Binoi ymmärsi, että Sutšarita oli kutsunut hänet luokseen
keskustelemaan suunnitellusta sisarensa avioliitosta. Näytti siis
olevan laita niin, että vaikka Binoi oli asian lopullisesti ratkaissut,
asia ei sittenkään ollut suinkaan valmis! Hän ei näyttänyt pääsevän,
eläessään vapaaksi kummastakaan puolueesta.
Tähän saakka Binoita oli huolestuttanut eniten se, kuinka voisi
ilmaista uutisen Goralle. Goran ollessa kysymyksessä hän ei ajatellut
vain erästä yksilöä, sillä Gora edusti määrättyjä aatteita, määrättyä
uskoa, ja oli ollut eräänlaisena tukena ja turvana elämässä. Binoin
alinomainen seurustelu hänen kanssaan oli muuttunut sekä tavanomaiseksi
että ilahduttavaksi asiaksi, ja jokainen kiista hänen kanssaan oli kuin
itseänsä vastaan kiistelemistä.
Mutta nyt oli isku isketty, ja tehtävän alkuperäinen peloittavuus oli
hälvennyt. Binoi oli saanut jonkinlaista rohkeutta kertoessaan Goralle
suhteestaan Lolitaan. Ennen leikkausta potilas pelkää sanomattomasti,
mutta kun veitsi sitten alkaa leikata, niin sairas huomaa, että tuskan
ohella tulee lievennyskin ja ettei se, mikä mielikuvituksessa näyttää
ylen vakavalta asialta, olekaan sellainen todellisuudessa.
Aikaisemmin Binoi ei ollut voinut väitellä itsensäkään kanssa, mutta
nyt oli kiistan ovi avoinna, ja hän mietti alinomaa vastauksia
Goran väitteisiin. Ja sellaisia vastahuomautuksia, joita Gora hänen
nähdäkseen voi esittää, hän repi rikki eri näkökannoilta. Jos hän olisi
saanut perinpohjin käsitellä koko asian Goran keralla, niin hän olisi,
joskin kiihtyen, päässyt johonkin lopulliseen päätökseen, mutta Binoi
huomasi, ettei Gora halunnut asiaa läpikotaisin pohtia. Tuo kiihdytti
Binoita melkoisesti; hän ajatteli: »Gora ei tahdo ymmärtää eikä halua
selittääkään, hän tahtoo vain käyttää väkivaltaa. Väkivaltaa! Kuinka
voisinkaan taipua väkivaltaa tottelemaan. Tapahtuipa mitä hyvänsä, minä
pysyn totuuden puolella!» Sana »totuus» tuntui hänen sitä lausuessaan
käyvän kiinni hänen sydämeensä, ikäänkuin elävä olio. Voidakseen pitää
puoliansa Goraa vastaan täytyi liittyä mahdollisimman voimakkaaseen
puolueeseen, ja niin Binoi, ottaen totuuden parhaaksi tueksensa,
toisteli sanaa itsekseen kerran toisensa jälkeen. Tuntiessaan siten
paenneensa totuuden turviin hän alkoi melkoisesti kunnioittaa itseänsä,
ja Sutšaritan luo mennessään hän käveli pää pystyssä. Binoi itse ei
kyennyt käsittämään, johtuiko tämä turvallisuuden tunto siitä, että
hän nyt taipui kohti totuutta, vaiko kenties jollekin toiselle taholle
suuntautuvasta taipumuksesta.
Hänen saapuessaan perille Harimohini oli uutterissa keittopuuhissa.
Binoi pysähtyi keittiön ovelle, lausui julki sen toivomuksen, että
bramaanin pojalle valmistettaisiin asianmukainen ateria, ja lähti
yläkertaan.
Sutšaritalla oli käsillä jokin ompelutyö. Hän ei kohottanut katsettaan
työstänsä käydessään heti siihen asiaan, joka hänellä oli mielessä.
Hän sanoi: »Kuulkaahan, Binoi Babu, tuleeko meidän välittää pelkistä
ulkonaisista vastuksista, ellei mitään sisäistä estettä ole olemassa?»
Goran kanssa väitellessään Binoi oli noudattanut erästä näkökantaa ja
nyt Sutšaritan kanssa keskustellessaan hän noudatti aivan vastakkaista.
Kukaan ei olisi voinut aavistaakaan, että hän oli jossakin kohden
toista mieltä kuin Gora!
»Mutta ettekö te pidä ulkonaisia esteitä liian vähäpätöisinä?» kysyi
Binoi.
»Siihen on syynsä, Binoi Babu!» selitti Sutšarita. »Meidän esteemme
eivät ole nimenomaan ulkonaiset, sillä yhteisömme rakentuu
uskonnollisille periaatteille, kun sitävastoin se yhteiskunta, johon
te kuulutte, on sosiaalisten siteiden kietoma. Jos siis Lolita tahtoo
luopua yhteisöstään, niin asia on hänelle vakava; te sitävastoin ette
paljoakaan menetä jättäessänne oman yhteisönne.»
He alkoivat keskustella siitä, tuleeko ihmisen persoonallisen uskonnon
sekoittua johonkin yhteisöön vai eikö.
Keskustelun ollessa käynnissä tuli huoneeseen Satiš, kädessään kirje ja
sanomalehti. Binoin nähdessään hän kävi kovin levottomaksi ja toivoi
jotenkin voivansa muuttaa perjantain sunnuntaiksi. Satiš ja hänen
ystävänsä Binoi alkoivat kohta keskustella; Sutšarita ryhtyi lukemaan
sanomalehteä ja kirjettä, jonka oli lähettänyt Lolita.
Sanomalehdessä oli uutinen, jossa kerrottiin erästä tunnettua
brahmoperhettä uhanneen sen vaaran, että tytär olisi mennyt naimisiin
hindulaisen kanssa, mutta vaaran tulleen vältetyksi nuoren miehen
haluttomuuden nojalla. Tuota uutista aiheena käyttäen oli asiasta
kehitelty kokonainen kirjoitelma, jossa vertailtiin toisiinsa
brahmoperheen surkuteltavaa heikkoutta ja nuoren hindulaisen
järkkymätöntä vakaumusta.
Sutšarita ajatteli, että sanottiinpa mitä tahansa, Lolitan ja Binoin
avioliitto oli toteutettava. Mutta hän huomasi selvästi, ettei auttanut
käydä kiistelemään tämän nuoren miehen kanssa, ja lähetti niinmuodoin
Lolitalle kirjeen, jossa kehoitti häntä heti saapumaan, mainitsematta
mitään Binoista.
Kun kalenteri ei missään tapauksessa suostunut muuttamaan perjantaita
sunnuntaiksi, Satišin täytyi auttamattomasti lähteä kouluun. Sutšarita
nousi mennäkseen peseytymään ja pyysi Binoita odottamaan vähän aikaa.
Väittelyn kiihkeyden viilennyttyä Binoin nuori miehekkyys heräsi omaksi
itseksensä hänen istuessaan yksin huoneessa. Kello oli suunnilleen
yhdeksän, ja kadulla näkyi vain vähän ohikulkijoita. Sutšaritan
kirjoituspöydällä olevan pienen kellon tikitys oli ainoa hiljaisuutta
häiritsevä ääni. Huoneen henki alkoi vaikuttaa Binoin mieleen, ja
hänestä tuntui siltä, kuin huoneensisustus olisi yht’äkkiä käynyt
hänelle tutuksi. Sutšaritan siisti pöytä, tuolien kirjaellut peitteet,
pöydän alle levitetty talja, seinällä riippuvat kuvat ja pieneen
hyllyyn järjestetyt punakantiset kirjat vaikuttivat tenhoisasti hänen
mieleensä. Tässä huoneessa tuntui viihtyvän jokin kaunis salaisuus,
ja niiden keskustelujen muisto, joita oli täällä kuunnellut hiljainen
keskipäivä, tuntui piilevän huoneessa vielä nytkin arkana ja kauniina
oliona. Binoi alkoi kuvitella, missä keskustelijat olivat istuneet,
ja muovasi mieleensä lukuisia kuvia niistä tunnustuksista, joihin
Pareš Babu oli viitannut sanoessaan: »Minä olen kuullut Sutšaritalta,
ettei Lolita ole teille ynseä.» Binoin mielessä alkoi soida jokin
sanoin kuvaamaton sävel, ikäänkuin jonkun vaeltavan lemmenlaulajan
virittämä, ja hänen sydämensä salatuissa kammioissa heräsi sanaton
ja sanomaton tunne, joka sai Binoin levottomaksi, koska hän ei ollut
runoilija eikä taiteilija. Hänestä tuntui, että hän täyttäisi kaikki
vaatimukset, kunhan voisi jotakin tehdä, mutta toiminta näytti hänestä
mahdottomalta. Tuntui siltä, kuin olisi jokin harso erottanut häntä
läheisistäkin olioista, niin että ne näyttivät olevan äärettömän
kaukana, mutta sittenkään hänellä ei ollut voimaa repiä harsoa.
Harimohini tuli kysymään, eikö Binoi halunnut virvokkeita, ja kun Binoi
vastasi kieltävästi, hän tuli huoneeseen istumaan.
Asuessaan Pareš Babun talossa Harimohini oli ollut nimenomaisesti
Binoihin kiintynyt, mutta tultuaan Sutšaritan keralla taloon, jota
voi nimittää omaksi kodikseen, hän oli alkanut kovin vieroksua
talossakävijöitä. Hän oli johtunut päättelemään, että Sutšaritan
viimeaikaiset erehdykset sosiaalisessa käyttäytymisessä olivat
yksinomaan hänen tuttaviensa aiheuttamat. Vaikka hän tiesikin, ettei
Binoi ollut brahmo, hän toisaalta havaitsi varsin selvästi, ettei Binoi
noudattanut kovin täsmällisesti hindulaisia tapoja, joten hän nyttemmin
ei ollut erittäin kärkäs kutsumaan tuota bramaaninpoikaa osalliseksi
pyhään ateriaan, jonka uhrasi jumalillensa.
Nyt hän sanoi Binoille keskustelun aikana: »Kuulehan, lapseni, sinä
olet bramaaninpoika; etkö suorita ehtoohartautta?»
»Täti», virkkoi Binoi puolustellen, »minä olen opetellut ulkoa
niin paljon asioita öin päivin, että olen unohtanut kaikki oikeat
ehtoohartauden tekstit!»
»Pareš Babu on hänkin oppinut aika paljon», vastasi Harimohini, »mutta
hän suorittaa siitä huolimatta jonkinlaista hartautta sekä aamuin että
illoin.»
»Se, mitä hän tekee, ei ole suoritettavissa vain oppimalla joitakin
tekstejä», virkkoi Binoi. »Jos tulen joskus hänenlaiseksensa,
menettelen samoin kuin hän.»
»Mutta minkätähden et voi noudattaa esivanhempiesi esimerkkiä niin
kauan kuin et vielä ole hänen kaltaisensa?» kysyi Harimohini verrattain
jyrkästi. »Onko hyvä olla sitä ja tätä eikä oikein kumpaakaan? Onhan
ihminen lopultakin uskonnollinen olento. Mutta sinä et huoli Ramasta
etkä Gangesista! Kuinka se on mahdollista?»
Hänen puheensa keskeytti Lolita, joka Binoin nähdessään kovin säpsähti
ja kysyi Harimohinilta, missä Sutšarita oli.
»Radharani on lähtenyt peseytymään», sanoi Harimohini. Lolita näytti
tahtovan selittää ilmaantumistansa ja virkkoi: »Minut kutsui tänne
Sutšarita.»
»Hyvä, istu ja odota, kunnes hän tulee», sanoi Harimohini. »Hän palaa
aivan kohta.»
Harimohini ei suhtautunut erikoisen suopeasti Lolitaankaan, koska
tahtoi nyt irroittaa Sutšaritan vanhasta ympäristöstään ja pitää häntä
oman valvontansa alaisena. Pareš Babun toiset tyttäret eivät olleet
niin tutunomaisia, ja Harimohinia ei ollenkaan miellyttänyt, että
Lolita tuli milloin tahansa pakisemaan Sutšaritan kanssa. Hän tapasi,
jos mahdollista, keskeyttää heidän keskustelunsa kutsumalla Sutšaritan
pois muka jotakin taloustointa suorittamaan, tai valitteli, etteivät
Sutšaritan opinnot nykyjään edistyneet yhtä hyvin kuin ennen. Hän sanoi
niin huolimatta siitä, ettei hän Sutšaritan opiskellessa milloinkaan
unohtanut huomauttaa, etteivät opinnot olleet tytöille ainoastaan
tarpeettomat, vaan suorastaan vahingollisetkin. Voimatta varjella
Sutšaritaa sillä tavoin kuin olisi halunnut hän soimaili toisinaan
Sutšaritan tuttavia, toisinaan taas hänen opintojansa.
Harimohini ei ollut ollenkaan mielissään joutuessaan Binoin ja Lolitan
seuraan, mutta jäi kumminkin istumaan, koska oli heille vihoissaan.
Hän aavisteli, että noiden kahden kesken oli vallitsemassa jokin
salaperäinen suhde, ja sanoi itsekseen: »Olivatpa yhteiskuntanne
säännöt millaiset tahansa, minä en missään tapauksessa suvaitse
sellaista häpeällistä tutunomaisuutta, tuollaista kristillistä
käytöstapaa omassa talossani.»
Lolitan mielessä oli samoin ikävä vastustuksen tunto. Edellisenä
päivänä hän oli päättänyt lähteä Sutšaritan keralla Anandamojin luo,
mutta kun oli lähdettävä, hän ei voinutkaan toteuttaa päätöstään.
Hän kunnioitti Goraa erinomaisesti, mutta samalla hänen vihamieliset
tunteensa olivat varsin voimakkaat, sillä hän ei voinut luopua siitä
ajatuksesta, että Gora suhtautui häneen kaikin puolin epäsuopeasti.
Nämä tunteet olivat siinä määrin vallitsevat, että Goran vankilasta
päästyä hänen Binoihin kohdistuvat tunteensakin olivat muuttuneet.
Aikaisemmin hän oli ylpeillyt vaikutusvallastaan Binoihin nähden, joten
pelkkä ajatus, ettei Binoi kyennyt irtautumaan ystävänsä kynsistä, sai
hänet moittimaan Binoin heikkoutta.
Binoi puolestaan kävi kovin levottomaksi nähdessään Lolitan astuvan
huoneeseen. Hän ei kyennyt milloinkaan pitämään Lolitaa koskevia
ajatuksiansa kirkkaina, sillä siitä lähtien, kun seurakunnan juorut
olivat punoneet yhteen heidän nimensä, hänen mielensä kävi levottomaksi
kuin magneettineula ukkossäällä joka kerta, kun hän näki Lolitan.
Lolita oli vihoissaan Sutšaritalle, kun näki Binoin istuvan huoneessa.
Hän käsitti, että hänet oli kutsuttu selvittelemään sekaantunutta
vyyhtiä ja saamaan halutonta Binoita jälleen myötämieliseksi. Niinpä
hän kääntyi Harimohinin puoleen ja virkkoi: »Sanokaa siskolle, etten
voi nyt viipyä, vaan tulen toisen kerran.» Sitten hän poistui nopeasti
huoneesta Binoihin vilkaisemattakaan.
Harimohini, jonka läsnäolo ei enää ollut välttämätön, poistui hänkin
suorittamaan jotakin talousaskarta.
Lolitan kasvojen ilme, joka muistutti tukahdutettua tulta, ei ollut
Binoille outo, mutta hän ei ollut nähnyt sitä pitkiin aikoihin. Hän
oli tuntenut vapautuneensa pelosta, kun näyttivät olleen ja menneen
ne pahat päivät, joina Lolita oli kärkkäästi singonnut häntä kohti
tulisia nuoliansa, mutta tänään hän näki Lolitan vetävän esille nuo
vanhat aseensa ja huomasi, ettei niissä ollut ruosteen merkkiäkään.
Vihan sietäminen on kylläkin vaikeata, mutta Binoin-laisen henkilön
oli vieläkin vaikeampi sietää ylenkatsetta. Hän muisti, kuinka
karsaasti Lolita oli häntä katsellut pitäessään häntä pelkkänä
Goran saattolaisena, ja nyt hänen mieltänsä kuohutti se ajatus,
että hänen epäröimisensä täytyi Lolitasta näyttää pelkuruudelta.
Hänestä oli sietämätöntä, että Lolita piti arkuutena sitä, mikä
todellisuudessa oli velvollisuudentunnon aiheuttamaa epäröintiä,
eikä suonut hänelle vähintäkään tilaisuutta lausua edes muutamaa
sanaa asiasta. Väittelytilaisuuden menettäminen oli Binoille kaikkein
suurin rangaistus, sillä hän tiesi osaavansa väitellä ja sovittaa
sanojansa taitavasti, ja tiesi kykenevänsä harvinaisen hyvin pitämään
puoliaan kiistassa. Mutta kun Lolitan ja hänen kesken ilmaantui
jotakin pohdittavaa, ei Lolita milloinkaan suonut tilaisuutta
asian käsittelemiseen, ja tänäkin päivänä oli sellainen tilaisuus
luiskahtanut käsistä.
Nähdessään pöydällä sanomalehden hän kärsimättömänä tarttui siihen
ja huomasi samassa, että eräs kohta oli lyijykynällä merkitty. Hän
luki kohdan ja havaitsi heti, että huomautuksen ja sitä seuraavien
selitysten esineenä olivat Lolita ja hän. Siinä hänelle selvisi,
että Lolita tulisi olemaan alinomaisten hänen yhteisönsä jäsenten
sinkoamien solvausten esineenä. Niinmuodoin hänestä näytti varsin
oikealta, että Lolitan-lainen vilkas tyttö piti halveksittavana,
jos hän, Binoi, tuhlasi aikaansa väittelemällä hiuksenhienoista
sosiaalisista kysymyksistä sen sijaan, että olisi yrittänyt pelastaa
häntä sellaisesta nöyryytyksestä. Hän oli häpeissään verratessaan
itseään tuohon ylpeään tyttöön ja ajatellessaan, kuinka urheasti ja
välinpitämättömästi hän suhtautui yhteiskuntaan.
Kun Sutšarita palasi, ehdittyään pitää huolta Sutisin aamiaisesta ja
lähettää hänet kouluun, Binoi istui niin jurona ja masentuneena, ettei
Sutšarita virittänyt uudelleen äskeistä keskustelua.
Aterialle käytäessä Binoi jätti suorittamatta tavanomaiset
puhdistautumismenot, ja Harimohini huomautti: »Kuulehan, Binoi, kun et
kerran noudata mitään hindulaisia tapojamme, miksi et käänny brahmoksi?»
Binoi tunsi itsensä hieman loukkaantuneeksi ja vastasi: »Sinä päivänä,
jona alan olla sitä mieltä, että hindulaisuuden muodostavat pelkät
koskettamista ja ravintoa koskevat kiellot ja monet muut samanlaiset
ajatuksettomat säännöt ja ohjeet, minä käännyn, ellen brahmoksi,
niin kristityksi, muhamettilaiseksi tai muuksi sellaiseksi. Mutta
toistaiseksi en suhtaudu hindulaisuuteen niin toivottomasti.»
Kun Binoi poistui Sutšaritan luota, hänen mielensä oli sangen
hämmentynyt, sillä hänestä tuntui, kuin häntä olisi tyrkitty joka
puolelta ja kuin hän olisi saapunut sellaiseen paikkaan, joka oli aivan
autio ja vailla minkäänlaista suojaa!
Ihmetellen, minkätähden oli joutunut niin luonnottomaan tilaan, hän
kulki hitaasti eteenpäin mietteissään ja pää painuksissa, kunnes saapui
eräälle aukiolle, missä istuutui puun alle. Kun hänen elämässään
oli aikaisemmin ilmennyt jokin vaikea pulma, suuri tai pieni, hän
oli käynyt keskustelemaan siitä ystävänsä kanssa, ja joka kerta oli
löytynyt ratkaisu; mutta nyt se tie oli tukossa ja hänen täytyi
ratkaista asia yksin.
Auringon säteiden alkaessa tunkeutua varjoon, missä hän istui, hän
nousi ja alkoi jatkaa matkaansa, mutta ei ehtinyt kovinkaan kauas,
kun äkkiä kuuli Satišin huutavan: »Binoi Babu! Binoi Babu!» Hetkistä
myöhemmin hänen pieni ystävänsä jo piteli häntä kädestä. Oli perjantai,
ja Satiš oli palaamassa koulusta, jossa oli annettu lupa lopuksi
viikkoa.
»Tulkaa, Binoi Babu», pyysi Satiš, »tulkaa kotiin minun kanssani!»
»Kuinka voisinkaan tulla?» kysyi Binoi.
»Miksi ette voisi?» tiukkasi Satiš.
»Kyllästyvät minuun, kun käyn kovin usein», selitti Binoi.
Satiš ei katsonut sellaisen väitteen ansaitsevan mitään huomiota ja
sanoi vain: »Ei, tulkaahan!»
Satiš ei osannut ollenkaan ajatella sitä suurta ikävyyttä, johon Binoi
oli joutunut heidän perheessään seurustellessaan, ja Binoin sydäntä
liikutti pojan puhdas kiintymys. Se taivaallinen ilon täydellisyys,
jota hän oli tuntenut Pareš Babun kodissa, ilmeni koskemattomana
ainoastaan tuossa perheen jäsenessä. Tänä onnettomien tapahtumien
päivänä oli yksin Satišin mieli säilynyt seesteisenä, ja hänen
kiintymyksensä siteitä ei ollut yrittänyt rikkoa mikään yhteiskunnan
taholta tuleva isku. Binoi kiersi käsivartensa pojan kaulaan ja
virkkoi: »Tulehan, veikkonen, minä saattelen sinut talonne ovelle.»
Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi poikaa koskettaessaan saanut
kokea sitä hellyyttä, jolla Sutšaritan ja Lolitan kiintymys oli pojan
lapsuudesta saakka ympäröinyt.
Satišin taukoamaton juttelu kaikui erittäin suloiselta Binoin korviin,
ja tämä pojan sydämen vilpitön kosketus sai hänet hetkeksi unohtamaan
oman elämänsä vaikean ongelman.
Sutšaritan luo mennessään heidän täytyi kulkea Pareš Babun talon
ohi, ja ensimmäisessä kerroksessa sijaitseva Pareš Babun huone näkyi
kadulle. Sen ohi kulkiessaan Binoi ei voinut olla sinne katsahtamatta,
ja hän näki Pareš Babun istuvan pöytänsä ääressä. Oli mahdoton nähdä,
puhuiko hän vai ei, mutta Lolita istui lähellä Pareš Babua, selkä
kadulle päin, kuuliaisen oppilaan asennossa.
Sutšaritan luona koettu mielenliikutus oli saanut Lolitan niin
levottomaksi, ettei hän ollut voinut auttaa ahdistustansa muuten kuin
lähtemällä tyynesti isänsä luo. Pareš Babussa päilyi niin syvä rauha,
että kärsimätön Lolita meni usein äänetönnä istumaan hänen viereensä
siten tyynnyttääkseen omaa levottomuuttaan. Tänään Pareš Babu oli
kysynyt: »Mitä nyt, Lolita?» Lolita oli vastannut: »Ei mitään, isä.
Tämä sinun huoneesi on miellyttävä ja viileä.»
Pareš Babu arvasi hyvinkin, että Lolita oli tullut hänen luokseen
haavoitetuin sydämin, sillä hänen omassa sydämessäänkin asui salainen
tuska. Niin hän alkoi vähin erin esittää sellaisia asioita, jotka
saattoivat keventää yksilöllisen elämän mitättömien ilojen ja surujen
taakkaa.
Nähdessään isän ja tyttären siinä tutunomaisesti keskustelevan Binoi
pysähtyi hetkiseksi eikä ollenkaan kuunnellut, mitä Satiš puhui.
Satiš oli parhaillaan esittämässä erittäin mutkikasta sotilaallisen
taktiikan kysymystä. Hän tutkisteli, eikö olisi mahdollista harjoittaa
tiikerijoukkoa ja sijoittaa se taistelurintamaan, oman ja vihollisen
sotajoukon välimaalle, jotta voitto olisi varmasti saavutettavissa.
Tähän saakka oli kysymysten ja vastausten sarja kehittynyt
katkeamattomana, ja kun se nyt yhtäkkiä katkesi, niin Satiš katsahti
Binoihin keksiäkseen syyn. Binoin katseen suuntaa seuraten hän huomasi
Lolitan ja huusi heti: »Lolita-_didi_, Lolita-_didi_, näetkö, minä olen
tavoittanut Binoi Babun kotimatkalla ja olen tuonut hänet mukanani
kotiin.»
Lolitan hypähtäessä tuoliltaan ja Pareš Babunkin kääntyessä katsomaan
kadulle Binoi sävähti aivan kuumaksi, koska tunsi olevansa vastuussa
koko jutusta. Hän sai kuitenkin sanoneeksi hyvästi Satišille ja lähti
Pareš Babun luo.
Sisään ehdittyään hän näki, ettei Lolita enää ollut siellä, ja istuutui
arasti ja epäröiden, koska otaksui ryövärin tavoin häirinneensä heidän
rauhaansa.
Kun oli suoriuduttu tavanomaisista terveyttä y.m.s. seikkoja koskevista
tiedusteluista, Binoi aloitti yht'äkkiä: »Koska en noudata kovinkaan
hartaasti hindulaisen yhteisön tapoja ja sääntöjä, vaan rikonkin niitä
miltei joka päivä, olen ajatellut olevan velvollisuuteni turvautua
Brahma Samadžiin ja toivon, että toimitatte minut sen jäseneksi.»
Tuo halu ja päätös ei ollut muovautunut Binoin mielessä valmiiksi vielä
neljännestuntia aikaisemmin ja Pareš Babu oli niin ihmeissään, että
istui hetken äänettömänä. Sitten hän kysyi: »Mutta oletteko harkinnut
kysymystä huolellisesti kaikilta en näkökannoilta?»
»Tässä asiassa ei ole paljoa harkitsemista», vastasi Binoi. »Siinä on
nähdäkseni kysymyksessä vain oikea ja väärä. Se on kerrassaan mutkaton
asia. Opittuani, mitä olen oppinut, en voi vilpittömästi omaksua
uskonnokseni sellaista olotilaa, jossa on vain alinomaa varottava
rikkomasta erinäisiä sääntöjä ja tottumuksia. Siitä syystä ilmenee
joka askelella epäjohdonmukaisuutta, ja niin kauan kuin pysyn niiden
yhteydessä, jotka suhtautuvat hindulaisuuteen täysin hartaasti, minä
vain loukkaan heitä, ja niinmuodoin menettelen mielestäni ehdottomasti
väärin. Minä en huoli nyt vaivata itseäni millään muilla ajatuksilla,
vaan pyrin vapautumaan tuosta vääryydestä, koska en muuten voi
säilyttää omaan itseeni kohdistuvaa kunnioitusta.»
Pareš Babu ei ollenkaan kaivannut tuollaista pitkää selitystä, mutta
Binoi tarvitsi sitä päätöksensä tueksi. Hän tunsi poveansa paisuttavan
ylpeyden ajatellessaan sitä oikean ja väärän välillä riehuvaa
taistelua, jonka tuoksinassa hän parhaillaan oli ja jossa hän, oikean
puolella ollen, oli saavuttava voiton. Hänen miehuutensa kunnia oli
kysymyksessä.
»Sointuvatko teidän uskontoa ja uskoa koskevat periaatteenne Brahma
Samadžin edustamiin?» kysyi Pareš Babu.
»Totta puhuakseni», aloitti Binoi hetken vaiti oltuaan, »on ollut
aika, jolloin otaksuin omistavani uskon ja usein kiistelinkin toisten
kanssa siitä asiasta, mutta nyt huomaan olevani uskon asioissa
ihan kehittymätön. Minä olen tullut sen ymmärtämään opittuani
tuntemaan teidät. Uskonto ei ole käynyt todella välttämättömäksi
minun elämässäni, ja koska minussa ei ole kehkeytynyt mitään siihen
kohdistuvaa todellista uskoa, olen aina tähän asti noudatellut omassa
yhteiskunnassani vallitsevaa uskontoa ja puoltanut sitä kaikenlaisin
taidokkain ja hiustahalkovin väittein. Minun ei ole milloinkaan
tehnyt mieli ajatella, mikä uskonto on todella oikea; olen vain
yrittänyt todistaa oikeaksi sitä uskontoa, jonka piti tuottaa minulle
voitto. Mitä vaikeammaksi todistaminen kävi, sitä enemmän ylpeilin
todistuksestani. Minä en voi nytkään sanoa, tulenko milloinkaan
omistamaan täysin oikeata ja luonnollista uskoa, mutta varmaa on,
että jos pääsen suotuisaan ympäristöön ja saan seurakseni henkilöitä,
jotka kelpaavat esimerkikseni, tulen edistymään siinä suunnassa. Joka
tapauksessa vapaudun siten siitä nöyryytyksestä, että kuljen kantaen
voiton lippuna sitä, mikä tuottaa sisäistä vauriota älylleni.»
Kun hän siten jatkoi asemansa pohtimista Pareš Babun keralla, niin
hänen nykyiselle mielentilalleen suopeita väitteitä alkoi hahmoutua
hänen ajatuksissaan ja hän alkoi puhua niin innostuneesti, että näytti
siltä, kuin hän olisi johtunut tuohon varmaan päätökseen harkittuaan
monet päivät asian eri puolia.
Pareš Babu kehoitti häntä kumminkin ottamaan hieman enemmän aikaa
päätöksentekoa varten. Binoi johtui tuosta otaksumaan, että Pareš
Babu epäili hänen tarkoituksensa vakavuutta, ja alkoi sitäkin
itsepintaisemmin vakuuttaa olevansa varma itsestään ja siitä, ettei
mikään voinut järkyttää hänen päätöstänsä. Kumpikaan ei maininnut
sanaakaan suunnitellusta avioliitosta.
Asiain ollessa tässä vaiheessaan tuli huoneeseen Bordašundari, joka
oli jotakin toimittelevinaan ja aikoi sitten poistua, ikäänkuin ei
olisi ollenkaan Binoita huomannut. Binoi otaksui Pareš Babun varmaan
kutsuvan Bordašundarin takaisin kuulemaan uusinta uutista, mutta Pareš
Babu ei virkkanut sanaakaan, koska ei katsonut ajan tulleen asiasta
puhua. Hän halusi pitää asian salaisuutena, mutta kun Bordašundari
osoitti ylenkatsettaan ja närkästystään noin karulla tavalla, Binoi ei
kyennytkään itseänsä hillitsemään. Hän lähti Bordašundarin jälkeen,
kumartui koskettamaan hänen jalkojansa ja sanoi: »Minä olen tullut
teille sanomaan, että tahdon liittyä Brahma Samadžiin. Tiedän kyllä,
etten ole kelvollinen, mutta toivon teidän minut sellaiseksi tekevän.»
Bordašundari kuunteli häntä hämmästyneenä, kääntyi, palasi hitaasti
huoneeseen ja loi kysyvän silmäyksen kohti Pareš Babua.
Tuon kuullessaan Bordašundari tunsi valloittajan iloa, mutta
minkätähden hänen ilonsa ei ollut ehdoton? Hänen teki sanomattomasti
mieli antaa Pareš Babulle kerrankin kelpo läksytys. Olihan hän
vakuuttanut kerran toisensa jälkeen, profeetallisen varmasti, että
hänen miehensä tulisi vielä katumaan menettelyänsä. Nähdessään, kuinka
järkkymättömänä Pareš Babu kesti kaiken heidän ympärillään ilmenevän
mieltenkuohun, Bordašundari oli tuntenut ankaraa kärsimättömyyttä, ja
nyt, kun kaikki heidän vaikeutensa näyttivät sievästi selviävän, hän
ei voinut tuntea puhdasta iloa. Hän lausui juhlallisin ilmein: »Jos
tuo ehdotus olisi tehty muutamia päiviä aikaisemmin, meidän ei olisi
tarvinnut kärsiä niin paljon surua ja nöyryytystä.»
»Nyt eivät ole kysymyksessä meidän huolemme ja nöyryytyksemme»,
huomautti Pareš Babu. »Binoi haluaa päästä valmistumaan seurakuntaamme
pääsyä varten, siinä kaikki.»
»Vain valmistumaanko?» kysyi Bordašundari.
»Jumala tietää, että olen syynä kaikkiin teidän suruihinne ja
nöyryytyksiinne!» huudahti Binoi.
»Kuulkaahan, Binoi», virkkoi Pareš Babu, »älkää käykö tähän asiaan sitä
täysin tajuamatta. Minä sanoin teille jo aikaisemmin, ettei teidän pidä
ryhtyä mihinkään tekoon, josta voi koitua vakavia seurauksia, vain
siitä syystä, että arvelette meidän olevan jonkinlaisessa sosiaalisessa
pulassa.»
»Se on aivan totta», puuttui puheeseen Bordašundari, »mutta minä
puolestani väitän, ettei hänellä ole oikeutta istua mitään tekemättä
kiedottuaan meidät sellaisiin vaikeuksiin».
»Jos ette huoli istua hiljaa ja mitään tekemättä», virkkoi Pareš Babu,
»vaan jännitätte itsenne kiihtymyksen tilaan, niin sekasorto käy
sitäkin pahemmaksi. Ei auta sanoa, että on velvollisuus tehdä jotakin;
varsin usein on tärkein velvollisuus olla mitään tekemättä.»
»Niin, tietysti», valitti Bordašundari. »Minä olen houkkio enkä ymmärrä
mitään. Mutta minä haluan tietää, miten asia päätetään — minulla on
aivan riittävästi töitä odottamassa.»
»Toivon saavani valmistautua seurakuntaan liittymään sunnuntaina,
ylihuomenna», sanoi Binoi. »Jos siis Pareš Babu -—»
»Ei», keskeytti Pareš Babu, »minä en voi suostua olemaan välittäjänä
asiassa, josta perheeni voi toivoa koituvan itselleen jonkinlaista
hyötyä. Teidän tulee kääntyä suoraan Brahma Samadžin puoleen.»
Binoi tunsi yht'äkkiä rohkeutensa vaipuvan, sillä hän ei ollut vielä
ehtinyt niin pitkälle, että olisi halunnut kaikkia muodollisuuksia
noudattaen anoa seurakunnan jäseneksi pääsemistä Brahma Samadžin
viranomaisilta — varsinkaan, kun tiesi juuri niiden henkilöiden
liittäneen toisiinsa hänen ja Lolitan nimen. Kuinka hän voisikaan
ajatella anomuskirjelmän sepittämistä, ja millä kielellä hän sen
kirjoittaisi? Kuinka hän voisikaan julkisesti esiintyä kirjeen
ilmestyttyä brahmolehdissä? Lukisihan kirjeen Gora, ja Anandamojikin
sen lukisi! Sitäpaitsi se ei esiintyisi täydessä laajuudessaan, joten
hindulaiset lukijat näkisivät vain Binoin hartaasti haluavan päästä
Brahma Samadžin jäseneksi, mikä olisi vain puolittain tosi otaksuma.
Ellei toisiakin tosiasioita ilmaistaisi, Binoi ei voisi salata
häpeäänsä.
Huomatessaan Binoin olevan vaiti Bordašundari kävi levottomaksi ja
virkkoi: »Ah, minä ihan unohdin. Binoi Babu ei tietenkään tunne ketään
muita Brahma Samadžin jäseniä kuin meidät. Mutta mitäpä tuosta,
voimmehan me asian järjestää. Minä lähetän heti Panu Babua noutamaan.
Ei ole paljon aikaa hukattavana. Sunnuntai on aivan lähellä.»
Samassa kulki oven ohi Sudhir, joka oli menossa yläkertaan, ja
Bordašundari huusi hänelle: »Kuulehan, Sudhir, Binoi liittyy
sunnuntaina Brahma Samadžiin.»
Sudhir oli mielissään. Hän oli sydämessään aina erinomaisesti ihaillut
Binoita, ja se ajatus, että Binoi liittyisi heidän Samadžiinsa, täytti
hänen mielensä ilolla. Hän oli aina pitänyt ylen järjettömänä, että
mies, joka osasi kirjoittaa englanninkieltä niin mainiosti kuin Binoi
ja oli niin älykäs ja sivistynyt, ei kuulunut Brahma Samadžiin. Hänen
sydäntään paisutti ylpeys, kun hän näki tämän uuden todistuksen,
etteivät Binoin kaltaiset henkilöt voineet elää onnellisina hänen
yhteisönsä ulkopuolella, ja hän virkkoi: »Mutta kuinka se voidaan
järjestää sunnuntaiksi? Ettehän voi levittää tietoa kyllin laajalle?»
Sudhir näet olisi mielellään nähnyt Binoin seurakuntaan-liittymisen
muodostuvan tapahtumaksi, jota sopi osoittaa esimerkkinä kaikille.
»Ei, ei!» huudahti Bordašundari, »se voidaan varsin hyvin toimittaa
sunnuntaina. Mene joutuin, Sudhir, kutsumaan Panu Babua.»
Se onneton olento, jonka riemastunut Sudhir näki tekevän kaikille
ilmeiseksi Brahma Samadžin voittamatonta mahtia, tunsi itsensä kovin
mitättömäksi. Samat seikat, jotka väittelyn ja järkeilyn kestäessä
eivät näyttäneet kovinkaan merkittäviltä, saivat hänet tuntemaan olonsa
sangen tukalaksi, kun niiden todellinen merkitys kävi ilmi.
Kun tuli puheeksi Panu Babun kutsuminen, Binoi alkoi tehdä lähtöä,
mutta Bordašundari ei tahtonut päästää häntä menemään, vaan pakotti
jäämään sanoen, että Panu Babu saapuisi tuossa paikassa, joten Binoin
ei tarvinnut kauan odottaa.
Mutta Binoi virkkoi puolustellen: »Ei, suokaa anteeksi, minun täytyy
nyt lähteä.»
Hänestä tuntui, että kunhan saisi vapaammin hengittää, pääsisi
ahdistavasta ympäristöstään ja voisi ajatella selvemmin, kaikki olisi
jälleen oikein ja hyvin.
Hänen noustessaan nousi Pareš Babukin, laski kätensä Binoin olalle ja
sanoi: »Älkää hätäilkö, Binoi, ajatelkaa asiaa levossa ja rauhassa,
ennenkuin teette päätöksenne. Älkää ratkaisko koko elämäänne vakavasti
vaikuttavaa kysymystä, ellette täysin ymmärrä omaa mieltänne.»
Bordašundari kerrassaan katkeroitui miehensä käytöksen johdosta ja
virkkoi: »Ne henkilöt, jotka ryhtyvät johonkin toimeen ennakolta
asioita perinpohjin harkitsematta ja istuvat kaikessa rauhassa
johdettuaan itsensä ja toiset pulaan, havaitsevat vihdoin, ettei ole
mitään pelastumiskeinoa, ja sanovat vain: 'Istukaa ja ajatelkaa!' Sinä
voit hyvinkin istuutua asiaa ajattelemaan, mutta meidän elämämme joutuu
sillävälin vaaranalaiseksi.»
Binoin poistuessa Sudhir lähti häntä saattelemaan, sillä hänen mielensä
oli niin rauhaton kuin henkilön, joka mielii maistella ennakolta hienon
aterian herkkuja. Hän halusi kovin viedä Binoin heti brahmoystäviensä
luo, ilmoittaa heille iloisen uutisen ja saada juhlatunnelman heti
syntymään, mutta Sudhirin yhä riemastuessa Binoin mieli samassa
suhteessa masentui. Sudhirin ehdottaessa, että he molemmat lähtisivät
heti Panu Babun luo, Binoi ei kiinnittänyt ehdotukseen minkäänlaista
huomiota, vaan sieppasi kätensä Sudhirin kädestä ja pakeni.
Vähän matkaa kuljettuaan Binoi näki Abinašin ja pari kolme hänen
ryhmäänsä kuuluvaa henkilöä, jotka kaikki olivat rientämässä jonnekin
ankaraa vauhtia. Nähdessään Binoin he pysähtyivät, ja Abinaš huudahti:
»Kas, tuossa tulee Binoi Babu! Tulkaa, Binoi Babu, tulkaa mukaan!»
»Minne olette menossa?» kysyi Binoi.
»Me menemme Kašipuran puutarhaan valmistelemaan Gourmohan Babun
katumusmenoja.»
»En», vastasi Binoi, »minä en jouda nyt tulemaan».
»Mitä ajattelettekaan?» huudahti Abinaš. »Ettekö käsitä, kuinka suuri
tapahtuma tässä on kysymyksessä? Jos asia olisi vähäpätöinen, niin
Gourmohan Babu ei olisi missään tapauksessa sitä ehdotellut. Hindujen
tulee nykyjään julistaa omaa voimaansa, ja tämä Gourmohan Babun katumus
tulee herättämään suurta huomiota kansamme keskuudessa! Me kutsumme
kuuluisat oppineet kaikkialta, joten tapaus tulee vaikuttamaan koko
hindulaiseen yhteiskuntaan. Ihmiset saavat nähdä, että me vielä elämme!
He tulevat tietämään, ettei hindulaisuus ole vielä kuolemankielissä!»
Binoi pelasti itsensä Abinašin houkutuksista miten parhaiten osasi ja
meni menojaan.