Goran huone oli varhaisesta aamusta alkaen kiihkeiden keskustelujen
näyttämönä. Ensimmäisenä oli saapunut piippuansa tupruttava Mohim,
joka oli kysynyt Goralta: »Onko siis Binoi vihdoinkin tempautunut irti
kahleistaan, vai kuinka?»
Gora ei käsittänyt, mitä hän tarkoitti, vaan silmäili Mohimia
kysyvästi, kunnes hän selitti: »Mitä hyötyä on tämän petoksen
jatkamisesta, sanohan? Ystäväsi asiat eivät ole enää mikään salaisuus —
niitä julistetaan ihan julkisesti. Luehan tämä!» Mohim ojensi Goralle
bengalilaisen sanomalehden.
Siihen sisältyi erittäin pureva kirjoitus jonka aiheena oli Binoin
sinä päivänä tapahtuvaksi suunniteltua Brahma Samadžiin liittymistä
koskeva uutinen. Kirjoittaja käsitteli sangen karusti eräitä
tunnettuja Brahma Samadžin jäseniä, joiden kannettavana oli tyttäriä
koskevia velvollisuuksia ja jotka Goran vankilassa ollessa olivat
salaa houkutelleet heikkoluonteisen nuorukaisen luopumaan vanhasta
hindulaisesta yhteiskunnastaan liittyäkseen brahmoperheeseen.
Goran huomauttaessa, ettei hän ollut tuota uutista kuullut. Mohim ei
aluksi sitä uskonut, ja sitten hän alkoi ilmaista Binoin käytöksessä
piilleen syvän petollisuuden herättämää ihmetystä. Hän huudahti:
»Kun Binoi, varmasti luvattuaan naida Sošimukhin, alkoi epäröidä ja
vikuroida, niin meidän olisi pitänyt oivaltaa, että siinä oli hänen
oman tuhonsa alku.»
Sitten saapui Abinaš kiivaasti huohottaen ja huutaen: »Kuulkaa,
Gourmohan Babu, mitä tämä merkitsee? Kuinka olisi voinut kuvitellakaan
sellaista mahdolliseksi? Että Binoi Babu kaiken tämän jälkeen —»
Abinaš ei kyennyt päättämään lausettansa. Binoin herjaaminen tuotti
hänelle niin syvää nautintoa, että hän voi teeskennellä Binoin
kohtaloihin kohdistuvaa pelontunnettakin.
Lyhyen ajan kuluessa saapuivat kaikki Goran puolueen huomattavat
jäsenet toinen toisensa jälkeen, ja kun he kaikki olivat koolla, virisi
kohta Binoin menettelyä koskeva ankara kiista. Useimmat esittivät
yhden ainoan huomautuksen, nimittäin sen, ettei tämä asiain tila ollut
suinkaan yllättävä, koska jokainen oli tavan takaa huomannut heikkouden
ja epäröimisen oireita Binoin luonteessa; selittivätpä he vielä
nimenomaan, ettei Binoi ollut koskaan täydestä sydämestään liittynyt
heidän puolueeseensa. Monet heistä sanoivat kaiken aikaa pitäneensä
sietämättömänä, että hän oli alun alkaen yrittänyt tavalla tai
toisella kohota Gourmohanin veroiseksi. Kaikkien toisten pysytellessä
kunnioittavasti soveliaan matkan päässä Binoi oli tungetellut ja ollut
muka niin läheisissä suhteissa, että näytti olevan loitolla kaikista
muista ja tärkeydeltään Goraan itseensä verrattavissa. Kun Gora oli
häneen kiintynyt, he olivat kaikin parhaansa mukaan yrittäneet sietää
tuota tavatonta julkeutta, ja tässä nyt nähtiin sellaisen hillittömän
turhamaisuuden valitettavat seuraukset!
He sanoivat: »Me emme kenties ole niin hyvin kasvatetut kuin Binoi
Babu emmekä ole yhtä isoälyiset, mutta olemme sentään kaikin totelleet
samaa periaatetta: emme ole puhuneet niin ja toimineet näin. Meidän
on mahdoton noudattaa tänään erästä menettelytapaa ja huomenna ihan
vastakkaista — sanoittepa sitä typeryydeksi, mielettömyydeksi tai miksi
muuksi tahansa!»
Gora ei vastannut tuohon sanaakaan, vaan istui äänetönnä, ollenkaan
keskusteluun kajoamatta.
Oli jo myöhä, ja kaikki vieraat olivat poistuneet, kun Gora näki Binoin
menevän yläkertaan poikkeamatta hänen huoneeseensa. Hän huusi »Binoi!»
ja kun Binoi kääntyi ja tuli huoneeseen, hän sanoi: »Kuulehan, Binoi,
en tiedä olenko kenties tehnyt sinulle jotakin pahaa, mutta minusta
tuntuu, että aiot minusta luopua.»
Binoi oli ennakolta päätellyt, että Goran kanssa syntyisi tänään
välttämättä kiista, ja oli paaduttanut sydämensä, mutta nähdessään,
kuinka synkkä hän oli ja kuullessaan hänen äänessään loukatun
kiintymyksen soinnun, hänen vakaa päätöksensä sortui silmänräpäyksessä
ja hän sanoi: »Veljeni Gora, älä ymmärrä minua väärin. Elämässämme
tapahtuu monia muutoksia ja meidän on luovuttava monestakin asiasta,
mutta eihän minun tarvitse senvuoksi luopua ystävyydestäni?»
»Oletko liittynyt Brahma Samadžin jäseneksi, Binoi?» kysyi Gora
vähäisen vaitiolon jälkeen.
»En, Gora, en ole liittynyt enkä tule liittymään», vastasi Binoi.
»Mutta se seikka ei ole minulle kovinkaan tärkeä.»
»Mitä tuo tarkoittaa?» kysyi Gora.
»Se tarkoittaa», vastasi Binoi, »etten puolestani enää pidä Brahma
Samadžiin liittymistä tai sellaisesta ajatuksesta luopumista ylen
tärkeänä seikkana».
»Minun tekee mieli tietää», sanoi Gora, »mitä olet ajatellut
aikaisemmin ja mitä ajattelet nyt».
Kuullessaan millainen sävy oli Goran äänessä Binoi varustautui
jälleen taisteluun ja virkkoi:»Kun aikaisemmin kuulin jonkun
kääntyvän brahmoksi, olin kovin vihoissani ja toivoin hartaasti, että
jonkinlainen rangaistus kohtaisi sellaista henkilöä. Nyt en enää
ajattele niin. Minun nähdäkseni voi mielipidettä vastaan asettaa toisen
mielipiteen, väitettä vastaan toisen väitteen, mutta sellaisissa
asioissa, jotka koskevat ymmärrystä, on barbaarista yrittää käytellä
vihaa rankaisukeinona.»
»Kun siis nyt näet jonkun hindun muuttuvan brahmoksi, sinä et ole enää
vihoissasi», huomautti Gora, »mutta jos näet jonkun brahmon tekevän
katumusta ja parannusta tullakseen hindulaiseksi, niin koko olemuksesi
olisi tulisen närkästyksen vallassa; siinä on nykyisen ja aikaisemman
katsantokantasi koko ero».
»Sinä sanot tuon kiukuissasi, asiaa tarkoin harkitsematta», virkkoi
Binoi.
»Minä sanon sinulle mitä parhaimmin sinua kunnioittaen», jatkoi
Gora, »että sinun olisi pitänyt menetellä siten — minä olisin sinun
sijassasi joka tapauksessa niin menetellyt. Jos kykenisimme vaihtamaan
uskonnollisia katsomuksiamme niinkuin kameleontti vaihtaa väriä,
niin asia olisi toinen — mutta minä en voi suhtautua kevytmielisesti
seikkaan, joka koskee sydäntä. Ellei olisi olemassa minkäänlaista
vastustusta ja ellei olisi maksettava veroa jonkinlaisen rangaistuksen
muodossa, niin miksi ihminen käyttelisikään koko älyänsä omaksuessaan
tai vaihtaessaan uskonnollisia vakaumuksia, jota tapahtumaa täytyy
pitää ylen tärkeänä? Meidän tulee suorittaa koe, joka osoittaa,
omaksummeko totuuden ehdottomasti vai emmekö. On otettava kantaakseen
sen seuraamukset ja siitä koituvat rangaistukset. Tahtoessasi hankkia
itsellesi totuuden et voi voittaa jalokiveä maksamatta sen hintaa.»
Väittely alkoi nyt sujua hyvää vauhtia, ja salamat sinkoilivat sanojen
iskiessä toisiaan vastaan kiitävien nuolten tavoin.
Kun tätä sanasotaa oli kestänyt kauan aikaa, Binoi vihdoin nousi ja
sanoi: »Kuulehan, Gora, sinun olemuksesi ja minun olemukseni välillä
on olemassa perustava erotus. Tähän asti se on tukahdutettu — sen
aikoessa kohottaa päätänsä minä sen aina kukistin, koska tiesin, että
sinä jotakin eroavaisuutta havaitessasi et milloinkaan osannut tehdä
sovintoa, vaan hyökkäsit sitä vastaan miekka kohotettuna. Ystävyyttämme
säilyttääkseni olen kaiken aikaa tehnyt väkivaltaa omalle luonnolleni.
Nyt olen vihdoin tullut käsittämään, ettei siitä ole koitunut mitään
hyvää eikä voikaan mitään hyvää koitua.»
»Sano siis, mitä oikeastaan aiot tehdä», virkkoi Gora.
»Seisoa omilla jaloillani!» huudahti Binoi. »Minä en voi enää myöntää,
että on oikeus tyynnyttää yhteiskuntaa ihmisuhreilla kuin mitäkin
demonia. Ja olipa asiani elää tai kuolla, minä en tahdo vaeltaa
maailmassa noiden määräysten silmukka kaulaani heitettynä.»
»Aiotko lyödä demonin oljenkorrella, niinkuin bramaanipoika
_Mahabharatassa_?» ivaili Gora.
»En välitä tietäväni, onnistuuko minun lyödä se oljenkorrellani»,
vastasi Binoi, »mutta minä en missään tapauksessa tunnusta, että
sillä on oikeus käydä minuun käsiksi ja repiä minut kappaleiksi, — en
siinäkään tapauksessa, että se on jo saanut minut kynsiinsä».
»Alkaa käydä vaikeaksi seurata ajatustesi juoksua, kun olet alkanut
puhua vertauksin!» huudahti Gora.
»Sinun ei ole ollenkaan vaikea minua ymmärtää», vastasi Binoi, »vaikka
lieneekin vaikea hyväksyä mitä sanon. Tiedäthän yhtä hyvin kuin minä,
kuinka mielettömät ovat ne kahleet, joilla yhteiskuntamme yrittää sitoa
meitä, mitä tulee ravinnon nauttimiseen, kosketuksiin ja istumiseen,
joissa seikoissa ihmisellä on luonnollinen uskontoon perustuva vapaus.
Mutta sinä tahdot myöntää sellaisen julkeuden oikeutetuksi, koska olet
itsekin häikäilemätön. Minä puolestani vakuutan sinulle, etten suostu
tässä asiassa kenenkään hirmuvaltaan. Minä tunnustan yhteiskunnan
minulle asettamat vaatimukset ainoastaan niin kauan kuin yhteiskunta
tunnustaa minun sille asettamat vaatimukset. Jos se kieltäytyy
pitämästä minua ihmisenä ja tahtoo muovata minut konemaiseksi nukeksi,
niin minäkään en suostu palvomaan sitä kukin ja sandelitahtain — minä
pidän puolestani sitä rautaisena koneena!»
»Toisin ja lyhyesti sanoen tahdot kääntyä brahmoksi?» tiedusteli Gora.
»En», vastasi Binoi.
»Sinä aiot naida Lolitan?» kysyi Gora.
»Niin aion», vastasi Binoi.
»Tuleeko siitä hindulainen avioliitto?»
»Tulee.»
»Onko Pareš Babu asiaan suostunut?»
»Tässä on hänen kirjeensä», sanoi Binoi ojentaen Goralle kirjeen, jonka
viimeksimainittu luki huolellisesti kahteen kertaan. Kirjeen loppuosa
kuului näin:
»En aio käydä pohtimaan kysymystä, onko se minulle itselleni hyväksi
vai pahaksi, enpä huoli kysyä, onko vai eikö ole luultavaa, että
siitä koituu ikävyyttä teille kummallekin. Te molemmat tiedätte, mikä
on minun uskoni, mitkä mielipiteeni ja mikä yhteisöni, tiedätte,
myös, millaista opetusta Lolita on nauttinut lapsuudestaan saakka ja
millaisissa sosiaalisissa olosuhteissa hän on kasvanut. Te olette
valinneet tienne hyvin harkittuanne kaikkia näitä seikkoja, ja minulla
ei ole mitään lisättävää. Mutta älkää luulko minun luovuttavan
kädestäni tapahtumien peräsintä ajattelemattomasti tai siitä syystä,
etten voi päästä mihinkään päätökseen. Olen harkinnut asiaa parhaan
kykyni mukaan, ja koska kunnioitan teitä syvästi, olen tullut
käsittämään ainakin sen, ettei uskonnon kannalta mikään estä teitä
solmimasta liittoa. Niin ollen ette ole velvolliset ottamaan huomioon
estettä, jonka kohottaa ainoastaan yhteiskunta. Tässä yhteydessä voin
sanoa teille yhden ainoan asian: jos tahdotte vapautua yhteisöjenne
rajoituksista, niin teidän tulee tehdä itsenne kaikkea yhteisöä
suuremmaksi. Teidän rakkautenne ja teidän yhtynyt elämänne ei saa
merkitä ainoastaan jonkin hajoittavan voiman ilmaantumista, vaan niiden
tulee samalla osoittaa luovaa voimaa ja vakavuutta. Ei riitä, että
ilmaisette äkillistä uhkarohkeutta; teidän tulee myöhemmin osoittaa
jokapäiväistä sankaruutta suorittaessanne yhtyneen elämänne tehtäviä
— koska muuten vain kehnonnutte. Yhteiskunta ei enää kohota teitä
ulkokohtaisesti tavanomaisen elämän tasoon, ja ellette omin voimin
tule tavallisia ihmisiä voimakkaammiksi, jäätte vain heistä jälkeen.
Teidän tulevaiset kohtalonne herättävät minussa paljon pelkoa, mutta
minulla ei ole oikeutta näiden pelontunteitteni vuoksi olla esteenänne,
koska ne, joilla on uskallusta ratkaista omassa elämässään uusia elämän
ongelmia, ovat juuri niitä, jotka kohottavat yhteiskunnan suuruuteen.
Ne, jotka vain elävät säännönmukaisesti, eivät yhteiskuntaa edistä,
vaan jatkavat sen olemassaoloa. Senvuoksi en tahdokaan sulkea teidän
tietänne omalla pelollani ja arkuudellani. Noudattakaa sitä, minkä
tunnette oikeaksi, tulipa eteenne millaisia esteitä tahansa, ja
Jumala teitä auttakoon. Jumala ei missään tapauksessa kahlehdi omia
luomuksiansa, vaan herättää heitä alinomaisen muuttumisen nojalla yhä
uuteen elämään. Te olette lähteneet kulkemaan tuota vaikeata tietä,
ikäänkuin tuon herättämisen sanansaattajina, sytyttäen elämänne kuin
tuohukset. Hän, joka on maailman johtaja, on osoittava teille suunnan.
En voi missään tapauksessa kehoittaa teitä aina noudattamaan sitä
polkua, jonka olen itse valinnut. Kerran, teidän iällänne, minäkin
irroitin venheeni rantalaiturista ja lähdin lipumaan kohti myrskyä
tahtomatta kuunnella kenenkään varoituksia. En ole sitä milloinkaan
katunut, ja jos minulla olisikin ollut syytä katua, niin entä sitten?
Ihminen erehtyy, pettyy, kohtaa murheita, mutta ei voi milloinkaan
jäädä paikoilleen; hän uhraa elämänsä sen puolesta, minkä uskoo
velvollisuudekseen. Niin säilyvät yhteiskunnan pyhät vedet puhtaina,
kun niitä kuljettaa alinomaa eteenpäin pysähtymätön vuo. Se merkitsee,
että toisinaan virran rannat sortuvat ja joutuvat kärsimään tuhoa,
mutta jos senvuoksi lakkaamatta yritettäisiin padota virtaa, niin
seurauksena olisi vain tyrehtyminen ja kuolema. Tämän tiedän varmasti,
ja senvuoksi voin uskoa teidät molemmat sen Voiman haltuun, joka
vastustamattomasti vetää teitä yhteiskunnan sääntöjen ulkopuolelle,
pois levosta ja mukavuudesta, ja syvin hartaudentunnoin kumartaen
rukoilla tuota voimaa korvaamaan teille elämässänne kaiken sen
panettelun ja solvauksen, jota voitte joutua kärsimään, sekä sen, että
joudutte erotetuiksi rakkaistanne. Hän itse on kutsunut teidät tälle
vaikealle tielle, ja Hän on ohjaava teidät oikeaan.»
»Samoinkuin Pareš Babu on antanut suostumuksensa omalta kannaltansa»,
virkkoi Binoi. Goran luettua kirjeen ja vaieten asiaa harkittua,
»samoin on sinunkin annettava suostumuksesi omalta kannaltasi».
»Pareš Babu voi siihen suostua», huomautti Gora, »koska hän itse on
siinä virrassa, joka murtaa rantoja. Minä en voi suostua, koska sen
virran, jossa me olemme, tulee suojella rantoja tuhoutumasta. Tällä
meidän rannallamme on mahdoton sanoa, millaisia valtavia menneisyyden
muistomerkkejä siinä on sijainnut, mutta me jatkamme työtä noudattaen
luonnon lakeja. Te voitte solvata meitä tai tehdä meille mitä hyvänsä,
koska me rakennamme rantamme kivestä, mutta tällä pyhällä rantamalla,
johon vuosi toisensa jälkeen on kerännyt uutta liejua, me emme
aio sallia viljelijäjoukon liikkuvan auroinensa. Jos se on meille
vahingoksi, niin olkoon! Tämä paikka on meille asunto- eikä kyntömaa.
Ja jos teidän viljelyskuntanne alkaa soimata meitä käyttämiemme kovien
kivien vuoksi, niin me emme suinkaan tunne mitään syvää häpeätä!»
»Lyhyesti sanoen: sinä siis et suostu minun avioliittooni?» huudahti
Binoi.
»En suinkaan, en milloinkaan!» vastasi Gora.
»Ja —», aloitti Binoi, mutta Gora keskeytti: »Ja minä en halua enää
olla kanssasi missään tekemisissä.»
»Entäpä jos olisin ollut eräs sinun muhamettilaisia ystäviäsi?» kysyi
Binoi.
»Silloin olisi asia ollut toinen», sanoi Gora. »Kun puusta on murtunut
oksa, ei puu voi enää milloinkaan omaksua sitä olemukseensa — mutta se
voi suoda suojaa kiipijäkasville, joka liittyy siihen ulkokohtaisesti,
ja vaikka myrsky tempaa kiipijän irti, se voidaan jälleen kerätä puun
rungon ympärille. Kun sinä lähdet ajelehtimaan, ei meillä ole muuta
neuvoa kuin erota sinusta ehdottomasti. Siitä syystä yhteiskunnassa
vallitsevat ankarat säännöt ja kiellot.»
»Siitä syystä eivät eroamisen aiheet saisi olla niin yksinkertaiset
eivätkä eroamista koskevat säännöt niin helpot», vastasi Binoi.
»Käsivarren luut ovat lujat, koska ne murruttuaan vaativat pitkän ajan
parantuakseen, ja niinpä käsivarren murtumat eivät olekaan yleisiä.
Etkö huomaa, kuinka monet esteet ovat toiminnan ja vapaan liikkumisen
tiellä yhteiskunnassa, jossa mitätön isku aiheuttaa parantumattoman
murtuman?»
»Minun ei tarvitse olla siitä huolissani», vastasi Gora. »Yhteiskunta
ottaa niin täydellisesti ajattelemisen huolekseen, etten edes havaitse
sen ajattelevan. Toivonani on, ettei se ainoastaan ole harkinnut asiaa
tuhansia vuosia, vaan säilyttelee sitä yhä vieläkin koskemattomana.
Minä en ole milloinkaan ajatellut, liikkuuko maa auringon ympäri
suorassa tai vinossa suunnassa, tekeekö se erehdyksiä vai ei, ja sikäli
minun puutteellinen ajatteluni ei ole aiheuttanut minulle minkäänlaista
hankaluutta, ja samanlainen on suhtautumiseni yhteiskuntaan.»
»Veli Gora», nauroi Binoi, »minä olen sanonut aivan samaa jo aikoja
sitten — kukapa olisi voinut arvata, että minun oli tänään kuuleminen
samat sanat sinun huuliltasi? Huomaan saavani rangaistuksen siitä, että
olen sepitellyt sellaisia pitkiä puheita. Mutta kiistelystä ei voi
koitua mitään hyötyä, sillä olen tänään nähnyt aivan likeltä sellaista,
mitä en ole aikaisemmin kunnollisesti käsittänyt. Olen tänään tullut
ymmärtämään, että ihmiselämä on kuin valtava kymi, joka oman vinhan
vauhtinsa vuoksi luo uusia ja arvaamattomia kanavia siihenkin, missä ei
aikaisemmin ole ollut minkäänlaista uomaa — sellaiset vaihtuvat uomat
ja arvaamattomat muutokset kuuluvat Jumalan elämällemme asettamiin
tarkoituksiin. Elämä ei ole mikään keinotekoinen kanava, joka voidaan
pakottaa määrättyyn uomaan. Kunhan tuo on elämässämme hyvin oivallettu,
niin pelkät teennäisyydet eivät enää kykene johtamaan meitä harhaan.»
»Ollessaan tuleen tupsahtamassa», huomautti Gora, »koiperhonen
käyttelee aivan samanlaisia perusteluja kuin sinä nyt — mutta minä en
tahdo tänään tuhlata aikaa saadakseni sinut ymmärtämään».
»Hyvä niin», huudahti Binoi nousten, »salli siis minun lähteä tapaamaan
äitiä».
Binoin mentyä asteli huoneeseen hitaassa tahdissa Mohim, tapansa
mukaan betelmälliänsä pureskellen, ja virkkoi: »Asiasta ei taida tulla
mitään? Eikö käy päinsä? Olenhan jo kauan aikaa varoittanut sinua — on
näkynyt pahoja enteitä — mutta sinä et ole halunnut minua kuunnella.
Kunhan meillä olisi ollut silloin uskallusta pakottaa hänet naimaan
Sošimukhin, niin emme olisi joutuneet näihin vastuksiin. Mutta kukapa
mitään huolii? Kehen voinkaan luottaa? Sitä, mitä et itse näe, et
kykene milloinkaan käsittämään, vaikka lävistäisin reiän kalloosi.
Eikö ole hyvinkin valitettavaa, että Binoin-lainen poika eroaa siten
puolueestasi?»
»Ei siis ole minkäänlaista toivoa saada Binoi takaisin!» jatkoi Mohim
huomatessaan Goran olevan ääneti. »Olipa miten tahansa, meillä on
ollut hänestä kyllin ikävyyttä Sošimukhin avioliittoa koskevan seikan
vuoksi. Tämä asia ei siedä enää viivyttelyä — tiedäthän, millainen
yhteiskuntamme on luonteeltaan: kun se kerran saa jonkun kynsiinsä, se
ei tunne minkäänlaista sääliä. Sulhanen on siis — ei, älä huoli pelätä,
en pyydä sinua rupeamaan naittajaksi. Olen järjestänyt asian omin
neuvoin!»
»Kuka hän on?» kysyi Gora.
»Abinaš», vastasi Mohim.
»Onko hän suostunut?»
»Abinaško ei suostuisi!» huudahti Mohim. »Hän ei ole sinun Binoisi
kaltainen. Ei, sano mitä tahansa, mutta helppo on havaita, että Abinaš
on sinun puoluelaistesi joukossa ainoa sinuun todella hartaasti
kiintynyt. Kuullessaan ehdotettavan, että hän tulisi perheemme
jäseneksi, hän ihan ilosta hypähteli. Hän sanoi: 'Millainen oiva
onni, millainen kunnia minulle!' Kun aloin puhua hänelle myötäjäisten
suuruudesta, hän tukki korvansa käsillään ja huudahti: 'Suokaa
anteeksi, mutta minä pyydän teitä olemaan mitään virkkamatta koko
asiasta!' Minä sanoin: 'Hyvä, minä keskustelen asiasta isänne kanssa.'
Niin lähdin isää tapaamaan. Mutta pojan ja isän välillä näytti
olevan melkoista eroa. Ensinmainittu ei yrittänyt ollenkaan tukkia
korviansa, kun rahakysymys sukelsi esiin, vaan alkoi itse puhua niin
voimallisesti, että olisin itse mielelläni varjellut kuuloelintäni
käsilläni, elleivät ne olisi olleet kuin halvautuneet. Huomasin vielä,
että poika osoitti kaikissa sellaisissa asioissa isälleen mitä suurinta
kunnioitusta — ikäänkuin hänen isänsä olisi tärkein armon lähde — joten
huomasin hyödyttömäksi yrittää käytellä häntä välittäjänä. Ellemme
muuta rahaksi muutamia valtionarvopapereita, emme voi saattaa asiaa
suotuisaan päätökseen. Mutta olipa miten tahansa, sinun täytyy hieman
rohkaista Abinašia. Kunhan sanot pari sanaa —»
»Niin en saa myötäjäisten määrää hitustakaan pienemmäksi», keskeytti
Gora.
»Sen tiedän», myönsi Mohim. »Kun isään kohdistuva kunnioitus tuottaa
hyötyäkin, sitä on vaikea hillitä!»
»Onko asia lopullisesti päätetty?» kysyi Gora
»On», vastasi Mohim.
»Onko päivä varmasti määrätty?»
»Epäilemättä», virkkoi Mohim. »Täysikuun päivä _magh_-kuussa. Eikä
siihen enää pitkä olekaan. Pojan isä sanoo, ettei kannata hankkia
timantteja ja jalokiviä, mutta haluaa painavia jalometallikoruja.
Niinpä minun täytyykin käydä kysymässä kultasepältä, kuinka voi
sopivimmin lisätä kullan painoa lisäämättä sen hintaa.»
»Mutta mitä hyötyä on sellaisesta kiirehtimisestä?» kysyi Gora. »Eihän
Abinaš ole aikeissa kääntyä brahmoksi, sitä ei tarvitse pelätä.»
»Totta kyllä», vastasi Mohim, »mutta etkö ole huomannut, että isän
terveys on viime aikoina kovin huonontunut. Mitä enemmän lääkärit
väittävät vastaan, sitä ankarampia sääntöjä hän alkaa noudattaa.
Nyttemmin se _sannjasi_, jonka hän on ottanut läheiseksi neuvojakseen,
on saanut hänet kylpemään kolmesti päivässä ja on sitäpaitsi määrännyt
hänelle henkisen keskityksen harjoituksia, jotka ovat kääntää hänet
nurin. Olisi suuri onni, jos Sošin häät voitaisiin viettää isäukon
vielä eläessä — minulla ei ole suurtakaan valittamisen syytä, jos voin
suoriutua asiasta, ennenkuin kaikki isäni eläkkeen säästöt joutuvat
Oškarananda Svamin kynsiin. Minä huomautin hänelle asiasta eilen, mutta
huomaan hyvin, ettei se ole mikään helppo juttu. Luulen, että minun on
ruokittava tuota kirottua _sannjasia_ kunnollisesti muutamia päiviä
ja käytettävä häntä hyväkseni. Voit varmasti uskoa, että ne meistä,
jotka ovat perheellisiä miehiä ja kipeimmin kaipaavat rahoja, eivät
milloinkaan tule isän säästöjä nauttimaan! Minun pulmanani on se,
että toisen miehen isä vaatii minulta armottomasti käteistä ja että
oma isäni turvautuu mietiskelyyn ja hengityksensä pidättämiseen heti,
kun tulee puheeksi raha-asia. Onko minun hukuttauduttava ja sidottava
yhdentoista vuoden ikäinen tyttäreni kaulaani?»