioimaan ja sitten Lolitan luo»,
sanoi Sutšarita vääjäämättä.
»Mutta Kailaš on tullut sinua katsomaan», tunnusti vihdoin Harimohini.
»Mitä hyötyä hänellä on minun näkemisestä?» kysyi Sutšarita punastuen.
»Kuulehan tuota!» huudahti Harimohini. »Eihän meidän päivinämme käy
sellaista asiaa järjestäminen toisiansa näkemättä! Minun nuoruuteni
aikana oli toisin laita. Enosi ei nähnyt minua ennenkuin vihillä
oltaessa.» Asiaan siten ylimalkaisesti viitattuaan Harimohini alkoi
seikkaperäisesti kertoa oman avioliittonsa valmisteluista. Hän kertoi,
kuinka asian alulleen tultua saapui kaksi Roi-perheen vanhaa ja
uskottua palvelijaa sekä pari heidän apulaistansa, suuret turbaanit
päässä ja sauvat käsissä, hänen isänsä taloon morsianta näkemään. Hän
kuvaili, kuinka kiihtyneessä mielentilassa silloin olivat hänen omat
vaalijansa ja millaisiin valmistuksiin ryhdyttiin Roi-suvun edustajien
asianmukaiseksi vastaanottamiseksi ja kestitsemiseksi. Harimohini
lopetti esityksensä syvään huoaten ja sanoen: »Nykyaikana on kaikki
toisin.»
»Sinulla ei ole siitä suurta vaivaa», vakuutti Harimohini, »kunhan olet
hänen seurassaan viisi minuuttia, siinä kaikki.»
»En!» virkkoi Sutšarita painokkaasti.
Harimohinia tuon kiellon painokkuus ja päättäväisyys melkoisesti
hämmästytti. Hän sanoi: »Hyvä; käy päinsä, vaikka et näyttäydykään.
Teidän ei tarvitse välttämättä nähdä toisianne — mutta Kailaš on
nykyaikainen nuori mies, hyvin kasvatettu, hän ei kunnioita mitään
enempää kuin sinäkään, ja sanoo haluavansa nähdä morsiamensa omin
silmin. Kun sinä muutenkin esiinnyt julkisuudessa, minä sanoin, ettei
voinut olla mitään estettä, ja lupasin järjestää kohtauksen jonakin
päivänä. Mutta jos ujostelet, niin eihän haittaa, vaikka hän ei sinua
näekään.»
Sitten Harimohini alkoi ylistää Kailašin ihmeellistä oppineisuutta,
kuinka hän oli yhdellä ainoalla kynänvedolla saattanut kyläkunnan
postimestarin ahtaalle ja kuinka kaikki naapurikylienkin asukkaat
oikeusjuttuja aloitellessaan tai anomuksia sommitellessaan
aina kysyivät aluksi neuvoa Kailašilta. Hänen luonteestaan ja
luonnonlaadustaan oli kerrassaan turha puhua. Ensimmäisen vaimonsa
kuoltua hän ei ollut tahtonut mennä uusiin naimisiin, vaan oli
noudattanut hengellisten opettajiensa neuvoa ystäviensä ja
sukulaistensa uudistuvista kehoituksista huolimatta. Harimohini
oli sanomattomasti vaivautunut kokiessaan saada hänet suostumaan
tässä tapauksessa. Luuliko Sutšarita hänen halunneen kuulla asiasta
puhuttavankaan? Olihan hän suuri suvultansa! Ja yhteiskunta piti häntä
suuressa kunniassa!»
Sutšarita ei kumminkaan tahtonut aiheuttaa tuon kunnioituksen
vähenemistä; hän ei pitänyt itsekkäästi silmällä omaa
kunnianhohdettansa. Hän selitti avoimesti, että ellei
hinduyhteiskunnasta löytyisi hänen sijaansa, tuo ei ollenkaan hänen
mieltänsä kuohuttaisi. Tämä typerä tyttö ei ottanut ollenkaan
ymmärtääkseen, että sellaisin ponnistuksin saavutettu Kailašin
suostumus ei ollut hänelle vähäinen kunnia — päinvastoin: hän näytti
pitävän sitä solvauksena. Harimohinia sellainen nykyajan vastahakoisuus
kerrassaan suututti.
Kiukuissaan hän alkoi esittää kaikenlaisia Goraan kohdistuvia
syytöksiä. Hän kysyi, millainen yhteiskunnallinen asema oli miehellä,
joka kehuskeli olevansa mitä parhain hindu. Harimohinin teki
mieli tietää, kuka häntä mitenkään kunnioitti. Ja kuka oli kyllin
vaikutusvaltainen suojellakseen häntä niistä vaikeuksista, jotka
tulisivat hänen osakseen yhteiskunnan taholta, jos hän naisi Brahma
Samadziin kuuluvan rahakkaan tytön? Siinä tapauksessa kuluisivat kaikki
rahat ystävien lahjomiseen, jotteivät he mitään virkkaisi! Ja niin
edespäin.
»Minkätähden puhut noin, täti?» kysyi Sutšarita. »Tiedäthän varsin
hyvin, että tuo kaikki on ihan aiheetonta!»
»Kun ihminen on ehtinyt minun iälleni», ivaili Harimohini, »ei
kukaan kykene johtamaan häntä harhaan. Minä pidän silmäni ja korvani
avoinna. Minä näen, kuulen ja ymmärrän kaikki ja olen vaiti ainoastaan
hämmästyksen vuoksi.»
Sitten Harimohini sanoi varmaan uskovansa, että Gora oli salaliitossa
äitinsä kanssa saadakseen Sutšaritan vaimokseen ja ettei suunnitellun
liiton varsinainen tarkoitus suinkaan ollut jalo. Hän lisäsi, että
ellei hänen itsensä onnistuisi pelastaa Sutšaritaa Roi-suvun taholta
tulleen tarjouksen nojalla, niin Goran salajuoni osoittautuisi ajan
pitkään menestykselliseksi.
Tuo oli liikaa kärsivälliselle Sutšaritallekin, joka huudahti: »Ne,
joista te puhutte, ovat kunnioittamiani henkilöitä, ja koska teidän on
mahdoton vähimmässäkään määrin käsittää suhtautumistani heihin, niin
minulla on yksi ainoa mahdollisuus — minun täytyy lähteä täältä pois —
kun olette jälleen järkevä ja minä voin elää ja olla seurassanne, tulen
takaisin.»
»Ellet ollenkaan taivu Gourmohaniin», tiukkasi Harimohini, »ja ellet
aio mennä hänen kanssaan naimisiin, niin minkätähden moitit tätä
sulhasta? Vai aiotko jäädä naimattomaksi?»
»Miksipä en!» huudahti Sutšarita. »Minä en tosiaankaan mene milloinkaan
naimisiin.»
Harimohinin silmät suurenivat hämmästyksestä, ja hän huudahti: »Aiotko
siis jäädä aina vanhoille päivillesi —?»
»Kuolemaani saakka!» sanoi Sutšarita.