hituista minnekään. Riittääkö?
-- Se olisi hyvin paljon siinä kappaleessa, varsinkin kun näyttelette
itseänne lukuunottamatta sitä, että näytelmässä vielä on teille
ennustus.
-- Ette tiedä, se minua juuri hermostuttaa. Tuntuu kuin lukisin omaa
kuolemantuomiotani joka ilta. Hyvästi, holhooja, rakas holhooja! --
sanoi Katri hiljaa ja nöyrästi nousten seisaalleen.
Pää painuneena, vapisevin huulin hän nosti holhoojansa käden
poskelleen ja jatkoi:
-- Teidän hyvä tahtonne on minun omatuntoni. Onhan minulla teidän
hyvä tahtonne? Onko, saanko sen pitää aina, huolimatta kaikesta?
-- Huolimatta kaikesta, -- vastasi ystävä.
Katri nosti turkkiaan hitaasti kuin viivytellen, raaskimatta
keskeyttää rakasta rauhaa ja turvallisuutta.
Maisteri Harju auttoi häntä ja saattoi ovelle.
Hyvästiksi heidän katseensa yhtyivät. Mies horjahti ja sulki
silmänsä, mutta liian myöhään. Katri kuiskasi: -- Rakas! ja pujahti
nopeasti pois. Heille oli selvinnyt toistensa salaisuus.
Maisteri Harju hoippui pöytänsä ääreen, kätki kasvonsa ja nyyhki,
itki miehen suurta tuskaa, jolla ei mitään vertaistansa ole, joka
hänen olemuksensa kaikkivoipana mahtina rikkoo padot, tulvii tuhoa
tuottavana, ellei pääse oikeuksiinsa riemuna ja elämän luojana.
Hänen ikäisensä miehen tunne oli sitäkin mahtavampi, kuin se oli
koskematta säästynyt, puhtaana ja alkuperäisessä voimassaan. Sen
oli aina pitänyt palvella henkisiä pyyteitä ja alistua lujan tahdon
ohjaksiin. Nyt se oli kerta kaikkiaan riistäytynyt irti. Mitä oli
tuleva?
Katri astui alas portaita hitaasti kuin unessa. Valo oli äkkiä
välähtänyt ja huikaissut. Se oli hedelmöittänyt hänen tunteensa
ja silmänräpäyksessä tehnyt hänet tietoiseksi. Nyt piili tunne
varmana ja lämpöisenä hänen povessaan ja hän otti sen äidillisellä
hellyydellä sydämeensä hymyillen sille ja antaen sille siunauksensa.
Kätkien sen sielunsa salaisimpaan pyhättöön hän vain kainosti sitä
ihaili, kuin nuori äiti, joka tuskin hentoo esikoistaan suudella
peläten sen häiritsevän vasta eloon tullutta.
Auto vei hänet nopeasti keskikaupungille loistavaan kotiin, ja hän
nousi ylös portaita kevyenä ja kainona, suuri hilpeys sydämessä,
rikkaana ja voitokkaana. Heitettyään turkkinsa eteiseen hän astui
halki monien huoneiden oman riemunsa vallassa.
Sisäkkö saavutti hänet ja ilmoitti erään naishenkilön odottavan
puheillepääsyä.
Katri oli tottunut sellaisiin käynteihin, otti laatikostaan setelin
ja käski antamaan kävijälle.
-- Ei hän tahdo rahaa. Minä olen kysynyt. Pyytää puhutella teitä,
rouva.
-- Anna hänen tulla.
-- Hän tahtoo puhua kanssanne häiritsemättä, rouva!
-- Sepä kummallista. Vie hänet minun huoneeseeni, läpi sänkyhuoneen.
Katri pysähtyi kuvastimen eteen, hymyili salaperäisesti omalle
rauhalleen. Sellaista hän ei vielä koskaan ollut tuntenut, niin lujaa
luottamusta ja uskoa elämään, niin suurta kiitollisuutta ja toivoa.
Hän riistäytyi irti itsestään muistaen vieraan, ja pian oli
lähdettävä teatteriinkin.
Hiljaa hyräillen hän tuli huoneeseensa. Oven pielessä istui nainen,
sama, jonka hän oli nähnyt Tukholmassa häämatkallaan.
Nainen nousi. Katri katsoi häneen kysyvästi.
-- Minä olen teille aivan outo, rouva, mutta asianhaarat pakottavat
toisinaan meitä naisia kummallisiin suhteisiin. Minulla on poika.
Ehkä olette ystävällinen ja katsotte tätä valokuvaa.
Hän näytti noin kymmenen vanhan reippaan pojan kuvaa.
Katri huudahti:
-- Onko tämä mieheni omaisia? Oletteko sisar tai...?
-- En, arvoisa rouva. Poika on hänen poikansa. Katri jäykistyi,
katsoi naiseen siristetyin silmin ja kysyi ankarasti:
-- Mitä sellainen puhe tietää?
-- Voitte ymmärtää, ettei minun ole helppo tulla tänne, mutta
muuta neuvoa ei ole. Poikani syntyi Ruotsissa. Laine vaati minua
lähtemään sinne, kun ei tahtonut mennä naimisiin kanssani. Ensin sain
avustusta, mutta sitten kun sain pienen paikan sekatavarakaupassa,
elätin pojan ja itseni. Olen tullut hiljan kotiin äitini vuoksi. Hän
on vanha ja ilman hoitajaa. En sentään olisi hänenkään vuokseen yksin
tullut, mutta en voinut panna poikaa kouluun vieraassa maassa.
-- Oletteko puhunut Laineelle?
-- Olen kirjoittanut monta kertaa.
-- Selvästi ja asiallisesti, niinkö?
-- Liitin pojan kuvan ja kirjoitin olevamme täällä ja pyysin
kannatusta pojalle tai että hän ottaisi lapsen kokonaan
kustantaakseen. Minä en mitään tarvitse.
-- Hyvä, saanko pitää tämän kuvan?
-- Kyllä, rouva.
-- Kuinka kauvan siitä on, kun kirjoititte? -- Kuukausi.
-- Ettekä ole saanut vastausta?
-- En, vaikka lupasin puhutella teitä, ellei muu auta.
-- Kirjoittakaa osoitteenne tuohon, -- sanoi Katri työntäen vieraalle
paperipalan. -- Saatte kyllä vastauksen.
-- Tuhannet kiitokset, rouva, pojan vuoksi kiitän teitä.
-- Ymmärrän kyllä.
Nainen poistui kyynelten vallassa. Hänen kulunut pukunsa, kalpeat
kasvot ja väsynyt ryhti olivat kyllin selviä todisteita Laineen
unohtamista velvollisuuksista.
Katri katsoi tarkemmin kuvaa, jonka näköisyys oli selvästi
huomattava. Lämmin tunne puhui pojan puolesta säälien naista. Hän
kysyi kuitenkin itseltään, olisiko hän vielä hiljan, vähää ennen oman
salaisuutensa selvenemistä, ollut näin valmis tyynesti kuuntelemaan,
kun yhtäkkiä tuli esille Laineen likeisin suhde ja odottamaton
velvollisuus poikaa kohtaan, jonka hän kylmäkiskoisesti oli heittänyt
äitiparan vähäväkiseen hoivaan.
Katri hymyili omalle levollisuudelleen. Hän nyökkäsi, aivan kuin
olisi jotakin myöntänyt näkymättömälle henkiolennolle huoneessa.
Elämä oli hyvin kummallinen. Toisinaan sokea ja pimeä kätkien
ihanimpia totuuksia harmaan vaippansa poimuihin ja sitten äkkiä, kuin
oikusta, paljastaen loistavana, lämpöisenä ja kalliina suurimman
aarteensa, minkä se kuolevaiselle voi lahjoittaa.
Katri käännähti, ovella seisoi palvelija.
-- Herra Salmela pyytää tavata rouvaa. Hän on salissa.
Katri vilkaisi peiliin ja hymyili kuvalleen. Hän huomasi uuden ilmeen
silmissään, valoisamman entistään, ja samalla oli tummaan väikkeeseen
tullut jotakin samettimaista ja pehmeätä. Hän nyökkäsi kuvalleen
moittien itseään turhamaisuudesta ja itsensä ihailusta.
Tuomas kääntyi levottomasti Katrin astuessa saliin.
Oli helppo huomata miehen paljon muuttuneen heidän viimeisestä
tapaamisestaan rouva Kaaren luona. Entinen avomielisyys ja nuorekas
tyytyväisyys omaan työhön ja menestykseen oli muuttunut katkeraksi
pettymykseksi, joka hallitsi nuoren miehen mieltä siihen määrään,
että hänen täytyi purkaa huoliaan Katrille.
-- Tulen tapaamaan sinua pakiparaastaan. En voi jättää läheisimpiä
ystäviäni väärään luuloon eroni suhteen Laineen liikkeestä.
-- Sinä aiot jättää Valton?
-- En vain aio, vaan olen jo jättänyt.
-- Mainitsit viime kerralla, että asemasi on tyydyttävä taikka
niinkuin muistelen -- -- etkö sanonut -- -- loistava?
-- Palkkani, tuloni -- niin.
-- Ja tointa pidit myös sellaisena, että se täysin sopi sinulle.
-- Se oli minun suhteeni täysin kunniallinen
-- Minä en käsitä...
-- Enhän vain pahoita mieltäsi miehesi vuoksi. Minä olen tosiaan
aasi, -- lisäsi nuori mies heittäytyen vaiteliaaksi.
-- Voithan niin sanoa, mutta sitä ei kukaan usko. No, puhu suusi
puhtaaksi.
-- Minä en kelpaa liikemieheksi.
-- Valto on ylistäen maininnut sinua asiantuntijaksi
tavaramarkkinoilla. Venäjänmatkasi kuuluu tuottaneen erinomaisen
hyviä tuloksia, kun taitavasti selvisit joistakin vaikeuksista.
-- Se kuuluu edellytyksiin. Mutta Laineen menettely niitä hyväkseen
käyttämällä on toinen asia.
-- Tuomas, minä tiedän kyllä, missä ero teidän välillänne nousee
vuoren korkuiseksi. Turhaan sinä pysyt vaiti. Olet kai kuvitellut,
että meidän tukkukauppiaamme noudattaisivat joitakin omantunnon
periaatteita...
-- Katri! -- äännähti Tuomas. -- Oletko sinäkin sen huomannut?
-- Meitä naisia pidetään useimmiten typerinä tällaisissa asioissa,
mutta meillä on eräs kyky, jota teillä ei ole.
-- Montakin.
-- Meillä on vaisto miesten omaatuntoa punnitessa. Ainakin on
minulla. En ole selvillä, mitä kauppaa Valto käy, mutta tiedän
varmasti, ettei siinä niin tarkkaan oikeutta noudateta.
-- Se on se osakepeli, joka minua tympäisee ja sitten...
-- Sano pois vain!
-- Alkupuoli hänen urastaan.
-- Siitä en ole välittänyt.
-- Laine on ostanut ja myynyt kaikenlaista niin hävyttömillä
voitoilla ja kiristyksillä ... ei, en minä viitsi siitä puhua. Se on
sitäpaitsi vain puolittain kirjoissa.
-- Hän aloitti ruokatavaroilla.
-- Niin, ja kuuluu ensimäisen sotavuoden shakaaleihin. Hän osti
silloin melkein ilmaiseksi. Ja nyt vasta myydään meidän varastojamme
sellaisista kätköistä ja sellaisissa paikoissa, joista ei kukaan
voisi luulla niitä saavansa.
-- Laine on kuitenkin suurkauppias.
-- Ei se häntä haittaa, kun vain tulee rahaa, samantekevä, -- sanoi
Tuomas unohtaen puhuvansa miehen vaimolle.
Katri oli hajamielinen, kuunnellen Tuomaan sanoja vain puolittain.
-- Tiedätkö, minä tunnen olevani täällä ihan outo, -- sanoi Katri
äkkiä. -- Minä en kuulu tänne enkä jää tänne. Tuomas, tahdotko auttaa
minua?
-- Luonnollisesti, mutta... Enhän minä vain ole loukannut sinua? --
kysyi Tuomas aivan neuvottomana.
--- Et, ja älä vain kuvittele, että minä olisin sellainen kana ...
niin, niin, sellainen pikku Katri, joka nokkii kädestä, kysymättä,
kenen kädestä.
-- Olen tainnut kuitenkin tehdä pahasti, kun...
-- Kai, kai, sinä hirvittävä pahantekijä! Katri hyräili ja ojensi
kättä ystävälleen hymyilevänä.
-- Pian, pian, lähden minä kauvas, kauvas täältä. Ja kanssani tulee
muuan toinen ... Mene maisteri Harjua tapaamaan, menethän? -- lisäsi
Katri tarttuen ojennettuun käteen. -- Ja sanot terveisiä, kerrot,
mitä sinulle nyt kuiskaan. Minä jätän Laineen tänä iltana ja tulen...
Ei, ei, minä en mene hänen luokseen, menen rouva Kaarelle ja siellä
tahdon tavata hänet.
-- Kenen?
-- Alpre Harjun, näytännön jälkeen.
-- Miten se on käsitettävä, että sinä jätät Laineen?
-- Jätän, en koskaan palaa, ymmärrätkö?
-- En oikein. Asiahan on hyvin vakava.
-- Vakavampi kuin luuletkaan. Minä olen herännyt elämään vasta noin
tunti sitten.
-- Sepä on merkillistä.
-- Eikö olekin? -- nauroi Katri. -- Mutta nyt meidän pitää
kiirehtiä, sinä tapaamaan Alprea ja minä teatteriin. Hyvästi, vanha
tanssitoveri! Tule, juostaan kilvan alas portaita.
-- Ei sinussa ole hituistakaan eroavan aviovaimon surkeutta.
Katri nauroi heleästi työntäen Tuomasta edellään ovesta. -- Joudu,
lohduta Alprea, jos hän on kovin suruissaan tai -- laiha. Etkö ole
huomannut, kuinka -- hänen partansa on loikannut? Sehän on komeampi
kuin parhaimmalla itäisistä veljistämme. Hyvästi!
12.
Katri soitti teatterista rouva Kaarelle ja pyysi pidättämään Alprea,
kunnes hän saapuisi. Ja sitten hän antautui täydellisesti illan
tehtävälle remuten ja leikkien väliajoilla toveriensa ihmeeksi.
Ilta läheni loppuaan ja Katrin hilpeys haihtui. Voiton varmuus ja
ilo katosivat jäljettömiin muuttuen epäilyksi, peloksi siitä, mitä
tuleman piti, ja jyskyttävin sydämin hän riisuutui pukuhuoneessa
heittäytyen kesken kaiken voimattomana tuolilleen ja toivottomana
tuijottamaan.
-- Ellei Alpre kuitenkaan... Ehkä se oli erehdystä? Hyvä Jumala,
miksi ei ihminen ole varmempi sellaisesta? Minä olin varma, ihan
varma hänen silmistään. Eihän se voi olla muuta. Voi, miksi ei voi?
Kuka sen tietää, kuka tietää?
Katrin sydänparka oli sairas, ja lamautuneena, ruumiillisestikin
uupuneena hän laskeutui alas portaita peittyen pimeän ja räntäisen
yön vaippaan. Ensi kertaa elämässään hän oli syvästi onneton tuntien
yksinäisyyden ja turvattomuuden hirveän taakan omilla hartioillaan.
Jos hän nyt erehtyy, on koko elämä mennyttä, elämä, hänen oma
elämänsä! Sillä ei olisi enää pohjaa, ei olemisen oikeutta. Mitä oli
nyt teatteri, taide, menestys ja muu? Tyhjää humua!
Ohimoiden jyskyttäessä, pelokkaana ja epävarmana hän saapui rouva
Kaarelle tuskin uskaltaen ovikelloa soittaa.
-- Onko Alpre...? -- kuiskasi hän eteisessä.
-- Olemme juuri syömässä illallista, -- sanoi rouva Kaari. -- Tule
sinäkin.
-- Ei, kiitos. Voinko jäädä tänne yöksi? Minä soitan Laineelle, etten
mene sinne.
Hän aikoi sanoa: kotiin, mutta kummallinen vastenmielisyys vaati
sanomaan: sinne.
-- Minne sinä tarkoitat? -- kysyi rouva Kaari.
-- Voi, rakas ... luonnollisesti kotiani! -- huudahti Katri
alistuvaisena peitellen mielialaansa.
-- Olet väsynyt, en tullut ajatelleeksi. Tahdotko mennä huoneeseesi?
Tietysti sinä voit jäädä koska tahansa, -- puhui hyväsydäminen rouva.
-- Hyvä, rakas täti, tulin Alpre Harjua tapaamaan, saanhan puhutella
häntä, ennenkuin hän menee?
-- Tietysti, lapsi kulta. Heti paikalla. Miten on oikein? Alpre on
myös aivan kuin haihtunut omasta itsestään. Mikä teidän oikein on?
-- Onko hän onneton? Olenko minä tehnyt väärin, kun näin myöhään...?
-- Onneton, mistä miehen pitäisi olla onneton? -- ihmetteli rouva
Kaari. -- Alpre on kovanahkainen, ei häneen pysty mielialat.
Vanhapoika on vain mennyt hiukan kasaan. Tämä sota-ajan ruokakomento
ei juuri lihota. Eikä Alpren oma komento siellä viidennessä
kerroksessa kuulu juuri ylellisiin, niin että...
Rouva järjesti huonetta rupattaessaan ja palattuaan ruokahuoneeseen
kehoitti Alprea lohduttamaan Katria.
-- Lapsi parka ei ole oikein laidallaan, -- sanoi rouva Kaari.
Maisteri Harju ei liikahtanut pöydän äärestä.
-- Katri pyysi -- niin minä sen käsitin -- sinne huoneeseen. Se
raukka on ihan kuitti, en raaski vaivata tänne.
Alpre Harju katsoi rukoilevana, kuin apua pyydellen, vanhaan
ystäväänsä. Hyväsydämisen rouvan sääli oli aivan neuvoton.
-- Mitä minä teille teen? Katri on kuin kynitty varpunen ja te
tuijotatte minuun kuin rangaistava koulupoika. Minä en ymmärrä mitään.
Hän nauroi huvitettuna miehen punastelusta ja tarjoten käsivartensa
komensi: -- Eteenpäin, kuvitelkaa mentävän vanhaa fyrkanttia!
He marssivat Katrin huoneeseen, ja ennenkuin Alpre ehti vilkaista
ympärilleen, oli rouva kadonnut.
Katri istui rentona nojatuolissa, mutta kohottautui jäykäksi Alpren
sisään tultua. Pienen huoneen kirkkaassa kattovalossa miehen silmät
huikaistuivat. Ujona ja epätietoisena hän katsoi ympärilleen
keksiäkseen, minne istua ja päästä samalla kätkeytymään.
Miehen ilme oli niin herttainen ja poikamainen, ettei Katri voinut
olla hymähtämättä. Äidillinen hellyys tulvahti nuoren naisen
katseeseen, ja hänet valtasi vastustamaton halu silittää tuuheata
tukkaa painuneessa päässä ja katsoa suuriin, sinisiin silmiin, jotka
hän niin hyvin tunsi lapsuusajaltaan ja joiden syvyys oli hänestä
kuin ääretön ijäisyys nyt, kun he seisoivat tasaväkisinä katsoen
toisiaan kasvoista kasvoihin.
-- Rakas, -- kuiskasi Katri niinkuin kerran ennen.
Heidän katseensa painuivat toisiinsa yhdistäen kaksi ihmiselämää
ainiaaksi.
-- Rakas, -- sanoi Alpre.
Enempiä sanoja he eivät tarvinneet. He unohtivat maailman ja ajan,
istuivat kauvan käsi kädessä äänettöminä kuunnellen sydämiensä
lyöntejä ja soivaa hiljaisuutta ympärillään.
He heräsivät todellisuuteen vasta sitten, kun rouva Kaari astui
huoneeseen.
Maisteri Harju aloitti: -- Katri ja minä...
-- Sano se! -- pyysi Katri.
-- Me rakastamme toisiamme.
-- Hyvä Jumala! Entä Laine? -- huudahti rouva Kaari.
Rakastavaiset katsoivat toisiinsa säikähtyneinä. Hänet he olivat
hetkeksi unohtaneet.
13.
Valto Laine ja Katri seisoivat kahden puolen laajaa kirjoituspöytää.
Katrin sormien välissä näkyi se kuva, jonka onneton äiti oli tuonut
muistuttamaan isälle hänen velvollisuuksiaan.
-- Uskotko sinä sen naikkosen sanoja? -- tiuskaisi Laine
halveksivasti.
-- Ei ole kysymys minun uskostani tai mielipiteestäni, kaikki seikat
puhuvat sinua vastaan, ja minä otin asian esittääkseni. En voinut
toisin tehdä. Se olisi ollut tunnotonta.
-- Sinun olisi pitänyt ajaa ulos se röyhkeä ihminen, kun hän uskalsi
tunkeutua luoksesi! -- sanoi Laine hilliten suuttumustaan.
-- Sinä sanoit minulle kerran, etten saisi otaksua sinun olleen
tietämätön naisista. Se olisi ollut lapsellista minun puoleltani.
Tietysti, koska asia oli toisin. Otaksuin sitten, että olit suhteissa
sellaisiin naisiin ... ymmärrät. Nyt on kädessäni todistus hyvin
vakavasta suhteesta. On olemassa lapsi. Minä en tahdo sanoa, että se
erottaa meidät. Minulla on sitäkin syvempi syy. Minä...
Valto Laine astui hänen eteensä suuttuneena.
-- Sinä uskallat tosiaan sanoa minulle asioita vasten naamaa, silmää
räpäyttämättä, levollisena ja niin saaperin varmana kuin minä olisin
pahainen poikanulikka!
-- Totuus puhuu puolestaan kaipaamatta minun suuttumustani, --
vastasi Katri yhä levollisena ulkomuodoltaan, vaikka sydän löi
rajusti pidätetystä mielenkiihkosta. Olihan hänen sanottava nyt
paljon muuta ja ratkaisevaa.
-- Mitä sinä oikein ... Etkö käsitä, että se on kiristystä, ilkeää
rahanpyydystämistä?
-- Yhdennäköisyys ... yritti Katri näyttäen kuvaa.
Laine sieppasi kuvan rutistaen sen lujassa kädessään katsomatta ja
huusi:
-- Minä vaadin, että uskot sanojani ja jätät tuon syyttävän
tuijotuksen. Katseesi on kuin minkä tuomioenkelin. Roskajoukko olkoon
siellä, minne se kuuluu. Meillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa.
-- Sinä kiellät oman poikasi. Se on nyt minun vakaumukseni. Näen sen
katseestasi ja suuttumuksesi ilmaisee sen. Kovuutesi, ellen sanoisi
tunnottomuutesi on...
-- Parasta on jättää jotakin sanomatta. Katri, kas niin, toivoisin
vain, ettet antaisi jalon sydämesi joutua keinottelun välittäjäksi
tällaisilla rakkauden markkinoilla, -- nauroi Laine yrittäen lähestyä
Katria.
Se, mitä Katri oli aikonut maltillisesti ja johdonmukaisesti kertoa
miehelleen tunteistaan ja suunnitelmistaan, unohtui siinä tuokiossa.
Laineen läheneminen tempaisi hänet irti itsestään pakottaen
tarttumaan äkki-iskuun kuin hengenvaarassa aseeseen.
-- Älä koske minuun! -- huusi hän katse uhkaa liekehtivänä
sellaisella voimalla ja ylemmyydellä, että se pidätti miehen
herättäen ihmetystä.
-- Minä en käsitä...!
-- Et, en ole sitä vaatinutkaan. Minäkään en ole käsittänyt
suhdettamme. Eiliseen saakka olen elänyt siinä luulossa, ettei ole
mitään suurta, ei kaunista, ei puhdasta eikä jaloa, mikä antaisi
elämälle arvoa ja -- onnea! -- sanoi Katri hiljentäen äänensä
lausuessaan viimeistä sanaa.
Laine jäi yhä sanattomaksi. Katrin ilme ja puhe oli niin eroavaa
heidän tavallisesta elämästään ja ulkopuolella Laineen ajatuspiirin,
ettei hänellä ollut mitään käsitystä lausutuista sanoista, mutta
häneen vaikutti Katrin ylemmyyttä kuvastava olemus tehden miehen
epävarmaksi.
-- Mitä kummaa sinä luovailet! - huusi hän peittääkseen
neuvottomuuttaan.
-- Tosiaan, unohdin kenen kanssa puhun! -- sanoi Katri heittäen
ylpeästi päätään ja suoristuen ryhdiltään. Siinä oli entinen komea ja
rohkea Katri, jota Valto Laine ihaili ylpeillen hänestä kaikkialla.
-- Niin minunkin mielestäni. Heitä kaikki äitelät sanat mitä
pikemmin, sitä parempi.
-- Olen kerran jättänyt sinut, -- jatkoi Katri, -- mutta silloin
palasin, sillä minulla ei ollut selvillä elämäni tarkoitus. Silloin
oli yhdentekevää, missä olin. Nyt -- --
-- Annahan kuulla, sinä olet merkillisesti uhkaavalla tuulella, --
ihmetteli Laine.
-- Nyt jätän sinut enkä palaa, nyt olen itsestäni selvillä!
Laine tuijotti häneen uskomatta korviaan, mutta samassa paisui
kammottava tyhjyys ja tuska kuin kaukaa lähenevä salaperäinen humu
kohisten korvissa, samentaen näön ja pidättäen hengityksen, kunnes
kaikki pysähtyi, ja hän riuhtautui irti, syöksyen vaimoaan kohti,
tarttuen hänen hartioihinsa ja ravistaen voimakasta vartaloa kuin
pientä lasta.
-- Älä uhkaa, älä uhkaa! -- huusi hän voimatta enempää sanoa.
Katri riisti itsensä irti, ja pidellen kovasta puristuksesta
kolottavia hartioitaan hän riensi pois huoneesta.
Hän oli aamulla lähettänyt tavaransa rouva Kaarelle ja lähti nyt
jalan, jättäen kotinsa ainaiseksi.
Katri ymmärsi kyllä joutuvansa ankaran paheksumisen alaiseksi, mutta
nyt hän ei säikkynyt eikä tinkinyt. Toisin ei voinut olla.
Laine koki monin keinoin saada hänen päätöksensä muuttumaan, ja
Katrin oli aina oltava varuillaan, sillä Valto oli uhannut pakolla
taivuttavansa, ellei saisi hyvällä.
Nyt kun ratkaiseva askel kerran oli otettu, sai Katri tukea
ystäviltään, jotka ympäröivät häntä suojelevana voimana. Laine
huomasi pian kadottaneensa vaimonsa ainaiseksi, vaikka epätoivoisen
kiihkeänä yritti vakuuttaa hänen ystävilleen avioeron mahdottomuutta.
Katri ei kuitenkaan osannut arvioida, mitä hänen ottamansa askel
oikeastaan merkitsi.
Vähitellen, muutaman päivän kuluessa, levisi huhu erosta ollen
kaikkialla yllätys. Kukaan ei tiennyt varsinaisesti mitään, ja niin
sepitettiin merkillisiä tarinoita, jotka eivät suinkaan Katria
hellävaroen pidelleet. Hyvätkin tuttavat alkoivat vieroa, hän ei
saanut teaatterissa uusia osia, vaan tunsi karsauden saartavan
itseään joka puolelta.
Taavi Arvo liittyi jälleen entistä lujemmin vaaran uhatessa toveriaan
puolustamaan. Se olikin Katrin ainoa pidäke teatterissa, kunnes he
kumpikin olivat väsyneet kulkemaan työttöminä.
-- Minä en kestä enää, -- selitti Katri. -- Etkö lähtisi minun
kanssani maaseudulle?
Oli jo kevättalvi, ja he saivat vaikeuksitta lomaa teatterista ja
valmistelivat lähtöään kaupungista muutamain muiden näyttelijäin kera.
14.
Eräänä iltana lähti Katri tavallista myöhemmin tapaamaan maisteri
Harjua hänen asunnossaan. Kruunuhaan kadut olivat melkein pimeitä,
joten oli vaikea, paikoin mahdoton tuntea ketään matkan päästä.
Katri astui rauhallisesti tähdäten katseensa pimeässä eteensä. Äkkiä
hän pysähtyi havaitessaan laajaan takkiin puetun miehen ilmestyneen
pimeästä toiselle puolelle katua. Hän tunsi miehen Laineeksi ja
juosten kappaleen matkaa ennätti porttikäytävään, jonne ei kuitenkaan
uskaltanut jäädä, vaan pyrki perille.
Astuessaan sen talon portaille, missä maisteri Harju asui, oli Laine
häntä vastassa.
-- Siis kuitenkin, -- kuiskasi Katri. -- Mitä tahdot?
-- Mitä sinulla on täällä tekemistä? -- kysyi Laine.
Katri avasi oven omalla avaimellaan, jonka oli saanut juuri tätä
käyntiään varten, aikoen astua sisään vastaamatta miehelleen, mutta
Laine esti sen ja pidätti häntä rappusilla.
-- Vastaa, mitä teet täällä?
-- Ole hyvä, käy pois tieltä, minulla on kiire! -- sanoi Katri
välittämättä kysymyksestä, kun pelkäsi herättävänsä miehen raivoa
mainitsemalla minne aikoi.
-- Kaikissa tapauksissa tulen minä mukaan, -- sanoi Laine.
-- Ole niin hyvä, -- sanoi Katri hilliten äänensä huomatessaan, ettei
voinut häntä millään estää.
-- Sano kuitenkin ensin, minne menet! -- kovisti Laine.
Sanoissa oli niin vaatelias ja käskevä sävy, ettei Katri voinut olla
täyttämättä hänen tahtoaan.
-- Menen tapaamaan maisteri Harjua, -- vastasi hän niin levollisesti
kuin taisi.
-- Se on siis totta, mitä puhutaan! -- kuiskasi mies hampaittensa
välistä.
Portaat olivat hämärät ja käänteissä täydellisesti pimeät, mutta
Katrin silmissä välähti metallin kirkas pinta ja samassa hän tunsi
kylmän raudan ohimollaan. Hän jäykistyi ja pysähtyi työntyen
taaksepäin. -- Mitä nyt?
-- Tule takaisin, seuraa minua kotiin, Katri, kaikki on unohdettu,
kaikki tulee olemaan niinkuin sinä tahdot, kunhan vain nyt seuraat
minua!
-- Minä en, hyvä Valto, minä en voi! -- valitti Katri. Hän oli
siirtynyt valoon ja näki Laineen kasvoilla katkeran tuskan.
Metalli välähti taaskin Laineen kädessä, ja Katri näki, että se oli
ampuma-ase, hyvin pieni kooltaan.
-- Mitä sinä aiot? -- huudahti Katri kauhistuen, mutta yritti peittää
pelkoaan.
-- Tuletko kanssani kotiin? -- kysyi Laine yhä leikkien aseellaan.
Katri kuuli jossakin oven käyvän ja kuiskasi:
-- Odota, seuraan sinua ovelle.