Binoi ei ollut voinut aavistaakaan, että hänen tuttavallinen ja
ystävällinen seurustelunsa Pareš Babun luona aiheuttaisi heidän
yhteiskuntapiirissään sellaisen purkautuman. Alkuaikoina hän oli
tuntenut eräänlaista arkuutta, ja kun ei tietänyt, mihin rajoihin
saakka hänellä oli oikeus mennä, hän oli menetellyt aina varovaisesti.
Mutta myöhemmin, pelokkuuden häipyessä, hän ei ollut tullut milloinkaan
ajatelleeksi, että oli olemassa vähintäkään vaaraa, joten hän nyt
kuultuaan käytöksensä herättäneen Lolitaa koskevaa häpeänhälinää Brahma
Samadžin keskuudessa, oli kuin ukkoseniskemä. Hän oli huolissaan
varsinkin sen vuoksi, että tiesi Lolitaan kohdistuvan tunteensa olevan
paljoa enemmän kuin tavallista ystävyyttä, ja yhteiskunnan ollessa
nykyisellä kannallaan hän piti rikoksena vaalia sellaisia tunteita
niin suurten eroavaisuuksien vallitessa. Hän oli usein ajatellut, että
hänen oli ylen vaikea määritellä asemaansa tuon perheen tuttavallisena
vieraana. Eräässä suhteessa hän oli tuntenut olevansa petokseksi ja oli
ajatellut, että jos hän ilmaisi todelliset tunteensa heille kaikille,
niin asia olisi omansa saattamaan häpeään.
Tunteittensa ollessa tuossa tilassa hän oli eräänä päivänä saanut
Bordašundarilta (Baroda-rouvalta) viestin, jossa kehoitettiin
käymään puolenpäivän aikaan nimenomaisesti hänen luonansa. Hänen
saapuessaan Bordašundari kysyi häneltä: »Tehän olette hindu, Binoi
Babu, eikö totta.» Ja kun Binoi oli vastannut myöntävästi, hän oli
kysynyt edelleen: »Te ette varmaankaan halua luopua hindulaisesta
yhteiskunnasta, ettehän?» Siihen hän oli vastannut kieltäen, ja
Bordašundan oli sanonut: »Minkätähden siis —?» Tuohon keskeneräiseen
kysymykseen Binoi ei kyennyt mitään vastaamaan, vaan istui siinä
poiskäännetyin kasvoin, ikäänkuin hänen syyllisyytensä olisi vihdoinkin
tullut ilmi. Sellainen asia, jonka hän oli tahtonut salata auringolta
ja kuulta ja tähdiltäkin, oli siis kaikkien tiedossa! Hän kykeni vain
miettimään itsekseen: »Mitä ajattelee siitä Pareš Babu, mitä ajattelee
siitä Lolita, ja mitä ajattelee minusta Sutšarita?» Jonkun enkelin
erehdyksen vuoksi hän oli saanut sijan tässä taivaassa vähäksi ajaksi
— ja nyt, aivan pian tulonsa jälkeen, hän oli joutuva karkoitetuksi
ainiaaksi, ja häpeä oli painava hänen päätänsä.
Kun hän sitten Pareš Babun talosta lähtiessään oli nähnyt Lolitan,
hän oli tuokion ajan ajatellut tuhota täydellisesti aikaisemman
ystävyytensä jäljetkin tunnustamalla Lolitalle ankaran syyllisyytensä,
mutta ei tietänyt, miten olisi menetellyt, ja kumarsi vain kevyesti
ollenkaan katsomatta häneen päin.
Ei ollut pitkä aika siitä, kun Binoi oli ollut sivullinen Pareš Babun
perheessä, ja nyt hän seisoi siinä jälleen — sivullisena ja vieraana.
Mutta millainen olikaan ero? Minkätähden hän tunsikaan nyt sellaista
tyhjyyttä? Aikaisemmin hänen elämästään ei ollut tuntunut puuttuvan
mitään — hänellä oli ollut Gora ja Anandamoji. Mutta nyt hän oli
kuin kala kuivalla maalla, ja kääntyipä minne tahansa, mistään ei
löytynyt tukea eikä turvaa. Kuhisevan kaupungin valtakadun vilinässä
hän näki joka puolella tuhon kalpean ja varjomaisen kuvan uhkaavan
omaa elämäänsä. Hän oli itsekin ihmeissään havaitessaan tuon avaran
ja hedelmättömän tyhjyyden ja kysyi sydämettömältä ja sanattomalta
taivaalta kerran toisensa jälkeen, miksi tuo oli tapahtunut ja milloin
ja kuinka se oli käynyt mahdolliseksi.
Yht'äkkiä hän kuuli jonkun huutavan: »Binoi Babu! Binoi Babu!»
Kääntyessään hän näki Satišin juoksevan jäljessään. Binoi sieppasi
hänet syliinsä ja huudahti: »Mitä, veikkoseni! Mikä on kysymyksessä,
ystäväni?» Mutta hänen äänessään oli kyynelten värähtelyä, sillä hän
ei koskaan ennen tajunnut, kuinka hellät siteet liittivät häntä tähän
Pareš Babun perhekuntaan kuuluvaan poikaan.
»Ettekö tule meille?» kysyi Satiš. »Huomenna tulevat päivälliselle
Labonja ja Lolita, ja täti lähetti minut kutsumaan teitäkin.»
Binoi ymmärsi tuosta, ettei täti ollut vielä kuullut uutista, ja sanoi:
»Kuulehan, Satiš, kerro tädille kunnioittavat terveiseni, mutta sano,
etten minä voi tulla.»
Satiš tarttui Binoin käteen ja pyysi hartaasti: »Minkätähden ette voi
tulla? Teidän pitää tulla; me emme päästä teitä, ennenkuin lupaatte.»
Satišin pyyntö johtui erikoisista syistä. Hän oli koulussa saanut
kirjoitettavakseen aineen »Ole hyvä eläimille!» ja oli saanut
arvosanakseen »kahdeksan plus», joten tahtoi välttämättä näyttää
sen Binoille. Hän tiesi ystävänsä erittäin viisaaksi ja oppineeksi
henkilöksi ja oli mielessään päätellyt, että sellainen mies varmaan
kykenisi antamaan oikean arvon hänen teokselleen. Ja kunhan saisi
Binoin tunnustamaan kirjoitelman oivalliseksi, voisi olla kerrassaan
välittämättä Lilasta, jos hän tapansa mukaan jättäisi suorittamatta
nerokkuudelle kuuluvan veron. Satiš se olikin saanut tädin lähettämään
kutsun, koska tahtoi sisarten olevan läsnä, kun Binoi tulisi lausumaan
kirjoitelmaa koskevan mielipiteensä.
Kuullessaan, että Binoin oli aivan mahdoton saapua, Satiš kovin
masentui. Binoi laski käsivartensa hänen kaulalleen ja sanoi: »Tulehan,
Satiš, tule minun luokseni.»
Satiš, jolla oli teos taskussaan, ei voinut kieltäytyä. Kirjallista
mainetta himoiten hän lähti Binoin luo, vaikka siten tuhlautui
läheisten tutkintojen valmistukseen käytettävää kallista aikaa.
Binoin oli vaikea laskea poikaa lähtemään, hän kuunteli hänen
esitystään, vieläpä kiittikin teosta sellaiseen ehdottomaan tapaan,
joka tuskin vastasi kritiikille asetettavia terveitä vaatimuksia.
Kaiken muun hyvän lisäksi hän lähetti hakemaan basaarista makeisia ja
jakoi Satišille tuhlaten virvokkeita.
Sitten hän saatteli pojan lähelle Pareš Babun talon porttia ja virkkoi
hänestä erotessaan hieman suotta hämmentyen: »Kas niin, Satiš, minun
täytyy nyt lähteä.»
Mutta Satiš tarttui hänen käteensä ja yritti vetää häntä sisään sanoen:
»Ei, ei, teidän pitää tulla sisään.»
Tänään hänen vääjäämättömyytensä ei kuitenkaan auttanut.
Binoi kulki kuin unissaan Anandamojin taloon, mutta kun Anandamojia
ei näkynyt, hän meni kattotasanteella olevaan yksinäiseen huoneeseen,
jossa Gora oli tavannut nukkua. Kuinka monet onnelliset päivät ja yöt
he olivatkaan viettäneet toistensa keralla tuossa huoneessa poikaiän
ystävyyden aikana! Kuinka hilpeästi siellä olikaan juteltu, millaisia
päätöksiä olikaan tehty, kuinka vakavasti olikaan keskusteltu!
Millaisia ystävien kiistoja siellä olikaan sattunut, kuinka suloiseen
sovintoon kiistat olivatkaan päättyneet! Binoi tahtoi astua tuohon
menneiden päiviensä tyyssijaan ja unohtaa nykyisyyden, mutta äsken
solmitut tuttavuudet olivat esteinä tiellä — miten olikaan, ne eivät
sallineet hänen astua sisään. Aikaisemmin Binoi ei ollut selvästi
huomannut, milloin hänen elämänsä keskus oli siirtynyt paikaltaan ja
milloin sen suunta oli muuttunut — ja nyt, kun hän selvästi ymmärsi
kaikki, hän oli peloissaan.
Anandamoji oli levittänyt vaatteensa kuivamaan katolle ja tullessaan
puolenpäivän aikaan niitä noutamaan hän hämmästyi nähdessään Binoin
Goran huoneessa. Hän meni nopeasti Binoin luo, laski kätensä hänen
olalleen ja kysyi: »Mikä onkaan asiana, Binoi? Mitä on tapahtunut, kun
näytät noin kalpealta?»
Binoi nousi istumaan ja sanoi: »Äiti, kun aloin käydä Pareš Babun
talossa, Gora oli minulle vihoissaan. Siihen aikaan minä ajattelin,
että hän menetteli väärin — mutta eipä ollutkaan väärä hänen kiukkunsa,
vaan oma typeryyteni.»
Anandamoji naurahti vastatessaan: »En tahdo väittää sinua erinomaisen
viisaaksi pojaksi, mutta tekisipä mieleni tietää, mikä älyäsi haittasi
tuossa tapauksessa!»
»Äiti», vastasi Binoi, »minä en ottanut milloinkaan huomioon
yhteiskunnallisten olosuhteittemme täydellistä eroavaisuutta. Ajattelin
vain, mitä huvia ja hyötyä minulle koituisi heidän seurastaan ja
ystävyydestään, ja tunsin senvuoksi heihin kohdistuvaa kiintymystä. En
tullut milloinkaan ajatelleeksi, että saattoi olla minkäänlaista muuta
pelon syytä!»
»Kun muistelen, mitä olet itse kertonut», virkkoi Anandamoji,
»tunnustan, etten olisi minäkään tullut mitään sellaista ajatelleeksi».
»Sinä et tiedä, äiti», virkkoi Binoi, »että minä olen aiheuttanut
suoranaisen heihin kohdistuvan myrskyn heidän yhteiskunnallisessa
piirissään — siitä on nostettu sellainen häpeänhälinä, etten voi enää
milloinkaan mennä heidän —»
»Se, mitä Gora usein minulle sanoi», keskeytti Anandamoji, »tuntui
minusta aina erittäin oikealta. Hän sanoi, että pahinta, mitä
milloinkaan voi tapahtua, on ulkonaisen rauhan säilyminen siinä, missä
vallitsee sisäinen riita. Jos heidän Samadžissaan riehuu myrsky, niin
sitä ei kannata pahoitella. Saatpa nähdä, että se koituu hyväksi.
Kaikki on niinkuin olla pitää, kunhan oma käytöksesi on vilpitöntä.»
Siinäpä juuri vaikeus piilikin. Binoi ei ollut lainkaan varma siitä,
oliko hänen oma käytöksensä ollut täysin moitteeton. Havaitessaan
Lolitan kuuluvan toiseen yhteiskuntaan ja avioliiton hänen kanssaan
niinmuodoin olevan mahdottoman Binoista tuntui, kuin hänen rakkautensa
olisi ollut salattu synti, ja häntä kidutti se ajatus, että nyt oli
tullut auttamattomasti rangaistuksen aika.
»Äiti», huudahti Binoi äkillisen mielijohteen vallassa, »olisi ollut
parempi, jos olisin nainut Sošimukhin, kuten suunniteltiin. Minut
tulisi sitoa lujin sitein siihen paikkaan, johon todella kuulun — minut
olisi sidottava niin, etten voisi milloinkaan riistäytyä irti.»
»Toisin sanoen», nauroi Anandamoji, »sinä et tahdo Sošimukhia
morsiameksesi, vaan kahleeksesi! Millainen onkaan Sošin kohtalo.»
Samassa tuli palvelija ilmoittamaan, että Pareš Babun tyttäret olivat
saapuneet vieraiksi. Sen kuullessaan Binoi tunsi sydämensä tykyttävän
rajusti, sillä hän piti varmana, että he olivat tulleet valittamaan
Anandamojille ja pyytämään, että hän varoittaisi häntä, Binoita,
olemaan varovaisempi. Hän nousi äkkiä ja virkkoi: »Niinpä minun täytyy
lähteä, äiti.»
Mutta Anandamoji tarttui hänen käteensä ja sanoi: »Älä sentään talosta
lähde, Binoi. Odota hieman alakerrassa.»
Alakertaan mennessään Binoi ajatteli: »Se on aivan tarpeetonta heidän
taholtansa. Sitä, mikä on tapahtunut, ei käy auttaminen, mutta minä
mieluummin kuolisin kuin lähtisin jälleen heidän luoksensa. Kun
synnin rangaistus on kerran alkanut tulena palaa, niin sitä ei ole
sammutettava, vaikka se synnintekijän hiillyttäisi.»
Hänen ollessaan astumassa siihen alakerran huoneeseen, jossa
Gora tavallisesti oleskeli, hän huomasi Mohimin tulevan kotiin
toimistostaan, viitta napittamatta, jotta hänen pyöreä ruhonsa voi
rehoittaa vapaammin. »Kas, kas, siinähän on Binoi!» huudahti Mohim
tarttuen Binoin käteen. »Minä olenkin käennyt sinua nähdäkseni.» Hän
vei Binoin huoneeseen ja tarjosi hänelle beteliä taskustaan.
»Tuokaa tupakkaa», huusi hän ja kävi sitten aikailematta siihen asiaan,
joka hänellä oli mielessään. »Olihan asia valmiiksi päätetty, eikö
totta?» kysyi hän. »Niin ollen —»
Hän oli heti huomannut, ettei Binoi ollut yhtä vastahakoinen kuin
ennen. Hän ei tosin osoittanut mitään suurta innostusta, mutta ei
näyttänyt myöskään tahtovan asiaa väistää. Kun Mohim halusi määrätä
lopullisesti päivän ja hetken, virkkoi Binoi: »Kunhan Gora tulee
kotiin, voimme päivän määrätä.»
»Se tapahtuu muutaman päivän kuluttua!» huudahti Mohim tyytyväisenä
ja lisäsi sitten: »Mitäpä, jos nautitaan hieman virvokkeita, Binoi?
Sinä näytät tänään ihan uupuneelta. Toivottavasti et ole sairaaksi
kääntymässä?»
Kun Binoin oli onnistunut vapautua virvokkeiden vaarasta, Mohim lähti
sisäsuojiin tyydyttämään omaa huikeata nälkäänsä, ja Binoi alkoi
selailla ensimmäistä Goran pöydältä ottamaansa kirjaa. Sitten hän
laski kirjan kädestään ja alkoi kävellä edestakaisin, kunnes ilmaantui
palvelija, joka sanoi, että häntä kutsuttiin yläkertaan.
»Ketä kutsutaan?» kysyi Binoi.
»Teitä», vastasi palvelija.
»Ovatko kaikki vielä yläkerrassa?» kysyi Binoi.
»Ovat», vastasi palvelija.
Binoi seurasi palvelijaa yläkertaan sellaisin ilmein kuin tutkittava
astuu tutkintosaliin. Ovella hän hieman epäröi, mutta Sutšarita kutsui
häntä ystävällisesti ja vilpittömästi kuten ainakin: »Astukaa sisään,
Binoi Babu!» Kun Binoi kuuli Sutšaritan puhuvan siihen sävyyn, hänestä
tuntui, kuin hänen osakseen olisi tullut odottamaton rikkaus.
Hänen huoneeseen astuessaan sekä Sutšarita että Lolita hämmästyivät,
sillä hänessä näkyivät jo ankaran ja odottamattoman iskun jäljet: hänen
tavallisesti hilpeissä ja onnellisissa kasvoissaan oli nyt autio ilme.
Vaikka tuo näky Lolitaa liikuttikin ja tuotti hänelle tuskaa, hän ei
kumminkaan voinut salata eräänlaista ilontunnetta.
Milloinkaan muulloin Lolitan ei olisi ollut helppo alkaa Binoille puhua
— mutta tänään hän huudahti heti Binoin tultua: »Kuulkaahan, Binoi
Babu, me tahdomme kysyä neuvoanne eräässä asiassa!»
Nuo sanat olivat Binoille kuin äkillinen riemun viesti, ja hänen
kalpeat ja alakuloiset kasvonsa kirkastuivat heti.
»Me kolme sisarusta», jatkoi Lolita, »aiomme perustaa pienen
tyttökoulun».
»Niinkö!» huudahti Binoi innostuneesti. »Minun elämäni unelmana on
ollut pitkät ajat tyttökoulun perustaminen!»
»Teidän tulee auttaa meitä tässä asiassa», sanoi Lolita.
»Saattepa nähdä, etten laiminlyö mitään sellaista, mihin kykenen»,
virkkoi Binoi. »Mutta sanokaa, mitä minun tulee tehdä.»
»Hindulaiset holhoojat eivät luota meihin, koska olemme brahmoja»,
selitti Lolita. »Teidän siis tulee auttaa meitä tässä pulassa.»
»Teidän ei tarvitse olla lainkaan huolissanne siitä», huudahti Binoi
vilkkaasti, »minä kyllä asian järjestän.»
»Minä tiedän, että hän kykenee sen tekemään», lisäsi Anandamoji.
»Binoilla ei ole vertaistaan, kun on voitettava puolelleen ihmisiä
houkuttelevin sanoin.»
Lolita jatkoi: »Me pyydämme teitä neuvomaan, millaiseen sanamuotoon
koulujärjestys on sommiteltava, kuinka aika on jaettava, mitä aineita
on opetettava, kuinka monta luokkaa tulee olla ja kaikkea muuta
sellaista.»
Vaikka kaikki tuo olikin Binoille sangen tuttua, hän tunsi sittenkin
jollakin tavoin hämmentyvänsä. Eikö Lolita tietänyt, että Bordašundari
oli kieltänyt häntä, Binoita, enää heidän kanssaan seurustelemasta ja
että heidän Samadžinsa keskuudessa oli käynnissä nimenomainen heitä
vastaan suunnattu kiihoitustyö? Hänen mieltään hämmensi kysymys,
menettelikö hän itse väärin ja aiheuttiko Lolitalle ikävyyksiä, jos
suostui hänen ehdotukseensa, ja toisaalta: oliko hänellä kyllin
mielenlujuutta kieltäytyäkseen auttamasta Lolitaa hänen armeliaassa
työssään?
Sutšarita oli hänkin samoin ihmeissään. Hän ei ollut voinut
aavistaakaan Lolitan yht'äkkiä esittävän sellaista Binoille. Hänen
suhteensa Binoihin oli jo sinänsä varsin tukala, ja nyt tuli lisäksi
tämä odottamaton asia. Se seikka, että Lolita, joka tiesi kaikki,
vapaaehtoisesti ehdotti sellaista, säikähdytti Sutšaritaa. Hän käsitti,
että Lolitan mieli oli kuohuksissa, mutta oliko hänellä oikeutta kietoa
onnetonta Binoita vieläkin kiinteämmin yhteisiin asioihin? Niinpä
Sutšarita virkkoikin hieman pelokkaasti: »Meidän täytyy keskustella
asiasta ensin isän kanssa, joten te, Binoi Babu, ette saa liiaksi
ylpeillä siitä, että pääsette tyttökoulun tarkastajaksi.»
Tuon huomautuksen nojalla Binoi huomasi Sutšaritan tahtovan
tahdikkaasti estää päätöstä syntymästä ja alkoi aavistella sitäkin
pahempaa. Hän huomasi selvästi, että Sutšarita tiesi kaikki perheen
keskuudessa syntynyttä vaikeutta koskevat seikat, ja hänen oli mahdoton
käsittää, ettei Lolita niitä tuntenut. Minkätähden siis Lolita —? Mutta
kaikki oli pelkkää arvoitusta.
»Asiasta on tietenkin puhuttava isälle», myönsi Lolita. »Nyt, kun
Binoi Babu on ilmaissut haluavansa tulla meitä auttamaan, voimme ottaa
asian puheeksi. Minä olen varma siitä, ettei hän esitä minkäänlaisia
vastaväitteitä. Me otamme hänetkin apulaiseksemme, ja teitä», sanoi
Lolita katsahtaen Anandamojiin, »ei myöskään unohdeta».
»Minä kykenen epäilemättä lakaisemaan kouluhuoneenne», nauroi
Anandamoji. »En ymmärrä, mitä muuta voisin tehdä.»
»Se riittää aivan hyvin, äiti!» virkkoi Binoi. »Onhan koulumme silloin
ainakin aivan siisti!»
Sutšaritan ja Lolitan poistuttua Binoi lähti kävelemään Eden-puistoon
päin. Hänen mentyään Mohim tuli Anandamojin luo ja virkkoi: »Minä
huomaan, että Binoi on käynyt paljoa taipuisammaksi, joten olisi hyvä
saada asia pian päätökseen. Kukapa tietää, milloin hänen mielensä
jälleen muuttuu!»
»Mitä sanotkaan», huudahti Anandamoji ihmeissään. »Milloin Binoi on
kääntynyt jälleen taipuisaksi? Hän ei ole maininnut siitä minulle
sanaakaan.»
»Hän keskusteli asiasta tänään kanssani», vastasi Mohim. »Hän sanoi,
että voimme määrätä päivän, kunhan Gora palaa kotiin.»
Anandamoji pudisti päätään ja sanoi: »Ei, Mohim, olet käsittänyt hänet
väärin, sen sinulle vakuutan.»
»Olipa älyni muuten kuinka tylsä tahansa», huomautti Mohim, »joka
tapauksessa olen kyllin vanha ymmärtämään selvää puhetta. Sen tiedän.»
»Kuulehan, poikani», sanoi Anandamoji, »minä tiedän, että suutut
minulle, mutta näen, että sinä aiheutat tässä pelkkää hämminkiä».
»Jos sinä tahdot välttämättä hämminkiä aiheuttaa, niin sitä tietenkin
syntyy», virkkoi Mohim vakavin ilmein.
»Mohim, minä voin sietää, mitä minulle sanonetkin», virkkoi Anandamoji,
»mutta en voi suostua sellaiseen, mistä voi syntyä vain ikävyyttä —
minä sanon tämän teidän kaikkien hyväksi».
»Kunhan jättäisit meidän huoleksemme kysymyksen, mikä on meille
hyväksi», vastasi Mohim verrattain äreästi, »kunhan sallisit meidän
pitää itse huolen asioistamme, niin sinun ei tarvitsisi kuunnella
valituksia, ja se olisi kenties ajan pitkään kaikillekin parasta.
Mitäpä sanot, jos kehoitan sinua jättämään parastamme koskevan asian
siksi, kunnes Sošimukhi on varmasti naimisissa?»
Siihen Anandamoji ei vastannut mitään; hän vain huokasi, ja Mohim lähti
pois alinomaista beteliänsä pureskellen.