Labonja, Lolita ja Lila eivät tahtoneet erota Sutšaritasta
hetkeksikään. Ja vaikka he suurta innostusta ilmaisten auttoivatkin
häntä uuden kodin järjestämisessä, heidän innostuksensa sittenkin vain
verhosi heidän kyyneliänsä.
Kaikkina kuluneina vuosina oli Sutšarita erilaisten tekosyiden nojalla
suorittanut jonkinlaista palvelusta Pareš Babulle, järjestänyt
kukkia hänen huoneeseensa, asetellut paikoilleen hänen kirjojansa ja
papereitansa, tuulettanut omin käsin hänen vaatteitansa ja käynyt
hänelle ilmoittamassa kylvyn joutumisesta. Kumpikaan ei ollut koskaan
pitänyt noita toimenpiteitä minään erikoisena asiana.
Mutta nyt, kun lähestyi se aika, jolloin niiden oli määrä loppua,
noiden pienten asioiden, joita toiset voivat toimitella yhtä hyvin
tai jotka voivat jäädä suorittamattakin, siten syntyvä muutos kalvoi
kummankin sydäntä.
Kun Sutšarita nyt tuli Pareš Babun huoneeseen, niin jokainen hänen
suorittamansa pienikin työ näytti kummastakin kerrassaan valtavalta.
Jokin Pareš Babun sydäntä ahdistava asia sai hänet huokaamaan, jokin
Sutšaritan sydämen kipu sai hänen silmiinsä kihoamaan kyyneliä.
Sinä päivänä, jona Sutšaritan oli määrä päivällisaterian jälkeen
muuttaa uuteen kotiinsa, Pareš Babu, lähtiessään huoneeseensa
viettämään aamuhartautensa hetkeä, näki kukkia järjestetyn
istumasijansa eteen ja huomasi Sutšaritan olevan siellä häntä
odottamassa. Labonja ja Lila olivat ajatelleet, että heidän oli
rukoiltava yhdessä sinä aamuna, mutta Lolita sai heidät luopumaan
suunnitelmasta. Hän tiesi, mitä Sutšaritalle merkitsi se, että hän
sai olla läsnä isän hartaushetken aikana, ja hän ymmärsi Sutšaritan
kaipaavan isän siunausta erikoisesti juuri tänään. Lolita ei halunnut
nähdä toisten läsnäolon häiritsevän heidän molempien yhteistä hartautta.
Kun rukousten päätyttyä Sutšaritan kyynelet hereästi virtasivat, sanoi
Pareš Babu: »Älä katso taaksepäin, lapseni. Älä epäröi, vaan käy
pelkäämättä päin sitä, mitä kohtalolla voi olla sinulle varattuna.
Käy eteenpäin ilomielin, valmiina kaikin voimin valitsemaan itsellesi
hyvän kaikesta siitä, mitä voi sattua eteesi. Antaudu täydellisesti
Jumalalle, omaksu hänet ainoaksi avuksesi, ja niin voit noudattaa
parasta polkua kaiken menetyksen ja kaiken erehdyksenkin keskeltä. Jos
sitävastoin olemuksesi on jakautunut, jos uhraat osan itseäsi Jumalalle
ja osan jollekin muulle, niin kaikki käy hankalaksi. Suojelkoon sinua
Jumala niin, ettet enää tarvitse sitä vähäistä apua, jonka me kykenemme
sinulle suomaan.»
Tullessaan rukoussuojasta he tapasivat Haranin, joka heitä odotteli,
ja Sutšarita, joka ei halunnut tänään pitää mielessään minkäänlaista
kaunaa, tervehti häntä ystävällisesti.
Haran suoristihe heti tuolissaan ja lausui juhlallisin äänin:
»Sutšarita, tämä päivä, jona olette taantunut pois kauan
tunnustamastanne totuudesta, on meille todellinen murheen päivä.»
Sutšarita ei vastannut mitään, mutta tuo epäsointu häiritsi sitä tyyntä
rauhaa, joka oli täyttänyt hänen mielensä.
»Ainoastaan ihmisen omatunto voi sanoa, onko hän edistymässä vai
taantumassa», huomautti Pareš Babu. »Usein näemme turhaa vaivaa
arvostellessamme asioita ulkokohtaisesti.»
»Tarkoitatteko, ettette ollenkaan pelkää tulevaisuutta», kysyi Haran,
»— ja ettei teillä ole mitään syytä katua menneisyyttä?»
»Kuulkaahan, Panu Babu», vastasi Pareš Babu, »minä en suo milloinkaan
mielessäni sijaa kuvitellulle pelolle, ja jos on tapahtunut jotakin
sellaista, mikä aiheuttaa katumusta, tulen sen tietämään, kun katumus
tulee».
»Onko sekin vain kuvittelua, että tyttärenne Lolita matkusti laivalla
Binoi Babun seurassa?» jatkoi Haran.
Sutšarita punastui, ja Pareš Babu vastasi: »Te näytätte olevan
jonkinlaisen kiihtymyksen vallassa, Panu Babu, ja minä en menettelisi
oikein, jos kehoittaisin teitä keskustelemaan asioista sellaisessa
mielentilassa.»
Haran pudisti päätänsä. »Minä en milloinkaan keskustele asioista
kiihtyneesti. Minä tiedän aina vastata lausumistani, joten teidän ei
tarvitse olla senvuoksi huolissanne. Sanani eivät olleet lausutut
henkilökohtaisesti. Minä puhuin Brahma Samadžin nimessä, koska olisin
menetellyt väärin vaietessani. Ellette olisi ollut sokea, olisi jo se
ainoa tosiasia, että Lolita matkusti yksin Binoi Babun seurassa, teille
osoittanut, kuinka perhekuntanne alkaa ajautua irralleen entisestä
turvallisesta ankkuripaikastansa. Se ei ainoastaan tuota teille
itsellenne katumuksen aihetta, vaan saa vielä koko Samadžin huonoon
huutoon.»
»Jos haluatte moittia, niin tuollainen ulkokohtainen näkökanta on
riittävä; mutta jos tahdotte arvostella, niin teidän on paremmin asiaan
syvennyttävä. Jokin sattunut tapahtuma ei sinänsä todista henkilön
syyllisyyttä.»
»Mutta eihän se, mitä tapahtuu, tapahdu itsestään», virkkoi Haran.
»Jotakin on mennyt kieroon niissä henkilöissä, jotka voivat siten
menetellä. Te olette tuoneet perheen piiriin sivullisia, jotka
yrittävät sitä harhauttaa perinnäisiltä laduiltansa. Ettekö itse näe,
kuinka kauas he jo ovat teidät harhaan johdattaneet?»
»Minä pelkään, Panu Babu, ettemme voi toisiamme ymmärtää näissä
asioissa.» Pareš Babun äänessä oli harmistunut vivahdus.
»Te voitte kieltäytyä ymmärtämästä, mutta minä vaadin Sutšaritaa
todistajaksi. Sanokoon hän, onko Lolitan ja Binoin suhde pelkkä
ulkokohtainen asia. Eikö se ole tunkeutunut syvälle heidän elämäänsä? —
Ei, Sutšarita, teidän ei pidä poistua; teidän tulee sitä ennen vastata
minulle. Asia on vakava.»
»Olkoonpa kuinka vakava tahansa, se ei kuulu teille!» vastasi Sutšarita
jäykästi.
»Jos olisi ollut niin laita», sanoi Haran, »niin minä en olisi huolinut
asiaa ajatella, vielä vähemmän olisin välttämättä tahtonut siitä puhua.
Te voitte olla Samadžista välittämättä, mutta niin kauan kuin olette
jäseniä, Samadž välttämättä teitä arvostelee.»
Yht’äkkiä syöksyi jostakin esiin Lolita, kuin vihuri, ja sanoi: »Jos
Brahma Samadž on asettanut _teidät_ tuomariksi, on parasta, että
eroamme siitä kaikki kerrassaan!»
»Minua ilahduttaa, että olette läsnä, Lolita», virkkoi Haran nousten
seisomaan. »On oikeus ja kohtuus, että teihin kohdistuvaa syytöstä
käsitellään teidän läsnäollessanne.»
Nyt Sutšarita tosiaankin suuttui. Hänen silmänsä iskivät tulta hänen
huudahtaessaan: »Tuomitkaa omassa talossanne, jos niin haluatte, Haran
Babu. Me emme myönnä teille sitä oikeutta, jonka julkeasti anastatte:
solvata ihmisiä heidän omassa kodissaan. — Tule, Lolita. Lähdetään
pois.»
Mutta Lolita ei hievahtanutkaan. »Ei sisko», sanoi hän. »Minä en huoli
juosta pakoon. Olen valmis kuulemaan kaikki, mitä Panu Babulla on
sanottavaa. No, hyvä herra, mitä aioittekaan sanoa?»
Haran ei tietänyt, miten puhetta jatkaa, mutta Pareš Babu ennätti
sanomaan: »Lolita, rakkaani, Sutšarita lähtee tänään pois luotamme. Me
emme saa riidellä tänä aamuna. — Panu Babu, olivatpa vikamme millaiset
tahansa, tänä hetkenä teidän tulee suoda meille anteeksi.»
Haran painui juhlallisen äänettömäksi, mutta mitä selvemmin Sutšarita
osoitti, ettei tahtonut olla missään tekemisissä hänen kanssaan, sitä
itsepintaisemmin pyrki Haran valtaamaan häntä omaksensa. Hän ei ollut
vieläkään luopunut toiveistansa, ja senvuoksi sai Sutšarita ja hänen
oikeaoppisen tätinsä suunniteltu lähtö hänet ihan epätoivoon, koska hän
tiesi, ettei voinut enää käydä hänen luonansa.
Senvuoksi hän olikin tänään teroittanut kaikkein kuolettavimmat aseensa
aikoen väkisinkin johtaa asian ratkaisuun juuri tänä aamuna. Hän oli
uskonut nuoltensa hyvin osuvan, mutta ei ollut tullut ajatelleeksi,
että Sutšarita ja Lolita asettuivat vastarintaan vetäen viinestänsä
esiin yhtä teräviä nuolia.
Mutta tämäkään todellisten tapahtumien aiheuttama pettymys ei ollut
hänen mieltänsä masentanut. Totuuden — toisin sanoen Haranin —
täytyi voittaa; sehän oli hänen vaalilauseensa! Hänen oli tietenkin
taisteltava sen hyväksi, ja hän vyötti jälleen kupeensa uusien
taistelujen varalle.
Sutšarita oli sillävälin lähtenyt tätinsä luo ja sanoi hänelle: »Sinun
ei pidä pahastua, täti, vaikka aterioinkin tänään heidän kaikkien
seurassa.»
Siihen Harimohini ei virkkanut mitään. Hän oli otaksunut Sutšaritan
kääntyvän täydellisesti oikeaoppiseksi ja oli sitäpaitsi toivonut, että
he vihdoinkin voisivat noudattaa omaa mieltänsä nyt, kun Sutšarita
oli omaisuutensa nojalla riippumaton. Tämä Sutšaritan äkillinen
peräytyminen ei ollut hänelle ollenkaan mieluinen, ja niin hän oli
vaiti. Sutšarita arvasi, mitä hänen mielessään liikkui, ja sanoi: »Minä
vakuutan sinulle, täti, että se on jumalasi mieleen. Hän, joka on
minun sydämeni valtias, on kehoittanut minua aterioimaan tänään heidän
kaikkien keralla. Ellen tottele hänen käskyänsä, hän vihastuu, ja minä
pelkään hänen vihaansa enemmän kuin teidän vihaanne.»
Harimohini ei kyennyt tuota ollenkaan ymmärtämään. Niin kauan kuin
oli täytynyt alistua Baroda-rouvan solvauksiin, Sutšarita oli yhtynyt
Harimohinin oikeauskoisuuteen ja ottanut osansa häntä kohdanneista
nöyryytyksistä. Mutta mistä johtuikaan, ettei Sutšarita riemusta
hypähdellyt nyt, kun heidän vapautumisensa päivä oli koittanut?
Selvää oli, ettei Harimohini kyennyt mittaamaan sisarentyttärensä
mielen syvyyksiä — ne olivat kenties kerrassaan hänen käsityspiirinsä
ulkopuolella.
Vaikka hän ei Sutšaritaa suoraan kieltänyt, hän oli kuitenkin
harmistunut. »Mistä onkaan tyttö saanut tuon loukkaavan taipumuksen
epäpuhtaaseen ravintoon?» jupisi hän itsekseen. »Onhan hänkin syntynyt
bramaanin talossa!»
Hetkisen vaiti oltuaan hän sitten lausui ääneen: »Kuulehan, mitä sanon,
kultaseni. Aterioi heidän kanssaan jos haluat, mutta älä sentään juo
sen vedenkantajan tuomaa vettä!»
»Miksi en joisi, täti!» huudahti Sutšarita. »Onhan hän sama Ramdin,
joka lypsää lehmäänsä sinua varten ja tuo sinulle maitoa joka aamu?»
Harimohini levitti hämmästyneenä silmiänsä ja sanoi: »Sinä saat minut
ihan ihmeisiini, rakkaani! Vertaat toisiinsa vettä ja maitoa, —
ikäänkuin samat säännöt koskisivat kumpaakin!»
»Olkoon niin, täti», virkkoi Sutšarita nauraen. »Minä en nauti tänään
Ramdinin tuomaa vettä. Mutta minä varoitan sinua: älä kiellä Satišia,
ellet tahdo nähdä hänen tekevän ihan vastoin kieltoasi.»
»Satišin laita on ihan toisin», huomautti Harimohini. — Olihan
väkevämmän sukupuolen etuoikeutena rikkoa kaikki säännöt ja väistää
kaikkea oikeaoppisuudenkin harjoittamaa kurinpitoa.