joku nuorukainen Lainetta seuraten ulos. Katri veti oven säppiin
silmänräpäyksessä ja juoksi ylös henkeään pidätellen, syösten
menehtymäisillään ystävänsä rauhalliseen huoneeseen.
-- Mitä nyt? -- ennätti Alpre kysyä nousten kiireesti tukeakseen
Katria, joka kalpeana hoippui ovelta ja yhä kiihkeästi kuunteli ääniä
portaista.
-- Sulje ovi! -- huusi hän osoittaen ovea, aivan kuin yhä vielä
torjuakseen sieltä odotettavaa vaaraa.
-- Mikä siellä on? -- kysyi Alpre Harju, hänkin kiihtyneenä.
-- Sulje ovi varmasti! -- pyysi Katri yhä. Maisteri Harju väänsi
salvan kiinni.
Katri heittäytyi hänen syliinsä ja itki rajusti.
-- Se huojentaa, huojentaa! -- huohotti hän ja kertoi tyynnyttyään
kohtauksen Laineen kanssa.
Alpre Harju vaikeni pitkän aikaa synkkänä tuijottaen eteensä.
-- Minä puhuttelen miestä huomenna, -- sanoi hän lopulta.
-- Jos sinä saisit hänet uskomaan, perinpohjin ymmärtämään, --
intoili Katri.
-- Siihen tarvittaisiin hyvin paljon, koska on kysymyksessä sinusta
luopuminen, -- vastasi Alpre silitellen Katrin päätä. -- Hänen
pitäisi kieltää itsensä, ja se on rakkaudessa hyvin vaikeata. Minä
sen kyllä tiedän.
-- Niin, sinä olet voittanut itsesi. Nyt alan vasta ymmärtää, mitä se
on sinulle merkinnyt, rakas, hyvä mies.
-- Anna sen asian jäädä minun salaisuudekseni. Älkäämme puhuko siitä
enää, vaan eläkäämme! Eikö niin, Katri?
-- Tahdotko pitää minut täällä?
Alpre sulki hänet syliinsä suurella hellyydellä ilman intohimoa.
-- Sinun sylissäsi on suuri lepo ja turva, rakas, rakas! Luotan
sinuun kuin olisit yliluonnollinen tukeni, -- sopersi Katri nojaten
pakottavaa päätään rakastettunsa rintaa vasten.
He istuivat käsi kädessä vanhalla, kuluneella sohvalla pieni
sähköliekki heiluvassa langassa pöydän yllä, työhuoneen syvä rauha
ympärillään.
-- Elämällä on arvoa, kun saan elää sinua varten, sinun kanssasi, --
sanoi Katri.
-- Elämä on niiden arvojen varassa, mitä itse luomme. Olen
kerännyt tietoja ja antanut niiden anastaa kaiken aikani ja
suojannut ajatuksiani ulkonaisilta elämän vaikutteilta. Se on ollut
keinotekoista elämää. En ole sitä kuitenkaan selvästi tuntenut,
ennenkuin sydämeni alkoi puhua. Silloin oli myöhäistä muuttaa mitään
entisestä. Ja kuka tietää, missä suhteessa tulen sinun silmissäsi
puuttumaan.
-- Et sinä ymmärrä yhtään mitään! -- huudahti Katri. -- Vaikka sinä
olisit mikä ja kuka, kun sinä vaan olet sinä, niin rakastan sinua
aina ja ijankaikkisesti. Minä oikein toivon, että sinulla olisi
vikoja. Niitäkin minä rakastaisin.
Katri liikahti maltittomana. Alpre sanoi tyynesti ja synkkänä:
-- Laine rakastaa sinua. Hänen epätoivoinen tekonsa on sen ilmaus.
-- Niin, se on kyllä totta.
-- Häntä on kohtalo lyönyt.
-- Miten sinä tarkoitat?
-- Teidän liittonne oli sinunkin puolestasi ainakin näennäisesti
rakkausliitto.
-- Minä en silloin tajunnut, mitä rakkaus on! -huudahti Katri.
-- Hän ei voinut ottaa sitä lukuun. On hyvin luultavaa, ettei Laine
selviä tunteestaan koskaan.
-- Eihän se ole onnettomuutta. Kun oikein rakastaa, tulee uudeksi
ihmiseksi, elämä on kallisarvoista ja siitä jalostuu, -- sanoi Katri
vilkkaasti.
-- En luule Laineen kuuluvan niihin ihmisiin, joita tunteet voivat
kurittaa sentapaisiksi. Pikemmin hän muuttuu päinvastaiseen suuntaan.
-- Alaspäin, sitäkö tarkoitat?
-- Niin, rakas, intohimo hänenlaisellaan miehellä hakee tukea
mahdottomuuksista, vaatii uhallakin sitä, mitä ei ole vastapuolen
vallassa antaa, rikkoo omatkin elinmahdollisuutensa ja jouduttaa
väkivallalla tuhoaan.
-- Olenko minä työntänyt Laineen sille tolalle?
-- Tietämättäsi. Rakkausasiat ovat niin arvaamattomia. Minäkin
luulin, että sinä olit vakavasti kiintynyt.
-- Sinun olisi pitänyt estää.
-- Minä olin siinä asiassa jäävillinen liiaksikin -- rakastin sinua
enkä voinut luottaa itseeni. Pelkäsin häiritseväni sinun onneasi, --
selitti Alpre kohdaten Katrin hartaan katseen.
-- Rakas, kuinka suuri sinun tunteesi on, ja kuinka se on
toisenlainen kuin Laineen! Minähän en voinut luopua sinusta. Heti kun
olin selvillä itsestäni, heitin kaikki, ei mikään olisi voinut minua
pidättää!
-- Unohdat, että minun onneni vaati tuota ehdottomuutta. Otaksutaan,
että olisin ollut sidottu. Mitä olisit tehnyt?
-- Olisin vietellyt sinut, tehnyt hulluksi ja vienyt mukanani. Et
tiedä, mikä sysihauta minä olen. Ja kaikki on sinun syysi, syvien
ja viisaiden silmiesi syy! -- intoili Katri kietoen käsivartensa
rakastettunsa kaulaan. -- Tuomitse minut, sen olen ansainnut, olen
pahempi, paljoa huonompi kuin Laine näissä asioissa.
-- Voit olla. Puhtain ja jaloin ihminen kantaa toisinaan rikoksen
siementä sielussaan. Se voi jäädä hedelmättömäksi, mutta se voi myös
itää, jos elämä sattuu antamaan aihetta.
-- Sehän on kauheata, ei mitään turvaa omalta itseltään. Pitääkö
sitten aina olla oma poliisinsa?
-- Ei se taitaisi auttaa, -- sanoi Alpre rauhoittavasti silittäen
Katrin päätä. -- Onhan niitä olemassa valoisia ihmisiä, joita ympäröi
sädekehä ja ihana onnellistuttamisen lahja. He ovat lähimmäistensä
ihastus, tempaavat lumouspiiriinsä ystävänsä, omaisensa,
rakastettunsa, työnsä, kaikki, mitä heidän piiriinsä liittyy.
-- Onnelliset ihmiset!
-- Onnelliset eivät ole siitä itse tietoisia, elävät välittömästi
kuin salaperäisten voimien varjossa.
-- Eikö heidän koskaan käy hullusti? -- kysyi Katri nauraen.
-- Toisinaan satuttaa heidän valokehänsä vastakkaisten
ihmiskohtaloiden ääriviivaa.
-- Kuinka silloin käy?
-- Heidän valonsa pysyy valona kaiken pimeydenkin piirittäessä, ja
ennen pitkää se haihduttaa kaiken varjon ympäriltään ja elää edelleen
omassa valossaan.
-- Mutta jos pimeys olisi yhtä voimakas kuin valo!
-- Unohdat, ettei valoisuus voi heissä sortua. Näillä ihmisillä on
kummallinen vaisto välttää ylivoimaista tuhoa.
-- Sinun sanasi avaavat minulle aina uusia näköaloja, mutta nyt olen
rauhaton. Oma kohtaloni pelottaa minua, ja Laine on kasvanut minulle
kammottavaksi voimaksi. Tahtoisin päästä sinua lähelle, äärettömän
lähelle ja imeä sinusta voimaa kasvaakseni ja ymmärtääkseni. Rakas,
ota minut povellesi, avaa silmiesi salaisuus ja katso minun pikku
sieluuni. Tahdon upota sinuun, hävitä ja unohtua itseltäni!
Heidän vapisevat huulensa yhtyivät pitkään suuteloon yön peittäessä
heidät vaanivaan pimeyteensä.
15.
Taavi Arvon näytelmä "Näyttelijättären tarina" alkoi jo olla loppuun
näytelty pääkaupungissa, ja maaseutu odotti maltittomana Katri
Juonalan seuruetta. Sillä nimellä tahtoivat Katri ja Taavi Arvo
tehdä kiertokulkunsa ympäri maata. Olivathan he tänä näytäntökautena
saavuttaneet kauniin maineen tässä kappaleessa.
Katri oli vähä vähältä kohonnut osassaan sielukkaaseen hehkuun,
salaperäisesti ennustavaan haltioitumiseen, joka kerta kerralta
huumasi yleisön voittaen paatuneimmatkin arvostelijat.
Ensimäinen näytös kuvasi Katrin omaa Juonalaa, jossa hän askartelee
ja elää käkensä kerällä ihanassa koivumetsässä vauhkona ja
välittömänä pikku villinä. Siellä kohtalo saavuttaa hänet. Kaivola
ilmestyy tytölle uhkaavana ja vaateliaana. Silloin herää Katrissa
villi-ihminen ja itseänsä puolustaakseen raivoisa tyttö haavoittaa
miestä kuolettavasti. Hän pakenee metsään, mutta palaa takaisin
jonkun salaperäisen voiman pakottamana. Mies kutsuu häntä hellin
sanoin kykenemättömänä liikkumaan. Nuoressa tytössä herää sääli ja
kuullessaan miehen surullisen ja kohtalokkaan elämäntarinan syntyy
hänessä rakkaus. Epätoivo oman teon seurauksista musertaa hänessä
luonnon viileyden, ja rakkautensa opastamana hän lieventää kuolevan
miehen sielullista tuskaa tehden hänen viimeiset elinhetkensä
onnellisiksi ja toivorikkaiksi. Ennen kuolemaansa Kaivola ilmaisee
hänelle oman satunnaisen rikoksensa, jonka raskaan painostuksen
alaisena hänen elämänsä on pirstaantunut, kunnes kohtalo Katrin
kautta saavutti hänet. Yhtäläisyys hänen ja Katrin rikoksessa
ahdistaa kuitenkin kuolevaa miestä, jonka rakkaus Katriin on kiihkeä
ja epätoivoinen. Hänen tuskaansa viihdyttääkseen lupaa Katri täyttää
kaikki hänen toivomuksensa elämässä, pysyen aina puhtaana ja
uskollisena, ei koskaan tehdä vastoin omantunnon ääntä, ei koskaan
tuottaa tuskaa sille, joka häntä rakastaa. Ja ennen kaikkea vaatii
Kaivola, että hänestä pitää tulla taiteilija, jos hänellä on siihen
lahjoja. Kaivola oli itse ollut kuvanveistäjä, vaikka oli jäänyt
kasvatusta vaille. Katri vannoo pyhän valan täyttääkseen kuolevan
vaatimukset ja vastaanottaa hänen omaisuutensa sitoutuen samalla
täyttämään hänen elämäntehtävänsä -- palvelemaan taidetta.
Toinen näytös kuvasi Katrin heräämistä elämään ja hänen oman
puhtautensa suojelevaa voimaa, joka lupasi paljon tulevaisuuden
varalle. Mutta pian herää hänessä villi, kesytön luonne, ja samalla
ehdoton taipumus näyttelijäksi. Rakkaus syttyy arvottomaan mieheen
tuoden mukanaan kompastuksen.
Sen tuskan varassa hänen taiteensa kohoaa kolmannessa näytöksessä
kukkaansa, mutta intohimo tuhoaa samalla hänen elämänsä.
Sovittaakseen ja lepyttääkseen kohtaloaan hän antautuu oman
menehtymisensä uhalla taiteelleen. Siinä hän löytää sovituksen ja
rauhan, mutta on myös antanut kaikkensa eikä jaksa elää, vaan alistuu
vapauttavaan kuolemaan.
Tämä oli näytelmän juoni. Katrin esitys antoi erikoisesti villin
hehkun vuoropuhelulle, melkein pyhän kansandraaman värin. Kohtalo
kohotti hänelle aina välkkyvää miekkaansa, ja hän uhmasi sitä
hymyillen ja täydesti eläen. Samalla hänen sydänverensä juoksi
kuiviin kohtalon ja hänen oman intohimonsa iskemistä haavoista.
Taavi Arvo oli onnistunut antamaan rohkealle ajatukselleen pyhästä
tehtävästä taiteen palveluksessa merkillisesti tottapuhuvan sävyn.
Metsätytön lahjat ja miehen suuri usko taiteen pyhitysvoimaan
liittyivät kauniisti ja luontevasti isänmaalliseen hehkuun, joka oli
Kaivolalle ominainen, ja ylevään käsitykseen pienen kansan henkisen
elämän tärkeydestä.
Yleisö oli aivan tietämätön, miten läheltä näytelmä koski
todellista elämää. Siinä oli kylliksi mielikuvituksen lentoa, ja
kokonaisuudessaan se oli niin vähän arkielämää, että se salli
katsojain unohtaa jokapäiväisyyden.
Seurue lähti matkalle maaliskuun lopulla. Katrin suuri into tarttui
muihinkin jäseniin.
Joukossa oli muuan kiihkeästi Katriin ihastunut nuorukainen, Katrin
lemmikki ja "hovipoika", jonka tehtävänä oli herättää yleisössä
harrasta mielialaa. Hän järjesti isänmaallista laulua joko kuorossa
tai soittokunnan avustamana ja usein yksiäänistä, jolloin yleisö
lauloi mukana. Hän luki mielialaa kohottavia sepittämiään runoja
kauniilla äänellään ja sytyttävällä hehkulla. Väliajat muodostuivat
siten kappaleen säestykseksi.
Seurueen matkat, huonot ja perin tilapäiset asunnot eivät
suoneet minkäänlaista lepoa. Majatalojen korkeat hinnat ja
kaikenlaiset kustannukset pakottivat näyttelijöitä rajoittamaan
mukavuusvaatimuksensa aivan mitättömiin. Yhdessä huoneessa majailivat
kaikki naisnäyttelijät ja toisessa miehiset jäsenet. Katria viehätti
itsensä uhraaminen toistenkin mukavuuden hyväksi. Hän luopui usein
omista vuodevaatteistaan viettäen yönsä kovalla pohjalla ja ohuella
peitteellä.
Alpre ja Taavi Arvo vastustivat tätä uhrautuvaisuutta, mutta
turhaan, sillä Katri selitti elävänsä ja näyttelevänsä omaa osaansa
huolehtimatta entisistä, nykyisistä tai tulevaisista.
-- Minä elän tänään, huomenna ja ylihuomenna, enemmästä en tiedä enkä
kerrallaan välitä! -- sanoi Katri.
16.
Katri Juonalan nimellä kulki seurue kevätkauden voittoisana
kaupungista kaupunkiin. He olivat kaikki nuoria ja toivorikkaita
luottaen täydellisesti tehtäväänsä, syttyen ilta illalta samoissa
tehtävissä ja samoilla sanoilla, mutta aina luoden jotakin uutta.
-- Te olette totta tosiaan suuria lapsia, -- sanoi Alpre Harju, --
tahdotte toistaa samaa satua yhä uudestaan.
-- Mitä merkillisempi ja repäisevämpi, sitä parempi, -- vastasi Taavi
Arvo. -- Punahilkat pitäisi tuoda näyttämölle susineen, kas silloin
kelpaisi meidän lasten!
-- Kirjoita historiallista, valtiollista, suurta ja kaunista! Mahtava
ote, kohtalokas, oikein sellainen, että minäkin pääsisin kylliksi
kiinni, saisin kerrankin näytellä, saisin tuntea sydämeni vapisevan
vihasta ja hedelmöittyvän rakkaudesta. Tee se, hyvä Taavi! -- pyyteli
Katri.
-- Sinä vaadit kovin paljon, -- sanoi Taavi Arvo kuitenkin mielissään
Katrin ehdotuksesta.
-- Etkö näe, että olen väsynyt näyttelemään omaa elämääni. Ja
kuitenkin olen sillä päällä, että voisin näytellä itseni kuoliaaksi!
Kun Taavi Arvo oli jättänyt heidät kahden, otti Alpre Katrin syliinsä
-- Katri asui erään teatterinharrastajan vieraana -- ja sanoi:
-- Sinä et ole aivan terve, Katri. Olen tarkannut sinua useita
päiviä. Sinun pitäisi kysyä lääkäriltä.
-- Rakas, sinun tunteesi kuvittelee vaaroja. Minä olen ihan terve,
suutele minua ja ole sitten kiltti äläkä puhu lääkäristä. Katsos, nyt
olen ommellut uuden pukuni valmiiksi ja lähden harjoituksiin.
-- Minä tulen mukaasi. Se irlantilainen kohtalodraama on aika hyvä.
Olen kirjoittanut siitä, näkyy olevan tänään lehdessä.
-- Kiitos sinun, pysyy ohjelmamme aina askelta korkeammalla kuin
missään koko maassa ja vielä parempi -- on aina tien viittaajana.
Muut tulevat jäljestä, jos heillä intoa ja kykyä riittää.
Katri oli oikeassa. Alpre Harjun tutkielmat pienen seurueen
esityksistä ilmestyivät pääkaupungin lehdissä. Luonnollisesti
eivät nuoret näyttelijät olleet etevämpiä tässä seurueessa kuin
muuallakaan, mutta Alpren kyky nähdä heidän vikansa ja ansionsa oli
heille suuri etu, se kasvattava voima, joka karsi ja kannusti. He
tunsivat edesvastuuta ja ponnistelivat, hyvin tietäen, että heidän
johtajansa ja taiteellinen kasvattajansa syvät silmät näkivät kaikki
ja ymmärsivät enemmän kuin näkivät.
Katri ja Taavi Arvo hoitivat harjoitukset ja näyttämöasun. Alpre
valitsi kappaleet, hoiti sanomalehdet, järjesti matkat eri
kaupunkeihin ja loppujen lopuksi vastasi tappioista Katrin ja omalla
pääomallaan.
He näyttelivät sunnuntaisin kaksi vuoroa suuremmissa kaupungeissa.
Tällä kerralla he olivat saaneet Tampereen teatterin haltuunsa.
Kaupungin oma seurue oli matkalla.
Huolimatta epäyksestään Alprelle, ettei ollut sairas, tunsi Katri
viimeisellä vuorolla merkillistä uupumusta, jonka hän voitti vain
suurella ponnistuksella. Hän tunsi kohottavansa ääntään liiaksi ja
nousevansa aiheettomaan paatokseen vain siksi, ettei jaksanut pysyä
tasapainossa. Näyttämö ja yleisö suli yhdeksi hänen silmissään, ja
lattia oli nousevinaan, kun hän astui.
Näytännön jälkeen hän vaipui voimattomana Alpren syliin ja kotiin
tultuaan menetti tajuntansa.
-- Mitä tämä on? -- kyseli Alpre ylen levottomana. -- Sinä salaat
minulta jotakin. Näin ei saa jatkua. Sinä otat hengen itseltäsi.
-- Täytyykö minun se sanoa? Tahdoin pitää sen omana taakkanani, oli
niin turvallista tietää, ettei sinulla ollut siitä surua.
-- Arvasinhan, ettei ollut hyvä. Voiko sinua enää auttaa?
-- Rakas, ei, sehän siinä onkin raskasta.
-- Sano kuitenkin! -- vaati Alpre maltittomana.
-- Minä en ole kyllin karaistunut kestämään jännitystä. Laine on
kirjoittanut uhkaavasti monta eri kertaa. En tiedä, milloin ja mistä
hän voi ilmestyä eteeni. Minä moitin itseäni pelkuriksi, raukaksi ja
miksi tahansa, mutta aina vain olen levoton, sydämeeni koskee niin,
että luulen sen pysähtyvän ikuisesti. Ellei sinua olisi, rakas, en
tahtoisikaan elää. Ja teatteri, se on sentään parasta.
Hän hymyili kauniisti ja ummisti silmänsä leväten vuoteellaan
rauhoittuneena.
-- Teatteri on minun kilpeni, sen nostan suojakseni eikä vainoojani
uskalla minua vaatia itselleen. Hän pelkää julkista mielipidettä,
ei voi olla tungetteleva, mutta hänen kirjeensä -- voi millaisia
kirjeitä! Se on kuitenkin sydäntäsärkevää. Hänkin kärsii hirveästi,
tunnen sen, luen rivien välistä enkä henno häntä toruakaan. Mutta
minä pelkään häntä. Laine ei ole tavallinen mies, ei ole tavallinen
mies!
Katri nyökkäsi omille sanoilleen, ja Alpre myönsi:
-- Mies on tosiaan arvoitus minullekin. Hän luulee kaiketi sinun
palaavan luokseen.
-- Uskoo minun kyllästyvän sinuun ja teatteriin. Kuitenkin olen
hänelle kirjoittanut varmasti ja lopullisesti, etten koskaan luovu
sinusta enkä teatterista, vaikka hän ei suostu avioeroon. Tiedätkö,
päätäni särkee ja olen hyviä uupunut. Suutele minua ja mene sitten
lepäämään. Kiitos, ystäväni, tule aamulla noutamaan.
He sanoivat hyvää yötä toisilleen kuin kaksi ystävää, jotka tietävät,
ettei mikään voi heitä toisistaan vieroittaa tai kylmiksi tehdä.
Heillä oli täydellinen rauha toinen toisessansa, mutta samalla
myöskin kuluttava levottomuus toistensa ulkonaisista vaaroista.
Rakkaus oli heille kallis aarre, jota uhkasivat tuhannet seikat,
kohtalokkaat salaiskut ja onnettomuudet.
Alpre toi seuraavana aamuna lääkärin, eikä Katri hennonut häntä torua.
-- Alpre parka, en minä ole sinulle suuttunut, vaikka toitkin sen
vieraan miehen sydäntäni kuuntelemaan. Sinä olit niin alistuvainen ja
nolo, poikaseni, aivan kuin kepposesta kiinni saatu juoksupoikamme
siellä teatterissa. No, mitä se herra sanoi minun sydämestäni?
-- Käski lepäämään, sydänhermot kuuluvat olevan vialla.
-- Sydänsuoni venynyt, vai...? -- ivaili Katri. -- Älä ole niin
vakava, Alpre, katsohan minuun. Näethän, että puhun, nauran ja minun
on nälkä.
-- Enhän minä ... muuten vain ... Onko vielä päänsärkyä? -- kysyi
Alpre yhä levottomana.
-- On ja ei. Jos noin katsot, niin on. Jos hymyilet ja katsot suoraan
ja tyynesti, niin pääni paranee.
Alpre syleili häntä kiihkeästi tuskallisella hellyydellä.
-- Se tohtori pelotti sinua varmasti, nyt minä sen tiedän.
-- Hän käski meitä lähtemään Harjuun. Sinun pitäisi olla ihan yksin,
ilman minkäänlaista ponnistusta.
-- Hullu tohtori! Minä kuolisin ensimäisenä päivänä.
-- Katri, minäkin luulen, että sinun pitää levätä. Minä pyydän sinua,
lähdetään...!
-- En ikinä. Minä näyttelen, kunnes olemme olleet joka paikassa,
missä on ilmoitettu. Minä en tingi. Ja nyt menemme harjoituksiin.
Katrilla oli erinomainen voima saada harjoitukset sujumaan. Täynnä
eloa, kekseliäisyyttä ja näyttämöllistä vauhtia hän piteli ja
käänteli tovereitaan kuin vallattomasti leikkien, tulistuen, nauraen
ja itkien, vakavaan paatokseen yhtyen ja eläen kuin kala vedessä.
Näin hän heittäytyi osasta osaan ja tartutti työinnon toisiin. Se ei
ollut ohjausta, se oli leikkiä, pyhää, suurta antautumista taiteelle,
unohtumista tehtäväänsä, niin että kaikki luonnollisten voimienkin
rajat syrjäytettiin noustessa mahdottomuuden piiriin, yliluonnollisen
rajalle.
Toverit huomasivat sen toisinaan, mutta heidän rakkautensa ja
ihailunsa oli niin suuri, ettei kukaan heistä suonut värähdyksenkään
kasvoissansa ilmaista ajatustaan. Heidän sydämensä vapisi, ja pyhällä
hartaudella he ottivat vastaan sen uhrin, minkä näkivät toverinsa
heille antavan, vaistomaisesti tajuten, ettei muuta neuvoa ollut.
17.
Tampereelta he lähtivät pohjoisempaan, ja koska kesä oli jo hyvällä
alulla, järjestivät he Taavi Arvon kappaleen ulkoilmanäytännöksi
pikkukaupungeissa ja maaseudulla. Metsänä oli pieni koivikko ja
taustana tavallisesti vesi.
Tällä kertaa he olivat saaneet oikealle harmaan mökin ja vasemmalle
matalan kallion. Ala oli suppea ja näyttämöllä ääriviivat. Katsojat
istuivat viettävällä nurmikolla.
Näyttelijät olivat jo tottuneet liikkumaan luontevasti ulkoilmassa
ja käyttämään ääntään ilman ponnistusta ja kuitenkin saaden puheensa
kuuluville.
Eräänä sunnuntaina he olivat saaneet rinteen täydeltä väkeä, ja
juhlatuulella ollen yleisö valmistui hartaudella katselemaan
paljon kehuttua esitystä. Pienen kaupungin huomio oli keskittynyt
tähän tilaisuuteen tehden siitä keskikesän juhlan. Kirkonaika oli
juuri päättynyt ja kellojen juhlallinen kaiku vaiennut, mutta
hiljainen hyminä kävi yli seudun, eikä kukaan hennonnut häiritä sitä
äänekkäällä puhelulla.
Yleisö liikuskeli rauhallisena nurmikolla ja juhlapukuiset riensivät
ottamaan haltuunsa numeroidut paikkansa penkeillä. Kansan taaja
joukko seisoi taaempana. Kaikkien kasvoilla viihtyi jännitetyn
odotuksen hymy.
Tavaksi oli tullut laulaa yhteisesti ennen näytännön alkamista. Sen
jälkeen näyttelijät astuivat esiin harmaasta mökistä.
Katri ja hänen vastanäyttelijänsä, joka esitti Kaivolaa, ilmestyivät
rannalle kumpikin eri puolelta.
Katsojat mutisivat jonkun sanan, nousivat seisaalleen penkeillä
unohtaen, missä olivat. Kuului naurua hauskoissa kohtauksissa ja
sanasukkeluuksia. Näyttämöelämä ja katsomo suli osaksi yhteen.
Vähitellen, toiminnan alettua ja sen kehittyessä vaikeni yleisö ja
samoin vallitsi täydellinen hiljaisuus koko luonnossa. Nuoren miehen
ja naisen kohtalokas elämänkäänne piti yleisöä lumoissaan.
Siinä ei arvosteltu, ei tingitty eikä vertailtu, siinä elettiin
ihanan sunnuntaipäivän satua koivujen siimeksessä, hymyiltiin ja
kyyneliä vuodatettiin.
Kehittyneet ihmiset ja luonnonlapset seurasivat esitystä samanlaisin
tuntein. Kappaleen usein naiivit ja liian rohkeat käänteet sopivat
hyvin luonnonhelmassa, toiminnan paikkana kun oli laaja, rajaton
ympäristö ja aikana ikuisuus. Keinotekoinen ja muodontarkka ei olisi
täyttänyt tätä näyttämöä, niinkuin täytti villin tytön lohduton
taistelu kohtaloaan ja itseään vastaan.
Vähitellen, kohtaus kohtaukselta näytelmän loppuun mennessä laskeutui
raskas mieliala otsille ja sydämille. Hiljainen juhlaranta muuttui
hartauden rauhoitetuksi alaksi, ja pieni kaupunki tuntui lumoutuneena
pysähtyneen katselemaan Katrin taistelua elämästä.
Alpre oli nähnyt kappaleen kymmenet kerrat, mutta tänään se teki
häneen erikoisesti järkyttävän vaikutuksen.
Yleisön laulaessa ja poistuessa hän nouti Katrin mökistä
saattaakseen hänet hevosella kotiin. Katri oli viime aikoina käynyt
yhä heikommaksi pysyen pystyssä vain erinomaisen lujan tahtonsa
ponnistuksella. Itse hän sanoi, että se oli Alpren huolenpitojen
ansio.
-- Oletko meihin tyytyväinen? -- kysyi hän yrittäen hymyillä
asuntoonsa päästyään.
-- Ihastunut olen, -- sanoi Alpre auttaen Katria järjestämään
itselleen mukavaa lepotilaa sohvalle.
-- Sitten on kaikki hyvin. Ja nyt minä saan levätä. Ei ole enää
yhtään paikkaa käymättä ja täällä vielä esiinnymme kun ohjelmamme
loppuun, niin sitten levätään -- levätään kauvan, rakas! Ja minä
saan olla aina sinun kanssasi. Aina, aina! -- Hän ummisti silmänsä.
-- He olivat lopulta niin hiljaa. Rakas, kuinka tuntui suloiselta
heitä hallita, sulattaa yhteen luonto, ihmiset ja taide --; niinkuin
uskonto.
-- Sinun voittosi on suuri, rakas Katri -- se on suuri, -- sanoi
Alpre vakavana.
-- Minun on nyt niin hyvä -- niin hyvä. Jää luokseni, kun nukun.
Katri lepäsi vuoteellaan sohvalla aamunuttuun käärittynä silmät
ummessa. Luomet olivat raskaalla painollaan sammuttaneet sen tulen,
joka hänen kasvoilleen antoi kukoistuksen hehkun. Silmien ummistuessa
vaipui uneen tahdon elävöittävä voima, ja Katri lepäsi riutuneena,
kuin loppuun palaneena ja sammuvana liekkinä.
Rakastavan miehen sydäntä kouristi nähdä hänet sellaisena, unessakin
yhä raskaasti hengittävänä, hieno puna poskillaan.
Alpre laski kätensä nukkuvan otsalle ja tunsi sen polttavan. Hän ei
tahtonut odottaa Katrin heräämistä, vaan lähti hakemaan lääkäriä
totellen oman sydämensä tuskaista vaatimusta.
Missä lienee unimaailman ja todellisuuden raja? Katri nukkui voimatta
kättään liikuttaa taistellen väsymättömän voiman kanssa.
-- Nouse -- nouse! -- huusi hänelle tuntematon ääni.
Hän juoksi, kompastui ja nousi eikä päässyt etenemään. Hän huusi
tuskassaan maahan uupuneena, käsissään ja jaloissaan raskaat kahleet.
Hän ryömi auringonpaahteessa janoisena ja menehtymäisillään.