Sutšarita oli peloissaan ajatellessaan sitä taistelua johon hän nyt
näytti joutuneen, sekä omassa mielessään että ulkonaisessa katsannossa.
Goraan kohdistuva tunne oli kaiken aikaa hänen tietämättään kasvanut,
ja kun se Goran vangitsemisen jälkeen oli käynyt aivan selväksi —
kerrassaan vastustamattomaksi — niin hän ei voinut käsittää, mihin asia
lopulta johtaisi. Hän ei voinut uskoa asiaa kenellekään ja säikkyi
itsekin sen ajattelemista.
Hän ei saanut tilaisuutta olla yksin, voidakseen sovitellen ratkaista
ristiriitaa, sillä Haranin onnistui usuttaa kaikki Brahma Samadžin
vihaiset jäsenet hänen vaiheillensa. Näkyipä sellaisiakin oireita, että
hän aikoi soittaa hätäkelloa sanomalehdissä.
Tämän lisäksi ja tätä vielä tärkeämpikin oli Sutšaritan tädin
aiheuttama pulma, joka oli kehittynyt siihen vaiheeseen, että
onnettomuutta ei käynyt välttäminen, ellei aivan pian keksitty
ratkaisua. Sutšarita käsitti, että hänen elämänsä oli ehtinyt
ratkaisevaan käänteeseen ja että olivat olleet ja menneet ne päivät,
joina hän oli noudatellut totunnaista latuansa ja ajatellut vanhaan
totuttuun tapaansa.
Hänen ainoana tukenansa näissä vaikeuksissa oli Pareš Babu. Hän ei
tosin kysynyt neuvoa kasvatusisältään, sillä hänen ajatuksissaan
oli paljon sellaista, mitä hän arasteli, vieläpä sellaistakin, mitä
hän häpesi ilmaista. Mutta Pareš Babun elämä ja läheisyys tuntui
hiljaa vetävän hänet isän kasvattavan huolenpidon ja äidin rakastavan
antaumuksen kehään.
Näinä syksyn iltoina Pareš Babu ei lähtenyt hartaushetkinänsä
puutarhaan, vaan istui rukoukseen vaipuneena eräässä pienessä huoneessa
talon läntisessä osassa. Avoimesta ovesta lankesivat painuvan päivän
säteet hänen valkoiseen partaansa ja tyyniin kasvoihinsa, ja sellaisina
hetkinä Sutšarita astui hiljaa huoneeseen ja istuutui hänen viereensä.
Hänestä tuntui kuin hänen oma rauhaton ja kärsivä sydämensä olisi
löytänyt levon Pareš Babun hartaan mielen hiljaisissa syvyyksissä.
Avatessaan silmänsä Pareš Babu tavallisesti havaitsi tämän tyttärensä
istuvan vieressään — hiljaisena, vaiteliaana oppilaana — ja se
sanomaton sulo, joka tuntui väikkyvän neidon vaiheilla, sai sanattoman
siunauksen virtaamaan häntä kohti hartauteensa vaipuneen sydämen
syvyyksistä.
Koska Pareš Babun elämä alinomaa etsi yhtymistä Korkeimpaan, hänen
mielensä kääntyi alinomaa kohti sitä, mikä oli parasta ja oikeinta;
maalliset näkökannat eivät olleet milloinkaan päässeet hänessä
vallitseviksi. Se vapaus, jonka hän oli itselleen siten hankkinut,
esti häntä ehdottomasti toisiin kohdistuvista pakotustoimenpiteistä
uskoa tai käyttäytymistä koskevissa asioissa. Hän luotti luonnostaan
hyvyyteen siinä määrin ja suhtautui niin kärsivällisesti maailman
oloihin, että joutui usein lahkolaisintoilijoiden moitteiden esineeksi.
Mutta vaikka sellainen moite saattoikin häntä haavoittaa, se ei
milloinkaan häirinnyt hänen tyyneyttänsä. Hän toisteli usein mielessään
tätä ajatusta: »Minä en ota mitään toisten käsistä, vaan tahdon ottaa
kaikki Häneltä.»
Tuota Pareš Babun syvää rauhallisuutta kokeakseen Sutšarita nyt
pysytteli hänen läheisyydessään erilaisten tekosyiden nojalla. Kun
sydämessä ja ulkopuolella raivoavat ristiriidat pyrkivät äärimmilleen
kiduttamaan tätä kokematonta tyttöä, hän tunsi sydämensä täyttyvän
ilolla ainoastaan siinä tapauksessa, että sai hetkiseksi laskea päänsä
isän jalkojen varaan.
Hän oli toivonut, että kunhan olisi lujuutta kärsivällisesti odottaa,
niin vastustavat voimat ehtyisivät ja tunnustaisivat häviönsä.
Mutta niin ei ollut sallittu käyvän, ja Sutšaritan oli ollut pakko
uskaltautua vieraille urille.
Huomattuaan, ettei Sutšaritaa voinut saada nuhteiden avulla muuttamaan
mieltänsä ja ettei ollut toivoakaan Pareš Babun avunannosta,
Baroda-rouva suuntasi koko raivonsa kaksin verroin kiihkeämpänä
Harimohiniin. Pelkkä ajatuskin, että tuo nainen oli hänen talossaan,
sai Barodan ihan suunniltaan.
Sinä päivänä, jona Baroda vietti isänsä vuotuista muistojuhlaa, hän oli
kutsunut Binoinkin olemaan läsnä. Perheenjäsenten ja ystävien oli määrä
kokoontua jumalanpalvelukseen illalla, ja Baroda oli koristelemassa
huonetta juhlamenoja varten Sutšaritan ja omien tyttäriensä avustamana.
Niissä puuhissa ollen Baroda sattumalta huomasi Binoin lähtevän
yläkertaan Harimohinia tervehtimään. Mielen ärtyneenä ollessa tuntuu
vähäpätöisinkin seikka erinomaisen tärkeältä, ja tuo huomio oli
Barodalle siinä määrin sietämätön, ettei hän voinut jatkaa työtänsä,
vaan lähti Binoin jäljessä Harimohinin huoneeseen. Binoi istui siellä
jo matolla tutunomaisesti jutellen Harimohinin kanssa.
»Kuulkaahan», huudahti Baroda, »minun puolestani saatte viipyä tässä
talossa kuinka kauan haluatte, ja me pidämme mielellämme teistä huolta,
mutta sen sanon teille kerta kaikkiaan, ettemme voi sietää täällä
teidän epäjumalaanne.»
Harimohini oli elänyt ikänsä kaiken maaseudulla, ja brahmot
olivat hänen mielestään pelkkä kristitty lahkokunta. Ainoa heidän
aiheuttamansa kysymys oli ollut se, missä määrin heidän kanssaan sopi
seurustella. Vasta viime aikoina oli hänen ajatuksiinsa johtunut, että
he puolestaan kenties eivät välittäneet hänen seurastansa, ja niin
hänen oli täytynyt ajatella, mitä näissä oloissa oli tehtävä.
Baroda-rouvan selvä puhe osoitti, ettei sopinut enää kovin kauan
ajatella, vaan että nopea ratkaisu oli käynyt välttämättömäksi. Aluksi
Harimohini ajatteli siirtyä asumaan jonnekin muualle Kalkuttaan, jotta
voisi toisinaan nähdä Sutšaritansa ja Satišinsa, mutta toisaalta
hänen täytyi havaita, että niukat varat tuskin sallisivat hänen siten
menetellä.
Barodan tultua ja mentyä vihurin tavoin Binoi istui hetkisen pää
kumarassa.
Sitten Harimohini keskeytti vaitiolon sanoen: »Minä aion lähteä
pyhiinvaellusretkelle. Voiko joku teistä lähteä mukaani, poikaseni?»
»Minä lähtisin erittäin mielelläni kerallanne», vastasi Binoi. »Mutta
kun joka tapauksessa kuluu muutamia päiviä, ennenkuin olemme valmiit
lähtemään, ettekö tule siksi aikaa minun äitini luo?»
»Sinä, lapseni, et arvaa, millainen taakka minä olen», virkkoi
Harimohini. »Jumala on laskenut hartioilleni niin raskaan kantamuksen,
ettei kukaan voi minua sietää. Olisihan minun pitänyt ymmärtää
nähdessäni, että läsnäoloni taakka kävi sietämättömäksi oman
miehenikin talossa! Mutta sellainen ymmärtäminen tulee minulle ylen
vaivalloisesti. Minä olen vaeltanut kaiken aikaa yrittäen täyttää
sydämeni tyhjyyttä, ja missä lienenkin ollut, aina olen kuljettanut
onnettomuuksiani kerallani. Emme huoli puhua siitä enempää, poikani,
jätä minut oman onneni nojaan. Miksi tunkeutuisinkaan jonkun toisen
ihmisen taloon? Minun on aika vihdoin etsiä suojaa Hänen jalkojen
edestä, joka kantaa koko maailman taakkaa. Minä en voi enää taistella.»
Niin puhuessaan Harimohini kuivasi kerran toisensa jälkeen silmiänsä.
»Ei, ei, täti», virkkoi Binoi, »en voi suostua siihen, mitä sanot.
»Sinä et voi mitenkään verrata äitiäni kehenkään muuhun ihmiseen!
Ihminen, joka on kyennyt jättämään kaikki elämän taakat Jumalan
haltuun, ei milloinkaan pidä liian paljona, jos hänen on kannettava
toisen ihmisen murhe. Sellainen ihminen on minun äitini, ja sellainen
on Pareš Babu. Ei, en tahdo kuulla siitä puhuttavankaan. Lähde ensin
minun kerallani pyhiinvaelluspaikkaani, niin minä seuraan sitten sinua.»
»Mutta täytyyhän meidän ilmoittaa heille, että —», virkkoi Harimohini.
»Meidän saapumisemme riittää ilmoitukseksi», keskeytti Binoi, »se onkin
kaikkein paras ilmoitus».
»Huomenna siis, aamulla —», aloitti Harimohini, mutta Binoi keskeytti
jälleen: »Miksi huomenna — parempi on lähteä tänä iltana!»
Sitten saapui Sutšarita ilmoittamaan Binoille: »Äiti lähetti minut
sanomaan, että jumalanpalvelus kohta alkaa.»
»Pelkään, etten voi ottaa siihen nyt osaa. Minulla on keskusteltavaa
tädin kanssa», vastasi Binoi. Sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, Binoi
ei enää halunnut ottaa vastaan Barodan kutsua. Kaikki näytti hänestä
pelkältä pilanteolta.
Mutta Harimohini kävi levottomaksi ja vaati häntä lähtemään, sanoi:
»Voit puhua kanssani myöhemmin. Kun muistojuhla on vietetty, voit tulla
takaisin minun luokseni.»
»Olisi tosiaankin parempi, jos tulisitte», lisäsi Sutšarita.
Binoi käsitti, että ellei hän lähtisi muistojuhlaa viettämään,
hän siten edistäisi talossa jo alkaneen kumouksen kehittymistä
kiihkeimmilleen. Hän siis lähti alakertaan. Mutta hänen
taipuvaisuutensa ei vastannut täysin tarkoitustaan.
Jumalanpalveluksen jälkeen tarjottiin virvokkeita, mutta Binoi
kieltäytyi sanoen: »Pelkäänpä, ettei ole ruokahalua.»
»Älkää huoliko ruokahaluanne syyttää, kun olette vastikään nauttinut
yläkerrassa kaikenlaisia herkkuja», ivaili Baroda.
Binoi tunnusti nauraen syytöksen oikeaksi. »Se on ahnaiden ihmisten
kohtalo!» sanoi hän. »He menettävät tulevaisuutensa suostumalla
nykyisyyden houkutuksiin.»
Hän alkoi lähteä, kun Baroda samassa kysyi: »Varmaankin jälleen
yläkertaan?»
Binoi myönsi lyhyesti ja lähti huoneesta kuiskaten ovella Sutšaritalle:
»_Didi_, tulehan katsomaan tätiä. Hän tarvitsee sinua erikoisesti.»
Lolita oli tarjoilemassa vieraille, ja kun hän kulki Haranin ohi, niin
viimeksimainittu huomautti ilman aikojaan: »Binoi Babu ei ole täällä,
hän on lähtenyt yläkertaan.»
Lolita pysähtyi hänen eteensä, katsoi häntä suoraan silmiin ja virkkoi
purevasti: »Minä tiedän sen. Mutta hän ei poistu sanomatta minulle
hyvästi. Minä muuten lähden minäkin yläkertaan, kunhan olen tehnyt
täällä tehtäväni.»
Haran oli huomannut Binoin sanovan jotakin Sutšaritalle, joka oli
aivan pian poistunut hänkin huoneesta. Haran oli useat kerrat turhaan
yrittänyt vetää Sutšaritaa mukaan keskusteluun, ja Sutšarita oli
hylännyt tarjoukset niin ilmeisesti kaikkien kokoontuneiden brahmojen
nähden, että Haran tunsi itsensä kovin loukatuksi. Hänen torjutut
tunteensa kävivät sitäkin katkerammiksi, kun hänen ei onnistunut
herättää Lolitassa asianmukaista syyllisyydentuntoa.
Saapuessaan yläkertaan Sutšarita huomasi Harimohinin keränneen kaikki
tavaransa, ikäänkuin olisi aikeissa heti lähteä, ja kysyi tädiltä,
miten oli laita.
Harimohini ei kyennyt vastaamaan, vaan alkoi itkeä. »Missä on Satiš?»
kysyi hän vihdoin. »Pyydä häntä tulemaan luokseni hetkiseksi,
pyydäthän, maammoseni?»
Sutšarita silmäili hämmästyneenä Binoita, joka sanoi: »Jos täti jää
tähän taloon, niin siitä on vain ikävyyttä kaikille, joten minä vien
hänet äitini luo.»
»Ajattelen lähteä sieltä johonkin pyhiinvaelluspaikkaan», lisäsi
Harimohini. »Ei ole oikein, että minunlaiseni ihmiset jäävät toisten
luo. Miksi pitäisikään toisten aina nähdä vaivaa minusta?»
Sutšarita oli ajatellut samaa asiaa jo monet päivät ja oli hänkin
johtunut siihen päätelmään, että taloon jääminen merkitsisi hänen
tädilleen pelkkää solvausta. Hän ei niinmuodoin voinut sanoa mitään,
menihän vain äänettömänä istumaan Harimohinin viereen. Oli jo pimeä,
mutta lamppuja ei ollut vielä sytytetty. Vain tähdet hohtelivat
himmeinä hämyiseltä syksyn taivaalta, ja pimeässä oli mahdoton nähdä,
kumpi heistä itki.
Äkkiä kuului portaista Satišin kimeä ääni: »Täti! Täti!», ja Harimohini
nousi nopeasti.
»Täti», virkkoi Sutšarita, »sinä et voi lähteä minnekään tänä iltana.
Huomenna voimme katsoa, mitä on tehtävissä. Kuinka voisitkaan näin
karata sanomatta kunnolla hyvästi isälle? Kuinka hän loukkaantuisikaan?»
Binoi, joka oli kiihtynyt Baroda-rouvan Harimohiniin kohdistamasta
solvauksesta, ei ollut tullut tuota ajatelleeksikaan. Hän oli
ajatellut, ettei käynyt päinsä jäädä yhdeksikään yöksi tämän talon
suojiin, ja hän halusi osoittaa Barodalle, ettei Harimohinin tarvinnut
sietää avutonna hänen solvauksiansa, koska hänellä ei ollut mitään
muuta olosijaa maailmassa. Niinmuodoin Binoi oli vain miettinyt, kuinka
saisi hänet pois talosta mahdollisimman pian.
Sutšaritan huomautuksen johdosta hän hämmästyksekseen oivalsi, ettei
ainoa lukuunotettava seikka ollut Harimohinin suhde talon rouvaan
— ettei sopinut panna enemmän painoa hänen taholta tulleeseen
solvaukseen kuin talon isännän jalomielisesti ja hellästi osoittamaan
vieraanvaraisuuteen. Binoi sanoi: »Se on aivan totta. Sinä et voi
lähteä sanomatta hyvästi Pareš Babulle.»
Satiš tuli samassa huoneeseen huutaen: »Täti, tiedätkö, että venäläiset
aikovat hyökätä Intiaan? Eikö se olisi hauskaa?»
»Mille puolelle aiot sinä asettua?» kysyi Binoi.
»Minä olen venäläisten puolella!» vastasi Satiš.
»Silloinpa ei heillä olekaan mitään hätää», hymyili Binoi.
Huomattuaan ratkaisevan hetken olleen ja menneen ja Binoin jälleen
olevan oman itsensä Sutšarita jätti heidät lähtien jälleen alakertaan.