YHDEKSÄSSEITSEMÄTTÄ LUKU.

Sutšaritan teki kovin mieli kertoa Goralle kaikki, mitä oli Pareš

Babulta kuullut. Eikö Gora huomannut, että sitä Intiaa, jota kohti

hän oli suunnannut Sutšaritan katseen ja hänen sydämensä hellimmän

rakkauden, uhkasi jo häviö ja tuho? Toistaiseksi Intia oli elellyt

joidenkin sisäisten sääntöjen varassa, joten intialaisten ei ollut

tarvinnut tuosta asiasta kovinkaan huolehtia. Mutta eikö ollut

tullut se aika, jolloin täytyi olla varuillaan? Kävikö päinsä istua

joutilaana kotona ja turvautua pelkkiin vanhoihin sääntöihin, kuten oli

aikaisemmin tehty?

Sutšarita mietti itsekseen: »Tässä asiassa on minullakin tehtäväni

suoritettavana. Mikä on se tehtävä?» Hänestä tuntui, että Goran

täytyi sellaisena hetkenä tulla hänen luokseen ja sanoa, mitä hänen

oli tekeminen, osoittaa hänelle tie. Hän ajatteli, että kunhan Gora

pelastaisi hänet kaikista vastuksista ja ylenkatseesta ja asettaisi

hänet oikeaan paikkaansa, niin hänen työnsä todellinen arvo pimentäisi

kaiken mitättömän häpeänhälinän ja julkisen mielipiteen soimaukset.

Hänen mielensä täytti ylpeys, ja hän kysyi itseltään, minkätähden

Gora ei ollut asettanut häntä kokeelle ja vaatinut häntä suorittamaan

jotakin melkein mahdotonta tehtävää — oliko Goran koko puolueessa

yhtäkään henkilöä, joka voisi uhrata mitä tahansa niin helposti

kuin hän? Eikö Gora huomannut, kuinka Sutšarita ikävöi sellaista

itsensäuhraamisen intoa ja voimaa? Eikö maa kärsinyt minkäänlaista

vahinkoa taikka hänet jätettiin toimettomaksi, julkisen mielipiteen

ympäröimäksi ja estämäksi? Sutšarita torjui tuon häneen kohdistuvan

kunnioituksen puutetta tarkoittavan ajatuksen ja sanoi itsekseen: »Hän

ei voi milloinkaan aikoa hylätä minua tällä tavoin. Hän tulee varmaan

takaisin luokseni, tulee minua etsimään, hän karistaa pois viimeisenkin

epäröinnin ja arkuuden. Olipa hän kuinka suuri ja voimakas mies

tahansa, hän tarvitsee sittenkin minua. Sanoihan hän sen kerran itsekin

ja kuinka hän voisikaan asian unohtaa pelkän joutavan juorun vuoksi?»

Satiš tuli nyt juosten huoneeseen, pysähtyi Sutšaritan viereen ja

sanoi: »_Didi_!»

»Mitä nyt, pieni juttuniekka?» huudahti Sutšarita kiertäen käsivartensa

hänen kaulaansa.

»Lolita-_didi_ menee maanantaina naimisiin», vastasi Satiš, ja minun

pitää mennä lähipäiviksi Pareš Babun luo. Hän on minut kutsunut.»

»Oletko puhunut asiasta tädille?» kysyi Sutšarita.

»Olen, minä olen puhunut siitä tädille», vastasi Satiš, »ja hän oli

vihainen, sanoi ettei tiennyt mitään koko asiasta, ja käski minua

kysymään sinulta, kuinka olisi paras menetellä! Älä kiellä minua

menemästä, _didi_! Opintoni eivät joudu ollenkaan kärsimään. Minä luen

joka päivä ja Binoi Babu auttaa minua.»

»Mutta sinä häiritset heitä kaikkia talossa, jossa ovat käynnissä

sellaiset valmistelut», huomautti Sutšarita.

»En, en, _didi_», huudahti Satiš, »minä lupaan, etten häiritse heitä

vähääkään.»

»Aiotko ottaa 'Pikun' mukaasi?» kysyi Sutšarita.

»Aion», vastasi Satiš, »minun täytyy se ottaa, sillä Binoi Babu pyysi

erikoisesti sen tuomaan. Sille on lähetetty erikoinen, punaiselle

paperille painettu kutsukirje, ja siinä sanotaan että sen tulee tuoda

koko perheensä vihkiaterialle.»

»Mikä on hänen perheensä?» tiedusteli Sutšarita.

»Binoi Babu sanoo tietenkin minun olevan», virkkoi Satiš

kärsimättömästi. »Sitäpaitsi, _didi_, hän kehoitti minua tuomaan

myöskin nuo kotiurut. Anna ne siis minulle — minä lupaan olla niitä

rikkomatta.»

»Kunhan ne rikkoisit, kiittäisin kohtaloani!» huudahti Sutšarita. »Nyt

vihdoinkin huomaan, minkätähden hän on kaiken aikaa nimittänyt sinua

ystäväkseen! Hän on niin menetellyt saadakseen käsiinsä nuo urkusi,

jottei tarvitse tilata häihin soittokuntaa! Sellainen on ollut hänen

juonensa, eikö totta?»

»Ei, ei ollenkaan, huudahti Satiš kiihtyneenä. »Binoi Babu sanoo

ottavansa minut sulhaspojakseen. Mitä tehtävää on sulhaspojalla,

_didi_?»

»Hänen pitää paastota koko päivä», selitti Sutšarita.

Mutta Satiš ei ottanut tuota ollenkaan uskoakseen. Sitten Sutšarita

veti hänet lähelle ja kysyi. »Kuulehan, juttuniekka, mitä teet sinä,

kun ehdit suureksi?»

Satišilla oli vastaus valmiina. Hän oli havainnut kuinka tavattoman

oppinut ja suurivaltainen henkilö hänen opettajansa oli, ja

siitä syystä hänessä oli kypsynyt se päätös että hänkin rupeaisi

koulumestariksi, kunhan ehtisi varttua suuremmaksi.

»Työtä sinulla tulee olemaan paljon», virkkoi Sutšarita kuultuaan nuo

kunnianhimoiset suunnitelmat »Mitä arvelet: emmekö liity suorittamaan

työtä yhteisvoimin? Meidän tulee tehdä työtä minkä voimme, saadaksemme

maamme suureksi. Mutta tarvitseeko meidän tehdä sitä suureksi? Mikä

muu maa onkaan niin suuri kuin meidän? Oma elämämme meidän tulee tehdä

suureksi! Tiedätkö sen? Ymmärrätkö?»

Satiš ei ollut niitä miehiä, jotka tunnustavat olevansa kykenemättömiä

jotakin ymmärtämään, ja hän virkkoi painokkaasti: »Ymmärrän!»

»Tiedätkö, kuinka suuri on maamme ja kuinka suuri heimomme?» jatkoi

hänen sisarensa. »Kuinka voisinkaan asian sinulle selittää? Tämä on

ihmeellinen maa! Kuinka monia tuhansia vuosia onkaan Jumalan tarkoitus

ollut työssä kohottaakseen sen kaikkia maailman maita korkeammalle.

Kuinka paljon toisten maiden ihmisiä onkaan saapunut tänne tuota

tarkoitusta täydentämään. Kuinka paljon suuria miehiä onkaan maassamme

syntynyt. Kuinka monien sotien näyttämönä onkaan maamme ollut. Kuinka

suuria totuuksia onkaan täällä lausuttu julki. Kuinka ankaroita

harjoituksia onkaan suoritettu! Kuinka monilta eri näkökannoilta onkaan

uskontoa tutkittu, ja kuinka monin eri tavoin onkaan elämän mysteeriä

selitetty meidän maassamme! Tämä on meidän Intiamme! Sinun tulee

muistaa Intian suuruus ja välttää aina sen ylenkatsomista! Sen, mitä

sinulle nyt sanon, tulet kerran ymmärtämään — luulenpa, että ymmärrät

jotakin jo nyt. Sinun tulee pitää mielessäsi eräs asia: että olet

syntynyt suuressa maassa ja että sinun tulee koko sielustasi tehdä

työtä sen hyväksi.»

»Entä mitä aiot tehdä sinä, _didi_?» kysyi Satiš oltuaan hetken vaiti.

»Minä otan myöskin osaa siihen työhön», vastasi Sutšarita. »Tahdotko

minua auttaa?»

»Tahdon», vastasi Satiš ylpeästi rintaansa röyhistäen.

Talossa ei ollut ketään, jolle Sutšarita olisi voinut ilmaista

sydämeensä patoutuneita tunteita, joten niiden koko hyöky syöksyi kohti

hänen pikku veljeänsä. Hänen puhetapansa ei varmaankaan soveltunut

Satišin ikäiselle pojalle — mutta se ei Sutšaritaa arveluttanut.

Saavutettu uusi tieto innostutti häntä siinä määrin, että hän ajatteli:

kunhan selitän täydellisesti, mitä olen käsittänyt, niin nuoret

samoinkuin vanhatkin sen ymmärtävät, kukin kykyjensä mukaan — jos

salaisin jotakin ajatellen tehdä sen toisille paremmin tajuttavaksi,

niin vääristelisin totuutta.

Satišin mielikuvitus joutui liikkeeseen, ja hän virkkoi: »Kunhan ehdin

suureksi ja saan paljon rahaa —»

»Ei, ei, ei!» huudahti Sutšarita. »Älä puhu rahasta! Me molemmat emme

tarvitse rahaa. Se työ, joka meidän tulee suorittaa, vaatii meidän

antaumuksemme, meidän elämämme.»

Samassa astui huoneeseen Anandamoji, ja kun Sutšarita näki hänet, alkoi

veri soutaa kiivaasti hänen suonissaan. Hän tervehti kunnioittavasti

tulijaa, ja Satiš yritti noudattaa esimerkkiä, mutta suoritti

kumarruksensa kömpelönlaisesti, sillä sellainen toimi ei sujunut

häneltä luontevasti.

Anandamoji veti Satišin luoksensa, suuteli hänen päätänsä, kääntyi

Sutšaritan puoleen ja sanoi: »Olen tullut kysymään sinulta neuvoa

eräässä asiassa, maammoseni, sillä en tiedä ketään muutakaan, jonka luo

menisin. Binoi sanoi, että vihkimisen täytyy tapahtua minun talossani,

mutta minä väitin vastaan kysyen, oliko hänestä tullut sellainen

nabob, että hän oli tyytyväinen ainoastaan viettäessään häitään omassa

talossaan. Se ei voinut mitenkään käydä päinsä, ja niin olen valinnut

läheisyydestä erään toisen talon. Tulen vastikään sieltä. Nyt olisi

puhuttava Pareš Babun kanssa ja saatava hänet suostumaan.»

»Sinun täytyy tulla sinne myös, maammoseni», jatkoi Anandamoji. »Häät

vietetään maanantaina, ja meidän täytyy saada kaikki kuntoon näinä

muutamina päivinä. Ei ole paljoa aikaa! Minä voisin toimittaa kaikki,

mutta tiedän, että Binoi kovin loukkaantuisi, ellet suostu auttamaan.

Hän ei voinut suoraan pyytää sinua — eipä hän ole milloinkaan maininnut

nimeäsikään minulle — ja siitä arvaan, että tämä seikka häntä hieman

surettaa. Ei käy mitenkään päinsä, että pysyttelet loitolla — sehän

loukkaisi Lolitaakin.»

»Äiti, voitko ottaa osaa niihin vihkiäisiin?» huudahti Sutšarita

ihmeissään.

»Mitä tarkoitatkaan?» kysyi Anandamoji. »Minkätähden puhut

'osanottamisesta’? Olenko minä mikään pelkkä sivullinen? Ovathan

kysymyksessä Binoin häät! Minun tulee sellaisessa tapauksessa tehdä

hänen hyväkseen kaikki! Mutta olen sanonut hänelle, etten esiinny

näissä vihkiäisissä hänen sukulaisenansa, vaan kuulun morsiamen

puolikuntaan — hän saa Lolitan vaimokseen minun talossani!»

Anandamoji tunsi sydämessään voimakasta Lolitaan kohdistuvaa sääliä,

sillä vaikka tytöllä olikin oma äiti, hän oli joutunut hylätyksi tänä

elämänsä toivehikkaimpana hetkenä. Siitä syystä hän koki parhaansa

mukaan pitää huolta siitä, ettei tässä tilaisuudessa ilmennyt

minkäänlaista huomaavaisuuden ja kiintymyksen puutetta. Äidin sijaan

asettuen hän tahtoi pukea Lolitan omin käsin, järjestää sulhasen

vastaanoton ja pitää huolta siitä, että ne pari kolme vierasta, jotka

oli kutsuttu, tulisivat sydämellisesti vastaanotetuiksi. Ja hän oli

päättänyt toimittaa talon niin moitteettomaan kuntoon, että Lolita

tuntisi heti olevansa siellä kuin kotonaan.

»Jos niin menettelette, ettekö joudu minkäänlaisiin vaikeuksiin?» kysyi

Sutšarita.

»Mahdollista kyllä, mutta mitäpä siitä?» huudahti Anandamoji

muistaessaan, millaista melua Mohim oli asian johdosta pitänyt.

»Siinäkin tapauksessa, että jotakin hälinää syntyy, täytyy olla vähän

aikaa aivan hiljaa, ja kaikki kohta unohtuu.»

Sutšarita tiesi, ettei Gora tulisi vihkiäisiin, ja hänen teki mieli

tietää, oliko hän yrittänyt estää Anandamojiakin ottamasta siihen osaa.

Mutta hän ei voinut itse ottaa asiaa puheeksi, ja Anandamoji ei edes

maininnut Goran nimeä.

Harimohini oli kuullut Anandamojin saapuvan, mutta puuhaili kauan

töissään, ennenkuin tuli häntä tervehtimään.

»Kuinka voit, sisko?» kysyi hän. »En ole pitkiin aikoihin sinua nähnyt

enkä ole kuullut sinusta mitään!»

»Olen tullut noutamaan sisarentytärtäsi», sanoi Anandamoji,

valituksesta mitään huolimatta, ja selitti, mikä heidän tarkoituksensa

oli.

Istuttuaan hetkisen äänettömänä, kasvoissa nyrpeä ilme, Harimohini

vihdoin virkkoi: »Minä en voi mitenkään puuttua siihen asiaan.»

»Ei, sisko, minä en pyydä sinua tulemaan», sanoi Anandamoji. »Sinun ei

tarvitse olla levoton Sutšaritan vuoksi, sillä olen kaiken aikaa hänen

seurassaan.»

»Sallihan minun lausua sinulle avoimesti mitä ajattelen», virkkoi

Harimohini. »Radharani sanoo aina olevansa hindu, ja hän taipuukin

nykyjään siihen suuntaan. Mutta jos hän tahtoo päästä hinduyhteiskunnan

jäseneksi, niin hänen täytyy liikkua hieman varoen. Ilmankin hänestä

tullaan puhumaan aivan riittävästi, vaikka voinkin asian jotenkin

järjestää — mutta tästä lähtien hänen tulee olla toistaiseksi erikoisen

varovainen. Ensimmäinen asia, jota ihmiset tulevat tiedustelemaan, on,

minkätähden hän on iällänsä vielä naimaton — siihen kysymykseen voimme

jotenkin olla suoraan vastaamatta — seikka ei ole se, ettemme voi

hänelle löytää hyvää puolisoa, jos yritämme, mutta jos hän kerran alkaa

jälleen kulkea entistä uraa, niin mihin hänet pysähdytämme, sanohan?

Sinä kuulut hinduperheeseen ja voit niinmuodoin varsin hyvin asian

ymmärtää, joten minua ihmetyttää, että viitsit noin puhua. Jos sinulla

itselläsi olisi tytär, lähettäisitkö hänet ottamaan osaa näihin häihin?

Eikö sinun pitäisi ajatella hänenkin naittamista?»

Anandamoji oli niin ihmeissään, että voi vain hämmästyneenä silmäillä

Sutšaritaa, joka puolestaan punastui ankarasti.

»En tahdo häntä pakottaa tulemaan mukaan», huomautti Anandamoji. »Jos

hän ei tahdo, niin minä —»

»Niin minä en ollenkaan käsitä, mitä oikeastaan ajattelet!» huudahti

Harimohini. »Sinun oma poikasi on ahtanut hänen päähänsä hindulaisia

käsityksiä, ja nyt tulet sinä esittämään tuollaisia mielipiteitä!

Oletko yht'äkkiä pilvistä pudonnut?»

Missä olikaan nyt se Harimohini, joka oli Pareš Babun talossa

aina ollut arka kuin rikoksentekijä ja joka vähintäkin kannatusta

havaitessaan heti turvautui ihmiseen kaikin voimin? Nyt hän puolusti

oikeuksiansa kuin naarastiikeri. Hän oli alinomaa jännityksessä,

epäili kaikenlaisten vastustavien voimien toimivan hänen ympärillään

ja yrittävän temmata häneltä Sutšaritan. Hän ei voinut käsittää,

kuka oli hänen puolellaan, kuka häntä vastaan, ja siitä syystä hänen

mielensä oli tänään kovin levoton. Hänen sydämensä ei löytänyt enää

lepoa siitä jumalasta, johon hän oli turvautunut havaitessaan koko

maailman autioksi. Hän oli aikoinaan ollut erinomaisen maailmallinen,

mutta kun auttamattoman kovanonnen iskut olivat hänet maailmasta

irroittaneet, hän ei ollut ajatuksissaankaan pitänyt mahdollisena, että

pieninkään rahaan, asumuksiin tai sukulaisiin kohdistuva kiintymys

voisi saada sijaa hänen sydämessään. Mutta nyt, kun hänen haavansa oli

alkanut arpeutua, maailma jälleen viekoitteli häntä voimallisesti,

ja monien kuluneiden päivien puute herätti jälleen hänen mielessään

eloon kaikki entiset toivot ja kaipaukset. Paluu siihen, mistä hän

oli luopunut, tapahtui niin nopeasti, että hän muuttui vieläkin

levottomammaksi kuin oli aikaisemmin ollut! Nähdessään tuon muutamien

päivien aikana tapahtuneen muutoksen merkkejä Harimohinin kasvoissa

ja silmissä, kaikissa hänen eleissään ja liikkeissään, Anandamoji

hämmästyi sanomattomasti, ja hänen hellän sydämensä täytti tuskallinen

Sutšaritaan kohdistuva myötätunto. Jos hän olisi vähänkään aavistellut

tuon piilevän vaaran olemassaoloa, hän ei olisi missään tapauksessa

tullut kutsumaan Sutšaritaa häihin, ja nyt hänen pulmanaan oli, kuinka

voisi suojella häntä iskulta.

Harimohinin esittäessä Goraan kohdistuvan salahyökkäyksen Sutšarita

nousi sanaakaan virkkamatta ja lähti huoneesta pää kumarassa.

»Sinun ei tarvitse pelätä, sisko», virkkoi Anandamoji. »En tullut

tuota aikaisemmin ajatelleeksi, mutta nyt en häntä enää pakota. Älä

sinäkään sano hänelle mitään. Hän on kasvatettu määrätyllä tavalla, ja

jos sinä tahdot yht'äkkiä häntä liiaksi estää, niin hän ei kykene sitä

kestämään.»

»Luuletko, etten minä iälläni kykene tuota tajuamaan?» virkkoi

Harimohini. »Kysy häneltä itseltään, olenko milloinkaan aiheuttanut

hänelle minkäänlaista ikävyyttä! Hän on tehnyt mitä on tahtonut, ja

minä en ole milloinkaan virkkanut sanaakaan. Minä sanon aina, että

kunhan Jumala suo hänen elää, niin siinä on minulle kyllin. Voi

onnettomuuttani! Voin tuskin nukkua, kun ajattelen, mitä minulle vielä

tapahtuu.»

Anandamojin lähtiessä Sutšarita tuli huoneestaan ja tervehti häntä

kunnioittavasti. Anandamoji laski kätensä hellästi hänen päälaelleen ja

sanoi: »Minä tulen ja kerron sinulle kaikki uutiset, rakkaani, joten

sinun ei tarvitse olla masentunut. Jumalan armollisella avulla asia

tulee hyvään päätökseen.»

Siihen Sutšarita ei vastannut mitään.

Seuraavana aamuna, anivarhain, Anandamoji vei palvelijattarensa

Latšmijan puhdistamaan taloa pitkänä aikana kerääntyneestä pölystä, ja

hän oli vast'ikään alkanut pestä permantoa, kun Sutšarita ilmaantui

näkymölle. Hänet nähdessään Anandamoji laski kädestään luutansa, painoi

tulijan poveansa vasten ja alkoi sitten uutterasti hangata, puhdistaa

ja pestä joka kohtaa talossa.

Pareš Babu oli antanut Sutšaritalle riittävästi rahoja kaikkien

tarpeellisten järjestelyjen suorittamiseksi. Tuon summan he ottivat

laskujensa pohjaksi alkaessaan merkitä luetteloon kaikkia menoeriä.

Vähän ajan kuluttua saapui Pareš Babu itse Lolitan keralla, jolle

koti oli käynyt sietämättömäksi, koska kukaan ei uskaltanut lausua

hänelle sanaakaan ja heidän äänettömyytensä tuntui hänestä kuin yhä

uudistuvalta iskulta. Kun kaiken muun hyvän lisäksi vielä Bordašundarin

ystävät alkoivat käydä hänen luonansa ilmaisemassa myötätuntoansa,

Pareš Babu katsoi parhaaksi kerrassaan siirtää Lolitan pois luotansa.

Lähtiessään Lolita meni kunnioittavasti kumartamaan äidilleen, ja

Lolitan huoneesta poistuessa Bordašundari jäi istumaan kasvot toisaalle

käännettyinä ja kyynelsilmin. Labonja ja Lila olivat syvimmässä

mielessään kerrassaan kiihdyksissä Lolitan naimisiinmenon vuoksi, ja

jos olisivat keksineet jonkinlaisen tekosyyn, olisivat he juoksujalkaa

rientäneet häihin. Mutta kun Lolita sanoi heille hyvästi, he muistivat

Brahma Samadžin ankaran velvoituksen ja näyttivät sangen juhlallisilta.

Ovella hän näki vilahdukselta Sudhirin, mutta hänen takanaan oli joukko

vanhempaa väkeä, joten Lolita ei voinut sanoa hänelle sanaakaan.

Vaunuihin noustuaan hän huomasi jotakin paperiin käärittyä eräässä

istuimen kulmassa. Sen avatessaan hän löysi saksalaisen hopeamaljan,

johon oli kirjoitettu »Jumala siunatkoon onnellista pariskuntaa».

Siihen kiinnitettyyn korttiin oli merkitty Sudhirin nimen alkukirjain.

Lolita oli lujasti päättänyt olla tänään itkemättä, mutta saadessaan

tuon ainoan kiintymyksen merkin lapsuusaikansa ystävältä jättäessään

isänsä kodin hän ei voinut hillitä kyyneliään, jotka alkoivat virrata

vuolaina. Pareš Babukin pyyhki silmiään istuen rauhallisena vaunujen

kulmassa.

»Tulehan, rakkaani, tule!» huusi Anandamoji tarttuen Lolitan käteen ja

vieden hänet huoneeseen, ikäänkuin olisi häntä odotellut.

»Lolita on nyt lopullisesti poistunut talostamme», selitti Pareš Babu

Sutšaritalle, jota oli lähettänyt hakemaan, ja hänen äänensä värähteli

hänen puhuessaan.

»Häneltä ei tule täällä puuttumaan rakkautta ja kiintymystä, isä»,

virkkoi Sutšarita tarttuen hänen käteensä.

Kun Pareš Babu oli jälleen poistumassa, Anandamoji veti sarinsa päänsä

yli, tuli hänen luokseen ja kumarsi hänelle. Pareš Babu vastasi

kumarrukseen ikäänkuin hieman hämmentyneenä.

»Älkää olko lainkaan huolissanne Lolitan vuoksi», virkkoi Anandamoji

vakuuttavasti. »Hän ei tule milloinkaan kärsimään sen henkilön luona,

jonka haltuun aiotte hänet uskoa. Jumala on vihdoin minulle suonut

mitä olen kovin kaivannut. Minulla ei ole ollut tytärtä, mutta nyt

olen tyttären saanut. Olen kauan toivonut, että Binoin morsian korvaa

minulle puuttuvan tyttären — ja nyt Jumala on vihdoin täyttänyt

toiveeni niin ihmeellisesti lähettäen minulle sellaisen tyttären, etten

olisi milloinkaan voinut uneksiakaan niin hyvästä onnesta.»

Tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin Pareš Babu sai lohdutusta tai tukea

siitä saakka, kun Lolitan naimisiinmenoa koskevat levottomuudet olivat

alkaneet. Oli löytynyt maailmassa eräs paikka, jossa hänen sydämensä

löysi lepoa.

Gora II · 第 35 / 46 题