Haran oli ollut sotapolulla.
Oli kulunut suunnilleen kaksi viikkoa siitä, kun Lolita ja Binoi
olivat matkustaneet höyrylaivalla Kalkuttaan. Muutamat henkilöt olivat
asiasta kuulleet, ja useammat tulivat tietenkin ajan kuluessa tiedosta
osallisiksi, mutta viimeksikuluneina parina päivänä uutinen oli
levinnyt kuin kulovalkea.
Haran oli selittänyt monille, kuinka tärkeätä oli ehkäistä sellaiset
yksityisissä ilmenevät kehnon käyttäytymisen oireet, koska ne uhkasivat
brahmojen perhe-elämän ydintä. Se ei ollutkaan mikään vaikea tehtävä,
sillä helppoa on auliisti totella totuuden ja velvollisuuden ääntä, kun
se kehoittaa meitä tuomitsemaan ja rankaisemaan toisten rikkomuksia.
Useimmat Samadžin jäsenet yhtyivät innoin suorittamaan tuota
kiusallista velvollisuutta, minkään väärän vaatimattomuuden heitä siitä
pidättämättä. Suostuivatpa nämä lahkokunnan pylväät vielä kulkemaan
talosta taloon julistaen sitä vaaraa, johon Brahma Samadž joutuisi, jos
sellaisia asioita suvaittaisiin.
Lisäksi alkoi vielä liikkua monin muodoin kehitelty ja kaunisteltu
uutinen, jonka mukaan Sutšarita oli kääntynyt oikeauskoiseksi, vieläpä
asettunut asumaan hindulaisen tätinsä taloon, missä vietti aikojansa
palvoen jumalankuvia, suorittaen uhritoimituksia ja kaikenlaista
taikauskoista itsensäkiduttamista.
Sutšaritan lähdettyä omaan kotiinsa Lolitan mielessä oli tapahtunut
ankara taistelu. Joka ilta, makuulle mennessään, hän vannoi
kieltäytyvänsä milloinkaan tunnustamasta tappiotansa, ja joka aamu,
herätessään, hän toisteli päätöstään. Oli näet jo laita niin, että
Binoihin kohdistuva ajatus oli kerrassaan vallannut hänen mielensä.
Jos Binoin ääni kuului alakerrassa, niin Lolitan sydän alkoi tykyttää
kiivaammin. Jos Binoi ei sattunut käymään talossa parin päivän aikana,
niin Lolita kärsi loukatun ylpeyden tuskia. Silloin Lolita sai jonkin
verukkeen nojalla Satišin lähtemään ystävänsä asumukseen, ja Satišin
palattua hän yritti houkutella häntä ilmaisemaan Binoin jokaisen sanan
ja teon.
Mitä hillittömämmäksi Lolitan tunne muuttui, sitä ankarammin hän
alkoi pelätä uhkaavaa häviötä, jopa siinä määrin, että oli toisinaan
suutuksissa isälleen, joka ei ollut lopettanut heidän tutunomaista
seurusteluansa Binoin ja Goran kanssa.
Hän oli kuitenkin päättänyt järkähtämättä taistella loppuun asti,
mieluummin kuollen kuin tunnustaen joutuneensa tappiolle. Hän alkoi
keksiä mitä erilaisimpia keinoja saadakseen aikansa kulumaan.
Ajattelipa hän kerrassaan kykenevänsä kilpailemaan jonkun kuuluisan
eurooppalaisen naisen kanssa, josta oli lukenut, antautumalla toimimaan
hyväntekeväisyyden palveluksessa.
Eräänä päivänä hän lähti Pareš Babun luo ja sanoi: »Isä, enkö voisi
ottaa suorittaakseni opetustyötä jossakin tyttökoulussa?»
Pareš Babu katseli tyttärensä kasvoja ja näki, että hänen silmänsä
rukoilivat pelastusta siitä hädästä, jota hänen sydämensä kärsi. Pareš
Babu virkkoi tyynnytellen: »Miksipä et, kultaseni? Mutta tiedätkö
jonkin sopivan tyttökoulun?»
Siihen aikaan ei ollut olemassa montakaan sellaista koulua, joka
saattoi tulla kysymykseen, sillä jos olikin pari alkeisoppilaitosta
tyttöjä varten, korkeampien säätyluokkien naiset eivät olleet
antautuneet opetustyöhön.
»Eikö niitä siis ole?» kysyi Lolita, äänessä epätoivoinen vivahdus.
»Ei minun tietääkseni», täytyi Pareš Babun tunnustaa.
»Emmekö voi perustaa sellaista, isä?» jatkoi Lolita.
»Pelkäänpä, että se vaatisi sangen paljon rahoja», vastasi Pareš Babu,
»ja sitäpaitsi paljon apulaisia».
Lolita oli aina otaksunut, että vaikein asia oli hyvien töiden
suorittamiseen kohdistuvan halun rohkaiseminen — hän ei ollut koskaan
ennen tietänyt, millaisia vastuksia sellaisen halun täyttäminen saattoi
kohdata. Oltuaan hetken ääneti Lolita nousi ja lähti huoneesta jättäen
Pareš Babun miettimään, mikä saattoi olla hänen rakkaan tyttärensä
sydämenkivun aiheena.
Yht'äkkiä Pareš Babun mieleen johtui Haranin taanoin esittämä Binoihin
kohdistuva salavihjaus, ja hän kysyi itseltään huoaten:
»Olenko siis tosiaankin menetellyt harkitsemattomasti?» Jos olisivat
olleet kysymyksessä toiset tytöt, ei asia olisi merkinnyt niin paljoa,
mutta Lolitalle elämä oli erittäin tosi. Hän ei voinut tehdä mitään
puolinaisesti, ja hänen ilonsa ja murheensa eivät olleet koskaan
puolittain todellisia, puolittain kuviteltuja.
Saman päivän iltapuolella Lolita lähti Sutšaritan luo. Uusi koti oli
vain niukasti kalustettu. Suurimman huoneen lattiaa peitti kotitekoinen
matto, jonka toiselle laidalle oli levitetty hänen ja toiselle laidalle
Harimohinin makuusija. Kun näet täti ei käyttänyt vuodetta, niin
Sutšarita noudatti hänen esimerkkiänsä ja levitti makuusijansa saman
huoneen lattialle. Seinällä riippui Pareš Babun kuva, ja viereisessä
pienessä huoneessa oli Satišin vuode. Kirjoja, vihkoja, mustepulloja ja
kyniä oli kirjavana sekamelskana seinän vieressä seisovalla pöydällä.
Satiš itse oli lähtenyt kouluun. Talossa vallitsi äänettömyys.
Harimohini valmistautui paneutumaan levolle aterian jälkeen, ja
Sutšarita istui hajahiuksin makuusijallansa, sylissään pielus, jolla
lepäävää kirjaa hän oli syventynyt innokkaasti lukemaan. Hänen edessään
permannolla oli joukko muita kirjoja. Huomatessaan äkkiä Lolitan
astuvan huoneeseen Sutšarita sulki kirjan joutuen hieman hämilleen,
mutta samassa hän jo häpesi omaa häpeämistänsä ja avasi jälleen kirjan
siitä kohdasta, jota oli lukenut. Nidokset olivat Goran teoksia.
Harimohini nousi istumaan ja huudahti: »Tulehan, tulehan, maammoseni!
Tiedänhän minä, kuinka Sutšaritan sydäntä kirvelee ikävä, kun hän ei
näe sinua. Ollessaan alakuloinen hän aina lukee noita kirjoja. Minä
tässä maatessani vastikään ajattelin, kuinka somaa olisi, jos joku
teistä pistäytyisi meitä katsomassa, ja siinäpä sinä jo oletkin! Sinä
elät kauan, kultaseni!»
Lolita kävi siekailematta asiaan, joka oli ylinnä hänen mielessään.
Hän sanoi istuutuessaan: »Kuulehan, Sutši-sisko, mitäpä olisi, jos
perustaisimme koulun naapuristomme tyttöjä varten?»
»Mitä ihmettä!» huudahti Harimohini kauhistuneena. »Mitä te koululla?»
»Kuinka voisimmekaan koulun perustaa, rakkaani?» kysyi Sutšarita. »Kuka
meitä auttaa? Oletko puhunut siitä isälle?»
»Me molemmat osaamme varmasti opettaa», selitti Lolita, »ja Labonja
kenties lyöttäytyy mukaan».
»Ei ole kysymyksessä ainoastaan opettaminen», huomautti Sutšarita.
»Tarvitaan sääntöjä ja ohjeita koulun johtamiseksi, on hankittava
sopiva rakennus, saatava oppilaita ja kerättävä varoja. Mitä voivatkaan
meidänlaisemme tytöt tehdä sellaisissa asioissa?»
»Älä puhu niin, _didi!_» huudahti Lolita. »Tuleeko meidän näännyttää
sydämemme kotimme neljän seinän sisäpuolella vain sen vuoksi, että
olemme syntyneet tytöiksi? Emmekö voi milloinkaan olla hyödyksi tässä
maailmassa?»
Noihin sanoihin sisältyvä tuska löysi vastakaikua Sutšaritan sydämestä.
Hän alkoi vakavasti asiaa harkita.
»Naapuristossamme on tyttöjä yllin kyllin», jatkoi Lolita.
»Heidän vanhempansa olisivat hyvinkin iloiset, jos tarjoutuisimme
vapaaehtoisesti heitä opettamaan. Mitä taas rakennukseen tulee, voimme
varmaan löytää sijaa niille muutamille, jotka todennäköisesti aluksi
ilmoittautuvat, tästä sinun talostasi. Rahakysymys ei niinmuodoin tuota
mitään suuria vaikeuksia.»
Harimohini tuli kerrassaan levottomaksi ajatellessaan, että
naapuriston vieraita tyttöjä tulisi taloon opetettaviksi. Hänen
kaikki pyrkimyksensä keskittyivät siihen, että hän koki järjestää
käyttäytymisensä ja suorittaa uskonnolliset toimituksensa pyhien
kirjojen määräysten mukaisesti, huolellisesti välttäen kaikkea
saastumisen mahdollisuutta. Nyt hänen mielensä kuohahti siinä määrin,
että hän esitti eristetyn asemansa loukkaamisen johdosta nimenomaisen
vastalauseen.
Sutšarita virkkoi: »Älä huoli olla peloissasi, täti. Jos ollenkaan
saamme oppilaita, voimme varsin hyvin pitää koulua alakerrassa. Me emme
salli heidän tulla sinua häiritsemään. Kunhan vain saamme oppilaita,
Lolita, olen valmis käymään kerallasi asiaan.»
»Eihän missään tapauksessa haittaa, vaikka yritämme», virkkoi Lolita.
Harimohini yhä lempeästi napisi sanoen: »Minkätähden tahdotte aina
menetellä kristittyjen tavalla, pienet maammoseni? Minä en ole
milloinkaan kuullut jalosukuisen hindulaisnaisen haluavan opettaa
koulussa — en milloinkaan eläessäni!»
Pareš Babun talon katolta oli pidetty yllä säännöllistä keskustelua
naapuritalojen katoilla olevien tyttöjen kanssa. Tuttavallisuuden
kehittymistä ehkäisi kuitenkin eräs seikka, nimittäin se, että toiset
arkailematta ilmaisivat ihmetystänsä ja suoraan tiedustelivatkin,
minkätähden Pareš Babun perhekuntaan kuuluvat tyttäret eivät olleet
vielä naimisissa, vaikka olivat ehtineet kasvaa aivan suuriksi. Tuo
seikka oli saanut Lolitan kerrassaan karttamaan näitä kattokeskusteluja.
Labonja puolestaan otti mitä innokkaimmin osaa sellaisiin kokouksiin,
sillä naapuriperheiden historia herätti hänessä rajatonta
uteliaisuutta. Kun hän iltapuolella suori hiuksiansa kattotasanteella,
oli hänen kutsuissaan paljon vieraita, ja kaikenlaiset uutiset
vaihtuivat naapurien kesken ilmojen tietä.
Lolita jätti niinmuodoin Labonjan asiaksi kerätä oppilaita
suunniteltuun kouluun, ja kun asian esitys sitten tapahtui
kattomaailmassa, ilmaisivat useat tytöt suurta innostusta. Sillävälin
Lolita alkoi järjestää kuntoon Sutšaritan talon alakerrassa olevaa
huonetta sitä lakaisten ja hangaten ja koristaen niin hartaasti kuin
suinkin osasi.
Mutta kouluhuone jäi tyhjäksi. Naapuriperheiden haltijat olivat
kovin kiukuissaan, koska otaksuivat heidän tyttäriään houkuteltavan
brahmojen taloon sen verukkeen nojalla, että heille jotakin opetettiin.
Pitivätpä he vielä velvollisuutenaan kieltää tyttäriään millään tavoin
seurustelemasta Pareš Babun tyttöjen kanssa, joten heiltä riistettiin
iltaiset huvihetket kattotasanteella ja sitäpaitsi kerrottiin
heidän brahmoystävistään paljon sellaista, mitä ei sopinut nimittää
kiittämiseksi. Kun siis Labonja rukka nyt kapusi illalla katolle,
kampa kädessään, hän näki läheisillä katoilla iäkkäämpiä naapureita,
mutta nuoremmista ei jälkeäkään, ja saamatta jäivät ne ystävälliset
tervehdyksetkin, joihin hän oli jo tottunut.
Mutta Lolita ei siitä vääjännyt. »Onhan koko joukko brahmotyttöjä,
jotka eivät voi käydä Bethunen koulua. Me teemme heille palveluksen,
jos pidämme huolta heidän kouluttamisesta.» Niin hän alkoi etsiä
sellaisia oppilaita, pyysipä vielä Sudhiria avukseen.
Pareš Babun tytärten kyvyistä kertova maine oli levinnyt laajalle, ja
se, mitä kerrottiin, liioitteli melkoisesti todellisuutta. Monetkin
vanhemmat olivat niinmuodoin kovin iloissaan, kun kuulivat tyttöjen
suostuvan opettamaan vaatimatta mitään maksua.
Muutaman päivän kuluttua Lolitan koulu oli aloittanut toimintansa.
Koulussa oli suunnilleen puoli tusinaa oppilaita, ja Lolita keskusteli
Pareš Babun kanssa kaikista koulua koskevista säännöistä ja
järjestelyistä niin uutterasti, ettei hänellä ollut hetkeäkään aikaa
omille ajatuksilleen. Labonjan kanssa hän kiisteli kiivaasti siitä,
millaisia palkintoja oli jaettava tutkinnossa lukuvuoden päättyessä ja
kuka oli toimiva tutkijana.
Vaikka Labonjan ja Haranin kesken ei ollutkaan vallitsemassa mikään
erikoisen lämmin suhde, Labonjaa kuitenkin lumosi Haranin suuren
oppineisuuden maine, ja hän uskoi varmaan, että koulun kunnia
melkoisesti lisääntyisi, jos Haran ottaisi osaa sen työhön. Mutta
Lolita, ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan. Hän ei sietänyt
ajatusta, että Haran olisi jotenkin mukana tässä heidän yrityksessään.
Ei kestänyt kumminkaan kauan, kun oppilaiden luku jo alkoi vähentyä,
kunnes eräänä päivänä luokka oli aivan tyhjä.
Lolita istui hiljaisessa kouluhuoneessaan ja säpsähti kuullessaan
askelia, koska toivoi sittenkin jonkun oppilaan ilmaantuvan. Mutta
ketään ei tullut. Kun kello oli kaksi, hän oli varma siitä, että oli
jotakin erikoista tapahtunut, ja lähti erään lähellä asuvan tytön
luo. Hänen oppilaansa oli itkuun parahtamassa. »Äiti ei päästä minua
kouluun», huudahti hän. »Siitä on talossa sellainen häiriö», selitti
äiti itse lähemmin määrittelemättä, mikä häiriö oli kysymyksessä.
Lolita oli herkkätunteinen tyttö, hän ei huolinut milloinkaan
ahdistella henkilöä, jossa huomasi haluttomuutta, eikä edes kysellyt
syytä. Niinpä hän nytkin virkkoi vain: »Ellei se sovi, niin miksi
olisimme siitä huolissamme?»
Seuraavassa talossa hän sai kuulla toisen syyn. »Sutšarita on kääntynyt
oikeauskoiseksi», sanottiin. »Hän noudattaa kastin sääntöjä ja palvoo
talossa olevia jumalankuvia.»
»Jos se on vikana, niin voimme pitää koulua omassa talossamme», ehdotti
Lolita.
Mutta kun tuokaan ei tuntunut asiaa korjaavan, Lolita huomasi selvästi,
että asian pohjalla piili jotakin muuta. Niinpä hän ei huolinutkaan
jatkaa kiertoretkeänsä, vaan lähti kotiin, lähetti kutsumaan Sudhiria
ja kysyi häneltä: »Kuulehan, Sudhir, mitä on oikeastaan tapahtunut?»
»Panu Babu on sotakannalla teidän kouluunne nähden,» vastasi Sudhir.
»Minkätähden?» kysyi Lolita. »Senkö vuoksi, että siskon talossa
palvotaan jumalankuvia, vai mistä syystä?»
»Ei ainoastaan siitä syystä», aloitti Sudhir, mutta ei jatkanutkaan.
»Mikä muu siis voikaan olla syynä?» kysyi Lolita kärsimättömästi.
»Miksi et sitä sano?»
»Se on pitkä juttu!» kartteli Sudhir.
»Koskeeko se minun vikojani?»
Kun Sudhir ei vastannut mitään, niin Lolita sävähti kiukusta punaiseksi
ja huudahti: »Minä ymmärrän, se on rangaistus minun matkustuksestani!
Samadžimme keskuudessa ei niinmuodoin ole minkäänlaista keinoa korjata
ajattelemattomuuttansa — niinkö on laita? Enkö siis minä saa suorittaa
minkäänlaista hyvää työtä omassa seurakunnassamme? Sellaistako
menettelyä te noudatatte yrittäessänne moraalisesti kohottaa minua ja
Samadžia.»
Sudhir koki lieventää syytöstä sanomalla: »Ei ole nimenomaan siitä
kysymys. He pelkäävät vain, että Binoi Babu ja hänen ystävänsä voivat
vähitellen päästä ottamaan osaa koulutyöhön.»
Tuo suututti Lolitaa sitäkin enemmän. »Pelkäävät!» huudahti hän.
»Sehän olisi meille oiva onni! Luulevatko he voivansa toimittaa meille
puolittainkaan yhtä päteviä apulaisia?»
»Totta kyllä», soperteli Sudhir, jota Lolitan suuttumus hämmensi.
»Mutta Binoi Babu ei ole —»
»Hän ei ole brahmo, minä tiedän sen», keskeytti Lolita. »Hän on siis
_tabu_ Brahma Samadžille! Enpä totisesti käsitä mitä ylpeiltävää on
sellaisessa seurakunnassa!»
Sutšarita oli sillävälin äkkiä arvannut oppilaiden poisjäämisen
todellisen syyn. Hän oli poistunut luokkahuoneesta sanaakaan
virkkamatta ja oli lähtenyt yläkertaan valmistamaan Satišia
tulossaolevaan tutkintoon.
Sieltä Lolita hänet löysi palatessaan Sudhirin luota. Lolita kysyi:
»Oletko kuullut, mitä on tapahtunut?»
»En ole mitään kuullut, mutta olen kumminkin asian arvannut», vastasi
Sutšarita.
»Ja täytyykö meidän sietää kaikki tämä ihan rauhallisina?» kysyi Lolita.
Sutšarita tarttui Lolitan käteen ja virkkoi: »Kärsikäämme tyynesti mitä
osaksemme tulee, sillä kärsimyksessä ei ole mitään häpeällistä. Etkö
ole huomannut, kuinka tyynesti isä kärsii kaikki?»
»Mutta kuulehan, Sutši-sisko», virkkoi Lolita. »Minä olen usein
ajatellut, että ihminen, joka suostuu kärsimään esittämättä
minkäänlaista vastalausetta siten tunnustaa pahan paremmuuden. Pahaan
suhtautuu oikealla tavalla se, joka taistelee sitä vastaan.»
»Miten ajattelet siis taistella, kultaseni?» kysyi Sutšarita.
»En ole vielä ajatellut sitä asiaa», vastasi Lolita. »En edes tiedä,
mitä kykenen tekemään — mutta epäilemättä on jotakin tehtävä. Ne,
jotka voivat kavalasti ahdistaa meitä, turvattomia tyttöjä, eivät
ole pelkureita parempia, luulottelivatpa itseänsä kuinka melkoisiksi
tahansa. Mutta minä vakuutan sinulle, etten aio joutua häviölle heitä
vastaan taistellessani, — en milloinkaan! Minä en välitä mitään siitä,
millaisiin vaikeuksiin siinä taistelussa voimme joutua!» Hän polki
jalkaa puhuessaan.
Sutšarita ei vastannut mitään, silitti vain lempeästi Lolitan kättä ja
virkkoi vaiti oltuaan: »Lolita, kultaseni, kuunnellaan ensin, mitä isä
asiasta ajattelee.»
»Minä olen juuri menossa hänen luoksensa», sanoi Lolita nousten.
Lähestyessään kotinsa porttia Lolita huomasi Binoin tulevan talosta,
silmät alasluotuina. Nähdessään Lolitan hän pysähtyi hetkiseksi,
ikäänkuin olisi epäröinyt, puhuako hänelle vai ei; sitten hän valitsi
jälkimmäisen vaihtoehdon, kumarsi kevyesti ja poistui katsettaan
kohottamatta.
Lolitasta tuntui, kuin hänen sydäntänsä olisivat lävistelleet hehkuvat
nuolet, hän meni nopeasti sisään ja suoraan äitinsä huoneeseen. Siellä
istui Baroda-rouva pöydän ääressä ilmeisesti yrittäen kiinnittää
huomiota edessään lepäävään tilikirjaan.
Baroda säpsähti katsahdettuaan Lolitan kasvoihin, ja hänen silmänsä
suuntautuivat jälleen tileihin, joita hän tutki niin innokkaasti, että
tuntui siltä, kuin perheen asema olisi riippunut yksinomaan niiden
asianmukaisesta järjestyksestä.
Lolita siirsi tuolin pöydän luo ja istuutui, mutta hänen äitinsä ei
vieläkään kohottanut katsettaan. Vihdoin Lolita virkkoi: »Äiti!»
»Odotahan hetkinen, lapseni», lausui Baroda valittavin äänin, »näethän,
että minä —» Hän kumartui entistä syvempään sarakkeittansa yli.
»Minä en aio sinua kauan häiritä», sanoi Lolita. »Haluan vain tietää
erään asian. Kävikö täällä Binoi Babu?»
Baroda ei kohottanut katsettaan tileistänsä vastatessaan myöntävästi.
»Mitä sanoit hänelle?»
»Oh, se on pitkä juttu.»
»Minä tahdon vain tietää, puhuitteko te minusta vai ettekö», jatkoi
Lolita.
Baroda, joka ei nähnyt minkäänlaista pelastumisen mahdollisuutta, laski
kynän kädestään ja virkkoi: »Puhuimme, lapseni, puhuimme! Olenhan
huomannut asioiden kehittyvän liian pitkälle — niistä puhutaan Samadžin
keskuudessa ihan yleisesti, joten minun täytyi häntä varoittaa.»
Lolita sävähti tulipunaiseksi, ja veri tuntui tulvahtavan hänen
päähänsä. »Onko isä kieltänyt Binoi Babua enää talossa käymästä?» kysyi
hän.
»Luulitko sinä hänen huolivan sellaisista asioista?» kysyi vuorostaan
Baroda. »Jos hän olisi niin tehnyt, ei tällaista olisi milloinkaan
tapahtunut.»
»Ja onko Panu Babulla kaikesta huolimatta lupa yhä täällä käydä?»
jatkoi Lolita.
»Kuulehan tuota! Miksi ei Panu Babu voisi täällä käydä?» huudahti
Baroda.
»Miksi siis ei voisi käydä Binoi Babukin?»
Baroda-rouva veti jälleen tilikirjaansa lähemmäksi ja virkkoi: »Lolita,
minä en voi kanssasi kiistellä! Älä huoli minua nyt häiritä, minulla on
ylen paljon toimitettavaa.»
Lolitan ollessa poissa kotoa Baroda oli käyttänyt tilaisuutta, oli
kutsunut Binoin luoksensa ja ilmaissut hänelle hieman ajatuksiansa. Hän
oli otaksunut, ettei Lolita saisi milloinkaan asiasta tietoa, ja nyt
hän joutui kovin hämilleen havaitessaan sotajuonensa epäonnistuneen.
Hän käsitti, ettei hänen suunnittelemansa rauhallinen ratkaisu ollut
enää mahdollinen, — entistä ankarampi häiriö näytti uhkaavan. Mutta
hänen koko kiukkunsa kohdistui nyt omaan mieheen, joka hänen mielestään
menetteli kerrassaan anteeksiantamattomasti. Olipa nainen tosiaankin
pahemmassa kuin pulassa, kun piti elää ja olla sellaisen tuhman
turilaan seurassa!
Lolita poistui huoneesta, sydämessä raivoava myrsky. Alakertaan
tultuaan hän tapasi Pareš Babun kirjoittamassa kirjeitä omassa
huoneessaan. Lolita kysyi häneltä suoraa päätä: »Isä, eikö Binoi Babu
ole kyllin arvokas seurustelemaan meidän kanssamme?»
Pareš Babu oivalsi heti tilanteen. Hän oli havainnut Samadžin
keskuudessa syntyneen hänen perheeseensä kohdistuvan kuohunnan ja oli
vakavasti asiaa miettinyt. Ellei olisi ajatellut Lolitan mahdollisia
tunteita, hän ei olisi välittänyt vähääkään siitä, mitä sivulliset
sanoivat. Mutta jos Lolitan sydämessä oli versonut Binoihin kohdistuva
rakkaus, niin mikä olikaan silloin hänen velvollisuutensa heitä
kohtaan? Tuota hän kyseli itseltään kerran toisensa jälkeen.
Tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin hänen perheensä keskuudessa oli
sattunut vaikeuksia siitä saakka, kun hän oli avoimesti luopunut
oikeauskoisuudesta liittyäkseen brahmalaisuuteen. Kun siis toisaalta
kaikenlainen pelko ja epäilys pyrki häntä ahdistamaan, niin toisaalta
hänen herkistynyt omatuntonsa varoitti häntä: samoinkuin hän
alkuperäisestä uskonnostaan luopuessaan oli pitänyt silmällä yksin
Jumalaa, samoin oli hänen tämänkin tukaluuden aikana kohotettava totuus
kaikkia yhteiskunnallisia tai varovaisia harkintoja korkeammalle ja
siten vaikeuksista suoriuduttava.
Pareš Babu siis vastasi Lolitan kysymykseen näin: »Minä pidän Binoita
erittäin hyvänä miehenä. Hänen luonteensa on oivallinen, ja hän on yhtä
sivistynyt kuin älykäskin.»
»Gour Babun äiti on käynyt kaksi kertaa meidän luonamme muutamien
viimeksikuluneiden päivien aikana», virkkoi Lolita oltuaan hetkisen
vaiti. »Minä ajattelin lähteä Sutši siskon kanssa vastavierailulle.»
Pareš Babu ei voinut vastata heti, sillä hän tiesi, että sellaisena
aikana, kun heidän jokaista liikahdustansakin julkisesti arvosteltiin,
vierailu vain lisäisi yleistä häpeänhälinää. Mutta koska hän ei voinut
havaita asiassa mitään väärää, hän ei myöskään voinut sitä kieltää,
vaan virkkoi: »Hyvä, menkää te molemmat. Minäkin olisin lähtenyt
mukaan, ellei olisi ylen paljon tekemistä.»