Sutšarita tiesi Goran varmaan tulevan ja oli varhaisesta aamusta
alkaen tuntenut itsensä levottomaksi. Vierailun ennakolta herättämään
iloon liittyi pelkoakin, sillä hänet sai rauhattomaksi jo lapsuudessa
juurtuneiden tapojen ja tottumusten ja Goran hänelle suositteleman
uuden elämän välinen alinomainen ristiriita.
Niinpä hän oli edellisenä päivänä, Goran kumartaessa tädin huoneessa
olevaa jumalankuvaa, tuntenut saavansa kuin iskun. Hän ei kyennyt
tyynnyttämään itseänsä sanomalla: »Mitäpä siitä, vaikka Gora
palveleekin jumalankuvia? Mitäpä siitä, jos se on hänen uskonsa?»
Huomatessaan Goran käytöksessä jotakin sellaista, mikä oli
ristiriidassa hänen omaan elämäänsä juurtuneen uskonnollisen
vakaumuksen kanssa, Sutšarita vapisi pelosta. Eikö Jumala tosiaankaan
aikonut suoda hänelle ollenkaan lepoa?
Tänään Harimohini vei jälleen Goran siihen huoneeseen, jossa
jumalankuva oli, osoittaakseen hyvää esimerkkiä uudenaikaisista
aatteistaan ylpeilevälle Sutšaritalle, ja Gora kumarsi kuvaa tänäänkin.
Vietyään Goran alakerrassa sijaitsevaan oleskeluhuoneeseen Sutšarita
kysyi häneltä: »Uskotteko tuohon jumalankuvaan?»
»Uskonpa tietenkin!» vastasi Gora hieman luonnottoman voimallisesti.
Sutšarita ei virkkanut mitään kuullessaan tuon vastauksen, vaan istui
paikallaan pää painuksissa.
Goraa säpsähdytti hänen nöyrä ja äänetön tuskansa, ja hän virkkoi
kohta: »Kuulkaahan, minä kerron teille totuuden. En voi tarkoin
sanoa, uskonko jumalankuviin vai en, mutta minä kunnioitan omassa
maassani vallitsevaa uskoa. Se palvonta, jonka koko maa on kehitellyt
vuosisatojen kuluessa, on nähdäkseni kunnioitusta ansaitseva asia.
Minä en voi milloinkaan suhtautua siihen katkerasti, kuten kristityt
lähetyssaarnaajat.»
Sutšarita silmäili mietteissään Goran kasvoja hänen jatkaessaan: »Minä
tiedän, että teidän on varsin vaikea täydellisesti ymmärtää, mitä
tarkoitan, sillä te olette menettänyt kyvyn nähdä kirkkaasti kaikkia
näitä asioita, ollessanne pitkät ajat erään lahkokunnan jäsenenä.
Nähdessänne jumalankuvan tätinne huoneessa te näette pelkkää kiveä,
mutta minä näen tätinne hellän sydämen, joka on täynnä hartautta. Kun
sen näen, niin kuinka voisinkaan vihastua tai tuntea ylenkatsetta?
Luuletteko, että sydämen jumaluus on pelkkä paatinen jumaluus?»
»Riittääkö harras palvonta sinänsä?» kysyi Sutšarita. »Eikö tule ottaa
huomioon myöskin palvonnan esine?»
»Toisin sanoen», huudahti Gora sangen kiihtyneenä, »te ajattelette,
että on erehdys palvella rajoitettua oliota jumalana. Mutta ovatko
rajat ehdottomasti määrättävissä ajan ja paikan näkökannalta? Kun
te jotakin pyhien kirjojen kohtaa muistellessanne tunnette syvää
hartautta, niin ette suinkaan ajattelekaan määritellä lausuman
suuruutta mittaamalla sen sivun laajuutta, johon se on painettu ja
laskemalla niiden kirjainten lukumäärää, joista teksti on kokoonpantu.
Aatteen rajaton olemus on paljon suurempi asia kuin sen ulottuvaisuus
avaruudessa! Tuo pieni jumalankuva on tädillenne paljon rajattomampi
kuin ääretön taivas, jossa liikkuvat aurinko, kuu ja tähdet. Te
nimitätte rajattomaksi sellaista, minkä ulottuvaisuudet ovat
rajattomat, joten teidän täytyy sulkea silmänne sitä kuvitellessanne.
En tiedä, onko teillä tästä hyötyä vai ei, mutta sydämen äärettömyys
voidaan nähdä avoimin silmin niinkin pienessä esineessä kuin on
jumalankuva. Ellei olisi niin laita, kuinka olisikaan tätinne
turvautunut siihen niin kiinteästi, kun hänen koko elämänsä onni
oli tuhoutunut? Olisiko hänen sydämensä autiutta kyennyt täyttämään
pienoinen kivi, jos se olisi ollut pelkkä lelu? Ihmissydämen tyhjyyttä
ei voi täyttää mikään muu kuin rajaton tunne.»
Sutšarita ei kyennyt vastaamaan noihin syvällisiin väitteisiin, mutta
siitä huolimatta hänestä tuntui kerrassaan mahdottomalta tunnustaa
ne oikeiksi. Hän vain kärsi vaieten keksimättä mitään keinoa asian
auttamiseksi.
Väittelyn kestäessä Gora ei yleensä tuntenut vähintäkään vastustajaan
kohdistuvaa sääliä, vaan pikemmin ilkeätä julmuutta kuten petoeläin.
Mutta nyt, havaitessaan Sutšaritan, kuten näytti, sanaakaan virkkamatta
tunnustavan häviönsä, Gora tunsi mielensä tummuvan ja jatkoi
leppoisampaan sävyyn: »Minä en tahdo mitenkään moittia uskonnollisia
vakaumuksianne. Haluan vain sanoa, että se, mitä te soimaten nimitätte
epäjumalaksi, on olio, jota ette voi käsittää ainoastaan silmienne
avulla. Ne, jotka katselevat sitä tyynin mielin, joiden sydän löytää
siitä tyydytyksensä ja mieli leponsa, yksin tietävät, onko tämä kuva
kuolevainen vai kuolematon, rajoitettu vai rajaton. Minä vakuutan
teille, ettei yksikään kansamme jäsen palvoessaan tarjoa uhriansa
millekään rajoitetulle — heidän palvontansa riemuna on, että he näkevät
rajojen häipyvän olemattomiin rajallisessa.»
»Mutta jokainen ei ole harras palvoja», huomautti Sutšarita.
»Mitäpä huoliikaan hurskas siitä, mitä toiset palvovat?» huudahti
Gora. »Mitä tekevätkään Brahma Samadžissa ne, jotka eivät ole aito
palvojia? Heidän koko hurskautensa häipyy pohjattomaan tyhjyyteen. Ja
vielä pahempaakin, vielä kauheampaakin kuin tyhjyys on se, että heidän
jumalanansa on puoluehenki, pappinansa heidän ylpeytensä! Ettekö ole
milloinkaan nähnyt tuota verenhimoista jumalaa palveltavan Samadžinne
keskuudessa?»
»Sanotteko omasta kokemuksestanne, mitä uskonnosta sanotte?» tiedusteli
Sutšarita vastaamatta Goran kysymykseen.
»Toisin sanoen», nauroi Gora, »tahdotte tietää, olenko milloinkaan
kaivannut Jumalaa vai enkö. En, pelkään tosiaankin, etteivät
taipumukseni ole suuntautuneet sille taholle.»
Noiden sanojen tarkoituksena ei ollut Sutšaritan miellyttäminen, mutta
Sutšarita ei kuitenkaan voinut olla helpotuksesta huokaamatta. Hänestä
tuntui tavallaan lohduttavalta ajatella, ettei Goralla ollut oikeutta
esiintyä arvovaltaisesti puhuessaan näistä asioista.
»Minä en voi väittää kykeneväni opettamaan mitään uskonnosta», jatkoi
Gora, »mutta minusta on aina sietämätöntä, jos te nauratte niille
muodoille, joissa kansani hartaus esiintyy. Te pidätte tämän maan
asukkaita houkkioina ja kuvainkumartajina, mutta minun tekee mieleni
sanoa heidän kaikkien kuullen: 'Ei, te ette ole houkkioita, te ette
ole kuvainkumartajia, te olette viisaita, olette oikeita palvojia.'
Osoittamalla kunnioitustani minä tahdon herättää maani sielun
tajuamaan, että uskonnollisissa periaatteissamme on suuruutta ja
palvontamenoissamme syvällisyyttä. Minä tahdon saada heidät ylpeilemään
siitä, minkä he omistavat. En suvaitse heitä nöyryytettävän enkä salli
heidän käydä sokeiksi heissä itsessään piilevälle totuudelle tai
osoittaa itseensä kohdistuvaa ylenkatsetta. Sellainen on päätökseni. Ja
senvuoksi olen tänään tullut luoksenne. Siitä saakka, kun ensimmäisen
kerran teidät näin, on mielessäni kytenyt eräs uusi ajatus, jonka
olin siihen asti unohtanut. Minä ajattelen yhä, ettei Intia kirkastu
milloinkaan täydellisesti, jos pidämme silmällä ainoastaan sen miehiä.
Sen ilmennys on oleva täydellinen vasta silloin, kun se on kirkastunut
meidän naisillemme. Minä olen melkein polttavin kaipauksin halunnut
saada nähdä maani sijoittumalla teidän viereenne ja katselemalla sitä
teidän kanssanne. Minä voin miehenä vain tehdä työtä ja vaadittaessa
kuolla Intian puolesta, mutta kuka muu kuin te voisikaan sytyttää
Hänen tervetuliaistuohuksensa? Jos te jäätte syrjään, niin Intian
palveleminen ei voi milloinkaan muodostua kauniiksi.»
Ah! Missä olikaan Intia? Missä etäisyyksissä olikaan Sutšarita? Mistä
onkaan tullut tuo Intian harras palvelija, tuo itsensä unohtava
askeetti? Minkätähden hän olikaan työntänyt syrjään kaikki asettuakseen
hänen, Sutšaritan, viereen? Minkätähden hän oli jättänyt kaikki ja
tullut kutsumaan hänet, Sutšaritan? Hän oli sanonut arvelematta ja
mistään esteistä välittämättä: »Ilman teitä on kaikki oleva turhaa —
minä olen tullut hakemaan teitä; jos te jäätte pois, niin uhri ei ole
täydellinen!» Sutšaritan silmiin kihosivat selittämättömät kyynelet,
ja hänen kasvonsa näyttivät Gorasta kukkaselta, jossa värähtelee
kastekarpaloita.
Vaikka Sutšaritan silmät olivat kyynelissä, hän kuitenkin katsoi
Goraa vakavasti ja täysin itsensä unohtaen, ja tämän pelottoman ja
väistymättömän katseen edessä Goran koko olemus vavahteli niinkuin
vavahtelee marmoripalatsi maanjäristyksen sattuessa. Gora hillitsi
itsensä ankarin ponnistuksin ja katseli ulos ikkunasta. Oli jo ilta, ja
lyhyen, valtakatuun päättyvän sivukadun yläpuolella välkkyivät tähdet
selkeän taivaan kaistassa, joka kuumotti kuin tumman kiven pinta. Tuo
taivaan kaista ja nuo muutamat tähdet siirsivät Goran sanomattoman
kauas hänen jokapäiväisestä elämästään ja tutuista arkiaskarruksistaan.
Ne olivat aikojen kuluessa nähneet lukemattomien valtojen nousun ja
häviön, lukemattomien aikakausien rukoukset ja pyrkimykset, — mutta
sittenkin tuntui siltä, kuin tuota taivasta ja noita tähtiä olisi
värähdyttänyt jokin maailman ääriltä saapuva sanomaton kaipaus tänä
hetkenä, kun ihmissydän huhuili toiselle elämän mittaamattomista
syvyyksistä. Tänä hetkenä näytti ohikulkijoiden virta ja Kalkuttan
katujen koko hälinä Goran silmiin pelkältä olemattomalta varjoleikiltä,
kaupungin melu ei kantanut hänen korviinsa, sillä hän oli kuuntelemassa
omaa sydäntänsä, joka sekin oli hiljainen ja tumma kuin taivas ja jossa
näkyi loppumattoman tulevaisuuden iäisestä menneisyydestä välkähtävä
silmäpari, kyynelinen, mutta järkähtämätön katse.
Äkkiä kuului Harimohini kutsuvan häntä virvokkeita nauttimaan. Gora
kääntyi säpsähtäen.
»Ei, ei tänään», sanoi hän kiireesti. »Suokaa anteeksi, mutta minun
täytyy lähteä heti.» Enempää odottamatta Gora lähti ulos nopein
askelin. Harimohini silmäili hämmästyneenä Sutšaritaa, mutta hänkin
poistui kohta ja jätti Harimohinin pudistelemaan päätänsä ja kyselemään
itseltänsä: »Mitä tämä merkitseekään?»
Pian senjälkeen saapui Pareš Babu. Kun ei tavannut Sutšaritaa hänen
omasta huoneestaan, hän meni Harimohinin luo kysymään, missä hän oli.
»Mistäpä sen tietäisin?» virkkoi Harimohini ärtyneesti. »Hän jutteli
kauan aikaa Gourmohan Babun kanssa salissa; nyt hän luullakseni kävelee
kattotasanteella.»
»Kattotasanteella tällaisena kylmänä iltana!» huudahti Pareš Babu
ihmeissään.
»Nauttikoon nyt hieman kylmästä!» sanoi Harimohini kärsimättömästi.
»Nykyaikaisille tytöille ei kylmä tee haittaa.»
Harimohini, joka oli tänään huonotuulinen, ei kutsunut Sutšaritaa
aterialle, ja Sutšarita itsekään ei ollut tietoinen ajan kulumisesta.
Nähdessään Pareš Babun itsensä tulevan kattotasanteelle Sutšarita oli
kovin pahoillaan ja huudahti: »Tule alakertaan, isä. Muuten vilustut.»
Sutšarita kerrassaan säikähti valaistussa huoneessa huomatessaan,
kuinka rasittuneelta Pareš Babu näytti. Pareš Babu oli kaiken aikaa
ollut orpolapsen isä ja kasvattaja, ja nyt Sutšarita oli temmattu pois
hänen luotansa, kaikki lapsuudesta saakka tutut siteet oli katkaistu.
Sutšaritasta tuntui siltä, kuin hänen olisi mahdoton antaa itselleen
anteeksi. Pareš Babu istahti väsyneesti tuoliin, ja Sutšarita, joka
tahtoi salata väkisin silmiin tulvahtavia kyyneliä, asettui hänen
taakseen ja silitteli kevyesti hänen harmaita hiuksiansa.
»Binoi ei sittenkään suostu liittymään Samadžiin», virkkoi Pareš Babu,
ja kun Sutšarita ei mitään vastannut, hän jatkoi: »Minua tuo koko
ehdotus alun pitäen epäilytti, joten asiain uusi käänne ei minua kovin
huolestuta — mutta Lolita ei näytä pitävän ollenkaan vaikeana mennä
naimisiin Binoin kanssa, vaikka tämä ei Samadžiin liitykään.»
»Ei!» huudahti Sutšarita melkein rajusti. »Ei, isä, niin ei saa
milloinkaan käydä! Ei missään tapauksessa, olipa miten oli!»
Sutšarita ei yleensä osoittanut puhuessaan sellaista turhaa kiihkeyttä,
joten Pareš Babu hämmästyi hänen äänessään tuntuvaa äkillistä
kärsimättömyyden puuskaa. »Miten ei saa käydä?» kysyi Pareš Babu.
»Ellei Binoi muutu brahmoksi, niin minkä rituaalin mukaan vihkiminen
toimitetaan?» kysyi Sutšarita.
»Hindulaisia vihkimismenoja noudattaen», vastasi Pareš Babu.
»Ei, ei, ei!» huudahti Sutšarita kiivaasti päätänsä pudistaen. »Kuinka
voit sellaista ehdotella! Sinun ei pidä sitä ajatellakaan. Miten
voitaisiinkaan Lolitan vihkiäisissä kumartaa jumalankuvia! Minä en
missään tapauksessa siihen suostu!»
Johtuiko Sutšaritan osoittama tavaton kärsimättömyys siitä, että
Gora oli tänään vetänyt hänen mieltään puoleensa? Hänen kiihkeytensä
todellinen sisäinen merkitys oli siinä, että hän tahtoi pitää lujasti
kiinni Pareš Babusta ja sanoa hänelle: »Minä en luovu sinusta
milloinkaan. Olen yhä vieläkin Samadžin jäsen ja kannatan sinun
mielipiteitäsi; mikään ei voi saada minua luopumaan opetuksistasi.»
»Binoi on sanonut suostuvansa jättämään vihkiäisistä pois
kuvankumartamisen», selitti Pareš Babu. Sutšaritan istuuduttua hänen
eteensä hän jatkoi: »Mitä sinä siitä arvelet?»
»Silloin Lolitan on erottava meidän yhteisöstämme», virkkoi Sutšarita
oltuaan hetkisen vaiti.
»Minun on täytynyt paljon ajatella tätä asiaa», sanoi Pareš Babu. »Kun
yksilö ja yhteisö joutuvat ristiriitaan, on otettava huomioon kaksi
seikkaa — ensinnäkin, kenen puolella on oikeus, ja toiseksi, kumpi on
voimakkaampi. Varmaa on, että yhteisöä on pidettävä voimakkaampana,
joten sitä vastaan kapinoiva yksilö välttämättä joutuu kärsimään.
Lolita on sanonut minulle monet kerrat olevansa valmis käymään tuohon
kärsimykseen, vieläpä pitävänsä sitä ilahduttavanakin asiana. Jos siis
on niin laita, ellen huomaa hänen toiminnassaan mitään väärää, niin
kuinka voinkaan asettaa esteitä hänen tiellensä?»
»Mutta kuinka se voi käydä päinsä, isä?» kysyi Sutšarita.
»Minä tiedän», vastasi Pareš Babu, »että meille kaikille koituu siitä
suuria vaikeuksia, mutta koska liitossa ei ole mitään väärää siinä,
että Lolita menee naimisiin Binoin kanssa, ja koska hänen tuleekin niin
tehdä, niin enpä voi ajatella velvollisuuteni olevan välittää niistä
esteistä, joita yhteiskunta asettaa. Ei voi olla missään tapauksessa
oikein, että ihminen pysyy ahtaana ja rajoitettuna vain sen vuoksi,
että arastelee yhteiskuntaa — pikemmin tulee yhteiskunnan muuttua
vapaamielisemmäksi yksilön vuoksi. Senvuoksi minä en voi milloinkaan
soimata niitä, jotka ovat valmiit kestämään teoistansa johtuvat
kärsimykset.»
»Isä», huudahti Sutšarita, »sinä itse joudut varmaan kärsimään tästä
asiasta enemmän kuin kukaan muu».
»Siitä ei kannata olla huolissaan», virkkoi Pareš Babu.
»Oletko antanut suostumuksesi, isä?» kysyi Sutšarita.
»En», vastasi Pareš Babu, »en vielä. Mutta joudun sen antamaan. Kukapa
muu voisi Lolitaa siunata sillä tiellä, jota hän kulkee, ja kukapa muu
kuin Jumala voisi häntä auttaa.»
Pareš Babun lähdettyä Sutšarita istui liikahtamatta. Hän tiesi,
kuinka syvästi Pareš Babu Lolitaa rakasti, ja hän kykeni helposti
kuvittelemaan, millaisin pelontuntein hänen täytyi nähdä
lemmikkityttärensä poistuvan totutulta tieltä ja suuntaavan kulkunsa
kohti avaraa tuntematonta. Mutta kaikesta tuosta ja jo korkeasta
iästänsä huolimatta Pareš Babu auttoi tuota kapinoimista eikä
osoittanut suurtakaan levottomuutta! Hän ei milloinkaan käytellyt omaa
voimaansa, mutta millainen voima lepäsikään, ilman mitään näkyvää
ponnistusta, hänen sielunsa syvyyksissä!
Jollakin toisella kerralla tämä Pareš Babun luonnonlaadun oivaltaminen
ei olisi Sutšaritaa ollenkaan ihmetyttänyt, sillä olihan hän tuntenut
isän aina lapsuudestaan saakka. Mutta tänään jouduttuaan vastikään
kokemaan sielussaan Goran herättämiä tuntoja, hän ei voinut olla
havaitsematta noiden kahden ihmislaadun täydellistä erilaisuutta.
Kuinka väkivaltaisesti kohtelikaan Goraa hänen oma tahtonsa! Ja kuinka
armottomasti hän sysäsikään syrjään toiset ja kukisti heidät kerran
käytellessään tuota omaa tahtoansa täysin voimin. Jos tahtoi päästä
Goran kanssa yksimielisyyteen jostakin asiasta, täytyi ehdottomasti
nöyrtyä noudattamaan hänen tahtoansa. Tänään Sutšarita oli nöyrtynyt,
olipa iloinnutkin nöyryytyksestänsä, koska oli tuntenut uhrautuessaan
melkoisesti voittavansa. Mutta nyt, kun isä lähti hänen valaistusta
huoneestansa ulos pimeään pää painuneena mietteisiin, hän ei voinut
olla vertaamatta häntä nuorekkaasta innostuksestaan ylpeilevään Goraan,
ja Sutšaritan teki mieli kantaa sydämensä hänen jalkojensa eteen kuin
kukkas-uhrin. Hän istui siinä kauan aikaa, kädet helmassaan, hiljaa ja
liikahtamatta kuin kuva.