Binoi tiesi Goran nykyisin lähtevän ulos erittäin varhain aamusella,
joten hän meni maanantaina, jo ennen päivänkoittoa suoraan hänen
makuusuojansa ylimpään kerrokseen. Kun Goraa ei sieltä löytynyt,
Binoi kysyi palvelijalta, joka sanoi hänen olevan rukoussuojassa
hartaudenharjoituksessa. Binoita tuo hieman ihmetytti. Rukouskammion
ovelle ehdittyään hän näki Goran silkkiin verhoutuneena, kumminkin
niin, että hänen valtava vaalea ruumiinsa oli suurelta osalta
näkyvissä. Binoi oli sitäkin enemmän ihmeissään nähdessään Goran
tosiaankin suorittavan uskonnollisia puhdistusmenojansa.
Askelia kuullessaan Gora katsahti taakseen, näki Binoin ja huudahti
harmistuneena: »Älä tule tähän huoneeseen!»
»Älä huoli olla peloissasi», lohdutti Binoi. »En tule sisään. Olen vain
tullut sinua tapaamaan.»
Gora tuli huoneesta, vaihtoi vaatteita ja vei Binoin yläkertaan. Siellä
he istuutuivat, ja Binoi kysyi: »Tiedätkö, että tänään on maanantai,
Gora-veikko?»
»Epäilemättä on maanantai», nauroi Gora. »Kalenteri ei erehtyne, ja
sinä puolestasi tuskin voit erehtyä luulemaan tätä päivää miksikään
muuksi kuin maanantaiksi. Missään tapauksessa tämä päivä ei ole
tiistai.»
»Minä tiedän, ettet luultavasti tule», sopersi Binoi, »mutta en voinut
asiaa toteuttaa saamatta ainakin kerran keskustella kanssasi tänään».
Gora istui äänetönnä, mitään vastaamatta, ja Binoi jatkoi: »Onko siis
päätetty asia, ettet voi tulla vihkiäisiini?»
»Minä en voi tulla, Binoi», vastasi Gora.
Binoi vaikeni, ja Gora, joka salasi sydäntä ahdistavan tuskaisen
tunnon, virkkoi nauraen: »Ja mitäpä tuosta, vaikka en tulekaan? Sinä
olet voitollinen, koska olet saanut äidin sinne houkutelluksi. Minä
yritin parhaani mukaan estää häntä, mutta turhaan. Niinpä minun täytyy
vihdoin tunnustaa hävinneeni äidinkin ollessa kysymyksessä. Kaikki
kartan osoittamat maat ovat pian maalatut vihamiehen värein. Minun
kartallani ei piankaan ole jäljellä ketään muuta kuin minä itse!»
»Ei, veljeni, älä soimaa minua!» pyysi Binoi. »Minä sanoin hänelle
kerran toisensa jälkeen, ettei hänen tarvitse tulla vihkiäisiini, mutta
hän sanoi: 'Kuulehan, Binoi, ne, jotka eivät tahdo tulla vihkiäisiisi,
eivät tule, vaikka heidät kutsuttaisiin, ne taas, jotka tahtovat tulla,
tulevat siinäkin tapauksessa, että kiellät heitä tulemasta, joten
sinun on paras olla aivan vaiti.' Kuulehan, Gora, sinä sanot, että
sinun täytyy tunnustaa joutuneesi häviölle. Mutta sinä joudut häviölle
taistellessasi äitiäsi vastaan, etkä ainoastaan kerran, vaan tuhat
kertaa! Mistäpä löytäisitkään hänen vertaisensa äidin?»
Yritettyään parhaansa mukaan saada Anandamojia jäämään pois Binoin
vihkiäisistä Gora ei kumminkaan ollut syvimmässä mielessään kovinkaan
pahoillaan, kun Anandamoji hänen suuttumuksestaan ja alakuloisuudestaan
huolimatta kieltäytyi häntä kuuntelemasta; tunsipa Gora sen johdosta
iloakin. Varmasti tietäessään, ettei Binoi voinut milloinkaan menettää
sitä äidin mittaamattoman rakkauden osaa, joka oli taivaan kasteena
langennut hänen ylitseen, Gora oli tyytyväinen ja rauhallinen
huolimatta siitä juovasta, joka oli auennut hänen itsensä ja Binoin
välille. Kaikissa muissa suhteissa he voivat joutua eroamaan toisistaan
kuinka kauas tahansa, mutta äidin sammumaton rakkaus oli yhdistävä
ystävykset kaikkein kiinteimmin ja hellimmin sitein koko elämän ajaksi.
»Niinpä lähden tästä, veikko», virkkoi Binoi. »Jos sinun on kerrassaan
mahdoton tulla, en sinua odota, mutta älä haudo sydämessäsi
minkäänlaista minuun kohdistuvaa kaunaa. Kunhan käsittäisit, millainen
suuri tarkoitus on elämässäni täyttynyt tämän liiton nojalla, et
missään tapauksessa sallisi tämän avioliiton aiheuttavan ystävyytemme
katkeamista. Sen voin sinulle vakuuttaa.» Niin sanoen hän nousi
lähteäkseen.
»Istuhan, Binoi, istu!» kehoitti Gora. »Hyvän onnen tuokiohan tulee
vasta illalla — mitäpä syytä sinulla on nyt niin kiirehtiä?»
Binoi istuutui heti uudestaan; tuo odottamaton ja lämmin kehoitus sai
hänen sydämensä sulamaan.
Ystävykset alkoivat nyt pitkistä ajoista keskustella kuten aina
ennenkin. Gora kosketti samaa herkkää kieltä, joka tänään soi Binoin
sydämessä, ja Binoi alkoi puhua taukoamatta. Binoi kertoi monia varsin
vähäpätöisiä seikkoja, jotka olisivat näyttäneet mitättömiltä ja
naurettaviltakin, jos hän olisi kirjoittanut paperiin, mutta joissa
siten kerrottuina oli sävelletyn kertovan runoelman sulo! Binoi kuvaili
sydämessään näyteltyä ihmeellistä näytelmää niin taitavasti, että
se ilmeni syvästi liikuttavana ja täynnä verratonta kauneutta. Mikä
olikaan tuo hänen elämänsä verraton kokemus? Saivatko kaikki kokea sen
sanomattoman tunnon, joka täytti hänen sydämensä? Oliko jokaisella
kyky se käsittää? Binoi vakuutti itselleen, ettei miehen ja naisen
välisessä tavallisessa suhteessa mitenkään voinut soida sellainen
ylevän juhlallinen sävel, ja hän pyysi kerran toisensa jälkeen Goraa
olemaan vertaamatta sitä toisten suhteisiin. Tuntui epäiltävältä,
oliko milloinkaan tapahtunut kenellekään toiselle ihmiselle samaa kuin
Binoille! Jos sellaiset kokemukset olisivat yltäyleisiä, niin koko
inhimillistä yhteiskuntaa kuohuttaisi joka puolella uuden elämän hyöky,
niinkuin kevään henkäillessä kaikki metsät riemuitsevat raikkaine
lehtineen ja kukkineen. Siinä tapauksessa ihmiset eivät viettäisi
tylsää elämää nukkuen ja syöden, vaan heissä piilevä kauneuden
voima kehkeytyisi luonnostaan mitä erilaisimmin muodoin ja värein.
Siinä oli se taikasauva, jonka kosketus ei voinut jättää ketään
välinpitämättömäksi tai tunteettomaksi. Sen vaikutuksesta muuttuivat
kaikkein tavallisimmatkin ihmiset poikkeuksellisiksi, ja jos ihminen
kerran joutui kokemaan tämän harvinaisen elämyksen voimaa, hän oppi
tuntemaan elämän totuuden.
»Gora», virkkoi Binoi innoissaan, »minä vakuutan sinulle, että ainoa
keino, jonka nojalla ihmisen koko olemus voidaan hetkessä valveuttaa,
on tämä rakkaus — olipa syy mikä tahansa, joka tapauksessa on varmaa,
että tämä rakkaus ilmenee keskuudessamme heikkona, ja senvuoksi emme
kykene itseämme täydellisesti oleellistamaan — emme tiedä, mitä meissä
piilee, emme kykene sitä ilmaisemaan, ja meidän on mahdoton lahjoittaa
sitä, mikä on sydämeemme kertynyt — siitä syystä vallitsee joka
taholla sellainen ilottomuus, sellainen hilpeyden ja ystävällisyyden
puute! Siitä syystä on laita niin, että paria sinunlaistasi henkilöä
lukuunottamatta kukaan ei tajua, että meissä kaikissa asuu suuri
sielu — tavanomainen tajunta ei sokeudessaan kykene tuota tosiasiaa
havaitsemaan.»
Binoin intomielisen esityksen katkaisi tähän kohtaan Mohim, joka
äänekkäästi haukotellen nousi vuoteestaan ja lähti pesemään kasvojaan
ja käsiään. Binoi nousi ja sanoi hyvästi Goralle.
Gora huokasi syvään seisoessaan siinä kattotasanteella katsellen kohti
lähenevää päivänkoittoa. Hän käyskeli katolla pitkän aikaa. Tänään hän
ei lähtenyt tavanomaisille vieraskäynneilleen maaseudulle.
Gora tunsi tänä aamuna omassa sydämessään kaipausta ja tyhjyyttä, jota
ei voinut auttaa minkäänlaisella työllä. Ei ainoastaan hän itse, vaan
koko hänen elämänsä työ tuntui ojentavan käsiänsä kohti korkeutta ja
sanovan: Minä kaipaan valoa, kirkasta ja kaunista valoa. Tuntui siltä,
kuin kaikki ainekset olisivat olleet saatavissa, kuin timantit ja
jalokivet eivät olisi olleet kallishintaiset, kuin rautaa ja terästä ei
olisi ollut vaikea saada — mutta missä olikaan aamunkoiton herkkä ja
kaunis valo, toivon ja lohdutuksen kirkastama? Sen lisäämiseksi, mikä
jo on hallussamme, emme tunne tarvitsevamme mitään ponnistusta, mutta
me odotamme sitä, mikä tekee sen säteilevämmäksi ja suloisemmaksi.
Kun Binoi oli sanonut, että eräinä hyväonnisina hetkinä, löytäessämme
tyyssijan miehen ja naisen välisestä rakkaudesta, eräs harvinainen
kokemus kirkastaa elämäämme, ei Gora voinut suoriutua asiasta nauraen,
kuten ennen. Hän tunnusti itselleen, ettei tuo ollut mikään tavallinen
sielujen liitto, vaan ihmisen elämän täydellistymistä, heimolaisuutta,
jonka nojalla kaikki saavutti suuremman arvon, joka loi hahmoa
ihmisen kuvitteluun ja täytti hänen ruumiinsa uudella elämällä. Se ei
ainoastaan lisännyt ruumiin ja sielun voimia kaksinkertaisiksi, vaan
loi vielä elämään uutta mehua.
Tänä päivänä, jona Binoi itse erotti itsensä yhteiskunnasta, hänen
sydämensä oli herättänyt Goran sydämessä moitteettoman sopusoinnun
sävelet. Binoi oli poistunut hänen luotansa, mutta nuo sävelet
jäivät koko päiväksi soimaan hänen mieleensä. Samoinkuin kaksi kohti
valtamerta rientävää virtaa yhtyy toisiinsa, samoin Binoin rakkaus
Goran omaan rakkauteen yhtyen liitti aallon toiseen aaltoon. Se, mitä
Gora oli yrittänyt kaikin mahdollisin tavoin itseltänsä salata sitä
heikentäen, estäen ja peitellen näkyvistä, oli nyt rikkonut rantansa ja
ilmennyt selvänä ja ehdottomana. Gora ei enää kyennyt soimaamaan sitä
sopimattomaksi eikä tuomitsemaan sitä ylenkatsottavaksi.
Koko päivä kului sellaisissa ajatuksissa, ja kun illan valo vihdoin
alkoi himmetä hämäryydeksi, Gora heitti liinan hartioilleen ja lähti
kadulle sanoen itsekseen: »Minä vaadin omakseni sen, mikä minulle
kuuluu. Muuten elämäni kuluu hyödyttömästi tässä maailmassa.»
Gora uskoi aivan varmaan, että Sutšarita odotti tässä maailmassa hänen
kutsuansa, ja hän päätti tehdä kutsunsa tänä iltana lopulliseksi ja
täydelliseksi.
Kun Gora kulki Kalkuttan vilkasliikkeisiä katuja, hänestä tuntui, kuin
hän olisi ollut kaiken ja kaikkien koskettamattomissa. Hänen mielensä
keskittyi kiinteästi yhteen ainoaan esineeseen siten jättäen ruumiin
rajat ja liikkuen jossakin etäällä.
Saavuttuaan Sutšaritan talon eteen Gora yhtäkkiä havahtui. Hän ei ollut
milloinkaan ennen tavannut talon porttia suljettuna, mutta nyt hän sitä
työntäessään huomasi sen olevan lukossakin. Sitten hän seisoi hetkisen
epäröiden, koputti pari kolme kertaa äänekkäästi, kunnes palvelija tuli
ulos, näki Goran illan himmeässä valossa ja sanoi kysymättä: »Neiti ei
ole kotona.»
»Missä hän on?» kysyi Gora.
Hän sai tietää, että Sutšarita oli pari kolme päivää sitten lähtenyt
jonnekin auttamaan Lolitan häävalmisteluissa.
Hetkisen Gora ajatteli lähteä vihkiäistilaisuuteen, ja hänen siinä
epäröidessään tuli talosta tuntematon babu, joka kysyi häneltä: »Mistä
on kysymys, sir? Mitä haluatte?»
»En mitään, kiitos kysymästä», vastasi Gora silmäiltyään kysyjää
kiireestä kantapäähän.
»Tulkaa sisään, olkaa hyvä, istukaa hetkinen ja tupakoikaa», kehoitti
Kailaš.
Kailaš tunsi seuran puuttuessa olonsa sangen ikäväksi ja olisi ollut
sangen iloinen, jos olisi saanut jonkun kerallaan juttelemaan. Päivän
aikaan hänen onnistui saada aika jotenkin kulumaan; hän lähti piippu
kädessä poikkikadun päähän ja katseli valtakadulla liikkujoita,
mutta kun sitten tuli ilta ja hänen oli vetäydyttävä sisään, hän
melkein nääntyi ikävään. Kaikki ne asiat, joista hän voi Harimohinin
kanssa keskustella, olivat loppuun pohditut, sillä Harimohinin
keskusteluaiheet olivat sangen rajoitetut. Niinpä Kailaš sijoittikin
makuusijan ulko-oven edessä olevaan pieneen suojaan ja istui toisinaan
siinä keskustellen ajankuluksi palvelijan kanssa.
»Ei, kiitos, en voi nyt viipyä», vastasi Gora, ja ennenkuin Kailaš oli
ehtinyt enempää kysyä, hän oli jo toisella puolella katua.
Gora uskoi varmaan, etteivät useimmat hänen elämänsä tapahtumat
olleet satunnaiset ja etteivät ne johtuneet vain hänen yksilöllisistä
toiveistaan. Hän uskoi syntyneensä täyttämään maansa kohtalon korkean
ohjaajan hänelle asettamaa erikoista tehtävää.
Siitä syystä olivat hänen elämänsä vähäpätöisimmätkin tapahtumat
hänestä erikoisen merkittävät, ja kun hän nyt, hartaasti haluten
Sutšaritaa tavata, oli löytänyt talon portin suljettuna ja kuuli,
ettei Sutšarita ollut kotona, hän uskoi varmaan, että tähän hänen
toiveittensa estymiseen sisältyi syvää tarkoitusta. Se korkea voima,
joka Goran askelia johti, oli siten ilmaissut vastustavansa sellaista
suuntautumista. Oli selvää, että tässä elämässä portti oli suljettu ja
ettei Sutšarita ollut tarkoitettu hänelle. Goran-lainen mies ei saanut
sallia omien toivelmiensa pettävän itseänsä — ilon samoinkuin surunkin
tuli jättää hänet välinpitämättömäksi. Hän oli Intian bramaani, hänen
asiansa oli palvoa jumalallista olentoa Intian puolesta, ja hänen
työnänsä olivat uskonnolliset harjoitukset. Kaipaus ja kiintymys eivät
olleet häntä varten, ja hän sanoi itsekseen: »Jumala on ilmaissut
minulle riittävän selvästi kiintymyksen luonteen. Hän on osoittanut
minulle, ettei se ole puhdasta ja ettei siihen sisälly mitään lepoa.
Se on punaista ja kiihdyttävää kuin viini — se ei salli mielen pysyvän
tyynenä, se saa toisen asian ilmenemään toisena — minä olen _sannjasi_,
minun oleellistamisessani ja palvonnassani ei sillä ole mitään sijaa.»