Seuraavana iltana, kun Sutšarita oli lähdössä tapaamaan Pareš Babua,
palvelija tuli ilmoittamaan, että eräs herrasmies halusi puhutella
häntä. »Kuka herrasmies?» kysyi hän. »Binoi Babuko?» Palvelija
vastasi, ettei vieras ollut Binoi Babu, vaan eräs erinomaisen kookas,
vaaleaverinen herrasmies. Tuo tieto sai Sutšaritan säpsähtämään, ja hän
käski palvelijan kehoittaa vierasta tulemaan yläkertaan.
Sutšarita ei ollut tänä päivänä ollenkaan ajatellut, mitä hänellä oli
yllään ja miten hän pukuansa kantoi, ja kun hän vilkaisi kuvastimeen,
ei ulkoasu häntä itseään ollenkaan tyydyttänyt. Mutta vaateparren
vaihtamiseen ei ollut aikaa, ja niin hän sivaisi hieman hiuksiansa,
järjesteli pukuansa ja lähti huoneeseen. Hän oli unohtanut, että
pöydällä lepäsi Goran teoksia, ja nyt Gora istui ihan niiden luona!
Kirjat lepäsivät julkeasti hänen nähtävissään, ja Sutšarita ei kyennyt
niitä siirtämään pois enempää kuin peittämäänkään.
»Täti on jo kauan aikaa kovin halunnut saada teihin tutustua», virkkoi
Sutšarita. »Minä menen sanomaan hänelle, että olette saapunut.» Niin
hän poistui huoneesta, koska ei rohjennut jäädä Goran kanssa kahden
kesken.
Muutaman minuutin kuluttua Sutšarita palasi Harimohinin keralla.
Harimohini oli joitakin aikoja sitten kuullut Binoilta Goran elämää,
mielipiteitä ja harrasta uskonnollisuutta koskevista asioista ja oli
toisinaan puolenpäivän aikaan kehoittanut Sutšaritaa lukemaan ääneen
joitakin hänen teoksiansa. Harimohini ei tosin kyennyt selvästi
käsittämään kaikkea, mutta hän ymmärsi ainakin sen, että Gora noudatti
tarkoin pyhiä kirjoja ja että hänen teoksensa vastustivat uudenaikaisen
yhteiskunnan hölliä periaatteita. Joka tapauksessa ne olivat hänelle
suureksi hyödyksi edistämällä hänen päivällisuntansa. Hän ihaili Goraa
siitä syystä, ettei hänen mielestään voinut olla olemassakaan mitään
ihmeellisempää ja hyveellisempää kuin englantilaisen kasvatuksen saanut
uudenaikainen nuori mies, joka voimallisesti puolusti oikeauskoisuutta.
Kohdattuaan Binoin brahmoperheessä Harimohini oli aluksi häneen
ihastunut, mutta sittemmin, opittuaan hänet paremmin tuntemaan ja
varsinkin saatuaan oman kodin, hän oli alkanut pitää loukkaavina Binoin
käytöksessä ilmeneviä puutoksia. Hän oli aluksi luottanut Binoihin
liian paljon, ja siitä syystä hän nyt soimasi häntä asiattomasti ja
odotti sitäkin kiihkeämmin Goraa.
Goran nähdessään Harimohini hämmästyi. Siinä oli hänen edessään
todellinen bramaani! Olihan hän häikäisevä kuin uhritulen lieska! Hän
muistutti Mahadevaa säteilevässä loistossaan! Harimohini tunsi niin
syvää kunnioitusta, että kun Gora astui hänen luokseen kunnioittavasti
kumartamaan ja koskettamaan hänen jalkojansa, hän väistyi säikähtyneenä.
»Minä olen kuullut paljon teistä kerrottavan!» huudahti Harimohini.
»Mutta teidät nähdessäni ihmettelen, kuinka kukaan on uskaltanut teidät
vangita.»
»Jos teidänlaisenne henkilöt toimisivat tuomareina», nauroi Gora, »niin
vankilat olisivat vain yölepakkojen ja rottien tyyssijoja.»
»Ei, poikani», vastasi Harimohini, »tässä maailmassa on yllin kyllin
varkaita ja pettureita. Mutta oliko tuomari upposokea? Eihän tarvitse
kuin teidät nähdä havaitakseen, ettette ole mikään tavallinen ihminen,
vaan että kuulutte Jumalan omaan kansaan. Onko ihmisiä tuomittava
vankeuteen vain siitä syystä, että täytyy täyttää vankiloita? Hyväinen
aika! Millaista oikeutta tämä onkaan?»
»Tuomarit», selitti Gora, »tekevät työtänsä silmäillen lakikirjojansa,
jotteivät joutuisi näkemään Jumalan kunniaa katselemalla ihmisten
kasvoja. Kuinkapa he muuten voisivatkaan nauttia ravintoa ja unta,
vaikka tuomitsevat ihmisiä piiskattaviksi, vankeuteen, maasta
karkotettaviksi, vieläpä hirtettäviksikin?»
»Kun minulla on aikaa», sanoi Harimohini, »minä tavallisesti pyydän
Radharania lukemaan ääneen teoksianne ja olen jo kauan odottanut
saadakseni kuulla sellaisia sanoja teidän omilta huuliltanne. Minä olen
vain typerä nainen ja lisäksi onneton — en voi mitään ymmärtää enkä
mitään harrastaa, mutta uskon varmaan, että voin saada teiltä jotakin
viisautta.»
Gora vaikeni vaatimattomasti tahtomatta väittää vastaan.
»Teidän pitää syödä jotakin, ennenkuin lähdette», jatkoi Harimohini.
»En ole saanut pitkiin aikoihin kestitä teidänlaistanne bramaanin
poikaa. Tänään teidän on tyydyttävä makeisiin, mutta toiste kutsun
teidät oikealle aterialle.»
Sutšarita kävi ihan levottomaksi, kun Harimohini jätti heidät lähtien
hakemaan virvokkeita.
»Onko Binoi käynyt tänään luonanne?» kysyi Gora äkkiä.
»On», vastasi Sutšarita.
»Minä en ole nähnyt häntä senjälkeen», sanoi Gora, »mutta tiedän, mikä
hänellä oli asiana».
Hän vaikeni, ja Sutšaritakin oli ääneti.
»Te yritätte», jatkoi Gora, »saada Binoin menemään naimisiin teidän
brahmalaisten juhlamenojenne mukaisesti. Pidättekö sitä oikeana ja
kohtuullisena?»
Tuo huomautus hieman loukkasi Sutšaritaa, josta nyt katosi kaikki
arkuus ja epäröinti. Hän katsoi Goraa suoraan silmiin vastatessaan:
»Odotatteko minun sanovan, ettei brahmalaisten juhlamenojen mukainen
naimisiinmeno ole mielestäni oikeata eikä kohtuullista?»
»Voitte uskoa», vastasi Gora, »etten odota kuulevani teiltä mitään
mitätöntä. Minä odotan teiltä paljon enemmän kuin keneltäkään
tavalliselta lahkolaiselta. Voin mitä varmimmin väittää, ettette kuulu
niihin henkilöihin, jotka orjien tavoin uurastavat lisätäkseen oman
lahkokuntansa jäsenlukua. Minä toivon, että ymmärrätte itsenne omalla
tavallanne ettekä toisten ihmisten mielipiteiden harhaanjohtamana tee
itseänne vähäpätöisemmäksi kuin todella olette. Teidän itsenne tulee
käsittää, ettette ole pelkkä määrätyn puolueen jäsen!»
Sutšarita keräsi koko mielenlujuutensa ja kysyi: »Ettekö siis te kuulu
mihinkään määrättyyn puolueeseen»?
»En», vastasi Gora. »Minä olen hindu! Hindu ei kuulu mihinkään
puolueeseen. Hindut muodostavat kansakunnan, vieläpä niin suuren,
ettei heidän kansallisuuttaan voida millään yksityisellä määritelmällä
rajoittaa. Valtameri ei ole sama kuin sen aallot, ja hindut eivät ole
sama kuin eri lahkokunnat.»
»Jos teidän keskuudessanne ei ole mitään puoluetta», kysyi Sutšarita,
»niin minkätähden on puoluehenki siinä määrin vallitsemassa hindujen
keskuudessa?»
»Minkätähden puolustautuu mies, jota lyödään?» virkkoi Gora. »Siitä
syystä, että hänessä on henki ja elämä. Kivi voi tyynesti sietää kaikki
iskut.»
»Jos hindut pitävät uhkaavana vaarana sitä, mikä minun mielestäni on
uskonnon ydin, niin mitä minun tuleekaan tehdä? Sanokaa!»
»Kuulkaahan», sanoi Gora, »kun se, mitä te pidätte velvollisuutenanne,
koskettaa kipeästi sitä suurta oliota, joka tunnetaan Intian
kansan nimellä, niin teidän on syytä harkita vakavasti, piileekö
teissä itsessänne jonkinlaista erehdystä ja sokeutta ja oletteko
tosiaankin tarkastellut asiaa joka puolelta. Ei ole oikein turvautua
väkivaltaisuuteen pitämällä omien tottumustensa ja huolettomuutensa
nojalla varmana, että oman yhteisönne mielipiteet ovat ainoat oikeat.
Nakertaessaan reiän laivan runkoon rotta noudattaa ainoastaan omaa
taipumustansa ja mukavuuttansa; se ei oivalla, että hyöty, jonka
se itselleen saavuttaa puhkaistessaan sellaisen valtaisen suojan,
on varsin mitätön verrattuna kaikille aiheutettuun suunnattomaan
vahinkoon. Niinpä on teidänkin harkittava, toimitteko ainoastaan
oman lahkokuntanne vai koko ihmiskunnan etuja silmälläpitäen.
Käsitättekö, mitä koko ihmiskunta tarkoittaa? Kuinka lukemattomat
ovat sen tarpeet, kuinka erilaiset siihen sisältyvät luonteet,
kuinka lukemattomat taipumukset? Kaikki ihmiset eivät ole samassa
tien kohdassa — toiset ovat vuoristojen edustalla, toiset merten
rannoilla, toiset tasankojen rajoilla, ja kukaan heistä ei voi pysyä
paikoillaan, kaikkien täytyy liikkua. Tahdotteko pakottaa kaikki oman
lahkokuntanne arvovallan alaisiksi? Tahdotteko sulkea silmänne ja
kuvitella kaikki ihmiset toistensa laisiksi, otaksua heidän syntyneen
maailmaan tullakseen Brahma Samadžin nimellä tunnetun lahkon jäseniksi?
Jos se on ajatuksenne, niin missä suhteessa eroattekaan niistä
rosvokansoista, jotka fyysillisestä voimastaan ylpeillen kieltäytyvät
tunnustamasta, että kansakuntien välillä vallitsevat eroavaisuudet ovat
koko ihmiskunnalle sanomattoman arvokkaat, ja luulottelevat olevan
ihmiskunnalle kaikkein suurimmaksi siunaukseksi, jos he valloittavat
kaikki maailman maat saattaen ne ehdottoman valtansa alaisiksi, siten
orjuuttaen koko maailmaa?»
Hetkiseksi Sutšarita unohti, että Gora väitteli; hänen sydäntään
liikutti vain puhujan voimakkaan äänen ihmeen juhlallinen sointu.
Sutšarita ei huomannut hänen väittelevän, mutta hänen esittämänsä
totuudet herättivät hänen mielessään syvää vastakaikua.
»Teidän lahkokuntanne», jatkoi Gora, »ei ole luonut niitä miljoonia,
jotka muodostavat Intian asujaimiston. Onko teidän asianne jyrkästi
määrätä, mikä tie on paras noille miljoonille, mikä usko tyydyttää
heidän nälkänsä ja millaisin teoin he voivat tulla voimakkaiksi? Kuinka
voitte toivoa saattavanne samaan tasoon valtavan suuren Intian kaikki
osat? Huomatessanne tuon mahdottoman yrityksen kohtaavan vastuksia
te suututte maahan itseensä, ja mitä suuremmiksi käyvät vastukset,
sitä ankarammin te alatte vihata ja ylenkatsoa niitä, joiden hyväksi
tahdotte toimia! Ja kaikesta huolimatta te kuvittelette palvelevanne
Jumalaa, joka on luonut ihmiset erilaisiksi ja haluaa heidät sellaisina
säilyttää. Jos tosiaankin häntä kunnioitatte, miksi ette selvästi
huomaa hänen määräyksiänsä ja miksi ette tunnusta hänen tarkoituksiaan,
vaan ylpeilette omasta oivalluksestanne ja puolueestanne?»
Kun Gora huomasi Sutšaritan kuuntelevan yrittämättä mitään vastata,
hänen mielensä täytti myötätunto, ja kun hän hetkisen kuluttua jatkoi,
hänen puheensävynsä oli leppoisampi: »Sanani kenties tuntuvat teistä
karuilta, mutta älkää vastustako minua vain sen vuoksi, että pidätte
minua vastakkaiseen puolueeseen kuuluvana henkilönä. Jos olisin
ajatellut teidän vain edustavan vastakkaista lahkokuntaa, en olisi
lausunut ainoatakaan sanaa. Mutta minua surettaa, kun näen lahkokunnan
ahtaiden rajojen supistavan luontaista vapaamielisyyttänne.»
»Ei, ei!» huudahti Sutšarita punastuen. »Teidän ei pidä huolehtia
minusta. Jatkakaa puhettanne, minä yritän teitä ymmärtää.»
»Minulla ei ole enää paljoa sanottavaa», virkkoi Gora. »Katselkaa
Intiaa kirkkaan älykkäästi, rakastakaa sitä vilpittömästi ja
sydämestänne. Jos tahdotte nähdä Intian asukkaissa ainoastaan
ei-brahmoja, näette ainoastaan irvikuvan ja suhtaudutte heihin
halveksivasti — te käsitätte heidät vain väärin ettekä näe heitä
täydellisyydessään. Jumala on luonut ihmiset sellaisiksi, että he
eroavat toisistaan ajatuksissaan ja teoissaan ja noudattavat mitä
erilaisimpia uskomuksia ja tapoja, mutta heidän ihmisyytensä on
pohjaltaan yksi. Heissä kaikissa on jotakin, mikä on minun, mikä kuuluu
Intialle kokonaisuudessaan, jotakin sellaista, mikä totuudessaan
nähtynä puhkoo kaiken mitättömyyden ja epätäydellisyyden ja ilmaisee
suurta ja ihmeellistä oliota, jonka välityksellä vuosisatainen palvonta
paljastaa merkityksensä. Me tulemme näkemään, että menneiden aikojen
uhrien tuli vieläkin leimahtaa tuhkastaan, ja epäilemättä on tuleva
sekin päivä, jolloin tuo tuli urkenee pois ajan ja paikan rajoista
sytyttäen tuleen koko maailman. Sekin, joka luulottelee, että Intian
muinaisaikaisen miehuuden suuret teot ja sanat ovat erehdystä, ilmaisee
totuuteen kohdistuvaa ylenkatsetta, selvää ateismia!»
Sutšarita oli kuunnellut pää kumarassa, mutta nyt hän kohotti katseensa
ja kysyi: »Mihin siis neuvotte minua ryhtymään?»
»Minulla ei ole enää mitään sanottavaa», vastasi Gora, »vain tämän
tahdon vielä lisätä. Teidän tulee käsittää, että hindulainen uskonto
kerää äidin tavoin helmaansa kansoja, jotka noudattavat erilaisia
ajatustapoja ja periaatteita; toisin sanoen: hindulainen uskonto
pitää ihmistä ainoastaan ihmisenä ottamatta lukuun sitä, että hän
kuuluu johonkin puolueeseen. Se ei kunnioita ainoastaan viisasta,
vaan kunnioittaa typerääkin, ja se ei anna arvoa yhdelle ainoalle
viisauden lajille, vaan viisaudelle sen kaikissa eri muodoissa.
Kristityt eivät halua tunnustaa monimuotoisuutta, he sanovat, että
toisaalla on kristinusko, toisaalla iäinen kadotus, ja noiden kahden
äärimmäisyyden välillä ei ole olemassa minkäänlaista keskitietä. Ja me,
jotka olemme opiskelleet kristittyjen johdolla, olemme alkaneet hävetä
hindulaisuudessa ilmenevää monimuotoisuutta. Meiltä jää havaitsematta,
että hindulaisuus juuri tuon monimuotoisuuden nojalla tulee
oleellistamaan kaikkien ykseyden. Ellemme voi vapautua kristillisten
opetusten pyörteestä, emme milloinkaan tule kelvollisiksi omaksumaan
oman hindulaisen uskontomme loistavia totuuksia!»
Sutšarita ei ainoastaan kuullut, mitä Gora sanoi, vaan ilmaistut
ajatukset tuntuivat muuttuvan kerrassaan näkyviksi, ja se kaukainen
tulevaisuus, jonka Goralle osoitti hänen sisäinen näkemyksensä, ilmeni
Sutšaritalle hänen lausumiensa sanojen välityksellä. Sutšarita unohti
arkuutensa, unohti itsensäkin ja katseli Goran kasvoja, joita hehkutti
hänen innostuksensa tuli. Sutšarita näki noissa kasvoissa ilmenevän sen
voiman, jonka nojalla maailmassa näyttää suoritetun kaikki se, mikä
on todella suurta. Hän oli kuullut monien omaan piiriinsä lukeutuvien
oppineiden ja älykkäiden miesten keskustelevan totuuden periaatteista,
mutta Goran sanat eivät olleet pelkkää väitettä, ne olivat luovaa
työtä. Ne olivat aisteille niin ilmeiset, että valtasivat samalla
kertaa ruumiin ja sielun. Sutšarita näki nyt Indran ukonvaajoineen;
kun syvin, voimakkain äänin lausutut sanat sattuivat hänen korviinsa,
hänen sydämensä värähteli, ja salaman tuimat välkkeet tuntuivat
alinomaa karkeloivan hänen suonissaan. Hän ei kyennyt ajattelemaan ja
selvästi havaitsemaan, missä kohden hänen ajatuksensa erosivat Goran
mielipiteistä, missä kohden taas niihin sointuivat.
Samassa tuli huoneeseen Satiš, joka aina suhtautui Goraan pelokkaan
kunnioittavasti. Nytkin hän kiersi Goraa mahdollisimman etäältä, meni
sisarensa luo ja virkkoi hänelle kuiskaten: »Panu Babu on tullut.»
Sutšarita säpsähti kuin iskun saaneena, sillä hän oli sellaisessa
mielentilassa, että olisi antanut mitä tahansa, kunhan olisi vapautunut
tuosta ikävästä vieraasta. Hän otaksui, ettei Gora ollut kuullut
Satišin kuiskaten lausumaa tiedonantoa, nousi ja poistui kiireesti
huoneesta. Hän meni suoraan alakertaan ja lausui Haran Babulle: »Suokaa
anteeksi, etten voi tänään kanssanne keskustella.»
»Miksi ette?» tiedusteli Haran Babu.
»Jos tahdotte saapua isäni luo huomenna aamulla», sanoi Sutšarita hänen
kysymykseensä vastaamatta, »niin näette minut siellä».
»Tänään teillä lienee vieraita?» huomautti Haran Babu.
»Minulla ei tosiaankaan ole nyt aikaa», sanoi Sutšarita kysymystä
jälleen väistäen. »Suokaa anteeksi.»
»Minä kuulin kadulle Gourmohan Babun äänen», tiukkasi Haran Babu. »Eikö
hän ole täällä?»