Ensimmäinen kohtaus.
Padua. Lucention asunnon edusta.
(Biondello, Lucentio ja Bianca tulevat;
Gremio kävelee edestakaisin.)
BIONDELLO.
Hiljaa ja joutuin, herra: pappi vartoo.
LUCENTIO.
Lennän, Biondello; mutta sinua kenties tarvitaan talossa; mene siis!
BIONDELLO.
Enpä vainkaan; ensin tahdon nähdä kirkon selkänne takana; sitten
menen takaisin herrani tykö niin pian kuin saatan.
(Lucentio, Bianca ja Biondello menevät.)
GREMIO.
Mua ihmetyttää, missä Cambio viipyy.
(Petruchio, Katariina, Vincentio ja palvelijoita tulee.)
PETRUCHIO.
Täss' ovi on, Lucentio asuu tässä.
Isäni talo toriin päin on hiukan,
Mun täytyy rientää sinne; hyvästi!
VINCENTIO.
Sit' ennen ei tee pieni naukku pahaa.
Tääll' olen vähän niinkuin isäntä,
Ja taloss' on kai jotain tarjottavaa.
(Koputtaa ovea.)
GREMIO.
Siellä sisällä askaroidaan; parasta koputtaa kovemmin.
(Majisteri katsoo ulos ikkunasta.)
MAJISTERI.
Kuka se siellä niin kolkuttaa kuin tahtoisi särkeä oven?
VINCENTIO.
Onko signior Lucentio kotona, herra?
MAJISTERI.
On, kotona on, mutta häntä ei saa puhutella.
VINCENTO.
Mutta jos joku toisi hänelle sata tai parisataa puntaa ajanratoksi?
MAJISTERI.
Pitäkää sadat puntanne itse; hän ei niitä tarvitse niin kauan kuin
minä elän.
PETRUCHIO.
Mitä sanoin teille? Poikaanne pidetään hyvänä Paduassa. -- Kuulkaahan,
herra, turhitta mutkitta: olkaa hyvä, sanokaa signior Lucentiolle,
että hänen isänsä on tullut Pisasta ja seisoo tässä ovella saadakseen
häntä puhutella.
MAJISTERI.
Valehtelet: hänen isänsä on tullut Pisasta ja katsoo tässä ulos
ikkunasta.
VINCENTIO.
Oletko sinä hänen isänsä?
MAJISTERI.
Olen, herra; niin sanoo hänen äitinsä, jos saan häntä uskoa.
PETRUCHIO (Vincentiolle).
Mitä tämä on, herraseni? Suoraa konnuutta, ottaa omakseen toisen
miehen nimi!
MAJISTERI.
Kiinni se konna! Aikoo ehkä tässä kaupungissa jotakuta pettää minun
nimessäni.
(Biondello palaa.)
BIONDELLO.
Olen nähnyt heidät kirkossa yhdessä. Jumala suokoon heille hyvää
laivamatkaa! -- Vaan kuka täällä? Vanha herrani Vincentio! Nyt olemme
hukassa, perin hukassa!
VINCENTIO (huomaa Biondellon).
Tule tänne, sinä pyövelin ruoka!
BIONDELLO.
Tahtoisin sentään saada pitää oman pääni.
VINCENTIO.
Tänne, sinä konna! Mitä, oletko sinä unohtanut minut?
BIONDELLO.
Unohtanut teidät? En, herra, en ole voinut teitä unohtaa, kun en
ikipäivinäni ole teitä koskaan nähnytkään.
VINCENTIO.
Mitä, senkin paatunut lurjus, vai et koskaan ole nähnyt herrasi isää,
Vincentiota?
BIONDELLO.
Mitä? Vanhaa, arvoisaa vanhaa herraaniko? Olen maarinkin: nähkääs,
tuossa hän katsoo ulos ikkunasta.
VINCENTIO.
Niinkö todellakin?
(Lyö häntä korvalle.)
BIONDELLO.
Apua, apua, apua! Täällä hullu mies aikoo tappaa minut.
(Juoksee tiehensä.)
MAJISTERI.
Apuun, poikani! -- Apuun, signior Baptista!
PETRUCHIO.
Tule, Katiseni! Käykäämme tästä syrjään nähdäksemme, kuinka tämä
riita päättyy.
(Vetäytyvät syrjään.)
(Majisteri, Baptista, Tranio ja palvelijoita tulee.)
TRANIO.
Kuka te olette, herra, kun uskallatte lyödä minun palvelijaani?
VINCENTIO.
Kukako minä olen? Kuka te sitten olette, herrani? -- Oo, te
kuolemattomat jumalat! Senkin koreiltu lurjus! Silkkitakki!
Samettihousut! Heleänpunainen viitta! Suippuhattu! -- Olen hukassa!
Olen hukassa! Sillaikaa kuin minä istun kotona ja säästän, niin
poikani ja palvelijani tuhlaavat kaikki yliopistossa.
TRANIO.
Mitä? Mikä nyt sitte on?
BAPTISTA.
Mitä? Onko mies hullu?
TRANIO.
Hyvä herra, puvustanne päättäen näytätte olevan vanha, hiljainen
herrasmies, mutta sanoistanne luulisi teidät hulluksi. Hyvä herra,
mitä se teitä koskee, jos minä kuljen helmissä ja kullassa? Minulla
on siihen varaa, kiitos hyvän isäni.
VINCENTIO.
Isäsi, senkin konna! Hän on purjeenneuloja Bergamossa.
BAPTISTA.
Erehdytte, herraseni, erehdytte! Sanokaa kuitenkin, minkä luulette
hänen nimensä olevan.
VINCENTIO.
Hänen nimensäkö? Niinkuin minä en tietäisi hänen nimeään! Minä olen
hänet kolmivuotiaasta kasvattanut, ja hänen nimensä on Tranio.
MAJISTERI.
Mene tiehesi, senkin hupsu aasi! Hänen nimensä on Lucentio; ja hän on
minun ainoa poikani ja tilojeni perijä, minun, signior Vincention.
VINCENTIO.
Lucentio? Ah, hän on herransa murhannut! -- Vangitkaa hänet, vaadin
sitä herttuan nimessä! -- Oi, poikani, poikani! -- Sano minulle,
senkin konna, missä on poikani Lucentio?
TRANIO.
Kutsukaa tänne oikeudenpalvelija.
(Muuan palvelijoista menee ja tuo oikeudenpalvelijan.)
Vie tyrmään tuo houkkio! -- Isä Baptista, katsokaa, että hän joutuu
oikeuden eteen.
VINCENTIO.
Minutko tyrmään?
GREMIO.
Seis, mies, häntä ei pidä tyrmään viedä!
BAPTISTA.
Suu kiinni, signior Gremio! Minä sanon, että hänet pitää viedä tyrmään.
GREMIO.
Varokaa, signior Baptista, ettei teitä peijata tässä jutussa. Minä
tohdin vannoa, että tämä on se oikea Vincentio.
MAJISTERI.
Vanno, jos tohdit.
GREMIO.
En, vannoa minä en tohdi.
TRANIO.
Voisit yhtä hyvin sanoa, että minä en ole Lucentio.
GREMIO.
Niin, tiedänhän että sinä olet signior Lucentio.
BAPTISTA.
Pois tuo vanha narri! Putkaan pois!
VINCENTIO.
Näin vierast' uhata ja rääkätä!
Oo, suunnatonta häpeemättömyyttä!
(Biondello palaa, mukanaan Lucentio ja Bianca.)
BIONDELLO.
Oo, olemme hukassa! Ja tuossa hän on: kieltäkää hänet, luopukaa
hänestä, muuten olemme kaikki perikadossa!
LUCENTIO (polvistuen).
Anteeksi, isä!
VINCENTIO.
Rakas poika, elät?
BIANCA (polvistuen).
Anteeksi, isä!
BAPTISTA.
Mitä sinä rikoit?
Miss' on Lucentio?
LUCENTIO.
Tässä on Lucentio.
Tuoss' isäni, se oikea Vincentio.
Mun avioni tyttäres on nyt,
Sun silmäs vain on varjo pettänyt.
GREMIO.
Ovelaa juonta! Pettää meidät kaikki!
VINCENTIO.
Miss' on se Tranio, se konnan luuta,
Jok' uhmaten mua ilkkui vasten suuta?
BAPTISTA.
Tää eikö Cambio siis olekaan?
BIANCA.
On muuttunut Lucentioksi vaan.
LUCENTIO.
Nää lemmen ihmeit' on. Biancan lempi
Mun vaihtamaan sai osaa Tranion kanssa:
Minuna esiintyi hän kaupungissa;
Ja minä onnelllsest' olen vihdoin
Haluttuun päässyt onnen satamaan.
Pakosta teki Tranio, minkä teki;
Mun tähten', isä, hälle anteeks suo.
VINCENTIO.
Minä silvon nenän siltä lurjukselta, joka tahtoi lähettää minut tyrmään.
BAPTISTA (Lucentiolle).
Mutta kuulkaas, herraseni: oletteko nainut tyttäreni, kysymättä
minulta lupaa?
VINCENTIO.
Huoleti, Baptista; me kyllä teidät tyydytämme; huoleti vain!
Nyt menen tuonne sisään kostamaan tämän konnuuden.
(Menee.)
BAPTISTA.
Ja minä tutkimaan tämän koiruuden syvyyttä.
(Menee.)
LUCENTIO.
Älä kalpene, Bianca; ei isäsi tästä suutu.
(Lucentio ja Bianca menevät.)
GREMIO.
Ma mukaan menen pitoihin; en huoliani huokaa:
Jos muu on toivo mennytkin, niin saanen toki ruokaa.
(Menee.)
(Petruchio ja Katariina tulevat esiin.)
KATARIINA.
Nyt mennään katsomaan, mit' alkaa tuosta.
PETRUCHIO.
No, mennään vain, mut ensin suutelo!
KATARIINA.
Mitä? Keskelläkö katua?
PETRUCHIO.
Mua häpeätkö suudella?
KATARIINA.
En, Herran tieten, mut en tässä kehtaa.
PETRUCHIO.
No, mennään sitte kotiin taas. -- Hoi, ratsut! Poika, hoi!
KATARIINA.
No, tuossa saat sen muiskusi! Nyt etkö jäädä voi?
PETRUCHIO.
Näin hyvä on; nyt tule, Kati! Parempi on kerta
Kuin ettei koskaan; myöhä ain' on myöhän verta.
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Huone Lucention talossa.
(Pöytä on katettu. Baptista, Vincentio, Gremio, Majisteri,
Lucentio, Bianca, Petruchio, Katariina, Hortensio ja
leskivaimo tulevat; Tranio, Biondello, Grumio ja muita
passareina.)
LUCENTIO.
Jo lopultakin soraäänet sointui.
Nyt sopii, kun on hurja sota käyty,
Sen vaaroja ja vastuksia nauraa. --
Isääni tervehdi, Bianca soma,
Niin kuin sun isääs minä tervehdin. --
Veli Petruchio, -- sisar Katariina, --
Hortensio, sinä, kauniin leskes kanssa, --
Pitäkää hyvänänne talon tarjot:
Nää kemut vain on vatsan tulppana
Pitojen päälle. Pyydän: istukaa!
Jutella voimme samassa ja syödä.
PETRUCHIO.
Ain' yhä: istu, istu, syö ja syö!
BAPTISTA.
Näin hyvää Paduass' on, poikani.
PETRUCHIO.
Ei Padussa mitään, mik' ei hyvää.
HORTENSIO.
Sen meihin nähden todeksi ma soisin.
PETRUCHIO.
Ha, haa! Hortensio pelkää vaimoaan.
LESKI.
En min' oo mikään pelko, tietkää se!
PETRUCHIO.
Älykäs liette, vaan nyt äly petti:
Hänellä, tarkoitin, on pelko teistä.
LESKI.
Kun pää on pyörä, pyörii koko mailma.
PETRUCHIO.
Pyörykkä vastaus!
KATARIINA.
Mitä tarkoititte?
LESKI.
Sen siitä saa, kun pisti.
PETRUCHIO.
Pisti? Mitä? --
Hortensio, mitä siitä arvelet?
HORTENSIO.
Sanalla-pistämistä tarkoittaa.
PETRUCHIO.
Selitys oiva! Siit' on saapa muiskun.
KATARIINA.
"Kun pää on pyörä, pyörii koko mailma:"
Sanokaa, mitä sillä aattelitte?
LESKI.
Miehenne, joka äkäpussin nai,
Mun miehelleni soisi samaa kai:
Sit' arvon aattelin.
KATARIINA.
Se arvoton
Ol' ajatus.
LESKI.
Niin, aattelinkin teitä.
KATARIINA.
Teit' arvostella olis arvotonta.
PETRUCHIO.
Us, kiinni, Kati!
HORTENSIO.
Us, kiinni, leski!
PETRUCHIO.
Satanen pöytään: tuon lyö Kati alleen!
HORTENSIO.
Se mun on virkani.
PETRUCHIO.
Kuin virkamiehen suusta! Maljas, poika!
(Juo Hortension maljan.)
BAPTISTA (Gremiolle).
Kuink' on tää sutka seura teille mieleen?
GREMIO.
Hyvinpä päänsä yhteen puskevat.
BIANCA.
Kuin? Päänsä yhteen? Koiranleuka voisi
Sanoa: sarvens' yhteen puskevat.
VINCENTIO.
Kas, sekö morsiamen herätti?
BIANCA.
Niin, vaan ei säikyttänyt; nukun jälleen.
PETRUCHIO.
Ei, älkää toki: näin kun alun teitte,
Niin saatte pari pistostakin kestää.
BIANCA.
Olenko lintunne? Pois heti lennän,
Mua jousi vireessä nyt seuratkaa. --
Olette tervetulleet kaikkityynni.
(Bianca, Katariina ja leski menevät.)
PETRUCHIO.
Pääs' pakoon. -- Signior Tranio, tätä kurppaa
Te tähtäsitte, mut ei osunut:
Siis kaikkein honkaan-ampujien malja!
TRANIO.
Lucentio susikoiranaan mua käytti:
Se ajaa vain ja pyytää herralleen.
PETRUCHIO.
Osuva vertaus, vaikka koiramainen!
TRANIO.
Hyv' että itse ajoon ryhdyitte;
Tevana teille tenän tekee varmaan.
BAPTISTA.
Ohoo! Petruchio, se nuoli sattui.
LUCENTIO.
Suur' kiitos, Tranio, siitä letkauksesta!
HORTENSIO.
Se isku sattui. Tunnustakaa pois.
PETRUCHIO.
Se vähän liipaisi, sen tunnustan,
Mut minust' ohi lensi sutka teihin
Ja rammaks teki kummankin, sen takaan.
BAPTISTA.
Mut, toden tiestä, poikani Petruchio,
Pahimman torapussin sait kai sinä.
PETRUCHIO.
En, sanon minä. Vakuudeksi siitä
Jokainen pankoon sanan vaimolleen;
Se, jonka vaimo kuuliaisin on
Ja tulee heti, kun on sanan saanut,
Se voittaa vedon, jonka määräämme.
HORTENSIO.
Hyvä! Ja mitä pannaan vedoksi?
LUCENTIO.
Kakskymmen-kruununen.
PETRUCHIO.
Kakskymmenkö?
Sen panen haukasta ja koirastani,
Mut vaimostani kymmenkertaisen.
LUCENTIO.
No, sata sitten!
HORTENSIO.
Hyvä!
PETRUCHIO.
Päätetty!
HORTENSIO.
Ken alkaa?
LUCENTIO.
Minä. -- Mene, Biondello,
Ja kutsu tänne vaimoani.
BIONDELLO.
Heti.
(Menee.)
BAPTISTA.
Vetosi tasaamme: Bianca tulee.
LUCENTIO.
En tasan pane; kaikest' yksin vastaan.
(Biondello palaa.)
No, mitä?
BIONDELLO.
Rouva käskee sanomaan,
Ett' työssä on hän eikä nyt voi tulla.
PETRUCHIO.
Vai työssä; ei voi tulla! Sepä vastaus!
GREMIO.
Niin, varsin nöyrä. Suokoon Jumal', ettei
Pahempaa anna teidän vaimonne!
PETRUCHIO.
Parempaa toivon.
HORTENSIO.
Mene, Biondello,
Ja pyydä heti vaimoani tänne.
(Biondello menee.)
PETRUCHIO.
Ohoo, vai pyydä! Silloin varmaan tulee.
HORTENSIO.
Mut teidän vaimonne ei tule, pelkään,
Ei pyytämälläkään.
(Biondello palaa.)
No, miss' on rouva?
BIONDELLO.
Hän sanoo, että suottailette vain;
Ei mieli tulla, käskee teitä luokseen.
PETRUCHIO.
Pahempaa vain ja pahempaa! Ei mieli!
Oo, kurjaa, suututtavaa, inhottavaa! --
Sa, Grumio, mene puolisoni luo
Ja sano, että vaadin häntä tänne.
(Grumio menee.)
HORTENSIO.
Ma tiedän, mitä vastaa.
PETRUCHIO.
No?
HORTENSIO.
Ei tule.
PETRUCHIO.
Sen pahempi se mulle; sillä hyvä.
(Katariina tulee.)
BAPTISTA.
Mik' ihme! Tuossa tulee Katariina!
KATARIINA.
Mua haetitte; mitä halaatte?
PETRUCHIO.
Miss' sisaresi, ja Hortension vaimo?
KATARIINA.
Lekolla istuvat ja tarinoivat.
PETRUCHIO.
Tuo heidät tänne; ja jos eivät mieli,
Niin piiskall' aja miehiensä luo.
No, mene, laita heti heidät tänne!
(Katariina menee.)
LUCENTIO.
Tää ihme on, jos ihmeit' ollenkaan.
HORTENSIO.
Niin kyllä; mitä sitte tietäneekään!
PETRUCHIO.
Se tyyntä tietää, rauhaa, rakkautta,
Isännän arvoa ja käskyvaltaa,
Niin, kaikkea, mik' auvon tuo ja onnen.
BAPTISTA.
Petruchio hyvä, onnekses siis olkoon!
Sa vedon voitit; siihen lisään vielä
Kakskymmentuhantisen kruunua:
Uus tytär uudet saakoon myötäjäiset;
Ei sama ole hän, mik' oli ennen.
PETRUCHIO.
Paremmin vielä tahdon vedon voittaa:
Viel' antakoon hän näytteit' alttiudestaan,
Tuost' äsken voittamastaan alttiudesta.
(Katariina palaa, mukanaan Bianca ja leskivaimo.)
Tuoss' ynseät hän puolisonne tuo:
Ne vanginnut on naisen puhelahja. --
Tuo tanusi ei sulle sovi, Katri;
Pois viskaa romu tuo ja jaloin polje!
(Katariina tekee niin.)
LESKI.
Oi, ettei huokailla mun ennen tarvis,
Kuin syypääks joudun moiseen hupsuuteen!
BIANCA.
Hyi! Mitä tyhmää nöyryyttä on tää?
LUCENTIO.
Josp' ois sun nöyryytesi yhtä tyhmää!
Sun nöyryytesi viisaus, Bianca,
Mult' äsken kiemas sata kruunua.
BIANCA.
Sin' olit narri, kun löit siitä veikkaa.
PETRUCHIO.
Katariina, minä vaadin, että kerrot
Tylyille noille naisille, mit' ovat
He velkaa herroilleen ja miehilleen.
LESKI.
Te pilkkaatte. Sen sinnekin ne saarnat!
PETRUCHIO.
Tee niinkuin sanon; hänest' alota.
LESKI.
Sit' ei hän tehdä saa.
PETRUCHIO.
Saa, sanon minä; -- hänest' alota!
KATARIINA.
Hyi! Uhan rypyist' otsas silitä,
Äläkä silmäis vihan salamoilla
Sä loukkaa herraasi ja kuningastas.
Se ihanuutes syö kuin halla heinän,
Nimesi pilloo niinkuin myrsky kukan,
Eik' ole kaunist' eikä sopivaa.
Äkäinen vaimo on kuin riehka lähde,
Samea, ruma, synkkä, suloton;
Ei kukaan, vaikka janost' ihan kuivuis,
Halua siitä maistaa tilkkaakaan.
Mies vaimonsa on herra, elo, turva,
Pää, hallitsija; häntä huoltelee
Ja hänen elatustaan; antautuu
Tukalaan vaivaan merellä ja maalla,
Vilussa päivät valvoo, myrskyss' yöt,
Hän lämpimän kun kodin turvaa nauttii;
Ja muuta siit' ei pyydä palkakseen
Kuin hellyytt', auliutta, lemmekkyyttä, --
Niin suuren velan eteen turha maksu!
Mit' alamainen hallitsijalleen
On vaimo velvollinen puolisolleen:
Jos tyly on hän, ynsä, äksy, nuiva,
Ja miehen kohtu-vaatimust' ei nouda,
Hän eikö ole kapinoitsija
Ja rakkaan herrans' inha kavaltaja?
Häpeän rouvain tyhmyyttä: he sotaa
Vain tarjoovat, kun tulis rauhaa pyytää,
Ja valtaa tavoittavat, mahtia,
Kun pitäis totella ja palvella.
Niin hento miks on ruumiimme ja vieno,
Niin mailman telmännässä tarmoton?
Siks tieten, että moisell' olennolla
Sydänkin pitää vieno, hento olla.
Niin, niin, te ynseät ja heikot madot,
Mull' oli sydän jäykkä niinkuin teillä,
Miel' yhtä ylväs, suuremp' ehkä syy
Sanasta sana antaa, uhast' uhka;
Nyt näen, ett' aseemme on ruoko vain,
Ja mekin yhtä heikot; halu lähin
On sitä näyttää, mit' on meissä vähin.
Pois uhka, se ei auta milloinkaan!
Herranne jalan alle käsi vaan!
Ja näytteeks, herrani jos käskee vielä,
Mun käteni ei palvelustaan kiellä.
PETRUCHIO.
Kas siinä vaimo! -- Kati, anna suuta!
LUCENTIO.
Niin, vanha poika, ei nyt enää muuta.
VINCENTIO.
On hauska nähdä lasta taipuvaa.
LUCENTIO.
Mut paha nähdä naista raivoisaa.
PETRUCHIO.
Nyt maata, Katri! -- Kolme meitä tässä
On sulhoa, mut kaks on melkeässä.
Hyv' yötä, herrat! (Lucentiolle) Valkeaiseen sinä
Kyll' osasit,[16] mut vedon voitin minä.
(Petruchio ja Katariina menevät.)
HORTENSIO.
Kesytti äkäpussin, toden totta!
LUCENTIO.
Mut ihme, että meni vauriotta.
(Menevät.)
(Näyttämö muuttuu ja kuvaa samaa kapakkaa, missä Sukki alussa
esiintyi. Kaksi palvelijaa tulee kantaen Sukkia, jolla nyt
on omat vaatteet yllä. He laskevat hänet maahan. Kapakoitsija
tulee.)
SUKKI (herää).
Simon! Lisää viiniä!... Mitä? Kaikkiko komeljantit tiessään? Enkö siis
olekaan mikään loordi?
KAPAKAN-EMÄNTÄ.
Vai loordi! Lempo sinut periköön! -- Aina sinä olet päissäsi, Sukki.
SUKKI.
Kuka se? Krouvariko? Ah, minä olen nähnyt niin ihanaa unta, ettet sinä
koskaan eläissäsi ole kuullut semmoisesta puhuttavankaan!
KAPAKAN-EMÄNTÄ.
Hyvin mahdollista. Mutta parasta että korjaat luusi kotiin, sillä
vaimosi sinua varmaankin nyt pelmuuttaa, kun olet täällä koko yön
unia nähnyt.
SUKKI.
Niinkö luulet? Nyt tiedän, kuinka äkäpussin kesytän. Siitä olen koko
yön uneksinut, ja sinä olet minut herättänyt paraasta unesta, mitä
ikänäni olen nähnyt. Mutta nyt menen kotiin vaimoni tykö, ja kesytän
minäkin hänet, jos hän minua suututtaa.
(Menevät.)