Gora oli syvissä mietteissä — hän silmäili Sutšaritaa, mutta ei
määrättynä yksilönä, vaan pikemmin aatekuvana. Hänelle ilmeni
Sutšaritan hahmossa Intian naisellisuus, ja Sutšarita toi hänen
nähtäviinsä kaiken sen, mikä oli kaunista ja puhdasta, rakastavaa ja
jaloa hänen äidinmaansa kodeissa. Hänen sydämensä oli iloa tulvillaan,
kun hän näki äitinsä vieressä istumassa sen armon ilmestymän, joka
säteillänsä valaisee Intian lapsia, auttaa sairasta, lohduttaa
murheellista ja pyhittää rakkaudella kaikkein vähäpätöisimmänkin.
Gora näki hänet sen voiman ilmestymänä, joka ei milloinkaan hylkää
viheliäisintäkään meistä suruissamme ja onnettomuuksissamme, ei
milloinkaan meitä halveksi, vaan itse palvonnan arvoisena uhrautuu
kaikkein arvottomimmankin hyväksi. Sutšarita näytti Goran mielestä
olevan hän, jonka taitavat ja kauniit kädet painavat uhrauksen
leiman kaikkiin töihimme, hän näytti Jumalan meille suomalta
ikikärsivällisen ja kaikkivoivan rakkauden katoamattomalta lahjalta,
ja Gora sanoi itsekseen: »Me olemme jättäneet tuon armollisen lahjan
huomioonottamatta, olemme siirtäneet sen taka-alalle kaiken muun
varjoon — mikä muu voisikaan ilmeisemmin osoittaa kurjuuttamme!» Hän
ajatteli, että juuri naista oli nimitettävä äidinmaaksi — nainen on
se, joka istuu satalehtisellä lootuksella, Intian sydämen syvimmässä
sopukassa, ja me olemme hänen palvelijoitansa. Maan onnettomuudet ovat
häneen kohdistuvaa solvausta, ja meillä on syytä hävetä miehuuttamme,
koska suhtaudumme noihin solvauksiin välinpitämättömästi.
Goraa hämmästyttivät hänen omat ajatuksensa. Hän ei ollut koskaan
ennen käsittänyt, kuinka puutteellinen Intian kuva oli ollut hänen
mielessään, kun hän oli jättänyt Intian naiset huomiotta. Kuinka
puutteellinen olikaan ollut Goran käsitys velvollisuuksista omaa
maatansa kohtaan niin kauan kuin naiset olivat ilmenneet hänelle
varjomaisina ja epätodellisina! Hänen käsityksessään oli ollut
voimaa, mutta ei elämää, lihaksia, mutta ei hermoja. Gora tajusi
silmänräpäyksessä, että mitä kauemmaksi karkoitamme naisen luotamme ja
mitä vähemmän sijaa hänelle elämässämme myönnämme, sitä heikommaksi
miehuutemme muuttuu.
Kun siis Gora sanoi Sutšaritalle »Tekö olette tullut!» niin sanoihin
sisältyi enemmän kuin pelkkää sovinnaista kohteliaisuutta; hänen
tervehdyksensä ilmaisi äsken syntynyttä iloa ja ihmetystä.
Vankilassaolo oli jättänyt Goraan hieman jälkeä. Hän ei näyttänyt
yhtä terveeltä kuin ennen, sillä vankilaruoka oli ollut hänelle niin
inhoittavaa, että hän oli melkein paastonnut koko kuukauden ajan. Hänen
ihostaan oli kadonnut entinen raikkaus, ja hän näytti aivan kalpealta,
ja kun hiukset oli leikattu lyhyiksi, niin hänen kasvonsa esiintyivät
sitäkin laihempina.
Huomatessaan nuo muutokset Sutšarita tunsi mieleensä nousevan erikoisen
hellyyden tunnon, johon kuitenkin sekaantui paljon surua. Hänen
teki mieli kumartua kunnioittaen koskettamaan Goran jalkoja! Gora
ilmeni hänelle puhtaana tulenliekkinä, joka paloi niin kirkkaasti,
ettei näkynyt savua eikä karstaa, ja hellän osanoton sekainen harras
kunnioitus värisi hänen povessaan niin, ettei hän kyennyt lausumaan
sanaakaan.
Anandamoji puhui ensimmäisenä. Hän sanoi: »Nyt ymmärrän, kuinka
onnellinen olisin ollut, jos olisin saanut tyttären. En osaa sanoin
kuvailla, millainen lohdutus Sutšarita on ollut minulle sinun
poissaollessasi! Ennenkuin tunsin hänet, en tietänyt, että murhe on
meille ylen arvokas senkin vuoksi, että sen vallitessa tutustumme
moniin suuriin ja hyviin asioihin. Me masennumme, koska emme aina
tiedä, kuinka monin tavoin Jumala on suonut meille lohdutusta
murheissamme. Sinä kenties ujostelet, äityeni, mutta minun täytyy
kertoa sinun läsnäollessasi, millainen onni olet ollut minulle näinä
haikeina päivinä!»
Gora silmäili Sutšaritan ujoja kasvoja juhlallisen kiitollisuuden
ilmein ja kääntyi sitten sanomaan Anandamojille: »Äiti, hän tuli
jakamaan murhettasi haikeutesi päivinä, ja nyt hän on tullut lisäämään
iloasi tänä onnen päivänä — ne, joilla on lämmin sydän, ovat
epäitsekkäitä ystäviä.»
»_Didi_», huudahti Binoi huomatessaan, kuinka arka Sutšarita oli, »kun
varas saadaan kiinni, niin hän joutuu kaikin puolin rangaistuksi, ja
niin joudut sinäkin nyt nauttimaan tekojesi hedelmiä, kun he ovat
kerran saaneet sinut haltuunsa. Minne pakenisitkaan? Minä olen tuntenut
sinut pitkät ajat, mutta en ole milloinkaan sinua ilmiantanut. Olen
ollut vaiti, vaikka olenkin varsin hyvin tietänyt, ettei se ollut kauan
salattavissa.»
»Sinä olet ollut vaiti, niinkö tosiaan?» nauroi Anandamoji. »Sinä olet
luonnostasi vaitelias poika, eikö totta? Etkö olekin laulanut hänen
ylistystänsä siitä päivästä saakka, jona häneen tutustuit, kenenkään
voimatta sitä hillitä!»
»Kuulehan häntä, _didi!_» huudahti Binoi. »Tässä on todistus siitä,
että osaan antaa arvoa todellisille ansioille, ja samoin siitä, etten
ole kiittämätön!»
»Sinä laulat nyt vain omaa ylistystäsi!» huudahti Sutšarita.
»Minulta itseltäni te ette milloinkaan saa tietää, mitkä hyveet minussa
asustavat», sanoi Binoi. »Jos tahdotte saada niistä selkoa, niin teidän
täytyy tulla äidin luo. Varmaan silloin hämmästytte — minäkin olen ihan
ihmeissäni, kun häntä kuuntelen! Jos äiti suostuu kirjoittamaan minun
elämäkertani, olen valmis kuolemaan nuorena!»
»Kuulkaa tuota poikaa!» huudahti Anandamoji.
Niin hälveni seurasta ujostelu.
Lähtiessään Sutšarita sanoi Binoille: »Etkö tule jonakin päivänä meitä
tervehtimään?»
Sutšarita kutsui Binoita, mutta ei voinut kehoittaa Goraa tulemaan.
Gora, joka ei arvannut oikeata syytä, tunsi loukkaantuvansa. Gora
ei ollut koskaan ennen valitellut sitä, että Binoin oli ylen helppo
liittyä mihin seuraan tahansa ja vallata siinä itselleen sija, mutta
nyt hän tunnusti itselleen, että tämä luonteenpuutos oli todellinen
virhe.