Seuraavana aamuna, kun Harimohini jäähyväisiä sanoessaan kumarsi syvään
Pareš Babulle, kuten vanhemmilleen ainakin, viimeksimainittu veti
nopeasti jalkansa pois. »Älkää tehkö sitä minulle!» huudahti hän kovin
hämillään.
Harimohini virkkoi kyynelsilmin: »Minä en suoriudu milloinkaan,
en tässä enkä missään toisessa elämässä, velastani teille. Te
olette tehnyt elämän mahdolliseksi minunlaisellenikin onnettomalle
olennolle, — kukaan muu ei olisi kyennyt sitä tekemään, — ei siinäkään
tapauksessa, että olisi tahtonut. Mutta Jumala on teille armollinen, ja
siitä syystä te kykenette pelastamaan minutkin.»
Pareš Babu painui ihan alakuloiseksi. »Minä en ole tehnyt mitään
tavallisuudesta poikkeavaa», mutisi hän. »Kaikki tämä on Sutšaritan —»
Mutta Harimohini ei sallinut hänen lopettaa lausumaansa. »Tiedän,
tiedän», sanoi hän, »mutta Radharani itse on teidän, — mitä ikänä
hän tekeekin, se on kaikki teidän tekoanne. Kun hänen äitinsä kuoli
ja hän sitten menetti isänsäkin, niin luulin, että hän oli tuomittu
onnettomaksi — kuinkapa olisinkaan voinut tietää, että Jumala tulisi
siunaamaan häntä hänen onnettomuudessaan? Kun vihdoin kaikkien
vaellusteni jälkeen saavuin tänne ja tulin tuntemaan teidät, niin
ymmärsin, että Jumala saattoi armahtaa minuakin.»
Samassa tuli Binoi ilmoittamaan: »Täti, äiti on saapunut sinua
noutamaan.»
»Missä hän on?» huudahti Sutšarita hätäisesti.
»Alhaalla sinun äitisi luona», vastasi Binoi, ja Sutšarita riensi
alakertaan.
Pareš Babu sanoi Harimohinille: »Sallikaa minun lähteä edellä
järjestämään kotianne kuntoon.»
Hänen mentyänsä Binoi virkkoi ihmeissään: »Täti, minä en ole
milloinkaan kuullut, että sinulla on talo!»
»En ole kuullut siitä minäkään, poikani», vastasi Harimohini. »Sen
tiesi yksin Pareš Babu. Se näyttää kuuluvan Radharanille.»
Kuultuaan koko asian Binoi virkkoi: »Minä luulin Binoin vihdoinkin
olevan hyödyksi jollekin, mutta huomaan, että se ilo on minulta
riistetty. Tähän saakka en ole voinut tehdä mitään, en äidillekään, —
hän sitävastoin tekee aina jotakin minun hyväkseni. Näyttää siis siltä,
etten kykene tekemään mitään tädinkään hyväksi, vaan täytyy tyytyä
hänen hyvyyteensä. Minä huomaan, että kohtalonani on vastaanottaminen
eikä antaminen!»
Vähän ajan kuluttua saapui Anandamoji Lolitan ja Sutšaritan
saattelemana. Harimohini astui häntä tervehtimään sanoen: »Kun Jumala
osoittaa suosiotansa, hän ei kitsastele. _Didi_, tänään minä olen
saanut sinutkin omakseni.» Hän tarttui Anandamojin käteen ja kehoitti
häntä istuutumaan viereensä.
»_Didi_», jatkoi Harimohini, »Binoi ei osaa puhua mistään muusta kuin
sinusta!»
»Se on ollut hänen tapansa lapsuudesta saakka», vastasi Anandamoji
hymyillen. »Kun jokin asia herättää hänessä mielenkiintoa, hän ei voi
siitä mitenkään luopua. Voitte uskoa, että pian tulee hänen tätinsä
vuoro.»
»Epäilemättä!» huudahti Binoi. »Mutta onpa siis ennakolta varoitettu!
Minä olen saanut tädin vasta myöhäisellä iällä, vieläpä itse hänet
hankkien! Koska hän on petoksella minulta riistetty pitkät ajat, niin
minun täytyy nyt saada vahinko korvatuksi!»
Anandamoji katsahti Lolitaan ja virkkoi merkitsevästi hymyillen:
»Binoimme se osaa hankkia itselleen, mitä tarvitsee, ja pitää hyvää
huolta hankkimastansa! Tiedänhän minä, millaisessa arvossa hän pitää
teitä kaikkia, kuin hyvää onnea, josta ei ole voinut untakaan nähdä! En
osaa sanoin kertoa, kuinka onnellinen olen siitä, että hän on tullut
teidät tuntemaan — hänestä on tullut siten uusi mies, ja hän tietää
sen!»
Lolita yritti siihen jotakin vastata, mutta sanat eivät totelleet, ja
hän hämmentyi siinä määrin, että Sutšaritan täytyi tulla hänen avukseen
huomauttaen: »Binoi keksii hyvää jokaisesta, ja niin hän ansaitsee
itselleen oikeuden iloita ystäviensä parhaista ominaisuuksista;
enimmälti se johtuu hänen omasta ansiostansa.»
»Äiti», virkkoi Binoi, »sinun Binoisi ei ole toisille ihmisille niin
mielenkiintoinen, että sinun kannattaisi hänestä puhua kerran toisensa
jälkeen! Olen usein mielinyt tehdä tämän asian sinulle selväksi,
mutta itserakkauteni on ollut esteenä. Lopulta käy sittenkin niin,
etten kykene enää pidättämään tätä tuhoisaa ilmiantoa. No niin, äiti,
vaihdetaanpa puheenaihetta.»
Samassa tuli sisään Satiš, viimeinen hankintansa, koiranpentu, sylissä.
Nähdessään, mitä poika kanniskeli, Harimohini säikähti ja kehoitti:
»Kuulehan, Satiš, poikaseni, päästä koira menemään, ole hyvä. Tee se,
rakkaani.»
»Se ei tee sinulle mitään pahaa, täti», puolusteli Satiš. »Se ei mene
huoneeseesikaan. Se on aivan hiljaa, kunhan sitä hieman hyväilet.»
Harimohini vetäytyi yhä kauemmaksi eläimestä, jota oli mahdoton
koskettaa, ja pyysi yhä: »Ei, rakkaani, vie se pois, taivaan tähden!»
Anandamoji veti Satišin luokseen pentuineen päivineen ja kysyi:
»Tässäkö siis on Satiš, Binoin ystävä?»
Satiš ei pitänyt ollenkaan mahdottomana, että häntä nimitettiin Binoin
ystäväksi, joten hän myönsi ollenkaan epäröimättä. Sitten hän seisoi
katsoa tuijotellen Anandamojia, joka hänelle selitti olevansa Binoin
äiti.
Sutšarita varoitti veljeänsä sanoen: »Kumarra äidille, sinä
pakinoitsija.» Satiš yritti häpeissään tehdä niinkuin käskettiin.
Sitten ilmaantui näyttämölle Baroda-rouva, joka ei välittänyt vähääkään
Harimohinista, vaan tiedusteli Anandamojilta, voiko tarjota jotakin
virvoketta.
»Minä en arkaile ollenkaan, mitä nauttimaani ravintoon tulee», vastasi
Anandamoji, »mutta en halua mitään nyt, kiitoksia. Kunhan Gora
palaa, käytämme hyväksemme vieraanvaraisuuttanne, jos saamme niin
tehdä.» Anandamoji ei halunnut missään tapauksessa menetellä Goran
poissaollessa vastoin hänen toivomuksiansa.
Baroda suuntasi sitten katseensa Binoihin ja virkkoi: »Kas, Binoi Babu,
oletteko tekin täällä, en ollenkaan huomannut tuloanne!»
»Minä aioin vasta sanoa teille, että olen täällä, olen aivan varmaan!»
vastasi Binoi.
»Niin, te pujahditte eilen pakoon, vaikka olitte kutsuttuna
vieraanamme! Mitä sanotte siitä, jos kehoitan tulemaan aamiaiselle
käskemättä?»
»Se tekee asian sitäkin houkuttelevammaksi», vastasi Binoi. »Juomaraha
on aina rattoisampi kuin vakinainen palkka.»
Harimohinia tämä keskustelu hämmästytti. Binoi ilmeisesti oli
useastikin talossa aterialla, ja Anandamoji ei hänkään näyttänyt
olevan huolissaan kastinsa vuoksi. Kaikki tämä ei suinkaan tuntunut
Harimohinista mieluisalta.
Barodan lähdettyä huoneesta hän uskalsi epäröiden kysyä: »_Didi_, eikö
miehesi —?»
»Minun mieheni on jyrkkä hindulainen», vastasi Anandamoji.
Harimohini oli kerrassaan ymmällä ja ilmaisi mielentilansa niin
selvästi, että Anandamojin täytyi selittää: »Sisareni, niin kauan kuin
ihmisten yhteiskunta näytti minusta maailman tärkeimmältä asialta, minä
kunnioitin sen sääntöjä, mutta kerran Jumala ilmoitti itsensä minulle
sellaisella tavalla, ettei Hän salli minun enää ottavan huomioon
yhteiskuntaa. Sen jälkeen kuin Hän itse otti pois kastini, olen
lakannut pelkäämästä, mitä toiset voivat minusta ajatella.»
»Entä miehesi?» kysyi Harimohini, joka ei ollut selityksestä ollenkaan
viisastunut.
»Mieheni ei siitä pidä», vastasi Anandamoji.
»Entä lapsesi?»
»Heitäkään asia ei miellytä. Mutta onko elämäni annettu minulle
vain siinä tarkoituksessa, että miellyttäisin miestäni ja lapsiani?
Sisareni, tämä asia kuuluu niihin, joita ei käy toisille selittäminen.
Sen ymmärtää vain Hän, joka tietää kaikki!» Anandamoji liitti kätensä
yhteen hiljaiseen rukoukseen.
Harimohini ajatteli, että joku kristitty rouva kenties oli viekoitellut
häntä kristinuskoon taipuvaksi, ja tunsi sydämessään häntä kovin
säikkyvänsä.