Gora ei ollut koskaan puhunut kenellekään niinkuin hän nyt puhui
Sutšaritalle. Tähän saakka hän oli esittänyt kuulijoilleen pelkkiä
mielipiteitä, neuvoja ja puheita, mutta tänään, Sutšaritan edessä, hän
ilmaisi koko olemustansa. Tähän itsensäilmaisemisen iloon ei sisältynyt
ainoastaan voimantuntoa, vaan kaikki hänen mielipiteensä ja päätöksensä
olivat hereätä tunnetta tulvillaan. Hänen elämänsä oli kauneuden
verhoama, ja näytti siltä kuin jumalat olisivat yht'äkkiä vuodattaneet
nektariansa hänen hartaudenharjoituksiinsa.
Tuon ilontunnon yllyttämänä Gora oli käynyt monena päivänä perätysten
tervehtimässä Sutšaritaa, ollenkaan ajattelematta asian seurauksia.
Mutta tänään, kuullessaan Harimohinin sanat, hän muisti kerran
armottomasti nauraneensa Binoille ja soimanneensa häntä samanlaisesta
viehtymyksestä. Gora oli kovin hämmästynyt huomatessaan joutuneensa
samaan asemaan, oman tietämättömyyytensä vuoksi. Gora keräsi kaiken
terveen vaistonsa, niinkuin nukkuja, joka saa oudossa paikassa
tyrkkäyksen, säpsähtäen kavahtaa hereille. Gora oli kerran toisensa
jälkeen saarnannut, että maailmassa on ollut monia voimallisia
kansakuntia, jotka ovat täydellisesti tuhoutuneet, ja että yksin Intia
on kyennyt elämään vastusvoimien uhallakin halki vuosisatojen, koska
se on pidättyen ja järkähtämättä noudattanut vanhoja lakejansa. Niinpä
Gora ei sallinutkaan lakeja vähimmässäkään määrässä loukattavan, ja
hän sanoi että vaikka Intialta oli riistetty kaikki muu, sen sielu
piili kuitenkin yhä vielä noissa järkkymättömissä säännöissä, ja mikään
sortovalta ei kyennyt sen olemusta koskettamaan. Niin kauan kuin olemme
vieraan kansakunnan alamaisia, meidän täytyy tarkoin noudattaa omia
lakejamme ja jättää niiden hyvyyttä tai huonoutta koskeva kysymys
myöhempiin aikoihin. Hukkuva ihminen, joka turvautuu oljenkorteen tai
mihin muuhun esineeseen tahansa pelastaakseen henkensä, ei ollenkaan
harkitse, onko esine ruma vai kaunis. Gora oli kerran toisensa jälkeen
lausunut tuon mielipiteenänsä. Tänäänkin se oli hänen vakaumuksenaan,
ja kun Harimohini soimasi häntä käytöksestä, hän oli kuin jalo norsu,
jota tutkain ärsyttää.
Kotiin saapuessaan Gora tapasi Mohimin istumassa rahilla oven edessä
paitahihasillaan ja piippua poltellen; oli näet virallinen lomapäivä.
Hän kutsui Goran sisään ja virkkoi: »Kuulehan, Gora, minä haluan
haastella kanssasi.»
»Älä suutu, veikkoseni», jatkoi hän, kun molemmat istuivat Goran
huoneessa, »vaan salli minun ensinnäkin kysyä, oletko sairastunut
samaan tautiin kuin Binoi? Sinä näytät liikkuvan varsin usein niillä
kulmilla ja muuttuvan siellä hyväksi ystäväksi!»
»Sinun ei tarvitse olla peloissasi», vastasi Gora punastuen.
»Eipä voi mennä takaamaan, kun näkee, mitä tapahtuu», huomautti Mohim.
»Sinä näytät arvelevan, että kysymyksessä on jokin syötävä, minkä voi
vaikeudetta nielaista, ja että sitten voi palata kotiin muina miehinä!
Mutta ystäväsi kohtalo osoittaa kyllin selvästi, että syötissä piilee
koukku! Älä huoli karkuun juosta! En ole vielä ehtinyt asiaankaan. Olen
kuullut olevan aivan varmaa, että Binoi menee naimisiin brahmotytön
kanssa, ja tahdon sanoa sinulle ennakolta, ettemme tästä puoleen halua
olla minkäänlaisissa tekemisissä hänen kanssaan!»
»Sehän on sanomattakin selvää», myönsi Gora.
»Mutta jos äiti alkaa hangotella vastaan, niin se on ikävä juttu»,
jatkoi Mohim. »Meidän perheellisten miesten täytyy yrittää ihan
uupumukseen asti naittaessamme tyttäriämme ja poikiamme. Jos kaiken
muun hyvän lisäksi vielä perustetaan Brahma Samadžin haaraosasto
taloomme, niin minun täytyy muuttaa jonnekin muualle asumaan.»
»Ei, ei, se ei ole tarpeen!» vakuutti Gora.
»Sošin avioliittoa koskeva asia on nyt jokseenkin päätetty», virkkoi
Mohim. »Mutta tuleva appiukko ei tyydy, ennenkuin saa haltuunsa sekä
tytön että nimenomaan myöskin enemmän kuin hänen painonsa kultaa — hän
näet tietää varsin hyvin, että inhimillinen olento kuuluu 'katoavaisten
tavarain' luokkaan ja että kulta on paljoa kestävämpää. Hänen silmänsä
keksivät paljoa kerkeämmin sokerin kuin lääkemarjan! On synti nimittää
häntä apeksi, niin hävytön hän on vaatimuksissaan! Asia tulee minulle
maksamaan sievän summan, mutta olenpa siitä jotakin oppinut ja tulen
käyttämään oppimaani hyödykseni, kun naitan omaa poikaani. Toivoisin
vain voivani syntyä jälleen ja saada isäni välittäjänä toimiessa
järjestää oman avioliittoni — saatpa varmaan uskoa ottavani täyden
hyödyn siitä, että olen syntynyt mieheksi. Tämä on sitä niinsanottua
miehekkyyttä! Saattaa tytön isä kerrassaan tuhon omaksi! Onko se
mikään pieni juttu? Sanoitpa mitä tahansa, veikkoseni, minä en voi
kerallasi laulaa hindulaisen yhteiskunnan ylistystä päivin ja öin;
jokin mielijohde saa aivan äkkiä ääneni sortumaan. Poikani on vasta
neljäntoista kuukauden ikäinen — vaimoni tarvitsi sangen pitkän ajan
korjatakseen sen erehdyksen, että synnytti ensin tytön — mutta olipa
kuinka tahansa, Gora, sinun tulee ystäviesi keralla tehdä mitä suinkin
voit, jotta hinduyhteiskunta pysyy kukoistavana, kunnes poikani on
kyllin vanha naitettavaksi. Senjälkeen maamme voi minun puolestani
muuttua muhamettilaiseksi, kristityksi tai miksi muuksi tahansa!»
»Niinpä sanonkin», jatkoi Mohim havaitessaan Goran nousevan ja aikovan
poistua, »ettei käy kutsuminen Binoitasi Sošin vihkiäisiin, sillä
olisihan liian typerää siten tehdä mahdollisiksi uusia ikävyyksiä.
Sinun siis tulee jo nyt alkaa kehoittaa äitiä olemaan varovainen.»
Huoneeseen astuessaan Gora havaitsi Anandamojin istuvan pöydän ääressä,
lasit nenällä, kirjoittamassa tilikirjaan jotakin luetteloa. Goran
nähdessään hän sulki kirjan, otti lasit nenältä ja virkkoi: »Käy
istumaan.»
»Haluan kuulla neuvoasi eräässä asiassa», sanoi Anandamoji hänen
istuuduttuaan. »Olet tietenkin kuullut Binoin suunnitellusta
naimisiinmenosta.»
»Hänen setänsä on siitä suuttunut», jatkoi Anandamoji huomatessaan
Goran olevan ääneti, »ja kukaan hänen sukulaisistaan ei halua tulla
vihkiäisiin. Ja kun on epävarmaa, voiko se tapahtua Pareš Babun
luona, Binoin täytyy kaikin puolin järjestää asia omin neuvoin.
Niinpä ajattelin, että olisi mukavinta, jos voisimme käyttää talomme
pohjoispuolista toista kerrosta; alakerta on vuokrattu, mutta yläkerta
on nyt vailla asujaimia.»
»Missä suhteessa se olisi mukavaa?» kysyi Gora.
»Kukapa pitää huolta juhlan valmisteluista, ellen minä sitä tee?»
selitti Anandamoji. »Binoi joutuu pahaan pulaan. Mutta jos häät
vietetään noissa suojissa, voin järjestää kaikki täältä käsin ilman
vähintäkään vaikeutta.»
»Se on mahdotonta», äiti, virkkoi Gora päättävästi.
»Minkätähden se olisi mahdotonta?» kysyi Anandamoji. »Talonomistaja on
antanut minulle luvan.»
»Ei, äiti, häitä ei käy viettäminen täällä», sanoi Gora painokkaasti,
»minä vakuutan sinulle, että se on mahdotonta. Kuuntele minua!»
»Miksi ei?» kysyi Anandamoji. »Vihkiminen tapahtuu heidän
juhlamenojensa mukaisesti.»
»Sellaiset puolustelut ovat hyödyttömiä», sanoi Gora. »Yhteiskunta
ei sellaiseen tyydy. Tehköön Binoi mitä hyväksi näkee, mutta me emme
voi suostua tähän liittoon. Eihän Kalkuttassa ole taloista puutetta.
Binoilla on oma asuntonsa.»
Anandamoji tiesi varsin hyvin, että taloja oli yltäkyllin, mutta
hänestä oli sietämätöntä ajatella, että kaikkien ystävien ja
sukulaisten hylkäämän Binoin oli vietettävä häitään onnettoman ja
ystävättömän henkilön tavoin jossakin vuokratussa talossa. Siitä syystä
hän oli päättänyt tarjota käytettäväksi vapaana olevan osan heidän
taloansa. Hän olisi ollut aivan tyytyväinen, kunhan olisi saanut häät
vietetyiksi omassa talossaan aiheuttamatta mitään yhteiskunnan taholta
tulevaa vastustusta.
»Jos ajatus on sinulle aivan vastenmielinen», huokasi Anandamoji,
»niin meidän täytynee vuokrata talo toisaalta. Mutta siitä koituu
minulle suurta vaivaa. Olipa miten tahansa; jos ajatukseni on mahdoton
toteuttaa, niin miksi huolisimmekaan sitä enempää pohtia?»
»Ei ole hyvä, jos otat osaa vihkiäisjuhlallisuuksiin, äiti», huomautti
Gora.
»Mitä sanotkaan, Gora?» huudahti Anandamoji. »Ellen minä ole mukana
Binoin häissä, niin kuka sitten, tekisipä mieleni tietää!»
»Ei, se ei käy päinsä, äiti», väitti Gora edelleen.
»Kuulehan, Gora», sanoi Anandamoji, »sinä voit olla toista mieltä kuin
Binoi, mutta onko se mikään syy muuttua hänen vihamiehekseen?»
»Äiti», huudahti Gora hieman kiihtyneesti, »teet väärin, kun niin
sanot. Ei ole minulle mikään onnellinen asia, kun tunnen olevan
mahdotonta iloita Binoin naimisiinmenosta. Sinä, jos kukaan, tiedät,
kuinka olen häneen kiintynyt, mutta nyt ei ole kysymyksessä kiintymys
— ystävyys tai vihamielisyys ei vähimmässäkään määrässä asiaan
vaikuta. Binoi tekee sen avoimin silmin, hyvin havaiten kaikki tekonsa
seuraukset. Ei ole puhettakaan siitä, että me hylkäämme hänet, vaan hän
hylkää meidät, joten hänen saamansa isku ei ole suurempi kuin hän on
voinut edellyttää.»
»Gora», virkkoi Anandamoji, »Binoi tietää varsin hyvin, ettet tahdo
kuulla puhuttavankaan tästä hänen avioliitostaan, se on totta. Mutta
hän tietää myös, etten minä voi milloinkaan jättää häntä tällaisena
elämän onnenenteisenä hetkenä. Minä voin vakuuttaa sinulle, että
jos Binoi tietäisi minun kieltäytyvän antamasta siunaustani hänen
morsiamelleen, niin mikään mahti ei saisi häntä menemään naimisiin.
Luuletko, etten tunne Binoin mieltä?» Niin puhuessaan Anandamoji pyyhki
pois kyynelen.
Se tuska, jota Gora mielessään tunsi Binoin vuoksi, vaivasi häntä
kovin, mutta hän virkkoi siitä huolimatta: »Äiti, sinun tulee muistaa,
että olet yhteiskunnan jäsen ja että olet velassa yhteiskunnallesi.»
»Gora», huudahti Anandamoji, »enkö ole kertonut sinulle jo monestikin,
että olen katkaissut suhteeni yhteiskuntaani aikoja sitten? Siitä
syystä yhteiskunta suhtautuu minuun karsaasti ja minä pysyttelen siitä
loitolla.»
»Äiti», virkkoi Gora, »tuo huomautuksesi surettaa minua enemmän kuin
mikään muu».
»Lapseni», sanoi Anandamoji kyyneleisin, lempein katsein, »Jumala
tietää, ettei ole minun vallassani pelastaa sinua siitä tuskasta!»
»Minä sanon, mitä minun on tekeminen», lausui Gora nousten. »Minä
lähden Binoin luo ja sanon hänelle, että hänen tulee järjestää
naimisiinmenonsa siten, ettet sinä sen vuoksi joudu entistä enemmän
yhteiskunnastasi erotetuksi, sillä toisin menetellen hän käyttäytyy
erittäin itsekkäästi ja väärin.»
»Olkoon menneeksi», nauroi Anandamoji, »tee sinä mitä voit. Mene vain
keskustelemaan hänen kanssaan, saammehan sitten nähdä, miten käy.»
Goran mentyä Anandamoji istui pitkän aikaa mietteisiin vaipuneena,
nousi sitten ja lähti miehensä luo.
Päivä oli kuukauden yhdestoista, ja Krišnadajal ei niinmuodoin ollut
ryhtynyt mitenkään valmistamaan ateriaansa. Hän oli saanut käsiinsä
erään uskonnollisen teoksen bengalilaisena käännöksenä ja oli nyt sitä
lukemassa, peurantaljalla istuen. Anandamojin nähdessään hän kovin
hämmentyi, mutta Anandamoji pysytteli kunnioittavan välimatkan päässä,
istuutui ovelle ja sanoi: »Kuulehan, me menettelemme kovin väärin.»
Krišnadajal katsoi olevansa maailmallisten oikeiden ja väärien asioiden
ulkopuolella ja kysyi siis välinpitämättömän näköisenä: »Mikä on
väärin?»
»Meidän ei pitäisi enää pettää Goraa», selitti Anandamoji. »Tilanne
muuttuu yhä vaikeammaksi.»
Goran puhuessa katumusharjoituksestaan tuo kysymys oli johtunut
Krišnadajalin mieleen, mutta myöhemmin hän oli itse syventynyt
erilaisiin askeettisiin harjoituksiin siinä määrin, ettei ollut
joutanut sitä enempää ajattelemaan.
»Sošimukhin naimisiinmenosta puhutaan, ja se tapahtunee
_phalgun_-kuussa», jatkoi Anandamoji. »Kun talossamme on ollut
suoritettava juhlamenoja, olen näihin aikoihin asti vienyt Goran
kerallani toista tai toista tekosyytä käyttäen, mutta eipä ole
ollutkaan mitään erinomaisempia pyhiä toimituksia. Mitä teen nyt, kun
vietetään Sošin vihkiäisiä? Sanohan. Asia pahenee päivä päivältä.
Minä anon Jumalalta anteeksi kaksi kertaa päivässä ja pyydän Häntä
määräämään itselleni rangaistuksen, joka voi olla tarpeen. Mutta minua
peloittaa kaiken aikaa, etten voi sitä enää salata, ja se merkitsee
Goran onnettomuutta. Nyt pyydän sinulta lupaa saada puhua hänelle
peittelemättä, ja sallittakoon minun kantaa se, mitä kohtalolla on
minulle varattuna.»
Mitä merkitsikään, että Indran Krišnadajalille määräämien
kidutusharjoitusten piti nyt äkkiä häiriytyä? Hän oli vielä äsken
noudattanut erinomaisen tarkoin askeettisia sääntöjänsä, oli
suorittanut melkein mahdottomia hengitystemppuja ja oli vähentänyt
ruoka-annoksiaan siinä määrin, että vatsanahka epäilemättä pian
koskettaisi selkärankaa. Ja sellaisena aikana piti tämän onnettoman
asian tulla hänen vaivoikseen!
»Oletko mieltä vailla!» huudahti Krišnadajal. »Jos asian ilmaiset,
niin minun on esitettävä erittäin vaikeita selityksiä, eläkkeeni
lakkautetaan jokseenkin varmasti, ja voimmepa joutua poliisinkin kanssa
tekemisiin. Mikä on tehty, se on tehty. Tee mitä suinkin voit asian
estämiseksi — ja jos epäonnistut, niin eihän se ole mikään hirmuinen
rikos.»
Krišnadajal oli päättänyt, että hänen kuoltuaan voitaisiin menetellä,
miten hyväksi nähtiin, mutta sitä ennen hän tahtoi vain olla rauhassa.
Kun hän sitäpaitsi ei ollenkaan välittänyt siitä, mitä toisille
tapahtui hänen tietämättään, hän voi toivoa jotenkin asioista
suoriutuvansa.
Anandamoji, joka ei voinut päättää, miten oli meneteltävä, näytti
erittäin synkältä, kohottautui hieman ja virkkoi: »Etkö huomaa, kuinka
raihnaiselta näytät? Ruumiisi —»
»Ruumis!» keskeytti Krišnadajal naurahtaen. Hänen ääneensä tuli
kärsimätön sävy, kun hän kuuli vaimonsa ilmaisevan sellaista
typeryyttä. Kun ei asiassa päästy mihinkään tyydyttävään päätökseen,
Krišnadajal istuutui jälleen peurantaljalleen ja vaipui tutkimuksiinsa.
Sillävälin istui Mohim eräässä viereisessä huoneessa _sannjasin_
seurassa, vakavasti keskustellen hänen kanssaan ihmisen korkeimmasta
tarkoituksesta ja muista uskonnollisen elämän syvistä periaatteista.
Mohim esitti kysymystä, oliko pelastus mahdollinen perheenisälle, ja
teki sen niin nöyrästi ja pelokkaan hartaasti kuin olisi vastauksesta
riippunut hänen koko elämänsä. _sannjasi_ koki lohduttaa Mohimia
parhaansa mukaan huomauttamalla, että ellei perheellinen mies
voinutkaan saavuttaa täyttä pelastusta, hän kumminkin saattoi päästä
taivaaseen; mutta sellainen vakuutus ei Mohimia lohduttanut. Hän ikävöi
nimenomaan pelastusta. Pelkkä taivas ei ollut hänelle minkään arvoinen.
Kunhan hän saisi tyttärensä tyydyttävällä tavalla naitetuksi, hän
antautuisi palvelemaan _sannjasia_ ja pyrkimään pelastukseen. Kukaan
ei voisi harhauttaa häntä siltä uralta! Mutta tyttären naittaminen ei
ollut mikään helppo tehtävä. Kunpa hänen _gurunsa_ häntä armahtaisi!