Binoi kävi Anandamojin talossa asuessaan joka aamu omassa asunnossaan,
ja eräänä päivänä siellä oli kirje häntä odottamassa. Kirjeessä,
jonka lähettäjä ei ollut ilmaissut nimeänsä, osoitettiin monelta
eri kannalta, kuinka epäsuotavaa oli, että Binoi menisi naimisiin
Lolitan kanssa. Siinä vakuutettiin, että Binoi itse tulisi liitossa
onnettomaksi ja että siitä koituisi tuho Lolitallekin. Jos Binoi näistä
varoituksista huolimatta sittenkin suunnitteli avioliittoa, niin hänen
oli pidettävä silmällä sitä tosiasiaa, että Lolitan rinta oli heikko ja
että lääkärit pelkäsivät hänen potevan keuhkotautia.
Binoi oli kuin ukkoseniskemä saadessaan sellaisen kirjeen, sillä hän
ei ollut voinut kuvitellakaan kenenkään voivan keksiä tuollaisia
ilmeisiä valheita. Täytyihän olla jokaiselle selvää, että sosiaalisten
olosuhteiden eroavaisuus teki hänen ja Lolitan välisen liiton
mahdottomaksi! Siitä syystä hän itsekin oli jo kauan pitänyt Lolitaan
kohdistuvaa rakkauttansa moitittavana. Mutta koska tuollainen kirje oli
hänelle lähetetty, hänestä näytti siltä, että asiaa pidettiin varmana
Brahma Samadžin piireissä, ja hänelle oli erinomaisen tuskallinen
se ajatus, että Lolitan yhteisön jäsenet siitä syystä häntä kovin
soimasivat. Hänestä ei tuntunut ainoastaan epäilyttävältä, vaan
häpeälliseltäkin, että heidän nimensä oli niin julkisesti liitetty
yhteen ja tehty yleisen pohdinnan esineiksi. Hän ei voinut ajatella
muuta kuin että Lolita nyt soimasi itseään tutustumisestaan, kirosi
sitä päivää, jona he olivat toisensa kohdanneet, eikä sietäisi enää
milloinkaan häntä, Binoita, näkyvissään.
Voi ihmisen sydäntä! Tuohon ylenmääräiseen itsensäsoimaamiseen liittyi
niin syvä ja väkevä riemu, että Binoin sydän tuntui sitä hehkuvan.
Se kieltäytyi tunnustamasta solvausta enempää kuin häpeääkään, ja
Binoi, joka ei tahtonut vaalia tuota tunnetta, alkoi astella nopeasti
edestakaisin parvekkeella. Mutta aamun valkeuteen tuntui sekaantuvan
jonkinlaista hulluutta, niin että katukaupustelijoiden huudotkin
herättivät hänen sydämessään ankaraa levottomuutta. Eikö Lolitan
yli tulvahtanut solvauksen virta ollut kuljettanut hänet varmaan
turvapaikkaan Binoin sydämeen? Binoi ei voinut karkoittaa mielestään
kuvaa, joka esitti Lolitaa tuon hyökyaallon kantamana kulkemassa omasta
yhteisöstään kohti häntä, ja hänen sydämensä voi vain huutaa nämä
sanat: »Lolita on minun! Yksin minun!» Hän ei ollut milloinkaan ennen
uskaltanut lausua noita sanoja niin varmasti, mutta nyt, kuullessaan
oman toivelmansa kaikuvan selvänä ulkopuoleltaan, hän ei voinut
kauemmin pidättyä.
Astellessaan siinä kuistikolla kiihtyneessä mielentilassa hän äkkiä
näki Haran Babun tulevan kohti taloa. Samassa hän jo käsitti, mitä tuon
nimettömän kirjeen takana piili.
Tarjottuaan Haran Babulle tuolin Binoi jäi odottamaan osoittamatta
tavanomaista itseluottamustaan. Haran Babu aloitti vihdoin:
»Tehän olette hindu, Binoi Babu, eikö totta?»
»Epäilemättä olen!» vastasi Binoi.
»Teidän ei pidä närkästyä kysymyksestäni», kehoitti Haran Babu.
»Me olemme usein sokeat, kun emme katsele asioita kaikilta eri
näkökannoilta — kun menettelymme uhkaa aiheuttaa häiriötä jossakin
yhteisössä; sellaisessa tapauksessa meidän tulisi tervehtiä ystävänämme
henkilöä, joka kysyy meiltä, mihin menettelymme johtaa ja mihin
rajoihin voimme turvallisesti edetä.»
»Tuollainen pitkä alkulause on ihan tarpeeton», virkkoi Binoi yrittäen
nauraa. »Minä en hämmenny siitä, että minulle esitetään epämieluisia
kysymyksiä, enkä tee väkivaltaa kenellekään kysyjälle! Te voitte kysyä
minulta, mitä teillä on kysyttävänä, olipa se mitä tahansa, aivan
turvallisesti.»
»Minä en tahdo syyttää teitä mistään tahallisesta rikkomuksesta»,
lausui Haran Babu suojelevaan sävyyn, »ja tarpeetonta on teille sanoa,
että varomattomuuden hedelmä on useasti täynnä myrkkyä».
»Sen, mikä on tarpeetonta lausua», virkkoi Binoi tuskastuneeseen
tapaan, »te voitte jättää sanomatta. Sanokaa minulle ainoastaan se,
minkä todella haluatte sanoa».
»Onko oikein», kysyi Haran Babu, »että te, joka olette hindu ettekä
voi luopua hindulaisesta yhteiskunnasta, seurustelette Pareš Babun
perheessä sillä tavalla, että aiheutuu hänen tyttäriään koskevia
juoruja?»
»Kuulkaahan, Panu Babu», sanoi Binoi, »minä en voi ottaa yksin
vastatakseni kaikesta siitä, mitä jonkin yhteisön jäsenet suvaitsevat
jaaritella jossakin erikoisessa tapauksessa — se riippuu suuressa
määrin itsensä ihmisten laadusta. Jos teidän Brahma Samadžinne jäsenten
on mahdollista puhua Pareš Babun tyttäristä sillä tavalla, että syntyy
häpeänhälinää, niin asia on häpeäksi Samadžillenne enemmän kuin heille.»
»Jos joku tyttö saa lähteä äitinsä suojista ja matkustaa yksin jonkun
sivullisen keralla höyrylaivassa, eikö yhteisöllä ole oikeus pohtia
asiaa? Vastatkaa tähän kysymykseen!»
»Jos asetatte jonkin puhtaasti ulkonaisen tapahtuman samaan tasoon
kuin sisäisen elämän virheen, niin minkätähden luovuittekaan itse
hindulaisesta yhteiskunnasta ja muutuitte brahmoksi?» kysyi Binoi.
»Olkoonpa tapahtunut mitä tahansa, minun nähdäkseni ei ole syytä
kiistellä näistä asioista. Minä voin aivan hyvin puolestani määritellä
oman velvollisuuteni, ja te ette kykenisi siinä suhteessa minua
ollenkaan auttamaan.»
»Minä en halua sanoa teille enää kovinkaan paljoa», vastasi Haran
Babu. »Minulla on yksi ainoa sana vielä teille lausuttavana, nimittäin
se, että ellette tästä lähtien pysyttele sieltä poissa, menettelette
kovin väärin. Pareš Babun perheessä seurustelemalla olette aiheuttanut
ainoastaan häiriötä, ja kukaan teistä ei tiedä, millaista vahinkoa
olette siten tuottanut heille kaikille.»
Haran Babun lähdettyä Binoi tunsi mielensä epäilysten raatelemaksi.
Jalo ja vilpitön Pareš Babu oli lausunut sekä hänet että Goran
tervetulleeksi ilmeisen lämpimästi, Binoi oli kenties toisinaan
liikkunut perheen keskuudessa vapaammin kuin hänellä oikeastaan olisi
ollut lupa, mutta Pareš Babu oli aina suhtautunut häneen huomaavasti
ja lämpimästi; tästä brahmokodista Binoi oli löytänyt paremman suojan
kuin mistään muualta, ja se oli vastannut siinä määrin hänen omaa
olemustaan, että hän oli heihin kaikkiin tutustuttuaan tuntenut
elämänvoimiensa nimenomaisesti lisääntyvän. Ja niinkö oli käynyt, että
perheessä, josta hän oli löytänyt turvapaikan ja jossa hänen osakseen
oli tullut sanomattoman paljon lämpöä ja onnea, hänen muistonsa
aiheutti pelkkää tuskaa? Oli siis hänen syynsä, että moitteen tahra oli
osunut Pareš Babun tyttäriin! Ja hän siis oli aiheuttanut Lolitalle
sellaista elinkautista nöyryytystä! Oliko sellainen rikos mitenkään
korvattavissa? Voi kovaa onnea! Millaisia kamalia esteitä kohottaakaan
totuuden tielle se, mitä yhteiskunnaksi nimitetään! Lolitan ja Binoin
liittoa ei estänyt mikään todellinen syy. Jumala, heidän molempien
sydämen sisäinen valtias, tiesi, kuinka aulis Binoi oli uhraamaan koko
elämänsä Lolitan onnen ja menestyksen hyväksi — eikö Hän ollutkin
alun pitäen vetänyt Binoita hänen luoksensa? — ja Hänen iäisiin
säädöksiinsä ei sisältynyt minkäänlaista estettä. Oliko se Jumala,
jota Brahma Samadžissa palvoivat Panu Babun laiset henkilöt, joku
toisenlainen olento? Eikö Hän ollut ihmisten sydänten ohjaaja? Jokin
kaamea kielto yrittää uhkaavana estää heidän liittoansa. Mutta jos
Binoi kuuntelisi ainoastaan yhteiskunnan käskyjä eikä kaikkien ihmisten
sydänten valtiaan määräyksiä, eikö sellainen kielto olisi synnillinen?
Mutta kenties olikin sellainen kielto kaikkein painokkain, kun oli
kysymyksessä Lolita! Ja sitäpaitsi Lolitan tunne saattoi olla — mutta
ahdistavista epäilyksistä ei tullut loppuakaan.