Tullessaan ulos vankilasta Gora tapasi Pareš Babun ja Binoin
odottamassa portin edustalla.
Kuukausi ei suinkaan ole pitkä aika. Retkeillessään Gora oli ollut
erossa ystävistään ja sukulaisistaan kauemminkin, mutta kun hän nyt,
vietettyään kuukauden vankilassa, tuli ulos ja näki Binoin ja Pareš
Babun, hänestä tuntui, kuin hän olisi syntynyt uudelleen tuttuun
maailmaan vanhojen ystäviensä luo. Nähdessään varhaisen aamun valossa
Pareš Babun tyynet ja ystävälliset kasvot hän kumartui kunnioittavasti
koskettamaan hänen jalkojansa hartaammin tunnoin kuin milloinkaan
ennen. Pareš Babu syleili molempia ystävyksiä, ja sitten Gora tarttui
Binoin käteen ja huudahti nauraen: »Binoi, me olemme kouluajoiltamme
asti saaneet kasvatuksemme yhdessä, mutta nyt minä olen päässyt edelle
opiskelemalla tässä laitoksessa!»
Binoin ei tehnyt mieli yhtyä leikinlaskuun; hän oli vaiti. Hän
ajatteli vain sitä, että hänen ystävänsä oli tullut ulos kestettyään
vankilaelämän salaperäiset rasitukset, oli tullut parempana ystävänä
kuin milloinkaan ennen! Hän vaikeni melkeinpä kunnioittavasti ja
juhlallisesti, kun Gora kysyi: »Kuinka äiti voi?»
»Äiti voi hyvin», vastasi Binoi.
»Tulkaahan, ystäväni», kutsui Pareš Babu, »vaunut ovat teitä
odottamassa».
Heidän ollessaan astumassa ajoneuvoihin saapui Abinaš juosten ja
huohottaen, joukko opiskelijoita hänen jäljessään.
Hänet nähdessään Gora kiiruhti istuutumaan, mutta Abinaš ehti häntä
estämään ja pyysi häntä seisomaan hetkisen alallaan.
Hänen noudatettuaan vaatimusta opiskelijaparvi alkoi laulaa raikuvin
äänin:
/p
»Yön tumma murhe on hälvennyt.
Nyt päivä koittaa!
Orjuuden kahle on katkennut.
Nyt päivä koittaa!»
p/
»Vaiti!» huusi Gora sävähtäen tulipunaiseksi. Laulajat vaikenivat
kohta ja silmäilivät häntä ihmeissään, kun hän jatkoi: »Mitä tämä meno
merkitsee, Abinas?»
Abinaš ei vastannut mitään, vetihän vain poveltaan esiin jämeän
seppeleen, joka oli huolellisesti kiedottu banaaninlehteen. Samassa
alkoi eräs nuori poika lukea hänelle adressia kimein äänin ja nopeasti
kuin vedetty soittorasia. Adressi oli painettu kultaisin kirjaimin, ja
sen sisällys käsitteli Goran vapautumista.
Gora ei huolinut Abinašin tarjoamasta seppeleestä, vaan huudahti
kiukkuisesti: »Mitä tämä komedia merkitsee? Oletteko valmistautuneet
kuukauden pukeaksenne minut joukkonne jäseneksi tässä tien pientarella?»
Abinaš oli tosiaankin kauan asiaa suunnitellut. Hän oli ajatellut, että
tilaisuus muodostuisi erittäin vaikuttavaksi, eikä ollut maininnut
asiasta mitään Binoille, koska tahtoi saada yksin itselleen harvinaisen
tilaisuuden tuottaman kunnian. Sinä aikana, josta nyt kerromme,
sellainen hullutus näet ei ollut vielä muuttunut aivan yleiseksi.
Abinaš oli kirjoittanut kohtausta koskevan kuvauksenkin jättäen vain
pari yksityiskohtaa täydennettäväksi Kalkuttassa ennen sanomalehdille
lähettämistä.
»Sinä teet väärin puhuessasi noin», huomautti Abinaš. »Me olemme
tosiaankin jakaneet sinun kärsimyksesi sinun vankilassa ollessasi.
Poveamme on polttanut alinomaisen sydämentuskan tuli koko
viimeksikuluneen kuukauden aikana.»
»Sinä erehdyt, Abinaš», sanoi Gora. »Jos katsot tarkemmin, niin
huomaat, ettei tuli ole edes syttynyt ja ettei poveanne ole kohdannut
minkäänlainen vaurio.»
Mutta Abinaš ei ollut hillittävissä. Hän jatkoi: »Hallitus on yrittänyt
saattaa sinua häpeään, mutta me, äidinmaamme Intian edustajat, laskemme
tämän kunniaseppeleen —»
»Tämä menee jo yli leikin rajojen!» huudahti Gora, työnsi Abinašin ja
hänen seuralaisensa syrjään, kääntyi Pareš Babun puoleen ja kehoitti
häntä astumaan ajoneuvoihin.
Pareš Babu huokasi helpotuksesta istuutuessaan paikalleen, ja Gora ja
Binoi seurasivat häntä viipymättä.
Gora saapui kotiin seuraavana aamuna matkustettuaan Kalkuttaan
höyrylaivalla ja tapasi kunnioitusta osoittavan joukon oven edustalla.
Hän vapautui jollakin tavoin heidän kynsistään ja lähti sisään
tapaamaan Anandamojia. Anandamoji oli kylpenyt varhain aamulla ja
odotti tulijaa, ja kun Gora tuli ja kosketti hänen jalkojansa, hän ei
voinut pidättää kyyneliänsä, jotka oli kuluneina päivinä onnistunut
hillitsemään.
Krišnadajalin palattua Gangesin rannalta Gora lähti häntä tapaamaan,
mutta suoritti kunnioittavan tervehdyksensä loitolla eikä koskettanut
hänen jalkojansa. Krišnadajalin istuuduttua turvallisen matkan päähän
Gora virkkoi: »Isä, minä aion ryhtyä suorittamaan katumusta.»
»Minun mielestäni siihen ei ole syytä», vastasi Krišnadajal.
»Minulla ei ollut vankilassa mitään hätää», selitti Gora, »olihan vain
mahdoton noudattaa puhtaussääntöjä. Siitä syystä minun täytyy nyt
ryhtyä harjoittamaan katumusta.»
»Ei, ei!» huudahti Krišnadajal harmistuneena. »Ei ole syytä siten
liioitella. Minä en voi suostua sellaiseen menettelyyn.»
»Hyvä», virkkoi Gora, »minä kuulustelen kirjanoppineiden mielipidettä.»
»Sinun ei tarvitse mitään kuulustella», huomautti Krišnadajal.
»Minä voin sinulle vakuuttaa, ettei tässä tapauksessa ole mikään
katumusharjoitus tarpeen.»
Gora ei ollut voinut milloinkaan käsittää, minkätähden Krišnadajal,
joka itse erinomaisen tarkoin noudatti kaikkia puhtaussääntöjä, ei
milloinkaan suvainnut mitään sellaista sääntöä Goraan sovellettavan —
hän ei ainoastaan kieltäytynyt antamasta suostumustaan, vaan kerrassaan
vastustikin kaikkia Goran toimenpiteitä, jotka tähtäsivät oikeaoppisten
menojen noudattamiseen.
Anandamoji oli ajatellut sijoittaa Binoin istumaan Goran viereen
aterialla, mutta Gora kehoitti: »Äiti, sijoita Binoi hieman kauemmaksi!»
»Miksi niin, mitä vikaa Binoissa on!» huudahti Anandamoji.
»Binoissa ei ole mitään vikaa», vastasi Gora, »vika on minussa. Minä
olen joutunut epäpuhtaisiin kosketuksiin.»
»Se ei haittaa», vastasi Anandamoji, »Binoi ei sellaisista asioista
välitä».
»Jos Binoi ei välitäkään, niin minä välitän», sanoi Gora.
Lähdettyään aterian jälkeen ylimmän kerroksen huoneeseen molemmat
ystävykset tuskin tiesivät mitä sanoa. Binoi ei käsittänyt, kuinka
esittäisi Goralle asian, joka oli ollut ylinnä hänen mielessään
kuluneen kuukauden aikana. Goran mielessä liikkui Pareš Babun
perheeseen kohdistuvia kysymyksiä, mutta hän ei niitä ilmaissut,
odottihan vain, että Binoi alkaisi asiasta puhua. Hän oli tosin kysynyt
Pareš Babulta, kuinka hänen tyttärensä voivat, mutta se oli tapahtunut
vain kohteliaisuuden vuoksi. Hänen teki kovin mieli kuulla muutakin
kuin että he jakselivat hyvin.
Samassa tuli huoneeseen Mohim ankarasti huohottaen portaiden vaatiman
ponnistuksen vuoksi. Voidessaan jälleen hengitellä hän virkkoi:
»Kuulehan, Binoi, me olemme odotelleet Goraa koko tämän ajan. Nyt, kun
hän on tullut, ei käy asiaa enää tuonnemmaksi siirtäminen. Määrätään
päivä heti. Mitä arvelet sinä, Gora? Tiedäthän, mitä tarkoitan?»
Gora vastasi naurahtamalla, ja Mohim jatkoi: »Sinä naurat, niinkö? Sinä
ajattelet, ettei _dada_ ole vielä juttua unohtanut! Mutta salli minun
sanoa, ettei tytär ole mikään unennäkö — minä alan havaita, että hän on
erinomaisen todellinen olio, jota et niinkään hevin unohda! Älä naura,
Gora, asia on nyt lopullisesti päätettävä.»
»Tässä on läsnä se mies, josta asian päättäminen joka suhteessa
riippuu!» huudahti Gora.
»Mitä hittoa!» väitti vastaan Mohim. »Kuinka voitkaan otaksua, että
mies, joka on täysin epäröivä, voisi asian ratkaista? Kun olet kerran
saapunut, niin sinun tulee ottaa tehtävä suorittaaksesi.»
Binoi oli juhlallisesti vaiti yrittämättä sanoa mitään siinäkään
tapauksessa, että laskettiin leikkiä hänen kustannuksellaan, ja
Gora, joka arvasi, että jossakin piili vaikeus, virkkoi: »Minä voin
ottaa huolekseni kutsukirjeiden lähettämisen, vieläpä leivosten
ja makeisten tilaamisenkin, ja olen sitäpaitsi valmis palvelemaan
vihkimisjuhlallisuuden kestäessä, mutta en voi ottaa vastatakseni
siitä, että Binoi nai tyttäresi. Minä itse en ole läheisissä suhteissa
siihen, joka on vastuussa kaikesta tästä lemmentouhusta — minä
pysyttelen turvallisen välimatkan päässä ja tervehdin kunnioittavasti
loitolta.»
»Älä vain luulekaan, että hän sinua säästää, vaikka pysytteletkin
loitolla», virkkoi Mohim. »Kukaan ei tiedä, milloin hän yllättää
sinut saapumalla vieraaksesi. Minä en tiedä, mitä hän sinun varallesi
suunnittelee, mutta sen tiedän, että hän on saattamassa Binoita
pahoihin selkkauksiin. Minä vakuutan sinulle, että joudut katumaan,
ellet itse puutu toimien asiaan, vaan jätät kaikki lemmenjumalan
huomaan.»
»Minä kadun mielelläni, etten ole ottanut kannettavakseni vastuuta,
joka ei minulle kuulu», nauroi Gora, »koska joutuisin katumaan vieläkin
katkerammin, jos sen asiakseni ottaisin. Tekee mieleni välttää
sellaista kohtaloa.»
»Tahdotko siis seisoa ja mitään virkkamatta katsella, kuinka bramaanin
poika tuhlaa kunniansa, kastinsa ja arvonsa?» kysyi Mohim. »Sinä
luovut ravinnostasi ja unestasi saadaksesi toisia ihmisiä säilymään
hyvinä hindulaisina, mutta nyt on paras ystäväsi hylkäämässä kastinsa
ja yhtymässä naimaliiton nojalla brahmoperheeseen, joten sinä et voi
enää näyttää kasvojasi julkisesti. Sinä olet kenties minulle vihainen,
Binoi, mutta on olemassa yltäkyllin sellaisia henkilöitä, jotka ovat
valmiit sanomaan kaiken tämän Goralle sinun selkäsi takana, onpa heitä
niinkin paljon, että he innoissaan toisiinsa kompastelevat. Minä sanon
sen sinun läsnäollessasi, ja se on hyväksi kaikille asianosaisille. Jos
huhu on väärä, sano niin, ja asia päättyy siihen, mutta jos se on tosi,
tee kerta kaikkiaan mitä tehtävä on.»
Mohimin poistuttua Binoi ei virkkanut mitään, mutta Gora kääntyi hänen
puoleensa ja kysyi: »Mitä, Binoi, mitä tämä kaikki merkitsee?»
»On vaikeata selittää mitään kunnollisesti viittaamalla vain muutamiin
huhun kertomiin», sanoi Binoi, »joten olin päättänyt kertoa koko asian
vähin erin, mutta tässä maailmassa ei mikään käy niinkuin toivoo
— tapahtumat näyttävät aluksi liikkuvan hiljaa, kuin saalistansa
väijyskelevät tiikerit, ja sitten ne yht'äkkiä, aavistamatta, iskevät
niskaamme. Huhut näyttävät nekin aluksi vain kyteilevän, mutta sitten
ne äkkiä leimahtavat liekkiin, ja niitä on mahdoton enää sammuttaa.
Siitä syystä minä toisinaan ajattelen, että ihmisen täytyy pysyä ihan
liikkumatta, jos tahtoo olla vapaa.»
»Missä onkaan vapaus, jos sinä yksin pysyt liikkumatta?» kysyi Gora
nauraen. »Jos muu maailma pitää soveliaana pysyä liikkeessä, niin
kuinka se sallisikaan sinun olla alallasi? Todellisuudessa käy
ihan toisin, sillä kun maailma on työssä ja sinä yksin pysyttelet
joutilaana, niin havaitset vain tulevasi petetyksi. Senvuoksi sinun
tulee olla varuillasi, jottei tarkkaavaisuutesi häiriydy ja jottet
havaitse itseäsi epävalmiiksi kaiken muun liikkuessa.»
»Se on aivan totta», myönsi Binoi, »minä en ole milloinkaan valmis!
Tälläkään kertaa en ollut varustaunut. Minä en koskaan käsitä, miltä
taholta tapahtumat kulloinkin tulevat, mutta kun jotakin on ehtinyt
tapahtua, täytyy epäilemättä ottaa kantaakseen vastuu. Olisi varmaan
väärin kieltää epämieluisat tapahtumat, koska olisi parempi, ellei
niitä olisi ollenkaan sattunut.»
»Minun on vaikea asiasta keskustella, kun en tiedä, mitä on
tapahtunut», huomautti Gora.
Binoi terästi itseänsä tunnustukseen ja aloitti: »Auttamattomat
olosuhteet ovat saattaneet minut Lolitaan nähden sellaiseen asemaan,
että ellen mene hänen kanssaan naimisiin, hän joutuu kärsimään ikänsä
kaiken aiheettomia soimauksia yhteisönsä taholta.»
»Selitähän tarkemmin, millaiseen asemaan olet joutunut», virkkoi Gora.
»Se on pitkä juttu», vastasi Binoi. »Minä kerron sinulle kaikki vähin
erin; toistaiseksi sinun tulee tyytyä siihen, mitä olen sinulle
sanonut.»
»Hyvä niin», sanoi Gora, »minä olen tyytyväinen. Voin sanoa vain sen
verran, että jos olosuhteet olivat auttamattomat, ei myöskään sovi
valitella tulosta. Jos Lolitan tulee kärsiä soimauksia oman yhteisönsä
taholta, niin asia ei ole autettavissa.»
»Mutta minun hallussani on keino sen estämiseksi», huomautti Binoi.
»On hyvä, jos on niin laita», virkkoi Gora. »Mutta sinä et voi tehdä
asiaa sellaiseksi vain sen nojalla, että äänekkäästi toteat tosiasian.
Kun ihmiset ovat hädässä, he voivat varastaa ja surmata, mutta
muuttaako tämä tosiasia sellaisen toiminnan moitteettomaksi? Sinä
sanot tahtovasi suorittaa velvollisuutesi Lolitaa kohtaan menemällä
hänen kanssaan naimisiin, mutta tiedätkö varmaan, että se on ylin
velvollisuutesi? Eikö sinulla ole mitään velvollisuuksia yhteiskuntaasi
kohtaan?»
Binoi ei vastannut päättäneensä olla menemättä naimisiin brahmoperheen
jäsenen kanssa sen vuoksi, että oli muistanut velvollisuutensa
yhteisöänsä kohtaan, vaan alkoi kiivaasti väitellä. »Tässä asiassa
en usko pääsevämme yksimielisyyteen», sanoi hän. »Minä en puhu
yhteiskuntaa vastaan siitä syystä, että olen kiintynyt johonkin
yksilöön. Minä väitän, että on olemassa sekä yhteiskunnan että yksilön
yläpuolella jotakin sellaista, jota on pidettävä silmällä, nimittäin
uskonto. Jos ei ole ylin velvollisuuteni pelastaa yksilöä, ei ole
myöskään ylin velvollisuuteni pelastaa yhteiskuntaa, koska korkein
velvollisuuteni on varjella yhtä ja ainoata uskontoa.»
»Minä en voi kunnioittaa sellaista uskontoa, joka kieltää yksilön ja
yhteisön oikeudet vaatien kaikki itselleen», virkkoi Gora.
»Mutta minä voin!» huudahti Binoi kiihtyneenä. »Uskonto ei ole
rakennettu yhteisön ja yksilön varaan, vaan yhteisö ja yksilö ovat
uskonnosta riippuvaiset. Jos aletaan nimittää uskonnoksi sitä, mitä
yhteiskunta sattuu kaipaamaan, niin itse yhteiskunta rappeutuu, ja jos
yhteiskunta asettaa esteitä todellisen uskonnollisen vapauden tielle,
niin me täytämme velvollisuutemme yhteiskuntaa kohtaan jaoittamalla
maahan sellaiset järjettömät esteet. Ellei ole väärin, että menen
naimisiin Lolitan kanssa, ja jos tosiaankin minun tulee niin tehdä,
niin silloinhan olisi uskonnollisuuden loukkaamista, jos pidättyisin
siitä vain sen vuoksi, ettei asia satu olemaan yhteiskunnalle
mieluinen.»
»Oletko sinä ainoa oikean ja väärän tuomitsija?» kysyi Gora. »Etkö
ollenkaan ajattele, millaiseen asemaan joutuvat lapsesi sellaisessa
avioliitossa?»
»Jos kerran noudattelet sitä ajatussuuntaa», väitti Binoi, »niin
silloin teet kaikki yhteiskunnalliset vääryydet alinomaisiksi.
Minkätähden siis moitit kirjuriraukkaa, joka lakkaamatta tyytyy
kärsimään eurooppalaisen päämiehensä solvauksia ja potkuja?
Ajatteleehan hänkin lastensa asemaa, eikö totta?»
Binoi oli Goran kanssa väitellessään johtunut sellaiseen kohtaan,
joka ei ollut milloinkaan ennen ollut esillä. Vain muutamia viikkoja
aikaisemmin hänen koko olemuksensa olisi kauhistunut yhteiskunnasta
irtautumista. Hän ei ollut uskaltanut pohtia kysymystä omassa
mielessäänkään, ja ellei se olisi tullut puheeksi tällä tavoin Goran
seurassa, niin asia olisi kehittynyt kerrassaan vastakkaiseen suuntaan,
Binoin mielen vakaantuneiden tottumusten mukaisesti. Mutta väittelyn
kestäessä hänen taipumuksensa, jota velvollisuudentunto tuki, muuttui
yhä voimakkaammaksi.
Väittely oli tuiman tulinen. Tällaisissa kiistoissa Gora ei yleensä
vedonnut järkeen, vaan esitti omat näkökantansa niin väkivaltaisen
kiivaasti, että vain harvat kykenivät hänelle vertoja vetämään.
Tänäänkin hän koki parhaansa mukaan hävittää olemattomiin kaikki Binoin
esittämät väitteet, mutta tällä kertaa hän havaitsi tiellään esteitä.
Niin kauan kuin olivat tulleet kysymykseen ainoastaan Goran ja Binoin
toisiansa vastustavat mielipiteet, Gora oli päässyt säännöllisesti
voitolle, mutta nyt oli siinä vastakkain kaksi todellista ihmistä;
Gora ei enää kyennyt torjumaan sanaisia nuolia omin sana-asein,
sillä jokainen häneen sattuva nuoli koski herkkään ja tuskaiseen
ihmissydämeen.
Vihdoin Gora huudahti: »Minä en tahdo olla sanasotasilla kanssasi,
sillä tässä asiassa ei ole paljoakaan kiistelemistä, se on pikemmin
sydämellä tajuttava seikka. Mutta se, että tahdot erota oman maasi
kansasta menemällä naimisiin brahmotytön kanssa, tuottaa minulle
katkeraa tuskaa. Sinä voit siten menetellä, minä en milloinkaan —
siinä me eroamme toisistamme, emme suinkaan viisauteen tai älyyn
nähden. Sinun tunteesi suuntautuvat toiselle taholle kuin minun.
Sinun ei voi suinkaan toivoa suhtautuvan lämpimästi yhteiskuntaan,
kun tahdot antaa sille ankaran iskun juuri siinä kohdassa, jossa
minä tunnen elämän sykkeen. Minulle on tärkeä Intia, miten monta
virhettä siinä havainnetkin tai miten sitä soimannetkin. Minä en toivo
mitään suuremmaksi, en itseäni enkä ketään toista! En tahdo tehdä
vähäisintäkään tekoa, joka voisi hiuskarvankaan verran minua siitä
erottaa!»
Ennenkuin Binoi ehti vastata, Gora jo huusi: »Ei, Binoi, on turhaa
kiistellä kanssani tästä asiasta! Kun koko maailma on hylännyt Intian
ja syytää solvauksia sitä vastaan, niin minä puolestani tahdon
istua sen kanssa häväistyksen istuimella — tämän kastijakoisen,
taikauskoisen, kuviakumartavan Intiani keralla! Jos tahdot erota
Intiasta, niin sinun täytyy erota minustakin.»
Gora nousi, lähti parvekkeelle ja alkoi kävellä edestakaisin. Binoi jäi
äänetönnä istumaan, kunnes palvelija tuli ilmoittamaan, että ulkona
oli joukko ihmisiä, jotka halusivat nähdä Goran, ja Gora, iloisena
tarjoutuvasta tilaisuudesta, lähti alakertaan.
Ehdittyään ulos Gora näki kerääntyneessä väkijoukossa Abinašinkin.
Gora oli otaksunut Abinašin suuttuneen, mutta hänessä ei näkynyt
vihan häivettäkään. Hän alkoi puhua ylistellen pöyhkeäsanaisesti
Goraa siitä, ettei hän ollut edellisenä päivänä suostunut ottamaan
vastaan seppelettä. Hän julisti kaikkien kuullen: »Minä olen oppinut
kunnioittamaan Gourmohan Babua entistä enemmän. Olen jo kauan tietänyt,
ettei hän ole mikään tavallinen mies, mutta eilen huomasin, että hän
on suuri henkilö. Me lähdimme eilen osoittamaan hänelle kunnioitusta,
mutta hän torjui sen tavalla, johon vain harvat meidän aikoinamme
kykenevät! Onko se pilkan arvoinen asia?»
Nuo sanat saivat Goran hämmentymään, ja Abinašiin kohdistuva närkästys
hänet kerrassaan kuumensi. Hän huudahti kärsimättömästi: »Kuulehan,
Abinaš, sinä solvaat ihmistä osoittamallasi kunnioituksella! Etkö
voinut otaksua minua niin vaatimattomaksi, että kieltäytyisin
liittymästä teidän kisaanne maantien vieressä? Aiotko ehkä perustaa
kuljeksivan joukkokunnan, joka kiertelee almuja keräillen? Eikö kukaan
ole valmis suorittamaan vähintäkään todellista työtä? Jos tahdotte
työskennellä minun kerallani, niin hyvä on, ja jos haluatte taistella
minua vastaan, niin hyvä niinkin, mutta minä pyydän teitä olemaan
kulkematta maita mantereita huutaen ja hoilaten!»
Mutta tuo vain lisäsi Abinašin harrasta kunnioitusta. Hän käänsi
hohtelevat kasvonsa läsnäolevien puoleen, ikäänkuin kiinnittääkseen
heidän kaikkien huomion Goran sanojen ihmeelliseen henkeen! Hän
huudahti: »Teidän siunatun tekonne nojalla olemme nähneet teissä
sellaista epäitsekkyyttä, joka on oleva äidinmaamme ainaiseksi
kunniaksi. Sellaisen henkilön puolesta me voimme uhrata elämämme!»
Niin sanoen hän kumartui kohti Goran jalkoja, mutta Gora väistyi
kärsimättömänä.
»Gourmohan Babu», virkkoi Abinaš, »te kieltäydytte ottamasta
meiltä vastaan minkäänlaista kunnianosoitusta, mutta teidän ei käy
kieltäytyminen sallimasta meidän mielihyväksemme nähdä teidät juhlassa,
jonka aiomme järjestää näinä päivinä. Me olemme kaikin asiaa pohtineet,
ja teidän täytyy suostua tulemaan.»
»Minä en voi aterioida kenenkään teidän kanssa»: vastasi Gora,
»ennenkuin olen suorittanut katumusharjoitukseni».
Katumusharjoitus! Abinašin katse kirkastui, ja hän huudahti: »Sellainen
ajatus ei olisi voinut johtua meidän kenenkään mieleen, mutta Gourmohan
Babu ei milloinkaan laiminlyö mitään hindulaisen uskonnon sääntöä.»
Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että olisi oivallista, jos kaikki
kokoontuisivat juhlaan suoritettavien katumusmenojen johdosta. Oli
kutsuttava muutamia maan suuria oppineita, jotka saisivat omin silmin
nähdä, että hindulainen uskonto on yhä vielä elävä asia, koska
Gourmohan Babu ei missään tapauksessa suostunut luopumaan katumuksen
suorittamisesta.
Keskusteltiin siitäkin, missä katumusmenot oli suoritettava, ja kun
Gora selitti, että olisi hankalaa niitä järjestää hänen kodissaan, niin
eräs hänen hartaita seuraajiansa, jolla oli huvila Gangesin rannalla,
ehdotti toimitusta järjestettäväksi sinne. Päätettiin vielä, että
asiasta koituvat kulungit suorittaisi puolue kokonaisuudessaan.
Vähän ennen joukon poistumista Abinaš alkoi käsiään heilutellen pitää
korkealentoista ja kiihkeätä puhetta lausuen muun muassa: »Gourmohan
Babu kenties minuun suuttuu, mutta kun sydän on ylen täysi, on mahdoton
estää tunteitansa ilmaantumasta. Vedain varjelemiseksi ovat jumalat
tulleet lihaksi tässä pyhässä maassamme, ja niin on meille tänään
ilmaantunut lihaksitulo, jonka tehtävänä on varjella hindulaista
uskontoa. Meidän maamme on koko maailmassa ainoa, jossa on kuusi
vuodenaikaa — ja tässä meidän maassamme jumalat ovat tulleet lihaksi
kerran toisensa jälkeen ja tulevat vastakin niin syntymään. Me olemme
tosiaankin onnelliset, kun saamme nähdä todistuksen siitä, että tuo on
totta! Veljet, huutakaamme: 'Voitto Gourmohanille!’»
Abinašin kaunopuheisuuden kiihoittamana koko joukko alkoi ankarasti
huutaa, mutta Gora pakeni kovin hämmentyneenä.
Tänä vankilasta pääsyn jälkeen ensimmäisenä vapaana päivänä hänet
näytti vallanneen sanomaton uupumus. Vankilan yksinäisyydessä hän oli
päiväkaudet uneksinut, kuinka tulisi työskentelemään maansa hyväksi
uusin innoin, mutta nyt hän vain kyseli itseltään kyselemistään:
»Ah, missä onkaan minun maani? Onko se todellinen ainoastaan
minulle itselleni? Tuossa on varhaisin ystäväni, jonka kanssa
olen pohtinut kaikkia elämäni suunnitelmia ja toiveita — valmiina
ihan kylmäverisesti jättämään huomiotta menneisyytensä samoinkuin
tulevaisuutensakin voidakseen mennä naimisiin jonkun tytön kanssa,
johon on mielistynyt! Ja tuossa ovat nuo, jotka kaikkien mielestä
kuuluvat niinsanottuun puolueeseeni ja jotka minun heille monet kerrat
katsantokantojani esitettyäni päättelevät, että olen syntynyt maailmaan
vain varjellukseni hindulaista uskontoa! Minä olen pelkkä pyhien
kirjojen henkilöitymä! Entä eikö Intialle myönnetä mitään sijaa? Kuusi
vuodenaikaa, tosiaankin. Jos noiden kuuden vuodenajan ainoana tuloksena
on Abinašin-laisen hedelmän kypsyminen, niin mitäpä olisi haitannut,
vaikka vuodenaikoja olisi ollut pari kolme vähemmän?»
Samassa tuli palvelija ilmoittamaan, että hänen äitinsä oli häntä
kutsunut. Sen kuullessaan Gora säpsähti ja toisteli itsekseen:
»Äiti on minua kutsunut!» ja hänestä tuntui kuin olisi sanoilla
ollut hänelle aivan uusi merkitys. Hän sanoi itsekseen: »Kävipä
kuinka tahansa, minulla on äitini. Ja hän kutsuu minua. Hän on
yhdistävä minut kaikkiin. Hän ei ole salliva minun jäävän loitolle
kenestäkään. Minä olen näkevä, että ne, jotka ovat omani, istuvat
hänen huoneessaan. Vankilassakin äiti kutsui minua, ja minä voin
hänet nähdä, ja nyt, vankilasta vapauduttuani, hän kutsuu minua,
ja minä lähden häntä näkemään.» Niin itsekseen haastellessaan hän
silmäili talvisen keskipäivän koleata taivasta, ja ne eroavaisuudet,
joita oli ilmaantunut Binoin ja Abinašin seurassa, näyttivät hänestä
äkkiä muuttuvan mitättömiksi. Tässä keskipäivän paisteessa Intia
näytti ojentavan käsiään häntä kohti, ja hän näki eteensä levinneinä
kaikki sen virrat ja vuoret, kaupungit ja meret, ja äärettömyydestä
virtaili kirkas ja tahraton valo, jossa koko Intia hohteli. Goran
sydän oli niin täysi, että kyynelet tulvahtivat hänen silmiinsä ja
kaikki masentuneisuus häipyi pois hänen mielestään. Hänen olemuksensa
varustautui iloisena siihen Intian hyväksi suoritettavaan työhön,
joka oli loputon ja jonka hedelmät näyttivät odottavan ylen etäällä.
Vaikka hän ei kyennytkään silmin näkemään Intiaa niin suurena kuin
mietteissään, hän ei kumminkaan tuntenut minkäänlaista alakuloisuuden
häivää. Hän sanoi itselleen kerran toisensa jälkeen: »Äiti kutsuu
minua! Minä lähden sinne, missä kaiken ylläpitäjä, Hän, joka kannattaa
kaikkeutta, sijaitsee äärettömän kaukana ajassa ja kuitenkin läsnä joka
hetki. Hän, joka luo tulevaisuuden loistoisaa valoa epätäydelliseen ja
viheliäiseen nykyisyyteen — minä lähden sinne, äiti kutsuu minua siihen
äärettömään kaukaisuuteen, joka kuitenkin on äärettömän lähellä.» Tämän
ilon vallassa ollen Gora tunsi Binoin ja Abinašin läsnäolon — ikäänkuin
he eivät olisi olleet hänestä erotetut, koska kaikki sen päivän
mitättömät eripuraisuudet hukkuivat täydelliseen sopusointuun.
Kun Gora astui Anandamojin huoneeseen, hänen kasvonsa olivat tuon
onnen säteilyn kirkastamat, ja hänestä tuntui kuin olisi kaiken
hänen näkemänsä takana ollut läsnä jokin salainen ihme. Äkkiä sisään
astuttuaan hän ei aluksi huomannut, kuka istui hänen äitinsä vieressä.
Sutšarita nousi ja kumarsi hänelle.
»Tekö olette tullut?» sanoi Gora hänelle.
»Istukaa, olkaa hyvä!»
Sanoessaan »Tekö olette tullut!» hän ei puhunut mistään tavallisesta
tapahtumasta, vaan jostakin erikoisesta saapumisesta.
Gora oli aikoinaan vältellyt Sutšaritaa, ja retkellä ollessaan,
tehdessään työtä ja kokiessaan erilaisia vastuksia, hänen oli
onnistunut jossakin määrin poistaa hänen kuvansa mielestään. Mutta
hänen vankeudessa ollessaan Sutšaritan muisto oli alinomaa häntä
ahdistellut. Oli ollut aika, jolloin Goran mieleen tuskin ollenkaan
oli johtunut, että Intiassa oli naisia, mutta nyt hän oli Sutšaritan
nojalla kokenut tuon totuuden, ja sellaisen suuren ja ikivanhan
tosiasian ilmestyminen sai koko hänen voimakkaan olemuksensa värisemään
kuin iskun vaikutuksesta. Kun ulkomaailman auringonvalo ja raikas
ilma virtasi hänen vankikoppiinsa täyttäen hänen mielensä tuskalla,
hän näki, ettei maailma ollutkaan hänen oman työkenttänsä tavoin vain
miesten yhteiskunta, ja hänen mietteissään ilmaantuivat hänelle kahdet
jumalaiset kasvot, joita auringon, kuun ja tähtien valo erikoisesti
kirkasti ja joiden taustana oli viileä taivaan sini — toiset olivat
lapsuudesta saakka tutut armaat äidin kasvot, toiset hänen uuden
tuttavansa kauniit ja lempeät kasvot.
Ahtaassa ja ilottomassa vankilaelämässään Gora ei voinut vastustella,
kun noiden kasvojen muisto kohosi hänen mieleensä. Näiden muistelojen
suoma ainoa ilo loi hänen vankeuteensa syvän vapauden tuntoa, ja
vankilan vaivat näyttivät hänestä jonkinlaiselta pettävältä ja
epätodelliselta unennäöltä. Hänen sykkivän sydämensä aallot puhkaisivat
vankikomeron seinät ja urkenivat taivaalle, ne leikkivät väräjöivissä
lehvissä ja kukissa ja murtuivat arkisen maailman rantaan.
Gora oli ajatellut, ettei ollut mitään syytä pelätä kuvittelunsa
luomuksia, ja niin hän oli kokonaisen kuukauden sallinut ajatustensa
vapaasti virtailla siihen suuntaan, päätellen, että ihmisen tarvitsee
pelätä ainoastaan todellisuuden olioita.
Vankilasta päästyään ja nähtyään Pareš Babun Gora oli tuntenut
sydämensä tulvahtavan riemun. Tuo riemu ei suinkaan johtunut ainoastaan
Pareš Babun näkemisestä, vaan siihen sekaantui hänen mielikuvitustaan
monet pitkät päivät askarruttaneen kuvan tenho — vaikka Gora ei sitä
aluksi tajunnut. Mutta aluksessa Kalkuttaan matkatessaan hän vähitellen
alkoi käsittää, ettei Pareš Babu vaikuttanut häneen niin voimallisesti
ainoastaan omien hyvien ominaisuuksiensa nojalla.
Nyt Gora karkaisi itseään kerran toisensa jälkeen ehkäistäkseen
ristiriitaa syntymästä ja vakuuttaen itselleen, ettei tulisi joutumaan
tappiolle. Laivassa ollessaan hän oli päättänyt vetäytyä jälleen
loitolle ja varoa mieltänsä joutumasta kaikkein hienoimpiinkaan
siteisiin.
Hänen ollessaan tässä mielentilassa oli tapahtunut väittely hänen
ja Binoin kesken. Ystävysten kohdatessa toisensa ensi kerran eron
jälkeen sellainen kiista ei olisi ollut mahdollinen, ellei Gora
olisi kiistellyt itseänsäkin vastaan. Hänelle kävi yhä selvemmäksi,
että tuohon väittelyyn sisältyvät päätelmät koskivat hänen omaa
kunniaansakin, ja siitä syystä hän puhui tuona päivänä ylen
kiivaasti — hänen kiivautensa oli välttämätön hänelle itselleen.
Kun hänen jyrkkyytensä herätti Binoissa vastaavaa jyrkkyyttä, kun
Binoi ajatuksissaan repi hajalle kaikki Goran väitteet ja nimitti
niitä typeräksi kiihkojumalisuudeksi, kun Binoin koko mieli kohosi
kapinoimaan häntä vastaan, Binoi ei osannut aavistaakaan, ettei Gora
suinkaan olisi jaellut hänelle niin ankaroita iskuja, elleivät samat
iskut olisi kohdistuneet Goraan itseensäkin.
Binoin kanssa keskusteltuaan Gora päätteli, ettei käynyt taistelua
keskeyttäminen. »Jos lasken Binoin menemään oman elämäni pelosta, niin
Binoi ei ole pelastettavissa», ajatteli hän.