heidän välillään oli este. Katri yritti tarttua ojennettuun käteen,
mutta ei voinut ja sanoi:
-- Enhän minä saa tarttua sinun käteesi, olethan kuollut!
-- Sinä olet vaarassa ja tuskassa ja minä rakastin sinua. Nouse ja
poistu, minä tahdon, että elät Kaivolassa ja viljelet peltojani.
Siellä on nyt niin kaunista, ja Juonala soittaa esituvan kamarissa,
-- sanoi Kaivola.
-- Kuinka minä voisin nousta näiden kahleiden painamana, olen maahan
sidottu eikä voimani riitä -- olen antanut ne kaikki taiteelle. Etkö
näe, että olen pitänyt valani niinkuin näytelmässä on sanottu? Etkö
sinä ole jo tyytyväinen? -- kysyi Katri.
-- Minä olen aina ollut sinuun tyytyväinen ja tuskani on lieventynyt
sinun kauttasi, morsiameni, mutta sinun oma kohtalosi vaanii sinua.
Se lähestyy, nouse, nouse!
-- Auta minua, kuuletko jymyä? Se on kuin ukkosen ääni. Se tulee, sen
voima lamauttaa ja tukehuttaa minut, auta, päästä minut kahleista! --
huusi Katri.
Katri kirkaisi ja liikahti vuoteellaan vapautuen painajaisesta. Hän
avasi silmänsä ja nosti kätensä huutaen: -- Auttakaa, auttakaa!
Keskilattialla seisoi Valto Laine hattu kädessä päällysvaatteissaan,
talon emäntä seurassaan.
Katri huusi kimakasti tuijottaen heihin ja vaipui samassa
hervottomana vuoteelleen.
-- Mitä tämä tietää? -- kysyi Laine.
-- Hyvä Jumala, rouva Juonala on sairas. Tulkaa, hän on pyörtynyt!
Rouva haki kylmää vettä ja hoiteli Katria palauttaen hänet
tajuihinsa, mutta ei voinut käsittää, miksi Katri huusi yhä
Laineeseen tuijottaen.
-- Lienee minun syyni, olen varmaan säikäyttänyt. Hän on sairas,
hyvin sairas. Katri! -- yritti hän murtuneella äänellä, mutta sairas
huusi yhä tuijottaen heihin.
Laine peitti silmänsä ja riensi pois hyvästelemättä.
Alpre oli tavannut lääkärin ja kiirehti tuomaan hänet mukanaan
aavistamatta, mitä oli tapahtunut.
-- Katri rouva on hyvin sairas. Tukkukauppias Laine kävi täällä häntä
tapaamassa. Minä luulen, että Katri säikähti, -- selitti rouva. --
Jos olisin aavistanut, että hän oli näin heikko, en tietenkään olisi
päästänyt herra Lainetta tänne.
Alpre oli polvillaan vuoteen ääressä silitellen rauhoittavasti
sairaan päätä.
Lääkäri totesi kuumeen voimatta ainakaan heti määritellä, mistä se
johtui. Äärimmäinen varovaisuus oli välttämätön.
Seurasi tuskallisia viikkoja, joiden kuluessa Katri oli vuoroin
parempi, vuoroin heikompi.
Hän itse sanoi olevansa aivan terve, ei mitään tuskia.
-- Olen väsynyt, hiukan väsynyt. Täällä Harjussa on niin suloista
levätä, -- sanoi hän hymyillen ja heikosti painaen Alpren kättä, kun
oli lopulta uskallettu viedä hänet kotiin.
18.
Taavi Arvo ja Tuomas Salmela asuivat kesää Harjussa ja olivat
päivittäin Alpren ja Katrin vieraina. Katri oli niin tahtonut.
-- Tehän kuulutte kaikki minulle, -- sanoi hän hymyillen.
Juonalan soittaja asui yhä peräkamarissa Kaivolassa, ja avatusta
akkunasta kuului hänen viulunsa ääni yli kylän ja tuuditteli lepoon
Katrin sairasta sydäntä.
Viime aikoina ei Katri enää jaksanut kuulla soittoa usein.
-- Miksi et? -- kysyi Alpre, joka ei juuri milloinkaan jättänyt häntä
yksin.
-- Rakas, minä kuulen hiljaisuudessa vielä ihanampaa soittoa. Et
tiedä, rakas, kuinka se houkuttelee. Se on levon soittoa, rauhan
säveleitä. Ja minä tahdon kauvas, äärettömän kauvas, sinne mistä se
soitto on kotoisin.
-- Jos sinä vain lujasti tahtoisit, niin et ikävöisi sinne, -- sanoi
Taavi Arvo.
-- Minne, hyvä poika? -- kuiskasi Katri.
-- Sinne, mistä se soitto on kotoisin, -- sanoi Arvo voimatta käyttää
sanaa "kuolema".
-- Sinä ja Tuomas olette hiukan mustasukkaisia elämän ja kuoleman
Herralle. Alpre on niin toisenlainen. Hän ymmärtää ikävöimiseni ja
suo minulle, mitä haluan. Lepoa, lepoa, olen niin väsynyt. Tahtoisin
nukkua enkä uskalla.
-- Miksi et? -- kysyi Taavi Arvo ihmeissään.
-- Näen pahoja unia -- -- Laineesta. Minulla on paha omatunto. Ei
kukaan -- ei kukaan voi minua päästää, olen ainaisesti sidottu,
omasta syystäni tuomittu. Tämä on niin raskasta, niin raskasta!
-- Olet sairas, rakas Katri, ja siksi tuntuu kaikki niin vaikealta,
-- sanoi Tuomas.
-- Miksi minä sitten olen sairas? Enkö olisi syypää? Olen sitonut
itseni toiseen, antanut itseni toiselle, teen kummankin onnettomaksi,
jos elän tai kuolen. Enkö minä ole syypää? Katsoppa Alprea, hänkin
kuihtuu, ennen aikojaan vanhenee.
Alpre ja Katri katsoivat neuvottomina toisiinsa. Laineen
järkähtämätön kielto antaa Katrille ero oli heidän yhteinen surunsa.
Maisteri Harju oli Katrin pyynnöstä kirjoittanut Laineelle pyytäen
häntä vihdoinkin suostumaan, sillä Katrin sairaus oli hyvin
vaarallista laatua ja kävi päivä päivältä uhkaavammaksi. Ellei hän
uskonut heidän sanojaan, niin saattoihan tulla katsomaan nähdäkseen
omin silmin, minkä tuhoisan vaikutuksen tämä jännittynyt tila oli
Katrissa aikaan saanut.
Kirje harhaili pitkin maata. Laine oli matkoilla. Ei ollut muuta
neuvoa -- täytyi alistua odottamaan.
19.
-- Tuskallisinta on tämä neuvottomuus, -- sanoi Alpre Harju
Salmelalle ja Arvolle.
He olivat jättäneet Katrin yksin lepäämään huoneeseen ja istuutuneet
puutarhaan.
Joku ajoi matkakärryissä maantiellä ja pysähtyi portille. Kolme
ystävystä katsoivat toisiinsa hämmästyneinä. Matkamies oli Valto
Laine. Hän astui heitä kohti puutarhaan. Taavi Arvo ja Tuomas Salmela
poistuivat tervehdittyään tulijaa.
Laine oli paljon muuttunut. Miehen liian varma ja itsekylläinen
ryhti oli väistynyt. Vakava ja hiukan katkera ilme kasvoilla kertoi
pettymyksistä.
-- Tulin tapaamaan Katria, -- sanoi hän tyynesti.
-- Katri on hyvin sairas, -- esteli Alpre.
-- Vieläkin? -- huudahti Valto Laine.
-- Niin, siitä saakka, kun te hänet viimeksi...
-- Säikäytin. Kaiketi hän oli sairas jo sitä ennen.
-- Oli, hyvin sairas.
Laine katsoi Alpreen ja he olivat hetkisen ääneti.
-- Tiedetäänkö syytä Katrin sairauteen? -- kysyi Laine.
-- Lääkäri arvelee sen johtuvan epätoivoisesta mielialasta. Katri
syyttää itseään omasta tuskallisesta kohtalostaan.
-- Mikä hänestä siinä on tuskallisinta? -- tiedusti Laine puristaen
huuliaan kokoon.
-- Minun ymmärtääkseni hän kärsii pahimmin suhteestansa meihin
kumpaankin. Hän on sitonut itsensä teihin ja antanut rakkautensa
minulle.
Laine liikahti maltittomasti kuin iskusta, joka koskee, vaikka sitä
on varmasti odottanut.
-- Minä olen tullut näkemään ja kuulemaan. On vaikea -- minä en voi
muuten päättää mitään, -- sanoi Laine.
-- Ymmärrän, vaatimuksenne on oikeutettu.
-- Ellei se ole vaarallista Katrille.
-- Yksin sekin seikka, että tahdotte säästää häntä, todistaa olevanne
hänelle suosiollinen, -- vastasi Alpre, -- ja niin ollen taittuu
kärki kiihtymykseltä, joka Katrille olisi nyt hyvin turmiollista.
-- Te valitsette sananne kovin kohteliaasti, -- sanoi Laine nyreänä.
-- Olette kai pitänyt minua maantierosvon tapaisena, joka tulee
vaatimaan hengen tai -- rakkauden. Minä en vaadi kumpaakaan.
Alpre ojensi kättään osoittaakseen kiitollisuuttaan, mutta Laine ei
ollut näkevinään, seisoi vain kuin odottaen.
-- Minun pitää kaiketi paljastaa itseni hyvinkin tyyten, ennenkuin
voidaan suostua pyyntööni. Alistun ja pidän sen kohtuullisena. No
niin. Minä en syytä Katria. -- Laine hymähti katkerasti. -- On
kuitenkin tarvittu sangen paljon... Mitäpä siitä, kun kerran on pakko
luopua, niin ei auta ylpeillä. Minä olen kompastunut onnettomuuteeni
ja taittanut sisuni, ellen sanoisi selkärankani. Olen ollut
matkoilla, -- lisäsi hän katsoen akkunaan, joka oli auki.
Alpre ymmärsi hänen maltittomuutensa.
-- Tahdotteko odottaa hetkisen, minä käyn valmistamassa Katria.
Laine istui pöydän ääreen odottamaan, ja Alpre riensi ilmoittamaan
Katrille.
-- Minä kuulin hänen äänensä, -- kuiskasi Katri maaten melkein
liikkumattomana leposohvallaan väljässä aamupuvussa, joka oli hänen
ainoa jäljellä oleva turhamaisuutensa. -- Olen itsekin hämmästynyt
-- tuntuu helpommalta, että hän on tullut. Mitä luulet? Kenties
hän... Ei, ei, en tahdo kuvitella mitään. Jos sitten pettyisin, en
kuitenkaan jaksaisi kestää. Anna hänen tulla.
Alpre toi Laineen huoneeseen jättäen hänet kahden Katrin kanssa.
He katsoivat toisiaan kuin tunnustellen, mikä vaara kummaltakin
puolen uhkaisi, ja tyyntyivät huomatessaan muutaman kuukauden
vanhentaneen tunteet ja sammuttaneen vihan ja intohimoisen kiihkon.
-- Ojennan sinulle käteni sovinnoksi ja pyydän sinua unohtamaan, että
olen tuottanut niin paljon tuskaa, -- sanoi Katri.
-- Se tuska ei ole sitä laatua, että sinua siitä syyttäisin. En
ainakaan nyt enää. Olen siihen tottunut -- taikka oikeammin mieltynyt.
-- Tuskaasiko? -- huudahti Katri entiseen eloisaan tapaansa. --
Olisitko sinä niin paljon muuttunut! -- lisäsi hän hiljemmin.
-- Kai minä olen. Eräs viisas mies sanoi minulle, että luonteeni
vaatii kovaa kuria tullakseen hiotuksi.
-- Valto, sinä et ole mikään tavallinen mies.
-- Kuinka sen asian ottaa. Kiitä onneasi, että silloin eräänä iltana
siellä portaissa sattuma pelasti meidät perikadosta. Onhan siitä
hetkestä aika huippaus tähän päivään ja tähän tapaamiseen.
He vaikenivat tunnustellen itseään nimittääkseen ne syyt, jotka
heidät ehdottomasti erottivat.
-- Kummallista, -- sanoi Laine hymähtäen, -- matkalla ajattelin vielä
mahdolliseksi saavuttaa sinut.
Katri sävähti kalpeaksi ja sanoi arasti:
-- Ja nyt...?
-- Nyt minä rakastan sinua enemmän kuin ennen. Sinä olet minulle pyhä
ja kallis ... en osaa pitää koreata puhetta.
Laine kääntyi pois peittääkseen tunnettaan ja Katri lepäsi
liikkumattomana.
Hetken kuluttua Laine palasi akkunan luota, jonne oli siirtynyt, ja
sanoi rauhallisemmin:
-- Sen vuoksi annan sinulle vapautesi takaisin.
Katri kohosi istumaan ojentaen Laineelle molemmat kätensä, ja hänen
suuri kiitollisuutensa ilmeni loistavassa katseessa, joka yhä oli
syventynyt ja kirkastunut, samalla kuin ensimmäisen nuoruuden
kukoistus oli vaihtunut kalpeuteen ja sielukkaisuuteen laihtuneilla
kasvoilla.
-- En muuta voi, -- sopersi Laine tarttuen ojennettuihin käsiin. --
Sinä olet niin muuttunut. Se murtaa sydämeni säälistä ja kaipuusta.
Hän kääntyi lähteäkseen huoneesta, mutta Katri pidätti häntä.
-- Anna minun mennä! -- pyysi Laine.
-- Sinun suuri surusi ja uhrauksesi masentaa minut. Ehken jaksa sitä
kestää.
-- Katri!
-- Ei, Valto, minä olen kaikesta sielustani kiintynyt Alpreen, mutta
enhän olisi nainen, ellei sydämeni vuotaisi verta sinunlaisesi miehen
vuoksi.
Laine likisti hänen käsiään ja suuteli niitä jättäen hänet äkkiä
kätkeäkseen tuskansa ja estääkseen sitä puhkeamasta.
20.
Katri oli tämän jälkeen aivan rauhallinen ja nukkui toisinaan lyhyitä
kuuroja.
Alpre ja nuorukaiset olivat iloisia yltyen toisinaan kovaäänisiksi
kuin vallattomat pojat.
Katri hymyili heille ja sanoi heitä poikanulikoikseen yrittäen ottaa
osaa heidän iloonsa. Mutta silloin hän aina sai kalliisti maksaa
hetken riemun kärsien sietämätöntä hermosärkyä sydämessään, tuskin
voiden hengittää.
Alpre ei uskaltanut näyttää onneaan tai suruaan ja hoiteli häntä kuin
lasta.
Kahden kesken Alpren kanssa Katri puhui Laineesta, mutta huomattuaan
rakastetussaan sen johdosta tuskaa hän lakkasi ilmaisemasta
tunteitaan ja huononi nopeasti.
Nyt Katri yritti lohduttaa Alprea ja tekeytyi toivorikkaaksi
antautuen vaaralliseen ja kiihoittuneeseen mielentilaan, joka poltti
ja kulutti hänen loppuun palanutta sydäntään.
Rakastavaiset leikkivät elämän lepattavalla liekillä lohduttaakseen
toisiaan ja maistaakseen elämän onnea aavistaen, että se oli oleva
lyhyt.
-- Eihän ijäisyys ole pitkä eikä lyhyt, -- viisasteli Katri. -- Se
on vain hetki. Ja me elämme monen monta hetkeä, siis monen monta
ijäisyyttä.
Heidän valvotut hetkensä olivat onnen hymyä, ja Katrin tuskakin
muuttui mieluiseksi, siksi että hän tiesi kärsivänsä rakkautensa
vuoksi.
21.
Eräänä aurinkoisena syyspäivänä, kun Juonalan soittajan viulu lauloi
"Ilon ilmaisua", nukkui Katri heräämättömään uneen.
Hän oli pukenut ylleen valkoisen aamupukunsa ja pistänyt tulipunaisen
ruusun tukkaansa, kujeillen ojentanut kätensä Alprelle ja sanonut:
-- Olen nyt niin väsynyt -- niin kovin väsynyt, tahdon nukkua oikein
kauvan. Kun herään, lähdemme matkalle. Minä olen nyt niin terve.
Niin, niin -- vakuutti hän hymyillen. -- En ole pitkään aikaan ollut
näin terve!
Viulu lauloi yhä ja pikku linnut yhtyivät livertämään päivän
paistaessa Juonalan soittajan akkunaan.
Äkkiä Juonala laski viulunsa: tuntui kuin joku olisi painanut sen
alas hänen kädestään.
Taivas peittyi pilveen, ja Alpre Harju kiirehti askeleitaan metsässä
palatakseen kotiin.
Hongikko kohosi tänään niin huimaavan korkeana synkistynyttä taivasta
kohti, ja harjun siimes tuntui kolealta ja synkältä. Ilta läheni ja
varjot olivat kadonneet pimeyteen.
Alpre Harju oli varuillaan oman mielialansa suhteen ja moitti
herkkyyttään tuntiessaan sydänmaan kaameuden tavoittavan itseään
vihamielisenä ja ahdistavana. Samassa hän muisti Katrin metsän
ystävänä ja erämaan asukkaana, tuntien sanomatonta hellyyttä hänen
lapsuuttaan kohtaan. Erämaa kävi hänelle samalla ystäväksi ja tuntui
kehoittavan kiirehtimään kotiin katsomaan, mitä virkistävä uni oli
Katriin vaikuttanut.
Hän astui varpaillaan rakastettunsa huoneeseen ja pysähtyi
keskilattialle.
-- Eihän se voi olla totta! -- sanoi hän polvistuessaan ja
kuiskaillessaan rakkaansa nimeä.
Eihän sitä koskaan usko, ei voi uskoa sen äänen ainaisesti vaienneen,
joka vasta puhui onnesta ja elämästä. Katkera tieto toteaa kuitenkin
ikuisen eron tapahtuneen ja elämän muuttaneen muotoaan.
End of Project Gutenberg's Näyttelijättären tarina, by Selma Anttila