Sutšaritan teki kovin mieli kertoa Goralle kaikki, mitä oli Pareš
Babulta kuullut. Eikö Gora huomannut, että sitä Intiaa, jota kohti
hän oli suunnannut Sutšaritan katseen ja hänen sydämensä hellimmän
rakkauden, uhkasi jo häviö ja tuho? Toistaiseksi Intia oli elellyt
joidenkin sisäisten sääntöjen varassa, joten intialaisten ei ollut
tarvinnut tuosta asiasta kovinkaan huolehtia. Mutta eikö ollut
tullut se aika, jolloin täytyi olla varuillaan? Kävikö päinsä istua
joutilaana kotona ja turvautua pelkkiin vanhoihin sääntöihin, kuten oli
aikaisemmin tehty?
Sutšarita mietti itsekseen: »Tässä asiassa on minullakin tehtäväni
suoritettavana. Mikä on se tehtävä?» Hänestä tuntui, että Goran
täytyi sellaisena hetkenä tulla hänen luokseen ja sanoa, mitä hänen
oli tekeminen, osoittaa hänelle tie. Hän ajatteli, että kunhan Gora
pelastaisi hänet kaikista vastuksista ja ylenkatseesta ja asettaisi
hänet oikeaan paikkaansa, niin hänen työnsä todellinen arvo pimentäisi
kaiken mitättömän häpeänhälinän ja julkisen mielipiteen soimaukset.
Hänen mielensä täytti ylpeys, ja hän kysyi itseltään, minkätähden
Gora ei ollut asettanut häntä kokeelle ja vaatinut häntä suorittamaan
jotakin melkein mahdotonta tehtävää — oliko Goran koko puolueessa
yhtäkään henkilöä, joka voisi uhrata mitä tahansa niin helposti
kuin hän? Eikö Gora huomannut, kuinka Sutšarita ikävöi sellaista
itsensäuhraamisen intoa ja voimaa? Eikö maa kärsinyt minkäänlaista
vahinkoa taikka hänet jätettiin toimettomaksi, julkisen mielipiteen
ympäröimäksi ja estämäksi? Sutšarita torjui tuon häneen kohdistuvan
kunnioituksen puutetta tarkoittavan ajatuksen ja sanoi itsekseen: »Hän
ei voi milloinkaan aikoa hylätä minua tällä tavoin. Hän tulee varmaan
takaisin luokseni, tulee minua etsimään, hän karistaa pois viimeisenkin
epäröinnin ja arkuuden. Olipa hän kuinka suuri ja voimakas mies
tahansa, hän tarvitsee sittenkin minua. Sanoihan hän sen kerran itsekin
ja kuinka hän voisikaan asian unohtaa pelkän joutavan juorun vuoksi?»
Satiš tuli nyt juosten huoneeseen, pysähtyi Sutšaritan viereen ja
sanoi: »_Didi_!»
»Mitä nyt, pieni juttuniekka?» huudahti Sutšarita kiertäen käsivartensa
hänen kaulaansa.
»Lolita-_didi_ menee maanantaina naimisiin», vastasi Satiš, ja minun
pitää mennä lähipäiviksi Pareš Babun luo. Hän on minut kutsunut.»
»Oletko puhunut asiasta tädille?» kysyi Sutšarita.
»Olen, minä olen puhunut siitä tädille», vastasi Satiš, »ja hän oli
vihainen, sanoi ettei tiennyt mitään koko asiasta, ja käski minua
kysymään sinulta, kuinka olisi paras menetellä! Älä kiellä minua
menemästä, _didi_! Opintoni eivät joudu ollenkaan kärsimään. Minä luen
joka päivä ja Binoi Babu auttaa minua.»
»Mutta sinä häiritset heitä kaikkia talossa, jossa ovat käynnissä
sellaiset valmistelut», huomautti Sutšarita.
»En, en, _didi_», huudahti Satiš, »minä lupaan, etten häiritse heitä
vähääkään.»
»Aiotko ottaa 'Pikun' mukaasi?» kysyi Sutšarita.
»Aion», vastasi Satiš, »minun täytyy se ottaa, sillä Binoi Babu pyysi
erikoisesti sen tuomaan. Sille on lähetetty erikoinen, punaiselle
paperille painettu kutsukirje, ja siinä sanotaan että sen tulee tuoda
koko perheensä vihkiaterialle.»
»Mikä on hänen perheensä?» tiedusteli Sutšarita.
»Binoi Babu sanoo tietenkin minun olevan», virkkoi Satiš
kärsimättömästi. »Sitäpaitsi, _didi_, hän kehoitti minua tuomaan
myöskin nuo kotiurut. Anna ne siis minulle — minä lupaan olla niitä
rikkomatta.»
»Kunhan ne rikkoisit, kiittäisin kohtaloani!» huudahti Sutšarita. »Nyt
vihdoinkin huomaan, minkätähden hän on kaiken aikaa nimittänyt sinua
ystäväkseen! Hän on niin menetellyt saadakseen käsiinsä nuo urkusi,
jottei tarvitse tilata häihin soittokuntaa! Sellainen on ollut hänen
juonensa, eikö totta?»
»Ei, ei ollenkaan, huudahti Satiš kiihtyneenä. »Binoi Babu sanoo
ottavansa minut sulhaspojakseen. Mitä tehtävää on sulhaspojalla,
_didi_?»
»Hänen pitää paastota koko päivä», selitti Sutšarita.
Mutta Satiš ei ottanut tuota ollenkaan uskoakseen. Sitten Sutšarita
veti hänet lähelle ja kysyi. »Kuulehan, juttuniekka, mitä teet sinä,
kun ehdit suureksi?»
Satišilla oli vastaus valmiina. Hän oli havainnut kuinka tavattoman
oppinut ja suurivaltainen henkilö hänen opettajansa oli, ja
siitä syystä hänessä oli kypsynyt se päätös että hänkin rupeaisi
koulumestariksi, kunhan ehtisi varttua suuremmaksi.
»Työtä sinulla tulee olemaan paljon», virkkoi Sutšarita kuultuaan nuo
kunnianhimoiset suunnitelmat »Mitä arvelet: emmekö liity suorittamaan
työtä yhteisvoimin? Meidän tulee tehdä työtä minkä voimme, saadaksemme
maamme suureksi. Mutta tarvitseeko meidän tehdä sitä suureksi? Mikä
muu maa onkaan niin suuri kuin meidän? Oma elämämme meidän tulee tehdä
suureksi! Tiedätkö sen? Ymmärrätkö?»
Satiš ei ollut niitä miehiä, jotka tunnustavat olevansa kykenemättömiä
jotakin ymmärtämään, ja hän virkkoi painokkaasti: »Ymmärrän!»
»Tiedätkö, kuinka suuri on maamme ja kuinka suuri heimomme?» jatkoi
hänen sisarensa. »Kuinka voisinkaan asian sinulle selittää? Tämä on
ihmeellinen maa! Kuinka monia tuhansia vuosia onkaan Jumalan tarkoitus
ollut työssä kohottaakseen sen kaikkia maailman maita korkeammalle.
Kuinka paljon toisten maiden ihmisiä onkaan saapunut tänne tuota
tarkoitusta täydentämään. Kuinka paljon suuria miehiä onkaan maassamme
syntynyt. Kuinka monien sotien näyttämönä onkaan maamme ollut. Kuinka
suuria totuuksia onkaan täällä lausuttu julki. Kuinka ankaroita
harjoituksia onkaan suoritettu! Kuinka monilta eri näkökannoilta onkaan
uskontoa tutkittu, ja kuinka monin eri tavoin onkaan elämän mysteeriä
selitetty meidän maassamme! Tämä on meidän Intiamme! Sinun tulee
muistaa Intian suuruus ja välttää aina sen ylenkatsomista! Sen, mitä
sinulle nyt sanon, tulet kerran ymmärtämään — luulenpa, että ymmärrät
jotakin jo nyt. Sinun tulee pitää mielessäsi eräs asia: että olet
syntynyt suuressa maassa ja että sinun tulee koko sielustasi tehdä
työtä sen hyväksi.»
»Entä mitä aiot tehdä sinä, _didi_?» kysyi Satiš oltuaan hetken vaiti.
»Minä otan myöskin osaa siihen työhön», vastasi Sutšarita. »Tahdotko
minua auttaa?»
»Tahdon», vastasi Satiš ylpeästi rintaansa röyhistäen.
Talossa ei ollut ketään, jolle Sutšarita olisi voinut ilmaista
sydämeensä patoutuneita tunteita, joten niiden koko hyöky syöksyi kohti
hänen pikku veljeänsä. Hänen puhetapansa ei varmaankaan soveltunut
Satišin ikäiselle pojalle — mutta se ei Sutšaritaa arveluttanut.
Saavutettu uusi tieto innostutti häntä siinä määrin, että hän ajatteli:
kunhan selitän täydellisesti, mitä olen käsittänyt, niin nuoret
samoinkuin vanhatkin sen ymmärtävät, kukin kykyjensä mukaan — jos
salaisin jotakin ajatellen tehdä sen toisille paremmin tajuttavaksi,
niin vääristelisin totuutta.
Satišin mielikuvitus joutui liikkeeseen, ja hän virkkoi: »Kunhan ehdin
suureksi ja saan paljon rahaa —»
»Ei, ei, ei!» huudahti Sutšarita. »Älä puhu rahasta! Me molemmat emme
tarvitse rahaa. Se työ, joka meidän tulee suorittaa, vaatii meidän
antaumuksemme, meidän elämämme.»
Samassa astui huoneeseen Anandamoji, ja kun Sutšarita näki hänet, alkoi
veri soutaa kiivaasti hänen suonissaan. Hän tervehti kunnioittavasti
tulijaa, ja Satiš yritti noudattaa esimerkkiä, mutta suoritti
kumarruksensa kömpelönlaisesti, sillä sellainen toimi ei sujunut
häneltä luontevasti.
Anandamoji veti Satišin luoksensa, suuteli hänen päätänsä, kääntyi
Sutšaritan puoleen ja sanoi: »Olen tullut kysymään sinulta neuvoa
eräässä asiassa, maammoseni, sillä en tiedä ketään muutakaan, jonka luo
menisin. Binoi sanoi, että vihkimisen täytyy tapahtua minun talossani,
mutta minä väitin vastaan kysyen, oliko hänestä tullut sellainen
nabob, että hän oli tyytyväinen ainoastaan viettäessään häitään omassa
talossaan. Se ei voinut mitenkään käydä päinsä, ja niin olen valinnut
läheisyydestä erään toisen talon. Tulen vastikään sieltä. Nyt olisi
puhuttava Pareš Babun kanssa ja saatava hänet suostumaan.»
»Sinun täytyy tulla sinne myös, maammoseni», jatkoi Anandamoji. »Häät
vietetään maanantaina, ja meidän täytyy saada kaikki kuntoon näinä
muutamina päivinä. Ei ole paljoa aikaa! Minä voisin toimittaa kaikki,
mutta tiedän, että Binoi kovin loukkaantuisi, ellet suostu auttamaan.
Hän ei voinut suoraan pyytää sinua — eipä hän ole milloinkaan maininnut
nimeäsikään minulle — ja siitä arvaan, että tämä seikka häntä hieman
surettaa. Ei käy mitenkään päinsä, että pysyttelet loitolla — sehän
loukkaisi Lolitaakin.»
»Äiti, voitko ottaa osaa niihin vihkiäisiin?» huudahti Sutšarita
ihmeissään.
»Mitä tarkoitatkaan?» kysyi Anandamoji. »Minkätähden puhut
'osanottamisesta’? Olenko minä mikään pelkkä sivullinen? Ovathan
kysymyksessä Binoin häät! Minun tulee sellaisessa tapauksessa tehdä
hänen hyväkseen kaikki! Mutta olen sanonut hänelle, etten esiinny
näissä vihkiäisissä hänen sukulaisenansa, vaan kuulun morsiamen
puolikuntaan — hän saa Lolitan vaimokseen minun talossani!»
Anandamoji tunsi sydämessään voimakasta Lolitaan kohdistuvaa sääliä,
sillä vaikka tytöllä olikin oma äiti, hän oli joutunut hylätyksi tänä
elämänsä toivehikkaimpana hetkenä. Siitä syystä hän koki parhaansa
mukaan pitää huolta siitä, ettei tässä tilaisuudessa ilmennyt
minkäänlaista huomaavaisuuden ja kiintymyksen puutetta. Äidin sijaan
asettuen hän tahtoi pukea Lolitan omin käsin, järjestää sulhasen
vastaanoton ja pitää huolta siitä, että ne pari kolme vierasta, jotka
oli kutsuttu, tulisivat sydämellisesti vastaanotetuiksi. Ja hän oli
päättänyt toimittaa talon niin moitteettomaan kuntoon, että Lolita
tuntisi heti olevansa siellä kuin kotonaan.
»Jos niin menettelette, ettekö joudu minkäänlaisiin vaikeuksiin?» kysyi
Sutšarita.
»Mahdollista kyllä, mutta mitäpä siitä?» huudahti Anandamoji
muistaessaan, millaista melua Mohim oli asian johdosta pitänyt.
»Siinäkin tapauksessa, että jotakin hälinää syntyy, täytyy olla vähän
aikaa aivan hiljaa, ja kaikki kohta unohtuu.»
Sutšarita tiesi, ettei Gora tulisi vihkiäisiin, ja hänen teki mieli
tietää, oliko hän yrittänyt estää Anandamojiakin ottamasta siihen osaa.
Mutta hän ei voinut itse ottaa asiaa puheeksi, ja Anandamoji ei edes
maininnut Goran nimeä.
Harimohini oli kuullut Anandamojin saapuvan, mutta puuhaili kauan
töissään, ennenkuin tuli häntä tervehtimään.
»Kuinka voit, sisko?» kysyi hän. »En ole pitkiin aikoihin sinua nähnyt
enkä ole kuullut sinusta mitään!»
»Olen tullut noutamaan sisarentytärtäsi», sanoi Anandamoji,
valituksesta mitään huolimatta, ja selitti, mikä heidän tarkoituksensa
oli.
Istuttuaan hetkisen äänettömänä, kasvoissa nyrpeä ilme, Harimohini
vihdoin virkkoi: »Minä en voi mitenkään puuttua siihen asiaan.»
»Ei, sisko, minä en pyydä sinua tulemaan», sanoi Anandamoji. »Sinun ei
tarvitse olla levoton Sutšaritan vuoksi, sillä olen kaiken aikaa hänen
seurassaan.»
»Sallihan minun lausua sinulle avoimesti mitä ajattelen», virkkoi
Harimohini. »Radharani sanoo aina olevansa hindu, ja hän taipuukin
nykyjään siihen suuntaan. Mutta jos hän tahtoo päästä hinduyhteiskunnan
jäseneksi, niin hänen täytyy liikkua hieman varoen. Ilmankin hänestä
tullaan puhumaan aivan riittävästi, vaikka voinkin asian jotenkin
järjestää — mutta tästä lähtien hänen tulee olla toistaiseksi erikoisen
varovainen. Ensimmäinen asia, jota ihmiset tulevat tiedustelemaan, on,
minkätähden hän on iällänsä vielä naimaton — siihen kysymykseen voimme
jotenkin olla suoraan vastaamatta — seikka ei ole se, ettemme voi
hänelle löytää hyvää puolisoa, jos yritämme, mutta jos hän kerran alkaa
jälleen kulkea entistä uraa, niin mihin hänet pysähdytämme, sanohan?
Sinä kuulut hinduperheeseen ja voit niinmuodoin varsin hyvin asian
ymmärtää, joten minua ihmetyttää, että viitsit noin puhua. Jos sinulla
itselläsi olisi tytär, lähettäisitkö hänet ottamaan osaa näihin häihin?
Eikö sinun pitäisi ajatella hänenkin naittamista?»
Anandamoji oli niin ihmeissään, että voi vain hämmästyneenä silmäillä
Sutšaritaa, joka puolestaan punastui ankarasti.
»En tahdo häntä pakottaa tulemaan mukaan», huomautti Anandamoji. »Jos
hän ei tahdo, niin minä —»
»Niin minä en ollenkaan käsitä, mitä oikeastaan ajattelet!» huudahti
Harimohini. »Sinun oma poikasi on ahtanut hänen päähänsä hindulaisia
käsityksiä, ja nyt tulet sinä esittämään tuollaisia mielipiteitä!
Oletko yht'äkkiä pilvistä pudonnut?»
Missä olikaan nyt se Harimohini, joka oli Pareš Babun talossa
aina ollut arka kuin rikoksentekijä ja joka vähintäkin kannatusta
havaitessaan heti turvautui ihmiseen kaikin voimin? Nyt hän puolusti
oikeuksiansa kuin naarastiikeri. Hän oli alinomaa jännityksessä,
epäili kaikenlaisten vastustavien voimien toimivan hänen ympärillään
ja yrittävän temmata häneltä Sutšaritan. Hän ei voinut käsittää,
kuka oli hänen puolellaan, kuka häntä vastaan, ja siitä syystä hänen
mielensä oli tänään kovin levoton. Hänen sydämensä ei löytänyt enää
lepoa siitä jumalasta, johon hän oli turvautunut havaitessaan koko
maailman autioksi. Hän oli aikoinaan ollut erinomaisen maailmallinen,
mutta kun auttamattoman kovanonnen iskut olivat hänet maailmasta
irroittaneet, hän ei ollut ajatuksissaankaan pitänyt mahdollisena, että
pieninkään rahaan, asumuksiin tai sukulaisiin kohdistuva kiintymys
voisi saada sijaa hänen sydämessään. Mutta nyt, kun hänen haavansa oli
alkanut arpeutua, maailma jälleen viekoitteli häntä voimallisesti,
ja monien kuluneiden päivien puute herätti jälleen hänen mielessään
eloon kaikki entiset toivot ja kaipaukset. Paluu siihen, mistä hän
oli luopunut, tapahtui niin nopeasti, että hän muuttui vieläkin
levottomammaksi kuin oli aikaisemmin ollut! Nähdessään tuon muutamien
päivien aikana tapahtuneen muutoksen merkkejä Harimohinin kasvoissa
ja silmissä, kaikissa hänen eleissään ja liikkeissään, Anandamoji
hämmästyi sanomattomasti, ja hänen hellän sydämensä täytti tuskallinen
Sutšaritaan kohdistuva myötätunto. Jos hän olisi vähänkään aavistellut
tuon piilevän vaaran olemassaoloa, hän ei olisi missään tapauksessa
tullut kutsumaan Sutšaritaa häihin, ja nyt hänen pulmanaan oli, kuinka
voisi suojella häntä iskulta.
Harimohinin esittäessä Goraan kohdistuvan salahyökkäyksen Sutšarita
nousi sanaakaan virkkamatta ja lähti huoneesta pää kumarassa.
»Sinun ei tarvitse pelätä, sisko», virkkoi Anandamoji. »En tullut
tuota aikaisemmin ajatelleeksi, mutta nyt en häntä enää pakota. Älä
sinäkään sano hänelle mitään. Hän on kasvatettu määrätyllä tavalla, ja
jos sinä tahdot yht'äkkiä häntä liiaksi estää, niin hän ei kykene sitä
kestämään.»
»Luuletko, etten minä iälläni kykene tuota tajuamaan?» virkkoi
Harimohini. »Kysy häneltä itseltään, olenko milloinkaan aiheuttanut
hänelle minkäänlaista ikävyyttä! Hän on tehnyt mitä on tahtonut, ja
minä en ole milloinkaan virkkanut sanaakaan. Minä sanon aina, että
kunhan Jumala suo hänen elää, niin siinä on minulle kyllin. Voi
onnettomuuttani! Voin tuskin nukkua, kun ajattelen, mitä minulle vielä
tapahtuu.»
Anandamojin lähtiessä Sutšarita tuli huoneestaan ja tervehti häntä
kunnioittavasti. Anandamoji laski kätensä hellästi hänen päälaelleen ja
sanoi: »Minä tulen ja kerron sinulle kaikki uutiset, rakkaani, joten
sinun ei tarvitse olla masentunut. Jumalan armollisella avulla asia
tulee hyvään päätökseen.»
Siihen Sutšarita ei vastannut mitään.
Seuraavana aamuna, anivarhain, Anandamoji vei palvelijattarensa
Latšmijan puhdistamaan taloa pitkänä aikana kerääntyneestä pölystä, ja
hän oli vast'ikään alkanut pestä permantoa, kun Sutšarita ilmaantui
näkymölle. Hänet nähdessään Anandamoji laski kädestään luutansa, painoi
tulijan poveansa vasten ja alkoi sitten uutterasti hangata, puhdistaa
ja pestä joka kohtaa talossa.
Pareš Babu oli antanut Sutšaritalle riittävästi rahoja kaikkien
tarpeellisten järjestelyjen suorittamiseksi. Tuon summan he ottivat
laskujensa pohjaksi alkaessaan merkitä luetteloon kaikkia menoeriä.
Vähän ajan kuluttua saapui Pareš Babu itse Lolitan keralla, jolle
koti oli käynyt sietämättömäksi, koska kukaan ei uskaltanut lausua
hänelle sanaakaan ja heidän äänettömyytensä tuntui hänestä kuin yhä
uudistuvalta iskulta. Kun kaiken muun hyvän lisäksi vielä Bordašundarin
ystävät alkoivat käydä hänen luonansa ilmaisemassa myötätuntoansa,
Pareš Babu katsoi parhaaksi kerrassaan siirtää Lolitan pois luotansa.
Lähtiessään Lolita meni kunnioittavasti kumartamaan äidilleen, ja
Lolitan huoneesta poistuessa Bordašundari jäi istumaan kasvot toisaalle
käännettyinä ja kyynelsilmin. Labonja ja Lila olivat syvimmässä
mielessään kerrassaan kiihdyksissä Lolitan naimisiinmenon vuoksi, ja
jos olisivat keksineet jonkinlaisen tekosyyn, olisivat he juoksujalkaa
rientäneet häihin. Mutta kun Lolita sanoi heille hyvästi, he muistivat
Brahma Samadžin ankaran velvoituksen ja näyttivät sangen juhlallisilta.
Ovella hän näki vilahdukselta Sudhirin, mutta hänen takanaan oli joukko
vanhempaa väkeä, joten Lolita ei voinut sanoa hänelle sanaakaan.
Vaunuihin noustuaan hän huomasi jotakin paperiin käärittyä eräässä
istuimen kulmassa. Sen avatessaan hän löysi saksalaisen hopeamaljan,
johon oli kirjoitettu »Jumala siunatkoon onnellista pariskuntaa».
Siihen kiinnitettyyn korttiin oli merkitty Sudhirin nimen alkukirjain.
Lolita oli lujasti päättänyt olla tänään itkemättä, mutta saadessaan
tuon ainoan kiintymyksen merkin lapsuusaikansa ystävältä jättäessään
isänsä kodin hän ei voinut hillitä kyyneliään, jotka alkoivat virrata
vuolaina. Pareš Babukin pyyhki silmiään istuen rauhallisena vaunujen
kulmassa.
»Tulehan, rakkaani, tule!» huusi Anandamoji tarttuen Lolitan käteen ja
vieden hänet huoneeseen, ikäänkuin olisi häntä odotellut.
»Lolita on nyt lopullisesti poistunut talostamme», selitti Pareš Babu
Sutšaritalle, jota oli lähettänyt hakemaan, ja hänen äänensä värähteli
hänen puhuessaan.
»Häneltä ei tule täällä puuttumaan rakkautta ja kiintymystä, isä»,
virkkoi Sutšarita tarttuen hänen käteensä.
Kun Pareš Babu oli jälleen poistumassa, Anandamoji veti sarinsa päänsä
yli, tuli hänen luokseen ja kumarsi hänelle. Pareš Babu vastasi
kumarrukseen ikäänkuin hieman hämmentyneenä.
»Älkää olko lainkaan huolissanne Lolitan vuoksi», virkkoi Anandamoji
vakuuttavasti. »Hän ei tule milloinkaan kärsimään sen henkilön luona,
jonka haltuun aiotte hänet uskoa. Jumala on vihdoin minulle suonut
mitä olen kovin kaivannut. Minulla ei ole ollut tytärtä, mutta nyt
olen tyttären saanut. Olen kauan toivonut, että Binoin morsian korvaa
minulle puuttuvan tyttären — ja nyt Jumala on vihdoin täyttänyt
toiveeni niin ihmeellisesti lähettäen minulle sellaisen tyttären, etten
olisi milloinkaan voinut uneksiakaan niin hyvästä onnesta.»
Tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin Pareš Babu sai lohdutusta tai tukea
siitä saakka, kun Lolitan naimisiinmenoa koskevat levottomuudet olivat
alkaneet. Oli löytynyt maailmassa eräs paikka, jossa hänen sydämensä
löysi lepoa.