Harimohini oli saanut kirjeen lankomieheltänsä Kailašilta. Kirjeessä
luettiin ensinnäkin: »Teidän armollisten jalkojenne siunauksen tähden
voivat kaikki täällä hyvin, ja minä toivon teidän hälventävän kaikki
teitä koskevat pelkomme lähettämällä meille hyviä tietoja itsestänne.»
Kailaš kirjoitti niin, vaikka Harimohimin heidän talostaan lähdettyä
ei ollut tehty pienintäkään yritystä Harimohimin vointia koskevien
tietojen hankkimiseksi. Kerrottuaan Khudista, Potolista, Bhodžoharista
y.m. Kailaš kirjoitti lopuksi: »Olisin iloinen, jos antaisitte minulle
lisää yksityiskohtaisia tietoja siitä morsiamesta, jota minulle viime
kirjeessänne ehdottelitte. Te sanoitte, että hän on suunnilleen
kahden- tai kolmentoista vuoden ikäinen, mutta harvinaisen kehittynyt
ikäisekseen, ja näyttää ihan täysikasvuiselta. Siinä ei ole mitään
valittamista, mutta minä pyydän teitä huolellisesti ottamaan selkoa
mainitsemastanne omaisuudesta, onko hänellä siitä ainoastaan elinkorko
vai kuuluuko se hänelle ilman minkäänlaisia rajoituksia. Sitten minä
voin neuvotella vanhempien veljieni kanssa, ja uskonpa, etteivät
he esitä mitään vastaväitettä. Minua ilahduttaa, kun kuulen hänen
hartaasti noudattavan hindu-uskonnon sääntöjä, mutta meidän täytyy
parhaamme mukaan yrittää estää tulemasta yleisesti tunnetuksi, että hän
on elänyt kauan brahmoperheessä. Älkää siis mainitko siitä kenellekään
muulle. Seuraavan kuunpimennyksen aikana on kylpyjuhla Gangesilla,
ja jos suinkin käy päinsä, tulen silloin Kalkuttaan saadakseni nähdä
tytön.»
Harimohini oli toistaiseksi jotenkin elellyt Kalkuttassa, mutta
kohta kun hänen mielessään alkoi hahmoutua appelaan palaamisen
mahdollisuutta koskeva heikko toivo, hänen kävi vaikeaksi pysyä
rauhallisena paikoillaan. Maanpakolaisuus alkoi hänestä tuntua yhä
sietämättömämmältä, ja jos hän olisi voinut noudattaa omaa haluansa,
hän olisi heti puhunut Sutšaritalle ja yrittänyt määrätä lähtöpäivän.
Mutta hän ei rohjennut liiaksi kiirehtiä, sillä mitä lähempään
kosketukseen hän joutui Sutšaritan kanssa, sitä selvemmin hän tajusi
olevansa kykenemätön häntä ymmärtämään.
Harimohini alkoi kuitenkin odotella sopivaa tilaisuutta ja alkoi pitää
Sutšaritaa silmällä paljon kiinteämmin kuin ennen. Alkoipa hän lyhentää
hartaushetkiänsäkin, koska ei tahtonut päästää asuinkumppaniansa
näkyvistään.
Sutšarita puolestaan huomasi, että Gora oli yhtäkkiä lakannut talossa
käymästä, ja vaikka hän varmaan aavistikin Harimohinin hänelle jotakin
sanoneen, hän lohdutti itseään ajatellen: »Vaikka hän ei tulekaan, hän
on sittenkin yhä minun opettajani, minun _guruni_.»
Poissaolevan _gurun_ vaikutus on usein voimakkaampi kuin sen, joka on
aina läsnä, sillä mieli täyttyy itsestään, sisästäpäin, tuntiessaan
_gurun_ läsnäolon puuttuvan. Jos Gora olisi todella ollut hänen
luonansa, hän olisi käynyt kiistelemään, mutta nyt hän luki Goran
kirjoitelmia ja hyväksyi ne ollenkaan vastaanväittelemättä. Jos oli
jotakin sellaista, jota hän ei kyennyt ymmärtämään, hän uskoi varmaan,
että olisi sen ymmärtänyt, jos Gora olisi ollut asiaa selittämässä.
Mutta Sutšarita kaipasi hänen heleiden kasvojensa näkemistä ja hänen
jyrisevän äänensä kuulemista niin alinomaisesti, että tuo kaipaus
näytti riuduttavan hänen ruumistansakin. Tavan takaa hän ajatteli,
ankaraa tuskaa tuntien, kuinka paljon oli ihmisiä, jotka voivat nähdä
Goran mihin päivän tai yön aikaan tahansa, mutta eivät ollenkaan
tajunneet etuoikeutensa arvoa.
Eräänä ehtoopuolena tuli Lolita, kiersi käsivartensa Sutšaritan kaulaan
ja sanoi: »Kas niin, Sutši-sisko!»
»Mitä nyt, Lolita?» kysyi Sutšarita.
»Kaikki on päätetty.»
»Minä päivänä se tapahtuu?»
»Maanantaina.»
»Missä?»
»Minä en tiedä siitä yhtään mitään, isä sen tietää», vastasi Lolita
päätänsä pudistaen.
»Oletko onnellinen, sisko?» kysyi Sutšarita kietoen käsivartensa
Lolitan vyötäisille.
»Minkätähden en olisi onnellinen?» huudahti Lolita.
»Nyt, kun olet saanut kaikki, mitä olet tahtonut», vastasi Sutšarita,
»ja kun sinulla ei enää ole ketään muuta, kenen kanssa kiistelisit,
minä pelkäsin sinun kiivautesi laimenevan!»
»Minkätähden tulisikaan puute riitakumppaneista?» nauroi Lolita. »Nyt
ei ole tarvis etsiä niitä oman kotini seinien ulkopuolelta!»
»Vai niin, vai niin!» huudahti Sutšarita leikkisästi taputtaen Lolitan
poskea, »sellaisiako sinä jo suunnittelet? Minäpä kerron Binoille, ei
ole vielä myöhäistä! Poika rukkaa täytyy varoittaa!»
»Nyt on liian myöhäistä varoittaa poika rukkaa!» huudahti Lolita.
»Hän ei pääse mitenkään pakenemaan! Se käännekohta, jonka hänen
horoskooppinsa osoittaa, on nyt tullut — nyt hänen asianaan on itkeä ja
takoa otsaansa.»
»Mutta toden totta, Lolita, minä en osaa sinulle sanoa, kuinka siitä
iloitsen», virkkoi Sutšarita kääntyen äkkiä vakavaksi. »Minä vain
rukoilen, että voisit olla Binoin-laisen miehen arvoinen.»
»Uh! Tosiaankin! Mutta eikö kenenkään asia ole olla minunlaiseni vaimon
arvoinen?» huudahti Lolita. »Keskustelehan kerran hänen kanssaan
siitä asiasta, jotta kuulet, mitä hänellä on sanottavana? Kuuntele
hänen mielipiteitään, niin joudut piankin katumaan, että olet ylen
kauan väärin arvioinut sellaisen erinomaisen ja ihailtavan henkilön
kiintymystä — että olet ollut sokea!»
»Onpa siis vihdoinkin ilmaantunut näyttämölle eräs asiantuntija»,
virkkoi Sutšarita, »eikä ole enää mitään sureskelun syytä, koska
hän on saanut, mitä on tahtonut, siihen hintaan, jonka tahtoi siitä
maksaa. Sinun ei niinmuodoin tarvitse missään tapauksessa koetella
minunlaisteni kokemattomien henkilöiden kiintymyksen kelpoisuutta!»
»Ei tarvitse, ei tosiaankaan!» huudahti Lolita. »Tarvitseepa varmaan
hyvinkin!» Hän nipisti Sutšaritaa poskesta veikeästi sanoen: »Minä
tarvitsen aina sinun kiintymystäsi. Ei käy missään tapauksessa päinsä,
että epäät sen minulta ja kohdistat sen johonkuhun toiseen!»
»Minä en kohdista sitä kehenkään toiseen!» virkkoi Sutšarita
vakuuttavasti, painaen poskensa Lolitan poskeen.
»Etkö kehenkään toiseen?» kysyi Lolita. »Oletko aivan varma — et
kehenkään toiseen?»
Sutšarita vain pudisti päätänsä, ja Lolita istuutui vähän matkan päähän
sanoen: »Kuulehan, Sutši-_didi_, sinä tiedät varsin hyvin, kultaseni,
etten olisi milloinkaan voinut kestää sitä, että sinä lahjoitat
kiintymyksesi jollekulle toiselle. Minä olen ollut vaiti kaiken aikaa,
mutta nyt sanon kaikki, mitä minulla on sanottavaa. Kun Gourmohan Babu
tapasi käydä luonamme — Ei, _didi_, sinun ei pidä ujostella; minä
tahdon tänään sanoa sinulle kaikki, sillä vaikka en olekaan milloinkaan
mitään sinulta salannut, en kumminkaan ole toistaiseksi kyennyt
puhumaan aivan avoimesti tästä ainoasta asiasta, ja siitä syystä olen
useasti ollut pahoillani. Mutta nyt, kun olen sinusta eroamassa, en
voi kauemmin pitää asiaa vain omana tietonani. Kun Gourmohan Babu
alkoi käydä luonamme, olin tavallisesti kovin vihoissani. Minkätähden?
Sinä varmaankin ajattelit, etten ymmärtänyt mitään, eikö totta? Minä
huomasin, ettet milloinkaan maininnut hänen nimeänsä minulle, ja se sai
minut vieläkin vihaisemmaksi? Minusta tuntui sietämättömältä ajatella,
että tulisi sekin päivä, jolloin sinä rakastaisit häntä enemmän kuin
minua — ei, _didi_, salli minun sanoa sanottavani loppuun asti — ja
enpä osaa kertoa, millaista tuskaa tunsin sen asian vuoksi. Sinä et
tahdo nytkään puhua minulle hänestä, minä tiedän sen, mutta se ei minua
enää suututa. Usko minua, rakkaani, olisin sanomattoman onnellinen,
jos sinä ja —» Mutta samassa Sutšarita sulki kädellään hänen suunsa ja
virkkoi:
»Lolita, minä pyydän sinua, älä puhu noin! Kun kuulen sinun niin
puhuvan, tekee mieleni vaipua maan alle!»
»Minkätähden sisko, eikö hän —», aloitti Lolita, mutta Sutšarita
keskeytti hänet jälleen. »Ei, ei, ei! Sinä puhut ikäänkuin olisit
mieletön! Sinun ei pitäisi puhua sellaisesta, mitä et voi ajatellakaan!»
»Mutta sisko, tämähän on sinun taholtasi ilmeistä teeskentelyä»,
valitti Lolita, jota Sutšaritan epäröinti harmitti. »Minä olen pitänyt
asioita tarkoin silmällä ja voin vakuuttaa sinulle —»
Mutta Sutšarita ei sallinut hänen päättää lausettaan. Hän sieppasi
kätensä irti Lolitan käsistä ja lähti huoneesta. Lolita riensi hänen
jälkeensä ja lupaili: »Minä en virka siitä enää sanaakaan, kuuletko?»
»Älä milloinkaan!» pyysi Sutšarita.
»Niin vakavaa lupausta en voi antaa», vastasi Lolita. »Jos päiväni
ja hetkeni tulee, niin puhun, muussa tapauksessa en. Sen verran voin
luvata.»
Muutamina viimeksikuluneina päivinä Harimohini oli lakkaamatta pitänyt
silmällä Sutšaritaa seuraillen häntä niin ilmeisesti, ettei voinut
olla sitä huomaamatta, ja sellainen epäluulo ja valvonnanalaisuus
kävi Sutšaritalle kerrassaan rasittavaksi. Se sai hänet kerrassaan
kärsimättömäksi, mutta sittenkään hän ei voinut siitä mitään virkkaa.
Tänään, Lolitan mentyä, Sutšarita istahti väsyneesti pöydän luo, nojasi
päänsä käsiinsä, alkoi itkeä ja lähetti lamppua tuovan palvelijan
takaisin. Harimohini oli parhaillaan iltahartauttaan harjoittamassa ja
nähdessään Lolitan lähtevän talosta hän tuli odottamatta alakertaan,
astui huoneeseen ja huusi: »Radharani!»
Sutšarita pyyhki nopeasti pois kyynelensä ja nousi seisomaan.
Harimohini kävi heti häntä ahdistamaan kysyen: »Mitä nyt?»
»En voi ymmärtää, mitä kaikki tuo hupsuus oikeastaan tarkoittaa!»
huudahti Harimohini karuin äänin, kun kysymykseen ei kuulunut mitään
vastausta.
»Täti», nyyhkytti Sutšarita, »minkätähden vartioit minua öin päivin?»
»Etkö ymmärrä, minkätähden niin menettelen?» kysyi Harimohini. »Mitä
osoittaakaan kaikki tämä ruoan hylkiminen ja itkeskely? Enhän ole
lapsi, luuletko, etten sen vertaa ymmärrä?»
»Täti», virkkoi Sutšarita, »minä vakuutan sinulle, ettet ymmärrä sitä
ollenkaan. Sinun erehdyksesi on niin hirmuinen, että se minusta tuntuu
käyvän joka hetki sietämättömämmäksi.»
»Olkoon menneeksi», vastasi Harimohini, »jos erehdyn, niin suvaitse
selittää minulle jotakuin kunnollisesti».
»Hyvä, minä selitän», virkkoi Sutšarita, ankarin ponnistuksin
arkuuttaan hilliten. »Minä olen oppinut _gurultani_ jotakin sellaista,
mikä on minulle ihan uutta, ja sen kunnollinen käsittäminen vaatii
suurta mielenlujuutta — tunnen sitä itseltäni puuttuvan — minun on
vaikea alinomaa kiistellä itseni kanssa. Mutta sinä, täti, olet
käsittänyt suhteemme aivan väärin ja olet ajanut hänet pois häntä
solvattuasi. Se, mitä hänelle sanoit, on pelkkää erehdystä, ja minua
koskevat ajatuksesi ovat kerrassaan väärät. Niin menetellen sinä teet
väärin. Sinä et kykene halventamaan hänenlaistansa miestä, mutta
mitä olenkaan tehnyt minä, että tällä tavoin minua tyrannisoit?»
Nyyhkytykset keskeyttivät Sutšaritan puhetta, ja hänen täytyi poistua
huoneesta.
Harimohini hämmästyi ja sanoi itsekseen: »Hyväinen aika, onko moista
puhetta milloinkaan kuultu?» Hän antoi kumminkin Sutšaritalle hieman
toipumisaikaa, ennenkuin kutsui hänet illalliselle.
»Kuulehan, Radharani, minä en ole mikään lapsi», aloitti Harimohini
Sutšaritan istuuduttua. »Minut on kasvatettu lapsuudestani saakka
siinä, mitä te nimitätte hindu-uskonnoksi, ja minä olen kuullut hyvän
joukon sitä koskevia mielipiteitä. Sinä et tiedä mitään kaikesta
siitä, ja niinmuodoin Gourmohan vain pettää sinua nimittäessään
itseään _guruksesi_. Minä olen toisinaan kuunnellut hänen puheitaan,
ja hänen lausumansa eivät vähimmässäkään määrässä soinnu perinnäisiin
katsantokantoihin — hän keksii jonkinlaiset omat pyhät kirjat. Huomaan
sen varsin helposti, sillä onhan minulla oma _guruni_. Minä neuvon
sinua, Radharani, pysyttelemään loitolla kaikista sellaisista asioista.
Kun tulee aika, niin minun _guruni_ ottaa sinut opastaakseen ja opettaa
sinulle oikeat pyhät lauseet; hänessä ei ole minkäänlaista vilppiä.
Sinun ei tarvitse pelätä, minä toimitan sinut varmasti hindulaiseen
yhteiskuntaan, olitpa elänyt brahmoperheessä tai et! Kukapa saisikaan
siitä milloinkaan kuulla? Sinä tosin olet ehtinyt melkoiseen ikään —
mutta onhan paljonkin tyttöjä, jotka ovat ikäänsä kehittyneemmät, ja
kukapa pyrkiikään virallisia papereitasi tutkimaan? Kunhan sinulla on
rahoja, niin kaikki on järjestettävissä! Minkäänlaista estettä ei ole
olemassa! Olenhan nähnyt omin silmin, kuinka eräs alhaiseen kastiin
kuuluva poika on päässyt korkean kastin jäseneksi käyttelemällä apunaan
hieman rahaa. Minä liitän sinut niin hyvään bramaaniperheeseen, ettei
kukaan uskalla virkkaa sanaakaan. Ovathan he hindulaisen yhteisön
johtajia. Sinun ei siis kannata tuhlata paljon kyyneliä ja aneluita
tuohon _guru_-pahaseesi.»
Harimohinin aloitellessa laajaa esitystänsä Sutšarita kadotti kaiken
ruokahalunsa, ja hänestä tuntui, kuin hän ei olisi saanut palastakaan
niellyksi. Ankarin ponnistuksin hänen kuitenkin onnistui jotakin syödä,
koska hyvin tiesi toisin menetellessään saavansa sellaisen läksytyksen,
että mieli olisi käynyt sitäkin apeammaksi.
Huomatessaan, ettei saanut mitään varsinaista vastausta, Harimohini
ajatteli: »En voi ymmärtää tuollaisia ihmisiä! Toisaalta hän huutaa
itsensä käheäksi sanoen tahtovansa päästä hinduksi, mutta kun sitten
ilmaantuu tällainen tilaisuus, niin ei tahdo kuulla puhuttavankaan.
Ei ole tarpeen tarjota minkäänlaista katumusta, ja mitään selityksiä
ei vaadita, on vain kerättävä muutamia rupioita, ja yhteiskunta
suostuu helposti asiaan, mutta jos hän jo nyt osoittaa haluttomuutta,
niin kuinka hän voisikaan väittää olevansa hindu?» Harimohini oli
aivan kerkeästi päätellyt, että Gora oli petturi, ja arvaillessaan
sellaisen suunnattoman petoksen syitä hän oli johtunut päättelemään,
että asian ytimenä oli Sutšaritan kauneus ja hänen varakkuutensa. Mitä
pikemmin hän voisi pelastaa tytön kaikkine arvopapereineen ja siirtää
hänet turvalliseen appelaan, sitä parempi kaikille asianosaisille.
Mutta asia ei ollut toteutettavissa, ellei tytön mieltä saatu hieman
taipuisammaksi, ja siinä tarkoituksessa hän alkoi puhua hänelle
alinomaa appelasta. Hän kertoi kaikenlaisia esimerkkejä, jotka
osoittivat perhekunnan tavatonta vaikutusvaltaa, ja kertoi, millaisia
melkein uskomattomia asioita he olivat kyenneet yhteisönsä keskuudessa
suorittamaan. Hän kertoi, kuinka he olivat vainonneet useita aivan
viattomia henkilöitä, jotka olivat uskaltaneet heitä vastustaa, ja
kuinka moni sellainen, joka oli syönyt muhamettilaisten keittämiä
lintuja, oli voinut hymyilevin kasvoin kulkea hinduyhteiskunnan tietä.
Tehdäkseen asian sitäkin uskottavammaksi hän kertoi kaikki juurta
jaksain mainiten nimet ja paikat.
Bordašundari ei ollut milloinkaan salannut Sutšaritalta toivomustaan,
ettei viimeksimainittu kävisi usein heidän luonansa, sillä hän
tavallaan aina ylpeili siitä, mitä nimitti vilpittömyydekseen. Joka
kerta, kun hänellä oli tilaisuus vuolain sanoin soimata jotakuta
henkilöä, hän muisti vedota tuohon hyveeseensä. Senvuoksi hän selitti
varsin helppotajuisesti, ettei Sutšaritan tarvinnut odottaa mitään
erikoisen säädyllistä kohtelua hänen luonansa, ja Sutšarita käsitti
varsin hyvin, että jos kävisi talossa liian usein, niin Pareš Babun
rauhallinen olo melkoisesti häiriytyisi. Niinpä Sutšarita ei sinne
lähtenytkään, ellei ollut jotakin erikoista asiaa, ja Pareš Babu tapasi
käydä joka päivä pari kolme kertaa hänen luonansa.
Ahdistavien töiden ja erinäisten muiden seikkojen vuoksi Pareš Babu
ei ollut voinut käydä talossa niinkuin tavallisesti, ja Sutšarita oli
eräänlaisesta levottomuudesta ja epäröinnistä huolimatta odottanut
häntä tulevaksi joka päivä. Hän tiesi varmasti, ettei heidän välillään
vallitseva harras suhde, josta kummankin hyvinvointi riippui, voinut
milloinkaan murtua, mutta sittenkin oli olemassa pari sellaista
sidettä, jotka vetivät häntä ulospäin, aiheuttivat hänelle melkoista
tuskaa eivätkä päästäneet häntä rauhaan. Toisaalta oli täällä
Harimohini, joka teki hänen elämänsä päivä päivältä sietämättömämmäksi.
Niinpä Sutšarita päättikin tänään uhmata Bordašundarin närkästystä ja
lähteä Pareš Babun luo. Kolmikerroksinen korkea rakennus loi auringon
laskiessa pitkän varjon ja siinä varjossa käyskeli Pareš Babu yksin
edestakaisin, pää mietteisiin painuneena.
»Kuinka voit, isä?» kysyi Sutšarita saavuttaessaan Pareš Babun.
Pareš Babu säpsähti siten arvaamatta häiriytyessään mietteissään,
pysähtyi hetkiseksi, silmäili Sutšaritaa ja sanoi: »Kiitos, minä voin
hyvin, Radha!»
He alkoivat kävellä rinnan, ja Pareš Babu virkkoi: »Lolita menee
miehelään maanantaina.»
Sutšarita oli aikonut kysyä, minkätähden Pareš Babu ei ollut
neuvotellut hänen kanssaan tai pyytänyt häneltä apua tätä vihkimistä
koskevissa asioissa, mutta nyt hän yhtäkkiä säikkyi tuntien, että
hänessä itsessään oli jonkinlainen este. Milloin muulloin tahansa hän
ei olisi odottanut kutsua.
Pareš Babu otti omasta aloitteestaan puheeksi sen asian, jota Sutšarita
oli ajatellut, sanoen: »Minä en voinut kysyä sinun neuvoasi tällä
kertaa, Rahda!»
»Miksi et, isä?» kysyi Sutšarita.
Pareš Babu ei vastannut mitään tuohon kysymykseen, silmäili vain
kysyvästi Sutšaritaa, kunnes viimeksimainittu ei enää kyennyt
pidättäytymään, vaan virkkoi, kasvot hieman poispäin käännettyinä:
»Sinä olet ajatellut, että mielessäni on tapahtunut muutos.»
»Niin», myönsi Pareš Babu. »Ajattelin siis, ettei ollut syytä saattaa
sinua ikävään asemaan sinulta jotakin pyytämällä.»
»Isä», aloitti Sutšarita, »olen aikonut kertoa sinulle kaikki, mutta en
ole viime aikoma sinua tavannut. Senvuoksi olen tänään tullut tänne. En
kykene selittämään sinulle mitään ihan selvästi, ja siitä syystä minua
melkein peloittaa, ettet minua ymmärrä.
»Minä tiedän, ettei ole helppo puhua sellaisista asioista
yksinkertaisesti», myönsi Pareš Babu. »Sinulla on mielessäsi jotakin
sellaista, mikä koskee ainoastaan tunteita, ja vaikka sen tunnet, se ei
kuitenkaan sinulle selvästi hahmoudu.»
»Niin, aivan niin!» huudahti Sutšarita tuntien mielensä melkoisesti
keventyvän. »Mutta miten voisinkaan sinulle selittää, kuinka voimakas
tuo tunne on? Minusta tuntuu kerrassaan, kuin olisin syntynyt uudelleen
ja saanut jonkinlaisen uuden tietoisuuden. En ole milloinkaan ennen
nähnyt itseäni siinä valossa kuin nyt. Tähän saakka en ole milloinkaan
ollut missään suhteessa oman maani menneisyyteen enempää kuin
nykyisyyteenkään, mutta nyt tuo suhde on oleellistunut sydämessäni niin
ihmeellisen suurena ja totena, etten voi sitä unohtaa. Näetkö, isä,
minä tunnustan sinulle totuuden sanoessani olevani todellinen hindu,
vaikka tätä ennen en ole voinut milloinkaan sitä tunnustaa. Nyt sanon
ollenkaan epäröimättä, vieläpä korostaenkin, että olen hindu. Ja tunnen
suurta iloa tuon tunnustaessani.»
»Oletko tarkastellut tätä kysymystä joka puolelta ja kaikkine
seuraamuksinensa?» kysyi Pareš Babu.
»Kuinka voisinkaan nähdä sen täydellisesti kaikilta eri puolilta?»
virkkoi Sutšarita, »Voin vain sanoa lukeneeni paljon asiaa koskevia
teoksia ja keskustelleeni siitä uutterasti. Kun en ollut vielä oppinut
katselemaan olioita oikeissa mittasuhteissaan ja kun liioittelin
kaikkia hindulaisuuden pieniä yksityisseikkoja, tunsin eräänlaista
vihaa hindulaisuutta vastaan kokonaisuudessaan.»
Kuullessaan Sutšaritan puhuvan noin Pareš Babu oli hieman ihmeissään.
Hän ymmärsi varsin selvästi, että Sutšaritan mielessä oli tapahtumassa
ajatusten siirtyminen ja että hän tunsi itsensä vapaaksi kaikesta
epäilyksestä, koska oli saavuttanut jotakin totta. Sutšaritaa ei
suinkaan kuljettanut mukanansa jokin epämääräinen tunne, jota hän ei
lumoutuneena kyennyt ymmärtämään.
»Isä», jatkoi Sutšarita, »kuinka voisinkaan sanoa olevani omasta
kastistani ja maastani erotettu mitätön olento? Minkätähden en saa
sanoa: 'Minä olen hindu'?»
»Toisin sanoen», selitteli Pareš Babu, »sinä tahdot kysyä minulta,
minkätähden en nimitä itseäni hinduksi? Jos sitä ajattelet, ei
tosiaankaan ole mitään vakavaa syytä siitä estämässä, lukuunottamatta
sitä, että hindulais-yhteiskunta itse kieltäytyy minua sellaiseksi
tunnustamasta. Toinen syy on siinä, että ne, joiden uskonnolliset
käsitykset sointuvat minun käsityksiini, eivät nimitä itseänsä
hindulaisiksi.»
»Minä olen sinulle selittänyt», jatkoi Pareš Babu, huomatessaan, ettei
Sutšarita aikonut vastata, »ettei kumpikaan noista syistä ole kovin
tärkeä; ne ovat vain ulkonaisia, ja ihminen voi tulla toimeen varsin
hyvin, vaikka ei tunnustakaan näitä esteitä. Mutta on olemassa vielä
eräs erittäin syvä sisäinen syy, nimittäin se, ettei ole olemassa
mitään pääsyä hinduyhteiskuntaan. Missään tapauksessa ei ole mitään
valtatietä, vaikka saattaakin olla olemassa monia takaportteja. Se
yhteiskunta ei ole yhteinen kaikille ihmisille — se on olemassa
ainoastaan niitä varten, joiden kohtalona on syntyä hinduksi.»
»Mutta samanlaisiahan ovat kaikki yhteiskunnat», huomautti Sutšarita.
»Ei, mikään huomattava yhteiskunta ei ole sellainen», vastasi Pareš
Babu. »Muhamettilaisen yhteiskunnan portti on avoinna kaikille,
ja kristikunta lausuu sekin kaikki tervetulleiksi. Pitääpä sama
sääntö paikkansa kristikunnan eri haarautumissakin. Jos haluan tulla
englantilaiseksi, niin se ei ole minulle ihan mahdotonta, kunhan asun
Englannissa riittävän kauan ja noudatan sen maan tapoja — vieläpä
niinkin, ettei minun välttämättä tarvitse kääntyä kristityksi.
Labyrinttiin on helppo päästä, mutta ei ole yhtä helppo löytää tietä,
joka johtaa sieltä pois. Hindun laita on ihan päinvastoin. Heidän
yhteiskuntaansa johtava tie on ehdottomasti suljettu, mutta on olemassa
tuhansia teitä, jotka vievät siitä pois.»
»Mutta siitä huolimatta hindulaiset eivät ole vuosisatojen vieriessä
kärsineet minkäänlaista vahinkoa», väitti Sutšarita. »Hindu-yhteiskunta
on yhä vieläkin olemassa.»
»Vaaditaan aikaa, jos tahtoo oivaltaa, milloin yhteiskunta kärsii
vahinkoa», vastasi Pareš Babu. »Entisinä aikoina hindu-yhteiskunnan
takaportit olivat avoinna, ja pidettiinpä silloin eräänä tälle maalle
kunniaa tuottavana seikkana, että arjalaisiin kuulumaton henkilö voi
tulla hindulaiseksi. Muhamettilaistenkin valtakautena hindulaisten
hallitsijoiden ja maanomistajien vaikutus tuntui kaikkialla, ja siitä
syystä estettiin loppumattomin vaikeuksin ja rangaistuksin niitä,
joiden teki mieli erota hindu-yhteiskunnasta. Nyt, kun englantilaiset
suojelevat laeillansa kaikkia, ei ole yhtä helppo väkivalloin ja
keinotekoisesti estää ihmisiä eroamasta yhteiskunnasta, ja siitä
syystä ovatkin hindut Intiassa olleet joitakin aikoja vähenemässä,
muhamettilaiset sensijaan lisääntymässä. Jos asiat kehittyvät edelleen
samaan suuntaan, niin muhamettilaiset pääsevät pian voitolle ja se,
joka yhä nimittää maata Hindustaniksi, tekee virheen.»
»Mutta kuulehan, isä», huudahti Sutšarita pahoillaan, »eikö ole meidän
kaikkien velvollisuus estää niin käymästä. Hinduista luopumalla mekin
aiheutamme lisääntyvää vahinkoa. Juuri nyt on aika, jolloin meidän
tulee kaikin käytettävissämme olevin voimin kannattaa hindulaisuutta.»
»Voinemmeko pitää ketään hengissä pelkän toivelmamme nojalla?» kysyi
Pareš Babu lempeästi taputtaen Sutšaritan olkapäätä. »On olemassa
luonnollinen suojeluksen laki, ja sen, joka hylkää luonnon lain,
hylkäävät luonnollisesti kaikki. Hindulaisyhteiskunta solvaa ja hylkää
ihmisiä, ja siitä syystä käy meidän aikoinamme yhä vaikeammaksi
säilyttää omaan itseemme kohdistuvaa kunnioitusta. Nykyjään ei enää
käy päinsä etsiä suojaa varjostimen takaa — maailman tiet ovat avoimet
joka suuntaan, ja kaikilta tahoilta tulvii väkeä meidän yhteiskuntaamme
— ei käy enää päinsä eristää itseänsä kaikesta kosketuksesta toisiin
kohottamalla erottavia muureja ja luomalla tokeita lakiteosten ja
pyhien kirjojen avulla. Ellei hindu-yhteiskunta heti käyttele koottuja
voimiansa ja salli tuon hävittävän taudin vapaasti raivota, niin tämä
esteetön yhteys ulkomaailman kanssa antaa sille kuolettavan iskun.»
»Minä en ymmärrä tuota ollenkaan», virkkoi Sutšarita kärsivin äänin.
»Jos on totta, että nykyjään kaikki sen hylkäävät, en ainakaan minä
tahdo sitä hylätä sellaisena aikana. Koska olemme tämän onnettoman ajan
lapsia, meidän täytyy sitäkin enemmän olla yhteiskuntamme tukena sen
vaikeuksissa.»
»Maammoseni», virkkoi Pareš Babu, »minä en tahdo väitellä niitä
ajatuksia vastaan, jotka ovat mielessäsi heränneet. Tyynnytä itseäsi
palvonnan avulla ja koeta arvostella kaikkea soinnuttamalla sitä omassa
itsessäsi olevaan totuuteen ja tuntemaasi hyvään aatteeseen — niin
kaikki sinulle vähitellen selvenee. Älä alenna Häntä, joka on kaikkea
suurempi, maasi edessä enempää kuin kenenkään muunkaan edessä, sillä
siitä ei koidu hyvää itsellesi eikä maallesi. Tämä ajatus mielessäni
tahdon omistaa koko sieluni jakamattomin sydämin Hänelle, — ja niin
kykenen helposti noudattamaan totuutta suhteessani maahani ja kehen
hyvänsä.»
Tässä kohden hänen puheensa keskeytti palvelija, joka ojensi hänelle
kirjeen.
»Minulla ei ole tässä silmälaseja», sanoi Pareš Babu, »ja ilta jo
hämärtyy, joten pyydän sinua lukemaan sen minulle».
Sutšarita otti kirjeen ja luki sen hänelle. Kirjeen oli lähettänyt
Brahma Samadžin neuvosto, ja sen alle olivat useat huomattavat jäsenet
merkinneet nimensä. Sisältönä oli, että Pareš Babua, joka oli suostunut
vihityttämään tyttärensä ei-brahmolaisten juhlamenojen mukaisesti ja
varustautui itse olemaan läsnä vihkiäisissä, ei voitu enää katsoa
Brahma Samadžin hallitsevaan neuvostoon kuuluvaksi. Jos hänellä oli
jotakin sanottavaa itsensä puolustamiseksi, hänen piti kirjoittaa
selittävä kirje, jonka tuli saapua neuvostolle ennen seuraavaa
sunnuntaita, jolloin lopullinen päätös tulisi tehtäväksi äänestyksen
nojalla.
Pareš Babu pisti kirjeen taskuunsa, ja Sutšarita tarttui hiljaa hänen
käteensä alkaen jälleen käyskellä hänen kanssaan edestakaisin. Illan
tummuus yhä tiheni, ja viereisellä kadulla sytytettiin lyhty.
»Isä», virkkoi Sutšarita lempeästi, »on hartaushetkesi aika. Minä
tahdon tänään olla sinun luonasi.» Tuon sanottuaan Sutšarita vei hänet
yksinäiseen rukouskammioon, jonne oli jo levitetty tavanmukainen
matto ja sytytetty kynttilä. Tänä iltana Pareš Babun hartaushetki oli
tavallista pitempi; sen jälkeen hän lausui lyhyen rukouksen ja nousi
lähteäkseen. Huoneesta poistuessaan hän näki Lolitan ja Binoin istuvan
ääneti oven ulkopuolella. Hänet nähtyään he kohta kumartuivat syvästi
kunnioittaen koskettamaan hänen jalkojansa, ja hän laski siunaten
kätensä heidän päälaelleen sanoen samassa Sutšaritalle: »Maammoseni,
huomenna tulen luoksesi. Salli minun tänään päättää työni!» Sen
sanottuaan hän poistui huoneesta.
Sutšarita itkeskeli hiljaa ja seisoi hetken aikaa pimeällä kuistikolla
liikkumattomana kuin kuvapatsas. Lolita ja Binoi olivat hekin hiljaa
pitkän ajan.
Sutšaritan lähtiessä Binoi astui hänen eteensä ja virkkoi lempein
äänin: »_Didi_, etkö sinäkin anna meille siunaustasi?» Sen sanottuaan
hän kumartui Sutšaritan eteen.
Sutšarita lausui sanansa niin tukahtuvin äänin, että ainoastaan hänen
Jumalansa voi ne kuulla.
Pareš Babu oli sillävälin lähtenyt huoneeseensa kirjoittamaan
vastaustansa Brahma Samadžin neuvostolle. Hän kirjoitti: »Minä
järjestän Lolitan vihkiäiset, ja jos te sen vuoksi hylkäätte minut,
en katso sitä vääryydeksi. Tässä asiassa minä rukoilen Jumalalta yhtä
ainoata: että Hän, kun minut on karkoitettu kaikista yhteisöistä, suo
minulle sijan omien jalkojensa edessä.»