Goran vapautumisen jälkeen oli talossa käynyt joka päivä niin paljon
vieraita, että heidän juttunsa ja imartelunsa kerrassaan ahdisti
henkeä. Hänen oli niinmuodoin mahdoton jäädä kotiin, ja hän alkoi
entiseen tapaansa vaeltaa maaseudulla.
Hän lähti tavallisesti varhain aamulla nautittuaan kevyen aterian
ja palasi vasta myöhään illalla. Lähdettyään Kalkuttasta junalla
hän tavallisesti astui alas jollakin verrattain läheisellä asemalla
ja kuljeskeli sitten kyläkunnissa. Siellä hän oli ruukuntekijöiden,
öljynmyyjien ja muiden alhaiseen kastiin kuuluvien henkilöiden
vieraana. Nämä ihmiset eivät voineet käsittää, minkätähden tuo valtavan
kookas, vaaleaverinen bramaaninuorukainen tuli heidän luokseen ja
tiedusteli heidän ilojansa ja surujansa. Useasti he epäilivätkin hänen
tarkoituksiansa. Mutta Gora torjui kaikki heidän epäilyksensä ja
epäröintinsä, liikkui heidän joukossaan, miten tahtoi, eikä sallinut
toisinaan kuulemiensa epämieluisten huomautustenkaan itseänsä pelottaa.
Mitä enemmän hän heidän elämäänsä perehtyi, sitä alinomaisemmin tuli
hänen mieleensä eräs ajatus. Hän huomasi, että noiden maalla-eläjien
keskuudessa sosiaalinen orjuutus oli paljoa kiinteämpi kuin
sivistyneessä yhteiskunnassa. Yötä päivää oli jokaisessa kodissa
tapahtuva syöminen ja juominen samoinkuin kaikki sosiaaliset
menotkin yhteisön alinomaisen valppaan valvonnan alaisena.
Jokainen uskoi ehdottomasti ja yksinkertaisesti sosiaalisiin
tottumuksiin, ja kenenkään mieleen ei johtunut asettaa sellaisia
asioita kysymyksenalaisiksi. Mutta tämä perintätapoihin kohdistuva
itsestäänselvä usko ja tuo yhteisön aiheuttama orjuutus eivät
vähimmässäkään määrässä auttaneet heitä suorittamaan jokapäiväisen
elämänsä tehtäviä. Voipa kerrassaan epäillä, oliko koko maailmasta
löydettävissä olentoa, joka oli siinä määrin kykenemätön harkitsemaan,
mikä oli sille itselleen hyväksi, niin avutonta, niin pelkurimaista
olentoa. Perinnäisiä tapoja ja niiden noudattamista lukuunottamatta
he eivät vähimmässäkään määrässä ajatelleet oman menestyksensä
ehtoja eivätkä niitä ymmärtänet, vaikka ne heille selitettiin. He
pitivät rangaistuksen uhalla ja lahkolaishengessä lausuttuja kieltoja
suurempana asiana kuin mitään muuta maailmassa — näytti siltä, kuin
heidän koko olemuksensa olisi kiireestä kantapäähän asti kietoutunut
kaikenlaisten kieltävien säädösten verkkoon, mutta tämän verkon oli
kutonut velka, ja orjuutus aiheutui luotonantajista ja rahanlainaajista
eikä ollut kuninkaan alamaisuutta. Siinä ei ollut mitään sellaista
ykseyttä, joka olisi saanut heidät seisomaan vakaina vieretysten
onnettomuuden tai menestyksen aikoina. Goran täytyi huomata, että
tuon tavanomaisuuden ja tottumuksen muodostaman aseen avulla imettiin
ihmisten verta ja saatettiin heidät armottomasti köyhyyteen. Varsin
usein hän tuli huomaamaan, kuinka jonkin sosiaalisen toiminnan aikana
kukaan ei vähimmässäkään määrässä toista säälinyt. Erään köyhän
miehen isä oli pitkät ajat potenut jotakin sairautta, ja melkein
kaikki miehen varat olivat kuluneet lääkkeisiin, erikoishoitoon ja
ruokajärjestykseen, mutta minkäänlaista apua ei ollut kuulunut —
kylän asujaimet vain vielä vakuuttivat, että hänen isänsä sairauden
täytyi olla jonkin hänen tekemänsä synnin rangaistus ja että hänen
niinmuodoin täytyi uhrata enemmän rahoja katumusmenoihin. Onnettoman
miehen köyhyyden ja avuttomuuden tunsivat kaikki, mutta kukaan ei häntä
säälinyt. Samoin kävi kaikissa muissakin sosiaalisissa seikoissa.
Samoinkuin poliisin toimittama tutkimus on kyläkunnalle suurempi
vahinko kuin tutkimuksen aiheena oleva rikkomus, samoin ovat sukulaisen
kuoltua suoritettavat hautajaismenot suurempi onnettomuus kuin itse
kuolemantapaus. Kukaan ei tahdo hyväksyä puolusteeksi köyhyyttä eikä
mitään muutakaan kykenemättömyyden lajia — yhteiskunnan säälimätön
vaatimus on tyydytettävä ehdottomasti, tapahtuipa se miten tahansa.
Avioliittoa suunniteltaessa sulhasen omaiset käyttelevät kaikkia
mahdollisia juonia tehdäkseen tytön isän taakan mahdollisimman
sietämättömäksi eivätkä osoita vähintäkään onnettomaan mieheen
kohdistuvaa sääliä. Gora huomasi, ettei yhteiskunta tarjoa ihmiselle
minkäänlaista apua hädän hetkenä, ei mitenkään rohkaise häntä hänen
onnettomuudessaan, vaan masentaa häntä rankaisutoimenpitein ja
nöyryyttää hänet maan tomuun.
Siinä sivistyneessä yhteiskunnassa, jonka keskuudessa oli tottunut
liikkumaan, Gora oli unohtanut tuon seikan, koska siinä yhteiskunnassa
yhteinen rintama edisti yhteistä menestystä. Siinä yhteiskunnassa
voitiin havaita monia ykseyteen tähtääviä pyrkimyksiä, ja ainoana
pelättävänä asiana oli, että toisten jäljitteleminen voi tehdä kaikki
ykseyteen tähtäävät ponnistukset hedelmättömiksi.
Mutta Gora näki maansa heikkouden kuvan, alastomana ja
kaunistelemattomana, keskellä uneliasta maaelämää, missä ulkoapäin
tulevat iskut eivät voineet niin helposti vaikuttaa. Hän ei voinut
nähdä missään jälkeäkään siitä uskonnosta, joka palvelevaisuuden,
rakkauden, myötätunnon, itsekunnioituksen ja ihmiskuntaan
kokonaisuudessaan kohdistuvan arvonannon nojalla suo voimaa ja elämää
ja onnea kaikille. Totunnaisuus, joka vain jakoi ihmiset luokkiin ja
erotti ryhmän toisesta loitontaen itsensä rakkaudenkin, ei pyrkinyt
mitenkään toteuttamaan ihmisen älykkään ajattelun tuloksia, vaan tahtoi
joka askelella estää ihmisen vapaata liikkumista. Kyläkunnissa Gora
huomasi tuon julman ja pahan orjuutuksen vaikutukset niin selvästi
ja monin tavoin (hän näki, kuinka se eri puolilta ahdisteli ihmisten
työtä, viisautta, terveyttä ja uskonnollisia periaatteita), etteivät
hänen oman mielensä kutomat harhaverkot enää voineet häntä pettää.
Ensinnäkin Gora huomasi, että kyläkunnan alempien kastien keskuudessa
oli naisten vähälukuisuuden vuoksi tai jostakin muusta syystä mahdoton
löytää tyttöä aviokseen, ellei tarjonnut hyviä lunnaita. Useat miehet
jäivätkin niinmuodoin naimattomiksi koko iäkseen, toiset taas menivät
naimisiin vasta vanhemmalla puolella ikää. Sitäpaitsi kiellettiin
leskiä ankarasti menemästä uusiin naimisiin. Siitä johtui, että useissa
kodeissa terveys oli tärveltynyt, ja asiasta koituvat haitat koskivat
kaikkia. Jokaisen oli pakko sietää tuon onnettomuuden taakkaa, mutta
kukaan ei keksinyt minkäänlaista keinoa sen poistamiseksi. Sama Gora,
joka sivistyneessä yhteiskunnassa oli vaatinut kaikkia totunnaisia
tapoja mitä tarkimmin noudatettaviksi, kävi täällä maaseudulla
nimenomaisesti ahdistamaan totunnaisuutta. Hänen onnistui voittaa papit
puolelleen, mutta kansaa itseään hän ei saanut omiin näkökantoihinsa
suostumaan. Ihmiset vain suuttuivat häneen ja huudahtivat: »Tuo kaikki
on varsin hyvin, mutta teidän bramaanien tulisi ensinnä toteuttaa
leskien jälleennaittaminen; me seuraamme sitten esimerkkiä.»
Heidän kiukkunsa varsinaisena syynä oli se, että he luulottelivat
Goran heitä halveksivan alhaisen kastin vuoksi ja tulleen heille
saarnaamaan, että sellaisten henkilöiden oli parasta noudattaa alhaista
käytöstapaakin.
Maaseudulla kulkiessaan Gora oli havainnut erään seikan, nimittäin
sen, että muhamettilaisten keskuudessa oli jotakin, mikä teki
heille keskinäisen yhteyden mahdolliseksi. Hän oli havainnut, että
jos kyläkunnassa sattui jokin onnettomuus, muhamettilaiset tukivat
toisiansa aivan toisin kuin hindut, ja hän ihmetteli, mistä johtui
niin melkoinen ero läheisinä naapureina elävien yhteisöjen välille.
Mieleensä nousevaa vastausta hän ei tahtonut tunnustaa oikeaksi, sillä
hänestä oli ylen kiusallista ajatella, että muhamettilaisia liitti
toisiinsa heidän uskontonsa eikä ainoastaan tapa ja tottumus. Jos
tottumuksen orjuutus ei tehnyt kaikkia heidän toimiansa hyödyllisiksi,
niin toisaalta uskonnon side liitti heidät erittäin kiinteästi
toisiinsa. Toisiinsa liittyessään he olivat tavoittaneet jotakin, mikä
ei ollut ainoastaan kielteistä, vaan myönteistä, sellaista, minkä
nojalla he eivät esiintyneet pelkkinä velallisina, vaan varallisuuden
omistajina — jotakin sellaista, minkä kutsuessa ihminen voi jonakin
hetkenä helposti uhrata elämänsäkin, kumppaniensa vierellä seisten.
Sivistyneen yhteiskunnan keskuudessa kirjoittaessaan, väitellessään
ja luennoidessaan Gora oli tahtonut vaikuttaa toisiin, ja niin
hän luonnollisesti loi mielikuvituksensa avulla rusohohtelua
niihin sanoihin, joiden tarkoituksena oli saada toisia siirtymään
hänen kulkemalleen tielle. Hän oli kietonut yksinkertaiset asiat
syvämietteisten selitysten peittoon ja oli omien tunneliikuntojensa
kuutamossa luonut lumoavan kuvan siitä mikä todellisuudessa oli pelkkä
hyödytön raunio. Koska eräs osa kansakuntaa suhtautui nurjamielisesti
hänen maahansa ja piti kaikkea siinä ilmenevää pahana, Gora yritti
kiihkeän kotimaanrakkautensa kannustamana alinomaa kätkeä kaikkea omien
loistavien tuntojensa taakse pelastaakseen omaa maatansa sellaiselta
ja solvaavalla katseelta. Gora oli oppinut läksynsä ulkoa. Hän tosin
ei tahtonut asianajajan tavoin todistaa, että kaikki oli hyvää ja että
se, mitä eräältä näkökannalta sopi pitää virheenä, voi toiselta taholta
katsoen olla hyve — hän uskoi ehdottomasti oikeaksi kaiken, mitä
sanoi. Kaikkein mahdottomimmissakin paikoissa hän seisoi pää pystyssä
ja tuosta uskostaan ylpeillen, piteli sitä lujasti kädessään kuin
voitonlippua, vastapuoluetta uhmaten. Hänen eräänä tunnuslauseenaan
oli, että aluksi oli oman maan kansa saatava hartaasti palvomaan
äidinmaata, ja vasta sitten oli käytävä käsiksi toisiin tehtäviin.
Mutta tullessaan maaseudun asukkaiden luo, missä hänellä ei ollut
mitään todistettavaa ja missä hänellä ei ollut minkäänlaista aihetta
nostattaa vastustusvoimaa kukistamaan kaikkia niitä, jotka osoittivat
kunnioituksen puutetta tai ylenkatsetta, hänen oli mahdotonta enää
katsella totuutta minkään verhon läpi. Omaan maahan kohdistuva rakkaus
teroitti hänen katseensa sitäkin paremmin havaitsemaan totuutta.