Saavuttuaan Bordašundarin kutsumana Haran Babu näytti hetkisen sangen
vakavalta ja virkkoi sitten: »Meidän velvollisuutemme on kutsua Lolita
ja keskustella tästä asiasta hänen kanssaan.»
Lolitan tultua Haran Babu virkkoi peloittavan juhlallisesti: »Kuulkaa,
Lolita, nyt on tullut teidän elämässänne suuren vastuunalaisuuden
hetki. Toisaalla on uskontonne, toisaalla kiintymyksenne, ja teidän
tulee valita, kumpaa noudatatte!»
Tuon sanottuaan hän vaikeni nähdäkseen, kuinka puhe oli vaikuttanut
Lolitaan, sillä hän oli sitä mieltä, että sellaisen oikeamielisyyden
puuskan täytyi saada kaikkinainen pelkuruus vapisemaan ja polttaa
kaikki vilpillisyys poroksi — tuo hehkuvan henkisen innostuksen näyte
soveltui tosiaankin Brahma Samadžin edustajalle.
Mutta Lolita ei virkkanut sanaakaan vastaukseksi, ja hänen pysyessään
yhä äänetönnä Haran Babu jatkoi: »Olette epäilemättä kuullut, että
Binoi Babu on ilmaissut haluavansa liittyä Brahma Samadžiin, joko sen
aseman vuoksi, johon te olette joutunut, tai jostakin muusta syystä.»
Tuo oli Lolitalle uutinen, ja vaikka hän ei lausunutkaan sen johdosta
minkäänlaista mielipidettä, hänen silmänsä alkoivat loistaa, ja hän
istui paikallaan kuin kivinen kuva.
»Pareš Babu», jatkoi Haran, »on tietenkin mielissään Binoin
ystävällisestä halukkuudesta, mutta teidän itsenne on päätettävä, onko
tämä asia sellainen, että siitä kannattaa iloita, vai eikö. Sentähden
kehoitan teitä nyt Brahma Samadžin nimessä syrjäyttämään kaiken
epäterveen himonne, tutkistelemaan sydäntänne yksinomaan uskonnon
kannalta ja kysymään itseltänne: Onko olemassa mitään todellista syytä,
joka kehoittaisi asiasta iloitsemaan?»
Lolitan yhä vaietessa Haran Babu luuli saavansa aikaan melkoistakin
vaikutusta ja jatkoi kaksin verroin innokkaammin: »Hän tahtoo liittyä
seurakuntaan! Tarvitseeko minun sanoa, kuinka pyhän hetken ihmisen
elämässä muodostavat nyt kysymyksessä olevat juhlalliset menot?
Tahdotteko sallia sellaisten pyhien menojen joutuvan saastutetuiksi?
Onnellisuutta, mukavuutta, persoonallista kiintymystä tavoitellen
me olemme suuntaamassa Samadžimme valheen polulle ja lausumme
vilpillisyyden tervetulleeksi, ikäänkuin sitä kunnioittaisimme? Sanokaa
minulle, Lolita, sallitteko ikänne kaiken liittää nimenne tähän Brahma
Samadžin historiassa ylen ikävään tapahtumaan?»
Tuohonkaan kysymykseen Lolita ei virkkanut mitään vastaukseksi, vaan
istui yhä liikahtamatta; ainoana muutoksena oli, että hän entistä
kiinteämmin piteli tuolinsa käsinojasta. Haran Babu siis jatkoi:
»Minä olen useasti havainnut, kuinka vastustamattoman voimakkaasti
henkilökohtainen himo heikontaa ihmisen luonnetta, ja tiedänpä myös,
että on suhtauduttava suvaitsevasti ihmisten heikkouteen, mutta kun
heikkous ei koske ainoastaan jonkun yksityisen ihmisen elämää, vaan
samalla satojen toisien ja murskaa murusiksi heidän ainoan suojansa,
niin voitteko hetkenkään aikaa pitää tuota anteeksiannettavana? Onko
Jumala suonut meille oikeuden antaa anteeksi sellaisen heikkouden?»
»Ei, ei, Panu Babu!» huusi Lolita nousten tuolistaan ja seisoen
hänen edessään, »teidän ei tarvitse antaa meille anteeksi! Me
olemme tottuneet teidän hyökkäyksiinne, ja teidän mahdollisesti
tarjoamanne anteeksianto voisi tuntua meistä jokaisesta kerrassaan
sietämättömältä!» Samassa hän jo poistui huoneesta.
Se, mitä Haran Babu oli sanonut, teki Bordašundarin sangen
levottomaksi, sillä hän ei tahtonut missään tapauksessa menettää
Binoita, mutta Haran Babu ei ollenkaan välittänyt hänen kiihkeistä
esityksistään, ja niin Bordašundari vihdoin erosi hänestä vihoissaan.
Bordašundari oli pahassa pulassa, koska hänen ei ollut onnistunut saada
puolelleen Pareš Babua enempää kuin Haran Babuakaan. Kukaan ei olisi
voinut arvata hänen joutuvan sellaiseen käsittämättömään tilanteeseen,
ja hänen Haran Babua koskeva mielipiteensä muuttui jälleen.
Niin kauan kuin Brahma Samadžiin liittyminen oli esiintynyt Binoin
mielessä vain hämäränä kuvana, hän oli ilmaissut päätöksensä erittäin
kiihkeästi, mutta kun hän nyt huomasi, että seurakuntaan liittymistä
oli anottava kaikkia muodollisuuksia noudattaen ja että Haran Babulla
oli asiassa ratkaiseva merkitys, sellainen julkisuus alkoi kerrassaan
kauhistuttaa häntä. Hän ei voinut ajatellakaan, keneltä kysyisi neuvoa,
sillä Anandamojinkin luo meneminen tuntui mahdottomalta. Hänen ei
tehnyt mieli mennä kävelemäänkään, ja niin hän lähti omaan asuntoonsa,
nousi yläkerrassa olevaan makuusuojaansa ja heittäytyi vuoteeseen.
Tuli ilta, ja palvelija saapui lamppuineen. Binoi oli aikeissa lähettää
hänet pois, kun samassa kuuli Satišin huutavan alakerrasta: »Binoi
Babu! Binoi Babu!» Kuullessaan Satišin huutavan Binoi alkoi jälleen
tuntea elävänsä, ikäänkuin olisi keskellä erämaata äkkiä saanut
siemauksen raitista vettä. Tällä hetkellä oli Satiš ainoa ihminen, joka
voi häntä lohduttaa, ja Binoin koko uupumus oli tiessään, kun hän kuuli
tuon tutun äänen. Hän huudahti: »Mikä on kysymyksessä, veikkoseni?»
hyppäsi vuoteeltaan ja kiiruhti alakertaan ehtimättä vetää kenkiä
jalkoihinsa. Pienelle pihamaalle johtavien portaiden alapäässä seisoi
Satiš, mutta hänen vieressään seisoi myöskin Bordašundari. Binoin
täytyi niinmuodoin jälleen ryhtyä pulmaa ratkaisemaan ja käydä vielä
kerran samaan taisteluun.
Kun oli päästy yläkertaan, Bordašundari käski Satišin mennä
parvekkeelle istumaan, mutta Binoi, joka tahtoi lieventää sellaisen
ilottoman pakolaisuuden surkeutta, antoi hänelle muutamia kuvakirjoja
ja vei hänet viereiseen huoneeseen, missä paloi lamppu.
Bordašundari aloitti hyökkäyksen sanomalla: »Kuulkaahan, Binoi, kun
ette tunne ketään Brahma Samadžin jäseniä, voitte kirjoittaa kirjeen,
jonka minä otan viedäkseni kirkkokuntamme päämiehelle. Huomenna
sitten lähden pitämään huolta kaikista niistä tehtävistä, jotka ovat
välttämättömät teidän seurakuntaan liittyessänne. Teidän ei tarvitse
enää olla lainkaan huolissanne.» Binoi hämmästyi siinä määrin, ettei
kyennyt virkkamaan sanaakaan. Siitä huolimatta hän tottelevaisesti
kirjoitti vaaditun kirjeen ja jätti sen Bordašundarille. Hänestä
tuntui, että oli joka tapauksessa päästävä selviytymään siitä, mikä oli
auttamatonta ja missä ei enää voinut tulla kysymykseenkään epäröinti.
Bordašundari viittasi sitäpaitsi ohimennen Binoin ja Lolitan
avioliittoon.
Hänen poistuttuaan Binoi alkoi tuntea eräänlaista kyllästymistä, ja
Lolitan muistokin särähti hänen mielessään. Hänestä tuntui, kuin Lolita
olisi yllyttänyt Bordašundaria tuohon sopimattomaan kiirehtimiseen.
Hänen omaan itseensä kohdistuvan kunnioituksen hälvetessä tuntui
myöskin toisiin ihmisiin kohdistuva samanlainen tunne häviävän
olemattomiin.
Bordašundari puolestaan ajatteli, että hänellä olisi kotiin palatessaan
kerrottavana uutisia, jotka ilahduttaisivat Lolitaa, sillä hän oli
varmasti havainnut tyttärensä rakastavan Binoita, ja siitähän olikin
johtunut Samadžin keskuudessa vallinnut heidän avioliittoansa koskeva
hälinä. Siitä hän syytti kaikkia muita, mutta ei itseänsä. Hän oli
ollut useita päiviä Lolitalle mitään virkkamatta, mutta nyt, kun oli
keksitty keino, suuressa määrin hänen omien ponnistustensa nojalla, hän
halusi hyvinkin päästä sovintoon villityn tyttärensä kanssa kertomalla
hänelle mainion uutisen. Lolitan isä oli tärvellyt kaikki, ja Lolita
itsekään ei ollut kyennyt Binoita oikein ohjaamaan. Panu Babukaan ei
ollut suonut minkäänlaista apua. Bordašundarin oli siis ollut pakko
selvittää pulma omin neuvoin. Niin oli laita. Yksi ainoa nainen kykeni
suorittamaan sen, mihin puoli tusinaa miehiä ei pystynyt!
Kotiin saavuttuaan Bordasundari sai kuulla, että Lolita oli lähtenyt
varhain makuulle, koska oli tuntenut itsensä huonovointiseksi.
Bordasundari hymyili hiljaa sanoessaan: »Minä parannan hänen vointinsa
tuossa paikassa!» Hän otti lampun ja lähti makuuhuoneeseen. Lolita
ei ollut vielä mennyt levolle, vaan oli pitkällään sohvassa ja luki
jotakin. Hän nousi heti istumaan ja kysyi: »Missä olet ollut, äiti?»
Kysymys kaikui tuimalta, sillä Lolita oli kuullut äidin lähteneen
Satišin kerällä Binoin asuntoon.
»Olen ollut Binoita tapaamassa», vastasi Bordašundari.
»Minkätähden?» kysyi Lolita.
»Minkätähden, tosiaankin», ajatteli Bordašundari hieman ärtyneesti.
»Lolita voi pitää minua ainoastaan vihollisenansa! Kiittämätön tyttö!»
»Tuosta näet, minkätähden!» huudahti Bordasundari ojentaen Binoin
kirjeen Lolitan nähtäviin. Kirjettä lukiessaan Lolita punastui
ankarasti, varsinkin kun Bordašundari menestystään kuvaillessaan
liioitellen kertoi, ettei ollut saanut kirjettä Binoilta ilman
melkoista pakotusta. Hän voi sanoa kopeilematta, ettei kukaan muu kuin
juuri hän olisi kyennyt saattamaan asiaa onnelliseen päätökseen.
Lolita peitti kasvonsa käsiinsä ja heittäytyi sohvaan. Hänen äitinsä,
joka otaksui hänen ujostelevan voimallisten tunteittensa ilmaisemista,
poistui huoneesta.
Seuraavana aamuna, kun hän meni ottamaan kirjettä viedäkseen sen Brahma
Samadžiin, hän huomasi, että joku oli repinyt sen kappaleiksi.