Pareš Babu istui yksin pienessä huoneessaan ja luki ennen makuulle
menoa lampun valossa jotakin Emersonin teosta. Sutšaritan tullessa ja
hiljaa siirtäessä tuolia hänen lähelleen hän laski kirjan kädestään ja
katsoi häntä silmiin.
Sutšarita ei voinut mainita asiaa, jonka vuoksi oli tullut. Hänestä
tuntui kerrassaan mahdottomalta ottaa puheeksi mitään maallista
seikkaa. Hän sanoi vain: »Lue minulle jotakin, isä.»
Pareš Babu luki ja selitti hänelle aina kello kymmeneen saakka.
Lukemisen päätyttyä Sutšaritan ei taaskaan tehnyt mieli kajota
mihinkään ikävään asiaan, joten hän oli aikeissa vetäytyä omaan
huoneeseensa, kun Pareš Babu kutsui hänet takaisin ja virkkoi: »Sinähän
tulit juttelemaan tädistäsi, eikö totta?»
Sutšarita oli kovin ihmeissään huomatessaan hänen keksineen, mitä hänen
mielessään liikkui, ja vastasi: »Niin tulin, isä, mutta älä huoli siitä
tänä iltana. Voimmehan puhua asiasta huomenna.»
Mutta Pareš Babu kehoitti häntä istuutumaan ja sanoi: »Olen hyvin
huomannut, että tätisi olo käy täällä hankalaksi. Minä en aikaisemmin
tajunnut, kuinka ankarassa ristiriidassa välttämättä olivat hänen
uskomuksensa ja tottumuksensa ja toisaalta äitisi tottumukset ja
mielipiteet. Nyt, kun näen, kuinka asia surettaa äitiäsi, uskon
varmaan, ettei tätisikään voi tuntea oloansa helpoksi.»
»Täti on jo varustautunut lähtemään», virkkoi Sutšarita.
»Minä arvasin hänen tahtovan niin menetellä», sanoi Pareš Babu, »mutta
toisaalta tiedän, ettet sinä hänen ainoana sukulaisenaan voi sallia
hänen siten lähtevän kodittoman teille. Olen siis miettinyt asiaa jo
joitakin aikoja.»
Sutšarita ei ollut arvannut Pareš Babun havainneen, millaiseen ikävään
asemaan hänen tätinsä oli joutunut, ja ryhtyneen ajattelemaan, miten se
oli autettavissa. Sutšarita oli ollut kaiken aikaa erittäin varovainen,
koska oli pelännyt asian ilmitullessaan aiheuttavan Pareš Babulle
tuskaa, ja kun hän nyt kuuli hänen puhuvan siten, hänen silmiinsä
nousivat ilon ja kiitollisuuden kyynelet.
»Minä olen ajatellut, mistä hänelle löytyisi sopiva asunto», jatkoi
Pareš Babu.
»Mutta minä pelkään, että hän — hän —», sopersi Sutšarita.
»Tarkoitat, ettei hän kykene maksamaan vuokraa! Mutta miksi hän
maksaisikaan? Ethän sinä häneltä vuokraa vaadi, ethän?»
Sutšarita silmäili häntä sanatonna ihmeissään, ja Pareš Babu selitti:
»Etkö tiedä, että sinulla on Kalkuttassa kaksi taloa? Toinen kuuluu
sinulle, toinen Satišille. Isäsi jätti kuollessaan rahoja haltuuni,
ja kun ne olivat riittävästi kasvaneet, minä sijoitin ne ostamalla
kaksi taloa. Olen saanut niistä kaikkina näinä vuosina vuokratuloja,
jotka olen nekin säilyttänyt. Sinun talosi vuokraaja on muuttanut pois
joitakin aikoja sitten, joten tätisi voi hyvinkin asettua vapaaksi
jääneisiin huoneisiin.»
»Mutta voisiko hän elää siellä ihan yksinään?» kysyi Sutšarita.
»Eihän hän ole yksinään niin kauan kuin sinä, hänen oma sukulaisensa,
olet olemassa», virkkoi Pareš Babu.
»Juuri siitä aioin tulla tänä iltana kanssasi keskustelemaan!» huudahti
Sutšarita. »Täti on jo päättänyt lähteä tästä talosta, ja minä
ajattelin, että olisi kovin vaikea sallia hänen poistua yksin. Aioin
kysyä neuvoa sinulta ja teen aivan niinkuin kehoitat.»
»Tiedäthän sen poikkikadun, joka kulkee talomme vieritse?» virkkoi
Pareš Babu. »Sinun talosi on kolmas järjestyksessä. Voit sen nähdä
kattotasanteeltamme. Jos asut siellä, et suinkaan tunne oloasi orvoksi,
sillä voimme nähdä sinut yhtä usein kuin samassa talossa asuessasi.»
Sutšarita tunsi sanomattoman painon vierähtävän mielestään, sillä
se ajatus, että oli lähdettävä pois Pareš Babun luota, oli hänestä
sietämätön, vaikka oli alkanut selvästi tuntea, että velvollisuus
pakottaisi hänet piankin niin tekemään.
Sydän niin tulvillaan, ettei ollut sijaa sanoille, Sutšarita istui
Pareš Babun vieressä, joka hänkin oli vaipunut mietteisiinsä. Sutšarita
oli hänen oppilaansa, hänen tyttärensä, hänen ystävänsä. Hän oli
muuttunut Pareš Babun oman elämän osaksi. Ilman häntä tuntui Jumalan
palveleminenkin puutteelliselta. Niinä päivinä, joina Sutšarita
oli hartaushetkien aikana hänen seurassaan, hänestä tuntui, kuin
koko hartaus olisi muuttunut hedelmällisemmäksi, ja kun hänen hellä
kiintymyksensä pyrki kohottamaan tytön ajatuksia Jumalan puoleen, hänen
oma elämänsäkin tuntui ylenevän.
Kukaan muu ei ollut milloinkaan tullut hänen luoksensa niin hartain ja
vilpittömän nöyrin mielin kuin Sutšarita. Niinkuin kukka kääntyy kohti
taivasta, niin Sutšaritan koko olemus kääntyi kohti häntä ja puhkesi
kukkaan. Sellainen harras kiintymys herättää välttämättä vastaavaa
tunnetta ja saa täyden sydämen karistelemaan lahjojansa niinkuin
sadepilvi.
Mikäpä voikaan olla ihanampaa kuin voida siten joka päivä antaa
parastansa ja tosintansa toiselle, jonka sielu oli avoin ottamaan
vastaan? Sutšarita oli suonut sellaisen tilaisuuden Pareš Babulle, ja
siitä syystä heidän suhteensa oli harvinaisen harras.
Nyt oli tullut heidän ulkonaisen eroamisensa aika. Puu-vanhus oli
kypsyttänyt hedelmän omalla elämänmehullansa, ja nyt sen tuli sallia
hedelmän vapaasti pudota. Pareš Babu tarjosi sydämensä salaisen tuskan
uhriksi sydämessään asuvalle valtiaalle.
Joitakin aikoja sitten hän oli havainnut, että Sutšarita oli saanut
kutsun alkaa elää omaa elämäänsä. Hän tiesi Sutšaritan hyvin
varustautuneen vaellusmatkallensa, ja niine varusteineen tytön oli nyt
lähdettävä kulkemaan elämän valtatietä voittaakseen itselleen uutta
kokemusta sen iloista ja suruista, kestettävistä kärsimyksistä ja
suoritettavista ponnistuksista.
Lähde, lapsukaiseni, sanoi hän sydämessään. Minun opastukseni tai
valvova huolenpitonikaan ei voi jäädä alinomaiseksi sinun vaiheillesi.
Jumala vapauttaa sinut minusta ja kuljettaa sinut kaikenlaisten
kohtaloiden läpi päin lopullista tarkoitustasi, — löytäköön elämäsi
täyttymyksensä Hänestä. Niin hän tarjosi Jumalalle kuin pyhänä
uhrilahjana Sutšaritan, jota oli lapsuudesta saakka vaalinut runsaalla
rakkaudellansa.
Pareš Babu ei ollut sallinut mielessään heräävän minkäänlaisia
Baroda-rouvaan kohdistuvia harmistumisen tunteita eikä ollut mitenkään
närkästyksissään perheensä piirissä sattuneiden ristiriitojen vuoksi.
Hän tiesi varsin hyvin, että väkevien ourujen alkaessa äkkiä virrata
vanhoihin kapeihin uomiin syntyy ankara tulva ja että ainoa keinoa on
sallia veden vapaasti virrata yli aavojen vainioiden. Hän huomasi,
kuinka hänen perheensä elämän perinnäiset ja totunnaiset raiteet olivat
häiriytyneet Sutšaritan vaiheille kerääntyneiden odottamattomien
tapausten vuoksi, ja hän tiesi, että rauha oli saavutettavissa
ainoastaan vapauttamalla hänet kaikista esteistä ja sallimalla hänen
löytää oma oikea suhteensa ulkoiseen maailmaan. Ja niin hän oli
rauhallisesti valmistautunut antamaan hänelle sellaisen vapauden
viettää omaa elämäänsä sopusoinnussa.
He istuivat molemmat äänettöminä, kunnes kello löi yksitoista. Silloin
Pareš Babu nousi, tarttui Sutšaritan käteen ja vei hänet kerallaan
parvekkeelle. Tähdet hohtelivat nyt pilvettömällä taivaalla, ja Pareš
Babu rukoili, Sutšaritan seisoessa hänen vieressään: »Vapahda meidät
kaikesta, mikä ei ole oikeata, ja anna totuuden puhtaan valon säteillä
meidän elämäämme.»