Liina kiedottuna vyötäisille, yllään Tussoren silkistä valmistettu puku
ja kädessä kangaslaukku, Kailaš ilmaantui Harimohinin luo ja kumarsi
hänelle kunnioittavasti. Hän oli suunnilleen kolmenkymmenenviiden
vuoden ikäinen, hänen vartensa oli lyhyt, kasvot lihavat ja ihonpinta
kimmoisa. Hänen leukaansa ei ollut ajeltu päivään, ja se oli
sänkipeltoa muistuttava.
Harimohini oli ylen iloinen pitkistä ajoista nähdessään appensa perheen
jäsenen ja huudahti mielissään: »Kas, kas, Siinäpä on minun Thakurponi!
Istuhan, istuhan!» Hän levitti tulijalle heti maton kysyen tahtoiko hän
hieman vettä.
»En, kiitoksia», vastasi Kailaš, ja lisäsi: »Te näytte olevan varsin
hyvissä voimissa.»
»Hyvissä voimissa!» huudahti Harimohini pahoillaan — hänen mielestään
oli loukkaavaa, jos sanottiin hänen voivan hyvin. »Kuinka voitkaan niin
sanoa?» jatkoi hän, luetteli sitten erilaiset raihnautensa ja lisäsi:
»Kunhan saisin kuolla, niin pääsisin tästä kehnosta ruumiistani!»
Kailaš esitti tuohon elämänhalveksimiseen kohdistuvan vastaväitteen
ja huomautti, että vaikka hänen veljeänsä ei ollut enää olemassa, he
kaikki kuitenkin sydämestään toivoivat Harimohinin elävän kauan. Hän
sanoi: »Teidän ei pidä puhua niin. Ellette olisi elossa, en minä olisi
nyt Kalkuttassa. Olenhan ainakin saanut jonkinlaisen suojan pääni
päälle täällä teidän kodissanne.»
Kerrottuaan juurta jaksain kaikki sukulaisia ja kylänmiehiä koskevat
uutiset Kailaš yht'äkkiä katsahti ympärilleen ja virkkoi: »Tämä on
luullakseni se talo?»
»Niin on», vastasi Harimohini.
»Talo on hyvin rakennettu, näen mä», huomautti Kailaš.
»Epäilemättä, joka kohdastaan!» huudahti Harimohini kokien yllyttää
Kailašia sitäkin suurempaan innostukseen.
Kailaš otti tarkoin huomioon, että vuoliaiset olivat tukevat ja ettei
oviin ja ikkunoihin ollut käytetty pelkkää mangopuuta. Häneltä ei
myöskään jäänyt tarkastamatta, olivatko seinät kahden vaiko vain
puolentoista tiilen paksuiset. Sitäpaitsi hän tiedusteli, kuinka monta
huonetta oli yläkerrassa ja kuinka monta alhaalla, ja oli yleensä
varsin tyytyväinen huomioihinsa. Hänen oli vaikea arvioida, mitä
sellainen rakennus saattoi tulla maksamaan, koska ei ollut mikään
asiantuntija tiilikiveä, muurisavea ja niiden hintaa koskevissa
seikoissa, mutta siitä huolimatta hän siinä varpaitaan vaaputellessaan
laskeskeli, että talon oli täytynyt tulla maksamaan suunnilleen
viisitoista tai kaksikymmentä tuhatta rupiaa. Hän ei kumminkaan
lausunut arveluaan julki, vaan huomautti: »Mitä arvelette, kälyseni,
talo on varmaan tullut maksamaan seitsemän tai kahdeksan tuhatta, vai
mitä arvelette?»
»Mitä sanotkaan?» huudahti Harimohini Kailašin maalaistietämättömyyttä
ihmetellen. »Seitsemän tai kahdeksan tuhatta tosiaankin! Se ei ole
voinut maksaa vähempää kuin kaksikymmentä tuhatta!»
Kailaš alkoi tarkastella kaikkea nähtävissään olevaa mitä
tarkkaavaisimmin. Hän tunsi erinomaista tyydytystä ajatellessaan, että
hän voi tulla tämän hyvin rakennetun talon, sen jykevien vuoliaisten ja
teak-puisten ovien ja ikkunoiden ainoaksi valtiaaksi, kunhan suostui
päätänsä nyökäyttämään. Hän virkkoi: »Kaikki hyvin, mutta kuinka on
tytön laita?»
»Hänet on äkkiä kutsuttu tätinsä luo, ja hän on mennyt sinne kolmeksi
neljäksi päiväksi», vastasi Harimohini nopeasti.
»Kuinka siis voinkaan hänet nähdä?» valitteli Kailaš. »Minulla on
riitajuttu, joka tulee esille parin päivän kuluessa, ja minun täytyy
niinmuodoin lähteä jo huomenna.»
»Jätä sinä juttusi toisiin aikoihin», virkkoi Harimohini. »Ethän voi
täältä lähteä, ennenkuin asia on järjestyksessä.»
Kailaš mietti hetkisen ja ajatteli itsekseen: »Jos jätän asian tällä
kertaa, niin voivat korkeintaan määrätä minut pidättämisen uhalla
saapumaan. Ja mitäpä siitä? Kunpahan katselen täällä hieman ympärilleni
ja näen, millaista korvausta täällä tarjotaan.» Samassa hänen katseensa
osui Harimohinin huoneeseen, jonka eräässä kulmauksessa näkyi hieman
vettä. Huoneessa ei ollut laskukourua, ja siitä huolimatta Harimohini
pesi joka päivä vedellä, joten kosteutta aina kokoontui hieman huoneen
nurkkaan. Kailaš kävi tuosta ihan levottomaksi ja huudahti: »Se ei ole
oikein, käly-kulta!»
»Mikä? Mistä on kysymys?» virkkoi Harimohini.
»Tuosta kosteudesta tietenkin! Ei käy päinsä sallia sen tuolla tavoin
kertyä», selitti Kailaš.
»Mutta mitä sille voin?» kysyi Harimohini.
»Ei, ei, se ei käy päinsä!» väitti Kailaš. »Lattia alkaa siitä lahota!
Ei, sisar, sallikaa minun sanoa, ettei tuon huoneen lattiaa käy
peseminen.»
Harimohini oli ääneti, kunnes Kailaš alkoi häneltä tiedustella,
millainen Sutšarita oli ulkomuodoltaan.
»Sen tulet tietämään aivan pian, kun hänet näet», virkkoi Harimohini.
»Sen verran voin sinulle sanoa, ettei teidän perheessänne ole
toistaiseksi ollut yhtäkään sellaista morsianta.»
»Mitä sanotkaan!» huudahti Kailaš. »Entä toisen veljemme — — —»
»Joutavia!» keskeytti Harimohini. »Hän ei ole millään tavoin
Sutšaritaan verrattavissa. Sanoitpa mitä tahansa, nuoremman veljesi
vaimo on paljoa muhkeampi kuin toisen veljesi vaimo.»
Selitykseksi mainittakoon, ettei toisen veljen vaimo suinkaan ollut
Harimohinin erikoisessa suosiossa.
Kailaš ei suhtautunut kovinkaan intomielisesti noihin toisen
ja nuoremman veljensä kauneutta koskeviin vertailuihin, vaan
painui katselemaan oman mielikuvituksensa luomusta, jolla oli
mantelinsoikulaiset silmät, suora nenä, kaarevat kulmakarvat ja
hiukset, jotka ulottuivat vyötäisiin.
Harimohini huomasi, että asiat näyttivät toivehikkailta. Jopa siinä
määrin, ettei niitä sosiaalisia puutoksia, joita tytön taholla oli
olemassa, voinut pitää ollenkaan vakavina.