»Minkätähden et ole aterioinut eilen illalla, Radharani?» kysyi
Harimohini.
»Mitä tarkoitat? Olenhan nauttinut illalliseni!» huudahti Sutšarita
ihmeissään.
»Mitä lienet nauttinut! Tuossahan on koko ateria ihan koskemattomana!»
virkkoi Harimohini osoittaen edellisen illan ruoka-astioita, joiden
kansiakaan ei ollut liikahdutettu.
Silloin Sutšarita ymmärsi edellisenä iltana kerrassaan unohtaneensa
aterioimisen.
»Tämä on paha juttu!» jatkoi Harimohini ärein äänin. »Mikäli Pareš
Babua tunnen, olen varma siitä, ettei hän toivo sinun menevän
sellaisiin äärimmäisyyksiin; hänen ulkoinen olemuksenakin rauhoittaa
kaikkia. Mitä luulet hänen ajattelevan, jos hän täysin tuntee nykyiset
taipumuksesi?»
Sutšarita ymmärsi helposti Harimohinin vihjauksen, ja ensi tuokioina
hänen mielensä säikkyi. Hän ei ollut milloinkaan johtunut ajattelemaan,
että häpeänhälinä voisi milloinkaan hipaistakaan hänen ja Goran
välistä suhdetta, sillä hän uskoi varmaan, että se oli enemmän kuin
kaikkein tavallisin eri sukupuolien välinen suhde. Mutta Harimohinin
huomautus säikähdytti häntä. Seuraavana hetkenä hän kuitenkin jo laski
käsityönsä syrjään, istuutui ja katseli Harimohinia päättävin ilmein.
Hän päätti siinä paikassa, ettei sallisi mielessään elää minkäänlaisen
häpeäntunteen Goran vuoksi, joutuipa hän puhumaan asiasta kenen kanssa
tahansa.
»Tiedäthän, täti, että Gourmohan Babu kävi täällä eilen illalla»,
aloitti hän. »Se asia, jota keskustelumme koski, valtasi mieleni siinä
määrin, että kerrassaan unohdin ateriani. Jos olisit ollut läsnä eilen,
olisit kuullut paljon mielenkiintoista.»
Mutta Harimohini ei halunnut nimenomaan kuunnella Goran keskusteluja.
Hän halusi kuunnella hurskaita sanoja, mutta kun Gora keskusteli
uskon asioista, hänen sanansa eivät kaikuneet niin vilpittömiltä,
että olisivat Harimohinia miellyttäneet. Tuntui aina siltä, kuin
Goran edessä olisi ollut joku vastustaja ja kuin hän olisi kiistellyt
tuota väittelykumppaniansa vastaan. Hän tahtoi pakottaa kerrassaan
vaikenemaan ne, jotka eivät hänen mielipiteisiinsä yhtyneet, mutta mitä
hänellä olikaan sanottavana niille, jotka olivat samaa mieltä kuin hän?
Se kiihtymys, jota Gora osoitti väitellessään, ei Harimohinia ollenkaan
liikuttanut. Vaikka Brahma Samadžin jäsenet halusivatkin noudattaa omia
mielipiteitänsä eivätkä yhtyneet hindulaiseen yhteisöön, Harimohini ei
kumminkaan ollut huolissaan; hän oli täysin tyyni, kunhan ei tapahtunut
mitään, mikä saattoi hänet erottaa rakkaistansa. Senvuoksi Goran kanssa
keskusteleminen ei tuottanutkaan hänelle vähintäkään iloa, ja kun hän
sitäpaitsi huomasi Goran alkavan Sutšaritan mieleen vaikuttaa, niin
sellainen keskusteleminen muuttui hänelle kerrassaan vastenmieliseksi.
Raha-asioissa Sutšarita oli täysin riippumaton ja mielipiteitä, uskoa
ja käyttäytymistä koskevissa seikoissa ihan vapaa, joten Harimohini
ei voinut miltään kannalta häntä mitenkään holhota. Mutta sittenkin
Harimohini, jolla ei ollut mitään muuta turvaa vanhoilla päivillään,
tunsi itsensä aina erittäin masentuneeksi, jos joku muu, Pareš Babua
lukuunottamatta, pääsi jotenkin Sutšaritaan vaikuttamaan. Harimohinin
Goraa koskeva mielipide oli se, että mies oli aivan vilpillinen ja
että hänen varsinaisena tarkoituksenaan oli houkutella Sutšarita
puolelleen minkä verukkeen nojalla tahansa. Olipa Harimohinin mielessä
sellaisiakin epäluuloja, että Goran lähimpänä pyrintönä oli päästä
käsiksi siihen omaisuuteen, joka Sutšaritalla oli huostassaan. Koska
hän niinmuodoin piti Goraa pahimpana vihollisenaan, hän varautui
ehkäisemään miehen aikeita niin hyvin kuin suinkin osasi.
Ei ollut mainittu mitään siitä, että Gora tulisi tänään, eikä hänellä
ollutkaan mitään erikoista syytä tulla, mutta hänen luonteeseensa ei
kuulunut paljoakaan epäröintiä. Otettuaan kerran asiakseen suorittaa
jotakin hän ei milloinkaan ajatellut vähääkään asian seuraamuksia, vaan
syöksyi eteenpäin suoraa päätä kuin nuoli.
Goran saapuessa tänä aamuna Harimohini oli hartaudenharjoituksessa, ja
kun Satiš saapui Sutšaritan luo, joka parhaillaan ahkerasti järjesteli
kirjojaan ja papereitaan, kertomaan Goran tulosta, hän ei kovinkaan
hämmästynyt. Hän oli varmasti tietänyt Goran jälleen tulevan.
»Binoi on siis lopullisesti meidät hylännyt», virkkoi Gora
istuuduttuaan.
»Miksi niin?» kysyi Sutšarita. »Minkätähden hän meidät hylkäisikään?
Hän ei ole liittynyt Brahma Samadžiin.»
»Jos hän olisi ruvennut Brahma Samadžin jäseneksi», virkkoi Gora,
»niin hän olisi nyt paljoa lähempänä meitä kuin todellisuudessa on
laita. Loukkaavinta on, että hän pysyttelee kiinteästi hindulaisessa
yhteisössämme. Hän olisi tehnyt paljoa paremmin, jos olisi kerrassaan
eronnut meidän yhteydestämme.»
»Minkätähden pidätte yhteiskuntaa niin erinomaisen tärkeänä?» kysyi
Sutšarita tuskaisin tunnoin. »Onko tuo yhteisöön kohdistuva voimallinen
uskonne luontainen? Vai pakotatteko itseänne niin uskomaan?»
»On ihan luonteenomaista minulle, että pakotan itseni niin
menettelemään olevissa oloissa», vastasi Gora. »Kun maa alkaa liikkua
jalkojen alla, täytyy joka askelella käytellä suurempaa voimaa.
Nyt, kun vastustusta ilmenee joka puolella, me aivan luonnollisesti
osoitamme joltistakin liioittelua puheessamme ja käytöksessämme. Siinä
ei ole mitään luonnotonta.»
»Minkätähden otaksutte, että se vastustus, joka teitä kohtaa joka
puolella, on väärää ja tarpeetonta alusta loppuun asti?» kysyi
Sutšarita. »Jos yhteiskunta asettaa esteitä kehityksen tielle, niin sen
asiana on sietää joitakin iskuja.»
»Edistys on kuin virran aaltoava pinta», huomautti Gora. »Aallot
murtavat rantaa, mutta enpä usko, että rantojen tärkeimpänä tehtävänä
on sellaisen murtamisen hyväksyminen. Älkää luulotelko minun
milloinkaan pitävän silmällä sitä, mikä on yhteiskunnalle hyvää tai
pahaa. Nykyisinä aikoina voi tuosta tehtävästä suoriutua kuudentoista
vuoden ikäinen poikanen, niin helppo se on. Mutta vaikeata on nähdä
asiat täydellisyydessään uskon kirkkaassa valaistuksessa.»
»Onko totuutta ainoastaan se, minkä saavutamme uskon avulla?» kysyi
Sutšarita. »Uskon nojalla me toisinaan myöskin arvostelemme asioita
väärin ja päädymme vääriin tuloksiin. Sallikaa minun kysyä yhtä ainoata
asiaa: voimmeko uskoa kuvienkumartamiseen? Uskotteko te siihen pitäen
sitä totuutena?»
»Minä yritän parhaani mukaan kuvailla teille omaa suhtautumistani
siihen asiaan», vastasi Gora oltuaan hetkisen vaiti. »Aluksi pidin
kaikkia siihen kuuluvia seikkoja tosina. Minä en käynyt hätäillen niitä
vastustamaan, koska ne sattuivat olemaan ristiriidassa eurooppalaisten
tapojen kanssa ja koska niitä vastaan sopi esittää muutamia erittäin
helppoja väitteitä. Minä en ole uskonnollisella alalla oleellistanut
mitään erikoista, mutta minun ei tee mieli sulkea silmiäni ja toistaa,
ikäänkuin ulkoa opittua läksyä, että muotojen palvonta on samaa
kuin kuvainkumartaminen tai että kuvainpalvonta on uskonnollisten
hurskaiden menojen tärkein päämäärä. Mielikuvituksella on sijansa
taiteessa, kirjallisuudessa, vieläpä tieteessä ja historiassakin, ja
minä en suostu missään tapauksessa myöntämään, ettei sillä ole mitään
tekemistä uskonnossa. Ihmisen kaikki kyvyt ilmenevät täydellisinä
uskonnossa, ja tahdotteko väittää, ettei meidän maassamme suoritettu
koe, jonka tarkoituksena on kuvainpalvonnan avulla soinnuttaa toisiinsa
mielikuvitusta, viisautta ja hurskautta, ilmaise ihmiskunnalle
suurempaa totuutta kuin minkään muun maan esittämä?»
»Kreikassa ja Roomassakin palvottiin kuvia», huomautti Sutšarita.
»Niiden maiden pyhiin kuviin», vastasi Gora, »ei liittynyt niinkään
uskonnollisuuden kuin kauneuden tuntoa; meidän maassamme sitävastoin
mielikuvitus kutoutuu erittäin kiinteästi filosofiaamme ja uskoomme.
Meidän Krišnamme ja Radhamme, meidän Šivamme ja Durgaumme eivät
ole pelkkiä historiallisen palvonnan esineitä, vaan rotumme
ikivanhan filosofian hahmoja.: Siitä syystä meidän Ramaprašadimme
ja Tšaitanjadevamme palvonta ilmeni kaikkien noiden kuvien apua
edellyttävänä. Ilmeneekö Kreikan tai Rooman historiassa missään kohden
sellaista äärimmäistä uskonnollisen tunteen hartautta?»
»Ettekö tahdo myöntää, että aikojen vaihtuessa uskonto ja
yhteiskuntakin muuttuvat?» kysyi Sutšarita.
»Miksi en tahtoisi?» huudahti Gora. »Mutta sellaiset muutokset eivät
saa olla ylen mielettömiä — lapsi kasvaa vähitellen mieheksi, mutta
mies ei muutu äkkiä kissaksi tai koiraksi. Minä tahdon Intiassa
tapahtuvien muutosten olevan Intian kehityksen mukaisia, sillä jos
alamme yht’äkkiä noudattaa Englannin historian latua, niin kaikki
muodostuu epäonnistumaksi alusta loppuun saakka. Minä uhraan elämäni
osoittaakseni teille kaikille, että maamme voima ja suuruus on säilynyt
maassamme itsessään. Ettekö voi sitä ymmärtää?»
»Epäilemättä, ymmärrän kaikki varsin hyvin,» vastasi Sutšarita, »mutta
kaikki nämä aatteet ovat minulle niin uusia, etten ole niitä koskaan
ajatellut, ennenkuin ne teiltä kuulin. Minun laitani on aivan samoin
kuin sen, joka tarvitsee aikaa sopeutuakseen uuteen ympäristöönsä.
Minulta luultavasti puuttuu oleellistamiskykyä, koska olen nainen.»
»Eipä suinkaan!» huudahti Gora. »Minä tunnen useita miehiä, joiden
kanssa olen varsin uutterasti näitä asioita pohtinut ja jotka otaksuvat
täysin käsittäneensä nämä aatteet, mutta voin vakuuttaa teille,
ettei yksikään heistä ole kyennyt näkemään, mitä te olette nähnyt.
Jo ensimmäisen kerran teidät kohdatessani huomasin, että teissä
on harvinaisen terävä oivallus, ja siitä syystä olen käynyt usein
luonanne, ja keskustellut kanssanne arkailematta. En ole ollenkaan
epäröinyt ilmaistessani teille kaikkia elämäni toiveita.»
»Joudun ihan hämilleni, kun noin puhutte», virkkoi Sutšarita, »koska en
voi käsittää, mitä minusta toivotte, mitä voin antaa, mikä työ tulee
olemaan toimitettavanani ja kuinka kykenen ilmaisemaan niitä tuntoja,
jotka ylen nopeasti keräytyvät mieleeni. Pelkään vain, että vielä
havaitsette erehtyneenne siinä määrin minuun luottaessanne.»
»Erehtymisestä ei voi olla puhettakaan», jyrisi Goran ukkosääni.
»Minä osoitan teille, kuinka suunnaton voima teissä piilee. Teidän ei
tarvitse olla peloissanne, teidän arvollisuutenne todistamisen taakka
on siirtynyt minun kannettavakseni — teidän asiananne on vain luottaa
minuun!»
Sutšarita ei vastannut tuohon mitään, mutta hänen vaikenemisestaankin
kävi ilmi, että hän oli valmis täydellisesti Goraan luottamaan. Gorakin
oli vaiti, ja huoneessa vallitsi pitkän ajan täysi hiljaisuus. Ulkoa
kadulta kuului kulkukauppiaan huuto, ja hänen kaupaksi tarjoamiensa
metalliastioiden helinä häipyi vähitellen kuulumattomiin hänen
kulkiessaan talon ohitse.
Päätettyään aamuhartautensa Harimohini oli menossa keittiöön ollenkaan
arvaamatta ketään olevan Sutšaritan huoneessa, josta ei mitään ääntä
kuulunut. Mutta kun hän sitten ohikulkiessaan katsahti sisään ja
näki Sutšaritan ja Goran siellä istuvan, kuten näytti, sanaakaan
vaihtamatta, hän tunsi itsensä äkkiä kuin salaman iskemäksi, niin
ankara oli hänen suuttumuksensa. Hän hillitsi sentään itsensä niin
hyvin kuin voi, pysähtyi ovelle ja huusi: »Radharani!»!
Sutšaritan noustua ja tultua hänen luoksensa hän sanoi lempeästi:
»Tänään on minun kuukausipaastoni päivä, ja minä en tunne voivani
hyvin. Menehän keittiöön sytyttämään tulta, minä istun sillä aikaa
hieman Gourmohan Babun seurassa.»
Havaitessaan, mitä tädillä oli mielessä, Sutšarita lähti keittiöön
verrattain ikävin tunnoin. Gora sillävälin kumarsi Harimohinille, joka
istuutui sanaakaan lausumatta. Istuttuaan hetken aikaa huulet suipussa
hän lopetti äänettömyyden kysyen: »Ettehän te ole brahmo?»
»En», vastasi Gora.
»Kunnioitatteko hindulaista yhteiskuntaa?»
»Epäilemättä.»
»Mitä siis tarkoittaa tällainen käyttäytyminen?» tiuskasi Harimohini.
Gora, joka ei voinut käsittää, mikä oli valituksen aiheena, jäi vaiti
ja silmäili häntä kysyvästi.
»Radharani on täysikasvuinen», jatkoi Harimohini, »ja te ette ole hänen
sukulaisensa, joten kummastelen, että juttelette hänen kanssaan niin
paljon. Hän on nainen, hänellä on talousaskareita suoritettavanaan,
ja minkätähden hän tuhlaisikaan paljon aikaa joutavaan jaaritukseen?
Se vain häiritsee hänen mieltänsä. Te olette älykäs henkilö — kaikki
teitä ylistävät — mutta milloin onkaan maassamme ollut tällainen asia
sallittu, ja mistä pyhistä kirjoista löydättekään tukea tällaiselle
menettelylle?»
Tuo oli Goralle kova isku, sillä hänen mieleensä ei ollut milloinkaan
johtunut, että miltään taholta voitaisiin tällä tavoin tulkita hänen ja
Sutšaritan välistä suhdetta. Hän oli hetkisen vaiti ja selitti sitten:
»Hän on Brahma Samadžin jäsen, ja kun olen nähnyt hänen seurustelevan
vapaasti kaikkien kanssa, en ole tullut sen enempää ajatelleeksi.»
»Vaikka hän onkin Brahma Samadžin jäsen, ette voi missään tapauksessa
sanoa, että tällainen menettely on oikeata», virkkoi Harimohini.
»Teidän sananne ovat herättäneet tietoisuuteen varsin lukuisia
henkilöitä, mutta kuinka he voisivatkaan teitä kunnioittaa, jos
näkevät teidän näin käyttäytyvän? Eilen illalla te keskustelitte hänen
kanssaan aina myöhäiseen hetkeen saakka, mutta keskustelu ei ole tullut
vieläkään päätökseen; teidän täytyy välttämättä saapua jälleen tänä
aamuna! Varhaisesta aamusta alkaen hän ei ole liikkunut varastokomeron
eikä keittiön läheisyydessä — onpa vielä unohtanut sen pienen avun,
jonka tavallisesti suo minulle kuukauden yhdentenätoista päivänä. Mitä
opetusta tämä oikeastaan on? Onhan tyttöjä omassakin talossanne —
keskeytättekö heidänkin talousaskarensa tarjotaksenne heille tällaista
valistusta? Ette tietenkään, ja pitäisittekö hyvänä asiana, jos joku
toinen niin menettelisi?»
Gora ei tietänyt sanoa mitään puolustuksekseen, virkkoihan vain:
»Ottaen huomioon ne opetukset, joiden alaisena hän on kasvanut, en ole
tullut milloinkaan tarkastelleeksi asiaa tuolta kannalta.»
»Kaikki opetukset sikseen», huudahti Harimohini, »mutta niin kauan
kuin hän elää minun luonani ja niin kauan kuin olen elossa, tällaista
menettelyä ei suvaita. Minun on onnistunut saada hänet osan matkaa
peräytymään. Hänen ollessaan Pareš Babun luona huhuiltiin niinkin,
että hän oli muuttunut hinduksi minun kanssani seurustellessaan.
Kun sitten olimme muuttaneet tähän taloon, oli pitkiä keskusteluja
teidän Binoinne kanssa, joka sai jälleen kaikki sekasortoiseksi. Hän
nähtävästi aikoo liittyä brahmoperheeseen! Käyköön niin! Minun on
onnistunut vapautua Binoista melkoista vaivaa nähtyäni. Sitten on
vielä olemassa eräs henkilö, nimeltä Haran Babu; hänen saapuessaan
minä tavallisesti vein Hadharanin kerallani yläkertaan, joten hän ei
saanut tilaisuutta tyttöön vaikuttaa. Sillä tavoin, lukemattomien
vaivojen jälkeen, minä nähdäkseni olen saanut hänet jälleen omaksumaan
järkeviä mielipiteitä. Tähän taloon muutettuaan hän tosiaankin nautti
ateriansa koko muun perheen keralla, mutta nyt huomaan hänen luopuneen
siitä mielettömyydestä, sillä hän haki eilen itse riisinsä keittiöstä
ja kielsi palvelijatarta tuomasta vettä. Nyt pyydän ja rukoilen teitä:
älkää häntä jälleen tärvelkö! Kaikki omaiseni ovat kuolleet, minulle
ei ole jäänyt ketään muuta kuin hän — ei ole olemassa ketään muuta,
jota voisin nimittää todella omakseni. Jättäkää hänet yksin! Heidän
talossaan on riittävä määrä täysikasvaneita tyttäriä — siellä on
Labonja ja Lilla, molemmat älykkäitä ja hyvin kasvatettuja. Jos teillä
on jotakin sanottavaa, menkää se heille sanomaan: kukaan ei teitä estä.»
Gora istui ihan kuin ukkosen iskemänä, ja Harimohini jatkoi vielä:
»Nähkääs, Sutšaritan tulee mennä naimisiin, sillä hän on jo hyvinkin
siinä iässä. Luuletteko, että hän pysyy koko ikänsä naimattomana,
niinkuin nyt? Kotoinen askarrus on naiselle välttämätöntä.»
Gora oli ylimalkaan hyvinkin selvillä tuosta asiasta — hänen
mielipiteensä oli ihan sama, mutta hän ei ollut milloinkaan soveltanut
sitä Sutšaritaan. Hänen mielikuvituksensa ei ollut milloinkaan
esittänyt Sutšaritaa vaimona, suorittamassa talousaskareita jonkun
perheenisän kodissa. Hän oli kuvitellut Sutšaritan aina sellaiseksi
kuin hän todellisuudessa oli.
»Oletteko ajatellut sisarentyttärenne avioliittoa?» kysyi Gora.
»Täytyyhän sitä tietenkin ajatella», vastasi Harimohini; »ellen minä
ajattelisi, niin kuka sitten?»
»Voiko hän naimisiin mennessään liittyä hindulaiseen yhteiskuntaan?»
kysyi Gora.
»Sitä on yritettävä», virkkoi Harimohini. »Kunhan ei satu enempää
häiriötä ja kunhan kaikki käy hyvin, niin varmaan asian järjestän.
Olenpa jo tehnyt päätöksenikin, mutta hänen ollessaan tässä
mielentilassa en ole uskaltanut ryhtyä ratkaiseviin toimenpiteisiin.
Nyt, kun olen viimeisten parin päivän kuluessa huomannut hänen mielensä
jäykkyyden vähentyneen, toivon jälleen parasta.»
Gora tunsi, ettei pitänyt enempää kysellä, mutta ei kyennyt
pidättäytymään: »Onko teillä jo sulhanen tiedossa?»
»On», vastasi Harimohini. »Hän on erinomainen mies, Kailaš, nuorin
lankomieheni. Hänen vaimonsa kuoli muutamia aikoja sitten, ja hän
on odotellut kaiken aikaa sopivaa täysi-ikäistä tyttöä; luuletteko
muuten, että sellainen poika olisi jäänyt naimattomaksi? Hän sopisi
erinomaisesti Radharanille.»
Mitä kipeämmin piikki pisteli, sitä enemmän Gora kyseli tuosta
Kailašista.
Kävi ilmi, että Kailaš oli langoksista kaikkein sivistynein.
Vaikuttavana tekijänä olivat olleet hänen omat ponnistuksensa, mutta
Harimohini ei tietänyt sanoa, kuinka pitkälle hän oli edistynyt. Joka
tapauksessa hän oli perheensä keskuudessa kuuluisa oppineisuudestaan.
Kun oli lähetetty Postihallitukselle erään kyläkunnan postinhoitajaa
koskeva valitus, oli Kailaš sen kirjoittanut siinä määrin virallisella
englanninkielellä, että eräs kaikkein korkeimmista virkamiehistä
oli lähtenyt itse ottamaan asiasta selkoa. Kailašin taitavuus oli
hämmästyttänyt kaikkia kylän asukkaita. Mutta vaikka hän olikin
ylen oppinut, hänen harras kiintymyksensä uskonnollisiin asioihin
ja yhteisönsä tapoihin ja tottumuksiin ei ollut siitä ollenkaan
laimentunut.
Kuultuaan Kailašin tarinan kokonaisuudessaan Gora nousi, kumarsi
Harimohinille ja lähti huoneesta sanaakaan virkkamatta. Alakertaan
tultuaan hän näki Sutšaritan olevan keittiöpuuhissa pihan toisella
puolella. Kuullessaan Goran askelet Sutšarita tuli ovelle, mutta
kun Gora sitten astui ulos katsahtamatta oikeaan enempää kuin
vasempaankaan, niin Sutšarita huokasi syvään ja palasi työhönsä
keittiöön.
Ehdittyään syrjäkadun kulmaukseen Gora kohtasi Haran Babun, joka
naurahti ja virkkoi: »Näin varhain!»
Gora ei vastannut tuohon huomautukseen, mutta Haran Babu virkkoi
jälleen: »Olette varmaan ollut vieraissa, eikö totta? Onko Sutšarita
kotona?»
»On», vastasi Gora ja lähti kulkemaan niin nopeasti kuin voi.
Astuessaan sisään Haran Babu näki Sutšaritan keittiön ovella.
Sutšarita ei päässyt mitenkään pakenemaan, ja tätiä ei näkynyt missään
läheisyydessä.
»Tapasin tullessani Gourmohan Babun», sanoi Haran Babu. »Hän on varmaan
ollut täällä vast'ikään?»
Sutšarita ei vastannut mitään tuohon huomautukseen, vaan alkoi
uutterasti askarrella keittopuuhissaan — hän uurasti tosiaankin niin,
että hänellä tuskin oli aikaa hengittää. Mutta Haran Babu ei ollut irti
karistettavissa. Hän seisoi pihamaalla, keittiönoven ulkopuolella,
ja aloitti keskustelun huolimatta siitä, että Harimohini pari kertaa
varoittavasti yskähti portaista. Harimohini olisi hyvinkin voinut tulla
Haran Babun näkyviin, mutta tiesi varmaan, että jos kerrankin niin
tekisi, niin tuo vääjäämättömän intomielinen nuori mies ei antaisi
hetkenkään rauhaa hänelle enempää kuin Sutšaritallekaan. Havaitessaan
Haran Babun varjonkin hän senvuoksi aina veti kasvoilleen harson ollen
varovaisempi kuin vastavihitty nuori nainen.
»Sutšarita», virkkoi Haran Babu, »käsitättekö, mitä teette? Mihin
oikeastaan lopulta joudutte? Olette luultavasti kuullut, että Lolita
menee naimisiin Binoin kanssa hindulaisia vihkimismenoja noudattaen.
Tiedättehän, kuka on siitä vastuussa?»
Kun ei mitään vastausta kuulunut, Haran Babu alensi ääntänsä ja lausui
juhlallisesti: »Te olette siitä vastuussa!»
Haran Babu oli ajatellut, ettei Sutšarita kykenisi kestämään sellaisen
kamalan syytöksen aiheuttamaa iskua, mutta huomatessaan hänen jatkavan
työtänsä edes katsettaan kohottamatta Haran Babu teki äänensä
entistäkin juhlallisemmaksi, heristi sormeansa ja lausui: »Sutšarita,
minä sanon vieläkin, että te olette vastuussa! Voitteko laskea oikean
kätenne sydämellenne ja sanoa, ettette ole senvuoksi moitteenalainen
koko Brahma Samadžin edessä?»
Vastauksen asemesta Sutšarita siirsi tulelle paistinpannun joka alkoi
äänekkäästi porista.
Haran Babu jatkoi: »Te toitte Binoi Babun ja Gourmohan Babun kotiinne
ja rohkaisitte heitä siinä määrin, että he nyt ovat mielestänne
tärkeämmät kuin kaikkein kunnianarvoisimmat Brahmo Samadžiin kuuluvat
ystävänne. Huomaatteko, mikä on ollut seurauksena? Ja enkö minä
varoittanut teitä alun alkaen? Miten onkaan nyt käynyt? Kuka voikaan
nyt hillitä Lolitaa? Te kai luulette, että vaara rajoittuu yksin
häneen! Mutta niin ei suinkaan ole laita! Minä olen tullut tänään
varoittamaan teitä! Nyt te epäilemättä valitatte sitä onnettomuutta,
jonka uhriksi on joutunut Lolita, mutta eipä ole kaukana se päivä, jona
teillä ei ole edes tilaisuutta katua omaa lankeemustanne! Kuulkaa,
Sutšarita, vielä on mahdollisuus kääntyä takaisin! Ajatelkaa hetkinen,
millaiset suuret toiveet aikoinaan meitä yhdistivät, kuinka kirkkaana
paistoi velvollisuus meidän edessämme ja kuinka laajana levisi
näkyviimme Brahma Samadžin koko tulevaisuus — millaisia päätöksiä
me teimme yhdessä ja kuinka huolellisesti säästelimme, joka päivä,
elämän matkaa varten! Luuletteko, että kaikki tuo on tuhoutunut? Eipä
suinkaan! Tuo toivojemme vainio on yhä vieläkin meitä odottamassa.
Kääntykää vain vielä kerran katsomaan taaksenne. Tulkaa takaisin!»
Samassa alkoivat kiehuvassa öljyssä uiskentelevat erilaiset
vihannekset valtavasti ritistä, ja Sutšarita käänteli niitä totuttuun
tapaan. Haran Babun ääneti odotellessa, millaiseen tulokseen hänen
katumuskehoituksensa johtaisivat, Sutšarita siirsi paistinpannun
tulelta, kääntyi Haran Babun puoleen ja virkkoi vakavasti: »Minä olen
hindu!»
»Oletteko hindu!» huudahti Haran Babu ihan ällistyneenä.
»Olen; minä olen hindu!» toisti Sutšarita, siirsi paistinpannun
takaisin tulelle ja alkoi voimallisesti käännellä vihanneksia.
»Gourmohan on varmaankin ollut opastajananne aamuin illoin?» huudahti
Haran Babu karusti, toivuttuaan iskun ensimmäisestä huumauksesta.
»Niin», vastasi Sutšarita kääntymättä päin, »hän on ollut opastajanani;
hän on minun _guruni_!»
Haran Babu oli näihin asti pitänyt itseään Sutšaritan henkisenä
opettajana, ja jos hän olisi nyt kuullut Sutšaritan rakastavan Goraa,
ei uutinen olisi ollut hänelle niin katkera — mutta se tieto, että
Gora oli siepannut häneltä _gurun_ oikeudet, koski häneen kuin piiskan
sivallus.
»Olipa opettajanne kuinka iso mies tahansa, hindulainen yhteiskunta ei
kumminkaan teistä huoli!» ivaili Haran Babu.
»Sitä en tiedä», vastasi Sutšarita. »Minä en ymmärrä teidän
'yhteiskuntaanne’, mutta tiedän olevani hindu!»
»Ettekö käsitä jo sen seikan, että olette jäänyt niin kauaksi
aikaa naimattomaksi, riittävän sulkemaan teidät pois hindulaisesta
yhteiskunnasta?» kysyi Haran Babu.
»Älkää suotta vaivatko itseänne sillä kysymyksellä», vastasi Sutšarita.
»Minä voin sanoa teille yhden ainoan asian: olen hindu!»
»Te olette hylännyt kaikki Pareš Babulta saamanne uskonnolliset
opetukset tuon uuden _gurunne_ jalkojen edessä, vai kuinka?» huudahti
Haran Babu.
»Sydämeni valtias tietää, millainen on uskontoni, ja minä en halua
kiistellä siitä kenenkään kanssa», vastasi Sutšarita. »Mutta erään
asian voitte varmasti uskoa, nimittäin sen, että olen hindu!»
»Sallikaa minun sanoa», huudahti Haran Babu kärsimättömästi, »että
luulottelittepa olevanne kuinka suuri hindu tahansa, teille ei
kumminkaan koidu siitä mitään hyötyä. Gourmohan Babunne ei ole samaa
maata kuin Binoi, joten ette voi toivoa häntä saavanne, vaikka
huutaisitte itsenne käheäksi vakuuttaessanne olevanne hindu. Hänen on
helppo paneutua _guruksi_ ja pitää teitä oppilaanansa, mutta älkää
unissannekaan ajatelko, että hän vie teidät kotiinsa ja perustaa
talouden teidän kanssanne!»
Sutšarita unohti hetkiseksi kaiken keittämisen, kääntyi päin kuin
tulenleimaus ja huudahti: »Mitä merkitsee koko teidän puheenne?»
»Se tarkoittaa sitä», vastasi Haran Babu, »ettei Gourmohan Babu mene
milloinkaan kanssanne naimisiin!»
»Kanssani naimisiin!» huudahti Sutšarita, jonka silmissä oli uhkaava
kirkkaus. »Enkö sanonut teille, että hän on minun _guruni_?»
»Epäilemättä sanoitte», vastasi Haran Babu, »mutta helppo on ymmärtää
sekin, mikä jäi sanomatta!»
»Poistukaa tästä talosta!» huusi Sutšarita. »Te ette saa minua solvata.
Minä sanon teille nyt kerta kaikkiaan, etten milloinkaan enää tule
teidän näkyviinne.»
»Ette tule näkyviini!» ivaili Haran Babu. »Tehän olettekin nyt
_zenana_-nainen! Oikea hindulainen aviovaimo! 'Auringoltakin salattu!’
Nyt saa Pareš Babu nauttia syntinsä täyden hedelmän! Nauttikoon
vanhoilla päivillään töittensä hedelmiä; minä sanon hyvästi teille
kaikille!»
Sutšarita paukahdutti keittiön oven kiinni ja heittäytyi permantoon
yrittäen tukahduttaa nyyhkytyksiään Haran Babun poistuessa talosta
kasvot vihan synkentäminä.
Harimohini oli kuullut jokaisen sanan heidän keskustellessaan, ja
se, mitä hän oli siten saanut tietää Sutšaritalta itseltään, voitti
hänen hurjimmatkin toiveensa. Hänen sydäntään paisutti riemu, ja hän
huudahti: »Minkätähden se ei olisi mahdollista? Olisivatko olleet aivan
suotta kaikki jumalalleni lausumani hartaat rukoukset?» Hän lähti heti
rukouskammioonsa, heittäytyi pitkin pituuttaan jumalankuvansa eteen ja
lupasi tästä päivästä lähtien lisätä uhrejansa. Hänen palvontansa, joka
oli surun vuoksi tapahtunut useina päivinä erittäin rauhallisesti, oli
tänään, itsekkään toivelman näyttäessä toteutuvan, kuuma ja kiihkeän
harras.