»Kuulehan, äiti», virkkoi Binoi Anandamojille, »totta puhuakseni tunnen
jotenkin häpeeväni joka hetki, kun kumarran jumalankuvaa. Toistaiseksi
minun on onnistunut salata tuo tunne, ja olenpa sepittänyt muutamia
mainioita kirjoitelmiakin, joissa olen kuvainpalvomista puolustanut.
Mutta minun täytyy kertoa sinulle totuus ja tunnustaa, että kun kuvaa
kumarran, ei mieleni asiaan suostu.»
»Onpa mielesi yksinkertainen!» huudahti Anandamoji. »Sinä et voi
milloinkaan katsella asiaa kokonaisuudessaan, vaan aina hienoja
yksityiskohtia tarkaten. Siitä syystä olet niin nirso.»
»Totta kylläkin», tunnusti Binoi. »Minulla on niin terävä äly, että
kykenen hiustahalkovan väittelyn nojalla todistamaan sellaistakin, mitä
en itse usko. Kaikkia niitä uskonnollisia periaatteita, joita olen
näinä aikoina ylen innokkaasti puolustanut, olen puolustanut puolueen,
mutta en uskonnon kannalta.»
»Niin käy, kun ihmisessä ei ole todellista uskontoon kohdistuvaa
kiintymystä», huomautti Anandamoji. »Uskonnosta näet tulee siinä
tapauksessa vain asia, josta sopii ylpeillä samoinkuin rikkaudesta,
kunniasta tai rodusta.»
»Niin on laita», myönsi Binoi. Me emme pidä sitä uskontona, vaan
taistelemme sen puolesta, koska se on _meidän_ uskontomme. Minä olen
menetellyt siten kaiken aikaa, vaikka en olekaan kyennyt täysin itseäni
pettämään. Teeskennellessäni uskoa siinäkin, missä vakaumus ei ole
ollut minua kannattamassa, olen alinomaa hävennyt itseäni.»
»Luuletko, etten ole sitä ymmärtänyt?» huudahti Anandamoji. »Sinä olet
aina liioitellut enemmän kuin ihmiset yleensä, ja siitä oli helppo
havaita, että koska mielessäsi oli ontto kohta, sinun täytyi käyttää
melkoiset määrät laastia sen täytteeksi. Se ei olisi ollut siinä määrin
tarpeen, jos uskosi olisi ollut yksinkertainen.»
»Minä olen siis tullut sinulta kysymään, onko oikein, että väitän
uskovani jotakin, mitä en kumminkaan usko.»
»Mitä ihmettä!» huudahti Anandamoji. »Onko tarpeen sellaista kysyä?»
»Äiti», virkkoi Binoi äkkiä,» minä liityn huomenna Brahma Samadžiin!»
»Mitä sanotkaan, Binoi?» huudahti Anandamoji hämmästyneenä. »Se ei
varmaankaan ole tarpeen!»
»Minä olen tässä vastikään selittänyt sinulle asian välttämättömyyttä,
äiti!» virkkoi Binoi.
»Etkö voi pysyä yhteisössämme uskoen mitä uskot?» kysyi Anandamoji.
»Jos niin menettelisin», vastasi Binoi, »niin tekisin itseni
vilpillisyyteen vikapääksi».
»Eikö sinulla ole uskallusta pysyä yhteisössämme olematta vilpillinen?»
kysyi Anandamoji. »Yhteisömme jäsenet epäilemättä sinua vainoavat,
mutta etkö voi vainoa kestää?»
»Äiti», aloitti Binoi, »minä en voi elää hindulaisyhteiskunnan
periaatteiden mukaisesti, joten —»
»Jos kolmesataa miljoonaa ihmistä voi elää hindulaisyhteiskunnassa,
niin miksi et sinä voi?» keskeytti Anandamoji.
»Mutta jos hindulaisyhteiskunnan jäsenet sanovat, etten olen
hindu», huomautti Binoi, »niin voinko muuttaa itseni hindulaiseksi
väkivaltaisesti väittäen se olevani?»
»Minun olopiiriini kuuluvat ihmiset nimittävät minua kristityksi»,
sanoi Anandamoji. »Minä en milloinkaan istuudu aterioimaan heidän
kanssaan heidän suorittaessaan sosiaalisia tehtäviä, mutta enpä käsitä,
minkätähden minun tulisi hyväksyä heidän sommittelemansa itseäni
koskeva määritelmä. Pidän vääränä yrittää paeta siitä asemasta, jonka
katson ainoaksi oikeaksi.»
Binoi aikoi vastata, mutta Anandamoji esti hänet puhumasta itse
jatkaen: »Kuulehan, Binoi, minä en salli sinun käydä tästä
kiistelemään, se ei ole mikään kiistan asia! Luuletko voivasi salata
minulta kaikki? Minä huomaan, että yrität pakostakin pettää itseäsi sen
tekosyyn nojalla, että kiistelet kanssani. Mutta älä yritäkään pettää
itseäsi niin vakavassa ja tärkeässä asiassa!»
»Äiti», virkkoi Binoi, katse toisaalle suunnattuna, »minä olen jo
lähettänyt kirjeen ja varmasti luvannut liittyä Samađžiin sunnuntaina.»
»Siihen emme voi milloinkaan suostua», sanoi Anandamoji kulmiaan
kurtistaen. »Jos selität tilanteen Pareš Babulle, niin hän ei missään
tapauksessa sinua kohtuuttomasti pakota.»
»Pareš Babu ei ilmaissut mitään innostusta tämän asian johdosta»,
kertoi Binoi. »Hän ei ole mukana koko toimituksessa.»
»Niinpä sinun ei tarvitsekaan olla siitä huolissasi», huudahti
Anandamoji keventynein mielin.
»Ei, äiti», huusi Binoi, »ei voi olla puhettakaan peräytymisestä nyt,
kun kerran olen antanut sanani. Ei missään tapauksessa.»
»Oletko puhunut siitä Goralle?» kysyi Anandamoji.
»En ole nähnyt Goraa päätöksen teon jälkeen», vastasi Binoi.
»Mitä, eikö Gora ole kotona?» kysyi Anandamoji.
»Ei», vastasi Binoi. »Minulle sanottiin, että hän on lähtenyt
Sutšaritan luo.»
»Niinkö? Mutta kävihän hän siellä jo eilen!» huudahti Anandamoji
ihmeissään.
»Hän on siellä tänäänkin», huomautti Binoi.
Hänen puhuessaan kuuluivat pihamaalle saapuvan kantotuolit, ja Binoi,
joka otaksui tulijan joksikin Anandamojin naissukulaiseksi, lähti
huoneesta.
Mutta tulija olikin Lolita, joka nyt kunnioittavasti tervehti
Anandamojia. Hänen saapumisensa oli ihan odottamaton, ja silmäillessään
hämmästyneenä Lolitan kasvoja Anandamoji ymmärsi hänen tulleen niiden
vaikeuksien vuoksi, joita johtui Binoin Samadžiin liittymisestä ja
muista sen asian yhteydessä olevista seikoista.
Anandamoji tahtoi saada asian sopivasti alulle ja virkkoi: »Olen
erittäin iloinen, kun tulet luokseni, maammoseni. Binoi oli täällä
aivan äsken ja kertoi liittyvänsä huomenna seurakuntaanne.»
»Minkätähden hän siihen liittyy?» kysyi Lolita kärsimättömästi. »Onko se
hänelle mitenkään erikoisen välttämätöntä?»
»Eikö siis ole mitään välttämättömyyttä olemassa?» kysyi Anandamoji
hämmästyneenä.
»Ei minun tietääkseni!» vastasi Lolita.
Anandamoji, joka ei käsittänyt, mitä Lolita tarkoitti, ei virkkanut
mitään, katsahtihan vain häneen kysyvästi.
»Sellainen äkillinen seurakuntaan liittyminen olisi hänelle
nöyryyttävää», jatkoi Lolita, katse toisaalle luotuna. »Missä
tarkoituksessa hän sellaiseen nöyryytykseen suostuu?»
»Missä tarkoituksessa? Eikö Lolita sitä tiedä? Eikö siihen ehdotukseen
sisälly mitään sellaista, joka Lolitaa ilahduttaa?» mietti Anandamoji
mielessään. Ääneen hän sanoi: »Tänään on päivä määrätty, ja Binoi
sanoo, että hänen on mahdoton nyt peräytyä, kun lupaus on annettu.»
Lolita käänsi hohtelevat silmänsä Anandamojin puoleen ja virkkoi:
»Sellaisissa asioissa ei kannata pitää lupaustansa — jos kerran on
muutettava mieltä, niin täytyy se tehdä.»
»Kuulehan, rakkaani», virkkoi Anandamoji, »sinun ei tarvitse ollenkaan
ujostella, ja minä puhun sinulle aivan avoimesti. Mikäli Binoita
tunnen, voin puolestani sanoa, ettei hänen suinkaan tarvitse luopua
omasta uskonnollisesta yhteisöstään, olivatpa hänen uskonnolliset
vakaumuksensa mitkä tahansa, ja hänen ei pitäisikään niin menetellä.
Sanokoon hän mitä tahansa, minun on sittenkin vaikea uskoa, ettei
hän tuota oivalla. Mutta sinä, rakkaani, varmaan tiedät, mitä hän
ajattelee. Hänen käsityksensä on epäilemättä se, ettei hän voi liittyä
sinuun luopumatta yhteisöstään. Älä arastele, maammoseni, vaan sano
minulle suoraan, eikö olekin niin laita.»
»Äiti», vastasi Lolita katsoen Anandamojia silmiin, »teiltä en
tahdo salata mitään. Minä vakuutan teille, etten itsekään hyväksy
kaikkia noita aatteita. Olen kauan asiaa harkittuani johtunut siihen
päätökseen, ettei ihmisen voi olla milloinkaan pakko luopua kaikesta
yhteydestä uskontoonsa, vakaumuksensa tai yhteisöönsä, olivatpa ne
millaiset tahansa, voidakseen liittyä toisiin ihmisiin. Jos niin olisi
laita, ei voisi olla olemassa minkäänlaista ystävyyttä hindun ja
kristityn kesken ja meidän täytyisi pystyttää korkeat aidat kaikkien
lahkojen ympärille pitääksemme jokaisen omassa karsinassaan.»
»Ah», huudahti Anandamoji, jonka kasvoista hohteli ilo, »kuinka iloinen
olenkaan kuullessani sinun puhuvan noin! Samaa sanon minäkin! Ihmiset,
jotka eroavat toisistaan hyveisiinsä, luonnonlaatuunsa tai kauneuteensa
nähden, voivat hyvinkin liittyä toisiinsa, ja miksi muodostaisivatkaan
niin ollen mielipiteet ja usko voittamattomia esteitä? Maammoseni, sinä
olet luonut minuun uutta elämää! Minä olin kovin peloissani Binoin
vuoksi. Minä tiedän, että hän on antanut sinulle koko sydämensä, ja
varmaa on, että jos jompikumpi teistä joutuisi kokemaan loukkausta,
hän ei kykenisi sitä kestämään. Jumala tietää, kuinka minua on
säälittänyt asettaa minkäänlaisia esteitä hänen tiellensä. Mutta onpa
hän onnellinen! Eipä ole mikään pieni asia, jos pääsee sellaisesta
pulmasta niin helposti selviytymään! Salli minun vielä kysyä jotakin.
Onko asiasta keskusteltu Pareš Babun kanssa?»
»Ei, ei ole», vastasi Lolita arasti, »mutta olen varma siitä, että hän
ymmärtää kaikki aivan oikein».
»Ellei hän sitä ymmärtäisi», virkkoi Anandamoji, »niin mistä olisikaan
sinulle tullut sellainen mielenlujuus ja oivallus? Salli minun kutsua
Binoi, sillä teidän tulee päästä yhdessä johonkin päätökseen. Ja
salli minun nyt vielä sanoa jotakin. Minä olen tuntenut Binoin siitä
saakka, kun hän oli lapsi, ja voin sanoa sinulle niin vakuuttavasti
kuin suinkin voin, että hän on nuorukainen, jonka vuoksi sinun
kannattaa kärsiä minkälaisia vastuksia tahansa. Olen usein ajatellut,
että se, joka saa Binoin miehekseen, on varmaan onnellinen. Pari
kolme naimatarjousta on esitetty, mutta ne eivät minua tyydyttäneet.
Nyt näen, ettei hänenkään hyvä onnensa ole suinkaan vähäinen.» Sen
sanottuaan Anandamoji suuteli Lolitan poskea ja lähti hakemaan Binoita.
Sitten hän sievästi jätti palvelijattarensa huoneeseen molempien
nuorten seuraan, sanoi lähtevänsä valmistamaan jotakin syötävää
Lolitalle ja poistui.
Tänä päivänä ei Lolita enempää kuin Binoikaan enää kyennyt suotta
ujostelemaan. Oli ilmaantunut tuo ankara ongelma, jonka ratkaiseminen
oli yht’äkkiä jätetty heidän elämänsä asiaksi, ja niin he kykenivät
näkemään suhteensa selvänä eikä suinkaan mitättömänä asiana.
Minkäänlainen kiihkeiden tunteiden usva ei luonut monivivahteista
varjostintaan heidän välilleen. Ääneti ja nöyrinä, asiaa pohtimatta
ja ollenkaan epäröimättä, he tunnustivat sen juhlallisen tosiasian,
että heidän sydämensä sointuivat toisiinsa ja että heidän elämänsä
virrat lähenivät toisiaan niinkuin Ganges ja Džumna yhtyäkseen jossakin
pyhässä paikassa. Heitä ei kutsunut yhteiskunta eikä liittänyt
toisiinsa mikään erikoinen periaate, heitä yhdistävä side ei ollut
keinotekoinen, ja kun he tuon muistivat, niin he samalla tunsivat, että
heidän välillään vallitseva sopusointu pohjautui uskontoon, joka oli
niin syvä ja vilpitön, ettei mikään mitätön asia voinut kiistellä sen
vaatimuksia vastaan ja ettei kuuluisinkaan tietoviisas kyennyt sitä
kumoamaan. Lolitan kasvot ja silmät hohtelivat, kun hän aloitti: »En
voinut sietää sitä inhoittavaa tunnetta, että sinä suostuit minuun
syöksymällä tekoon, joka alentaisi sinua omissa silmissäsi. Minä
toivon, että sinä nyt pysyt järkähtämättä paikallasi.»
»Sinunkaan ei pidä liikahtaa siitä paikasta, missä nyt olet», virkkoi
puolestaan Binoi. »Ellei rakkaus kykene tunnustamaan eroavaisuuksia,
niin minkätähden onkaan eroavaisuuksia olemassa tässä maailmassa?»
He juttelivat lähes kaksikymmentä minuuttia, ja kaikkein tärkein
seikka oli se, että he kerrassaan unohtivat olevansa hindu ja brahmo
ja muistivat vain olevansa kaksi ihmissielua. Tämä ajatus paloi
alinomaisena ja vakaana liekkinä heidän sydämissään.