pöytänsä ääressä tuuhea tukka epäjärjestyksessä kuten tavallisesti,
silmät syvällä kupuraisen otsan varjossa, lyhyt, lihava vartalo
ryhdittömänä ja housut polvista hanurinpoimuilla.
-- Tänään emme lue, saat lupaa, kunnes hautajaiset on pidetty.
Syksyllä voit sitten vakavasti jatkaa opintojasi. Nyt sinun pitää
käyttää kaikki aikasi lukemiseen. Ruotsin kieli käy hyvin jäykästi,
olet oppinut kovin vähän. Minä varoitan sinua, jätä kaikki sivulliset
mietteet.
-- Minä en voi elää, ellen tiedä...
-- Mitä et tiedä? -- sanoi opettaja varmasti katsoen tytön leimuaviin
silmiin.
-- Sitä vain, että milloin minunkin elämäni muuttuu kohtalokkaaksi!
-- huudahti Katri.
-- Huomenna puhumme tästä, kun olet levännyt, -- sanoi opettaja
varmasti.
Hän poistui huoneesta jättäen tytön työpöytänsä ääreen.
Katrin pää painui, ja itsesyytös sai vallan. Kuinka hän uskalsi puhua
maisterille sillä tavalla, ainoalle ihmiselle, joka hänestä välitti.
Mutta sitten nousi jälleen uhma, joka veti esiin kohta kohdalta hänen
lyhyen elämänsä, kuinka häntä oli yksinäisyytensä ja köyhyytensä
vuoksi hyljitty, peloteltu, ärsytetty ja uskoteltu, koirilla usutettu
ja varkaaksikin sanottu; hän oli ollut kuin ammuttava jänis. Viha
värisytti nuorta tyttöä ja käsi etsi vaistomaisesti taskua, jossa hän
aina ennen oli säilyttänyt tuppi veistä.
Hän naurahti. -- Ketä lyödä? Kelle kostaa? Kun lyö, seuraa kuolema ja
kohtalo on silloin leppymätön! -- päätti hän äkkiä puhjeten katkeraan
nyyhkytykseen, joka teki hänet aivan voimattomaksi. Rentona hän
nojasi maisterin työpöytään rutistaen sormillaan papereita.
Maisteri Harju palasi salista kuullessaan nyyhkytykset ja jäi
neuvottomana ja tulipunaisena keskelle lattiaa tavoittaen käsin
päätään: -- Katri, lakatkaa!
Hän teititteli tyttöä ensi kerran ihmetellen sitä itsekin.
Kesken neuvottomuuttaan hän oli tullut tietoiseksi siitä, ettei
tuo tyttö, jota hän oli kuukauden ajan joka käänteessä neuvonut
ja opastanut, enää ollut lapsi. Lasta hän oli opettanut pöydässä
käyttäytymään, lapselle teettänyt pukuja, lapselle sanonut hyvää
huomenta ja hyvää yötä, nyökäyttänyt päätä tai antanut kättä.
Oppilaana oli Katri tullut hänen työhuoneeseensa ja istunut siellä
uutterassa työssä.
Tuo tuska ei ollut lapsen tuskaa, se oli heräävän naisen kovaa
elämäntaistelua. Hänelle ei maisterilla ollut neuvoa eikä lohdun
sanaa.
-- Lopettakaa Herran nimessä! -- huusi hän ja huitoi käsin.
Katri vaikeni hilliten nyyhkytyksiä ja kääntyi opettajaansa.
Nähdessään hänet tulipunaisena kasvoiltaan ja syvät silmät
punareunaisina nousi tytön uhma. Hänen villi metsäläisluontonsa
heräsi luullessaan itseään vihattavan.
-- Katsokaa vain! Minä en ole kuitenkaan syypää mihinkään. Mitä olen,
olen pakosta!
Ja uhmamielin hän poistui metsään, kaivaten yksinäisyyttä ja tahtoen
nähdä kotinsa.
Juhlallinen ja ankara päättäväisyys ohjasi Katria täydellisesti. Hän
oli nyt ottanut elämän hartioilleen, ja se oli hänen käsityksensä
mukaan maailmalle lähtemistä. Hän tunsi aivan ruumiillisesti elämänsä
painon. Ikävöiminen metsään ja vanhaan kotiin oli sopusoinnussa sen
kanssa. Hän oli selvillä siitä, että vielä kerran tahtoi tuntea
täydellistä yksinäisyyttä aivan kuin ainaiseksi luopuakseen siitä
vanhasta ja samalla painaakseen sen niin olemukseensa, ettei se
sieltä koskaan haihtuisi. Hän saapui suurten honkain harjulle, missä
ne korkeina ja paljasrunkoisina heittivät kapeita varjojaan jyrkälle
rinteelle. Se oli Katrista kuin Jumalan puutarha. Hän nosti katseensa
hitaasti korkeuteen samalla juhlallisuudella, joka oli nyt vallannut
hänet, ja teki lupauksen tulevalle elämälle pysyä ankarana itselleen
ja maailmalle. Se oli musertavan raskasta. Se oli väläyksellistä
ja liekehtivää tuntemusta, ja hänen ruumiinsa oli siitä kuuma. Ja
kuitenkin hän oli aivan rauhallinen.
Koti oli koskematon niinkuin hän sen oli jättänyt. Oli lepoa
istua penkille, oli iloista koetella esineitä, tarkastaa kaikkea
järjestään. Hän tuli vuoteelle, missä Kaivola oli maannut, ja samassa
tapahtumat ottivat hänet valtoihinsa. Ne olivat ajaksi heittäneet --
kuin jäljiltä eksyen täällä metsässä, mutta nyt jälleen saavuttaneet.
Hän riipaisi peiton pois paikaltaan ja paljasti vuoteen. Tuossa
päänalusella oli verta -- haavasta ja oljissa syvennys sairaan
ruumiista.
Katri voihkaisi ja kaatui vuoteelle kasvot painuneina päänaluseen.
Kouristava tuska väänsi rinnassa, ja valitushuuto rikkoi erämaan
rauhan. Yksinäisyys heitti tuskan kaiun moninkertaisena uusiintumaan
ja elämän raskaus painui musertavana taakkana vasta heränneen
ihmislapsen ylle. Ei mitään sääliä, ei armahdusta eikä lohdutusta.
Täytymys, äänetön pakko kestää yksin kaikkien kanssa ja kaikkia
vastaan. Yksinäisyys ja koti oli houkutellut tänne antaakseen vielä
kerran tuntea oman masentavan voimansa ja sitten se tahtoi ajaa pois
ainaiseksi -- ainaiseksi.
Hän vaikeroitsi itsensä uuvuksiin tuntien siitä suloista väsymystä.
Oli jo ilta, kun hän sulki ovensa ja heittäytyi vuoteelleen. Valvotut
yöt painoivat raskaina hänen hentoa ruumistaan ja silmät ummistuivat
uneen melkein samassa hetkessä kuin hän kallistui vuoteelle.
Aamu valkeni kirkkaana, ja Katri heräsi selvällä päällä. Oli
aivan luonnollista, että hän lähtisi. Maisteri oli ollut hyvä ja
uhrautuvainen, mutta nyt ei enää käynyt päinsä jäädä ... Samassa hän
tunsi Kaivolan sormuksen sormessaan, ja kyyneleet nousivat uudestaan
samentamaan katsetta.
-- Oi, eihän se ollut mikään kihlaus eikä rakkaus, ja kuitenkin se
oli niin paljon. Mitä oikeastaan? -- kysyi lapsi itseltänsä. -- Olen
siitä viisastunut. En ole enää entinen syövä ja lukeva ja murjottava
Katri, joka vääristeli naamaansa Miinan selän takana ja palvoi
silmin maisterin pienintäkin viittausta. Mitä siitä enää. Kylään en
voi jäädä. Harjuun ei sovi mennä. Mitä se maisterin silmäys mahtoi
tietää? Taitaa hyvinkin minua vihata. Vihatkoon, Sen olen arvoinen.
Ulos maailmaan, siellä voin liikkua vapaasti!
Astuessaan alas harjupolkua aikoen käydä hyvästijättämässä
maisterille ja Miinalle hän tapasi isänsä.
Juonalan soittaja oli hiukan hiprakassa ja hihkaisi hiljaa nähdessään
Katrin.
-- Nyt, hip hei, meilläi on millä meinaa. Katri, kun sinä olet rikas,
niin olet sinä monelle rakas ja minulla on, mistä soitan.
-- Olette ryypyssä, isä.
-- Vaikka vähän olenkin, kun kylällä annettiin ja kerrottiin, että
sinä olet saanut talon, Kaivolan perinyt.
-- Älkää nyt hupsi! Kaivola antoi tämän sormuksen, ennenkuin kuoli.
Soittajan naama venyi pitkäksi, ja hän selvisi siinä tuokiossa.
-- Ne riivatut tekivät taas pilkkaa minusta. Vai, vai sormuksen
eikä mitään testamenttia. Mennään sitten kotiin. Minulla on rahaa,
kymmenen markkaa, sain häissä soitosta.
-- En minä tule kotiin, menen maailmalle. Juonalan soittaja istui
kivelle ja otti repun selästään.
-- Vai maailmalle, no, sieltä tekee mielesi Juonalaan -- ja sitten
taas maailmalle. Sellaista se on elämä. Ei siinä ole sen enempää.
Sinun pitää päästä maailmalle. Jos et pääse, niin tulet sairaaksi, ja
tahdot vaikka kuolla. Mene, mene, lapsi maailmalle. Minä menen taas
Juonalaan.
Isä ja tytär antoivat kättä metsäpolulla ja erosivat.
Katri tapasi maisteri Harjun puutarhassa ja selitti asiansa empimättä
kuin ulkoläksyn.
-- Minä kiitän maisteria hyvin paljon ja tahtoisin mennä maailmalle.
Ehkä minusta on maisterille liian paljon vaivaa.
Kasvattajan pettymys kuvastui hänen katseessaan ja jörössä
murahduksessaan:
-- Eihän ole kysymys minun vaivoistani, vaan Katrin edistymisestä.
Vai maailmalle, kyllähän sinne pääsee. Lähdetään vain. Minä lähden
tästä myös.
Nyt ei Katri tiennyt, miten jatkaa, ja jäi pöydän ääreen istumaan.
-- Huomenna on Kaivolan hautajaiset, ja Katrin pitäisi olla niissä
läsnä.
-- En minä tiedä, -- esteli Katri.
-- Niin, mutta minä tiedän, -- sanoi maisteri Harju ja nouti
papereita viereisestä huoneesta.
-- Lukekaa! -- sanoi hän laskien ne pöydälle Katrin eteen.
Tyttö hätkähti ja nousi äkkiä lukien seisaallaan.
-- Onko se totta? Isä puhui siitä.
-- On kylläkin! Katri kulki seuraavat viikot kuin unessa. Kyläläiset
tervehtivät häntä kunnioittaen kuin ikäihmistä ja kaikkialla, minne
hän tuli, avautuivat ihmisten ovet ja sydämet. Koiratkin painuivat
penkin alle tai juoksivat ystävinä vastaan.
Hänen omassa sydämessään alkoi uusi elämä, jonka rinnalla vanha
häipyi yhä taaemmaksi, muuttuen muistoiksi, eikä mikään katkeruus tai
vertailu saanut tilaa hänen riemuisassa mielessään.
Hänen suhteensa maisteri Harjuun muuttui läheisemmäksi. Hän
vapautui, itsekään tietämättä, miten ja koska, siitä kankeudesta ja
alistuvaisuudesta, joka ensin oli ollut niin tukalaa.
II
1.
Sateisena syyspäivänä saapui Katri yksin junalla Helsingin asemalle.
Ihmisvirran mukana hänkin painui torille ja sai hevosen. Sijoitti
pienen koppansa kärryihin ja sanoi osoitteen, jonka maisteri Harju
oli antanut hänelle lapulle kirjoitettuna.
-- Te tulette nyt sellaisten ihmisten luo, -- oli maisteri sanonut,
-- joilla ei ole mitään määrättyjä sääntöjä elämässään, ei aitoja
missään. Mutta ne vaativat paljon. Pitää osata elää.
-- Miten minä sitten osaan? -- oli Katri kysynyt.
-- Älkää olko koskaan olevinanne, olkaa aina sellainen kuin olette,
-- kuului vastaus.
Katri nousi neljänteen kerrokseen kantaen itse matkalaukkuaan ja
soitti sykkivin sydämin. Ovi oli kuin hänen kohtalonsa. Se ei sanonut
mitään muuta kuin huoneen haltijan nimen: Anna Kaari.
Soma tyttönen avasi oven ja otti heti repun haltuunsa pyytäen Katria
seuraamaan itseään huoneeseen.
Siinä hän nyt seisoi aivan kuin erämaassaan. Huone oli vain
toisellainen, yksinäisyys oli sama, -- ajatteli erämaan lapsi.
Valkoisuus häikäisi oudosti hänen silmiään. Oli vaaleat paperit
seinillä ja valkoiseksi maalattu kalusto. Pieni kirjoituspöytä, pari
tuolia, sohva ja sänky ja utuisella harsolla koristettu kuvastin
kiinni piirongissa.
Katri ei uskaltanut liikkua. Hänellä oli sellainen tunne, että kaikki
väistyy ja kaatuu tai menee rikki, jos hän vain julkeaa koskea,
niinkuin hän sitten jäljestäpäin nauraen kertoi.
Kuului hyräilyä jostakin toisesta huoneesta, ja samassa hän tunsi
pari kevyttä kättä hartioillaan ja ystävälliset silmät anastivat
hänen katseensa ja huomionsa kiehtoen mielihyvän ja turvallisuuden
huumaukseen. Ihan oli itkeä pelkästä onnesta.
-- Tervetuloa, lapsikulta, tervetuloa kotiisi. Otahan pois tuo
matkavaippasi. Kas noin. Vie se eteisen naulaan. Juuri niin. Ja
sitten sinä katselet ympärillesi. No, onko hyvä?
-- Täällä on ihanaa, -- sanoi Katri ja olisi tahtonut sanoa: taivas.
-- Sinä asut tässä huoneessa.
Katrin päivettyneet ja karkeat kädet harmittivat häntä, ja hän yritti
pistää niitä taakseen, minkä voi.
Rouva Kaari oli sirosti puettu kuin ilmestys Katrin mielestä, ja hän
vertaili itseensä uskaltamatta tehdä johtopäätöstä.
Hänen kömpelöt kenkänsä jättivät jälkiä vaalealle matolle.
-- Antakaa anteeksi, -- sanoi hän onnettomana katsellen jalkojaan.
Vanha rouva löi kätensä yhteen ja nauroi makeasti.
-- Sinulla on ihan samallaiset kengät kuin maisteri Harjulla, vain
hiukkasen pienemmät. Sinä olet mainio, kerrassaan erinomainen!
Hän syleili nyt Katria kuin vanhaa tuttavaa ja veti tuolille pöydän
ääreen istumaan.
-- Eikö minun pitäisi ostaa uusia kenkiä?
-- Ei sillä ole kiirettä. Sinä olet aivan hyvä noin. Mitäs niistä
vaatteista.
Katri huokaisi helpotuksesta, mutta oli kuitenkin pettynyt. Hänen
naisellinen vaistonsa oli keksinyt kaiken tuon hyväksymisen takana
hiukan hullunkurisuutta omalle tililleen, ja hänen sisunsa alkoi
nousta.
Rouva Kaari sai nähdä ihmeekseen, että erämaan lapsi mukautui
ulkoasultaan ympäristönsä vaatimuksiin ollen jo muutaman viikon
kuluttua täydellisesti helsinkiläinen puvussansa ja puheessansa.
Salaisesti hymyillen suojatilleen huomasi vanha rouva joutuneensa
itse esikuvaksi suurimmasta pienimpään sivuseikkaan saakka.
Lukutunnit siirsivät heitä yhä lähemmäksi toisiaan, ja Anna Kaari
innostui tapansa mukaan uuteen tulokkaaseen pysyen virkeänä ja antaen
puolestaan kaikkensa niin kauan kuin uutuuden viehätys oli olemassa,
mutta sittenkun hänen vaikutuksensa alaisella ei enää ollut mitään
salasoppia tai sivuryppyjä näytettävänä, alkoi lukijarouva päntätä
häneen omiaan, oli oikullinen, vaatelias, käski ja orjuutti. Hän
kohotti rinnalleen ja vaati mahdottomuuksia. Ei tyytynyt opettamaan,
tahtoi ihailla. Ja ellei voinut, vaan sai häpeätä suosikistaan,
kääntyi hän vihaamaan, oli leppymätön ja armoton.
Katri oli heti ensi näkemältä saavuttanut hänen täyden suosionsa.
Naiset näkevät usein toistensa läpi ensi silmäyksellä. Ja tässä
tapasi kaksi äärimmäisyyttä toisensa. Luonnonihminen ja kypsynein
kulttuuri-ihminen. Siltana oli vain Katrin yhdenkesäiset opinnot,
joita oli rouva Kaaren tapaan annettu elävänä elämänä eikä vain
kirjojen avulla muototarkassa koulussa.
Katri luki ahkerasti kotona emäntänsä avulla runoja määrätyt tunnit,
oppi ääntämisen ja hengityksen ja sai opetusta plastiikassa. Soittoa
hänelle opetti muuan nuori pianotaituri, lauluääntä hänellä ei
varsinaisesti ollut, mutta sitäkin hän harjoitti aluksi.
Talvi vierähti Katrilta nopeasti tässä uudessa elämässä, mutta hän
oli yhä pysynyt verrattain vieraana varsinaiselle taide-elämälle.
Maisteri Harju oli pyytänyt rouva Kaarta suojaamaan tyttöä liian
aikaiselta heräämiseltä ja kieltänyt viemästä usein teatteriin.
Hän oli nähnyt vain muutamia klassillisia näytelmiä ja ollut aina
hiljainen, melkein säikähtynyt ja itseensä sulkeutunut seuraavina
päivinä.
Rouva Kaari kysyi aina: -- No, mitä pidit?
-- Olihan se, -- sanoi tyttö väistäen, mutta painautui omaan
huoneeseensa sulkien ovensa, eikä kukaan saanut nähdä, kuinka hän
Cajanderin käännös Shakespearea kädessään luki ja näytteli ääntä
päästämättä Ofeliaa tai lady Macbethia tai Juliata tai minkä hän
milloinkin oli nähnyt.
Rouva Kaari kirjoitti maisteri Harjulle tytöstä.
-- Olen aivan ymmällä teidän holhokistanne. Kun luulen päässeeni
hiukan selville hänen perussävystään ja alan sille rakentaa,
huomaan erehtyneeni, sillä toisessa tehtävässä hän on aivan toisen
suuntainen. Meillä oli hiljan luettavana Nora. Olisittepas nähnyt,
minkä villikissan se lapsi sai kapinoivasta vaimosta ja millä uhmalla
hän lähtee maailmaan. Otimme sitten Magdan "Kodissa". Luulin, että
saisin nähdä huippuunsa kohotettuna hänen kaikki voima-aineksensa.
Vielä vai. Tyttönen oli pukeutunut yksinomaan tyttären kaapuun, oli
ihan liikuttava koti-ikävässään. Hän jäsentää nyt aivan omin päin
luettavansa enkä opi koskaan sitä veitikkaa tuntemaan. Hän on niin
aivan eri ihminen joka tehtävässä. Kun kysyn, mitä hän mieluimmin
tahtoo lukea, on vastaus: Mitä tahansa!
-- Laitoin hänet taannoin lukemaan "Varpusen valituksen". Hän
teki siitä melkein leijonan kiljumisen nauruhermoja tärisyttäen.
En ole koskaan hauskempaa kuullut. Hänen ulkoasunsa on muuttunut
ihan täydellisesti. Pelkään, että hän on aikalailla turhamainen ja
vaarallisesti keikaileva. Hänellä on väriaistia. Mikään neuloja ei
osaa olla hänelle mieliksi. Pikku tempuilla hän muuttaa pukuansa
milloin miksikin. Mutta sellainen huolimattomuus! Hänen huoneensa
on aina mahdoton. Nähtävästi on hänellä myös taipumus komentaa.
Lienee parin otteen hutaissut sisätyttöä sukallaan, kun ei heti tuotu
neidille vettä.
Olemme hiukan jo joutuneet julkisuuteen. Katri luki muutaman runon
eräässä kirjallisessa illanvietossa. Lehdet eivät tietenkään mitään
maininneet ohjelman suorituksesta, ja se tuntui olevan aika pettymys.
Olemme myöskin kunnianhimoisia. Tervetuloa kaupunkiin! --
2.
Seuraava kesä oli Katrille yhä samaa opintojen ahertamista. Rouva
Kaari alkoi pelätä hänen terveytensä puolesta.
-- Se ei ole enää laitaa, tuollainen työn into, -- sanoi hän
maisteri Harjulle. -- Tyttö laihtuu ja elää vain sankareissaan ja
sankarittareissaan. Meidän pitäisi saada hänet elämään niinkuin
muutkin hänen ikäisensä.
-- Niin, mitä te neuvotte? Minä olen ajatellut samaa.
-- Lähetetään tyttö johonkin kesäsiirtolaan, missä on nuoria, --
ehdotti rouva Kaari.
Sovittiin sitten lähdöstä meren rannikolle. Rouva Kaari ottaisi
Katrin mukaansa.
Ennen lähtöään tuli maisteri Harju kaupunkiin tervehtimään
holhokkiansa.
Katri odotti jännityksellä opettajansa tuloa. Hän oli pukeutunut
omasta mielestään aistikkaimpaan asuunsa.
Pusero oli kukillista musliinia, joka vaipan tavoin verhosi tytön
ryhdikkäitä hartioita, ja kerääntyi suureksi umpisolmuksi rinnan
päälle. Hameen laajat poimut painuivat kiinteän vyön alle, joka
leveänä näytti solakan ja hennon vartalon. Lapsekkaat kasvot,
kulmikkaat ja jyrkät liikkeet ilmaisivat kehityksen keskeneräisyyttä.
Hän harppasi pitkin askelin ja heilutteli innoissaan laihoja
käsivarsiaan eteensä ja taaksensa aivan kuin ei olisi tiennyt, minne
piilottaa liian suuret ja luisevat kätensä.
-- Olet niin levoton tänään, -- sanoi Anna Kaari hänelle. -- Anna
käsiesi olla, miksi sinä huidot?
Katri veti tuolin lähemmäksi pöytää äkkinäisellä nykäyksellä ja istui
työntäen pitkän selkänsä kaarelle ja vetäen hartiansa kasaan, jalat
sojossa ja pää käsien varassa.
Anna Kaari nauroi: -- Sinä olet mainio, kuin mikäkin suuri
koiranpenikka.
-- Pitäisikö olla kissa, -- murahti Katri ja vetäytyi äkkiä
hyppäysasentoon tuijottaen alta kulmain.
-- Hyi, jätä nuo temput, olethan jo täysi nainen etkä mikään
villikissa.
-- Nainen, hyh, naisia on maailma täynnä. Minä en tahdo ikinä olla
nainen, en, en, en!
Hän olisi tahtonut mieluummin purkaa sisuansa alituisia muistutuksia
torjuakseen, mutta nyt hän ei voinut kiihdyttää rouva Kaarta.
Kello soi, ja Katri hypähti parilla askeleella ovelle työntäen
sisätytön ruokasaliin ja sulkien oven kuin estääkseen ketään
näkemästä hänen vierastaan.
Hän pysähtyi avatulle ovelle väistämättä ja hämmästyneenä. Hänen
isänsä, Juonalan soittaja, seisoi porraskäytävässä ja hänen takanaan
maisteri Harju.
Katri näki ensi kerran isänsä ilman viuluaan vieraalla alueella.
Ukko oli hämillään ja katseli hajamielisenä ympärilleen. Hänen
maalainen asunsa, vaikka olikin aivan uuden uutukainen puku
yllä ja jonkinlainen valkea kauluskin, oli silmiinpistävä tässä
kaupunkilaisessa ympäristössä, mutta ukon lempeät kasvot ja
herttaisuutta säteilevät silmät voittivat ensi näkemällä rouva Kaaren
sydämen, ja todellisella ilolla hän vei ukon saliinsa.
-- Katrin isä, Juonalan soittaja. Minä arvaan -- ei sinun tarvitse
sanoakaan. Katri on tavallaan näköisenne ja kuitenkin aivan
erilainen. Käykää sisään, tuhannesti tervetulleita! -- huudahteli
rouva Kaari.
Maisteri Harju näki Katrin ensi kerran sen jälkeen, kun hän oli
Harjusta lähtenyt Helsinkiin. Talvi oli muuttanut tytön aivan
toiseksi, lapsesta oli tullut nainen ja villi-ihmisestä sivistynyt
neiti.
-- Etkö ole tyytyväinen, kun sait isäsi tänne? -- kysyi rouva Kaari
Katrilta yrittäen silittää hänen tukkaansa.
Katri nykäisi niskaansa joko välttääkseen hyväilyä tai osoittaakseen,
että hänellä oli isän saapumisesta toiset ajatukset. Hän katseli
ukkoa uteliaana ja ihmetellen.
-- Mitä siellä kotona nyt on hommattu? -- kysyi hän pääsemättä
selville, mitä isälle oikein oli tehty, kun oli hänet noin
arvokkaaksi saatu.
-- Soittaja on muuttanut Kaivolaan asumaan, -- sanoi maisteri Harju.
-- Ei suinkaan isä taloa hoida?
-- Minäkö sitä, vielä vai ... voutihan siinä on ja väki, -- hymähti
Juonalan soittaja. -- Minulla on vain se toinen peräkamari.
-- Mitä te nyt sitten teette? -- uteli Katri.
-- Mitä muuta kuin soittelen.
-- Juonalan soittaja antaa täällä konsertin, -- sanoi maisteri.
Katri sävähti tulipunaiseksi ja silmät iskivät kiinni isään vihaisina
kuin haukan saaliiseensa hyökätessä.
-- Isä, isä, isäkö? -- huudahti hän. -- Ei suinkaan!
Hän olisi tahtonut sanoa: narraatte, mutta Harjun maisterille ei
hänen mielestään voinut niin sanoa.
--- Kyllä siitä tosi tulee. Eilen illalla oli jo kenraaliharjoitus.
-- Eihän isä osaa soittaa säestyksen mukaan, -- sanoi Katri.
-- Kuka on sanonut, että pitää soittaa säestyksen mukaan? Juonalan
soittajalla on oma tapansa soittaa ja säveltää. Ettekö ole huomannut,
että hän soittaa ja säveltää samalla hetken mielialoja? -- puhui
maisteri Harju.
-- Se on nyt sellaista .. kelpaa siellä maalla, -- sanoi Katri
punastellen ja leppymättömänä.
-- Jos Katri sitä häpeää, niin enhän minä sitten, -- puuttui soittaja
puheeseen.
-- Katri ei ymmärrä asiaa oikein. Saatte nähdä, kun konsertti on
ohitse, on Katri teistä ylpeä, -- vakuutti maisteri Harju.
Soittaja kävi levottomaksi ja silmäili salavihkaa tytärtään. Kaikki
olivat levottomia ja huoneessa vallitsi painostava tunnelma.
-- Älkää huoliko, sali on jo tilattu ja ilmoitukset lehdissä. Ohjelma
on tässä.
Maisteri Harju ojensi Katrille painetun lehden. Katri silmäili sitä
ahnaasti.
-- Perhospolkka, sekö, jonka isä soitti, kun minä sain kengät ja
punaiset sukat?
-- Sehän se on.
-- Surulaulu, mikä se on?
-- Kyllä sinä sen olet usein kuullut. Juonala hyräili.
-- Äidin kuolemasta? -- huudahti Katri. -- Niin, niin, se menee.
-- Entäs tämä: Jäniksen hypyt?
-- No, se on taas sellaista, kun ne talvella hangella koikkii ja
leikissä laukkaa. Se on lystikästä.
-- Se on kai ihan uutta?
-- On. Et ole kuullut.
-- Tunnenko minä näitä valsseja ja polkkia?
-- Tunnet etkä tunne. Se on uutta ja vanhaa.
-- Mikä se on tämä: Ilon ilmaisu? -- kysyi Katri antaessaan maisteri
Harjulle ohjelman takaisin. -- Viimeinen numero.
-- Sitä se vaan, mitä sanoo, -- selitti soittaja, ja Katri ymmärsi
eikä kysynyt enää.
Kaikki olivat vaiti, ja jännitys kasvoi.
-- Niin että -- soitankos minä? -- kysyi Juonalan soittaja arasti
Katrilta.
-- Älkää sitä minulta kysykö, en minä sitä ymmärrä.
-- Sinä sen sentään määräät, niin minä sen olen päättänyt.
Maisteri Harju katsoi isää ja tytärtä jääden sanattomaksi vanhan
soittajan alistuvaisuudesta. Katri pyörähti äkkiä ympäri huomatessaan
opettajansa katseen ja pakeni huoneeseensa.
Aika olikin. Hän ennätti tuskin sulkea oven, kun kyyneleet valuivat
pitkin poskea. Ja nyrkit kokoon puristettuina hän jupisi: -- Isä saa
esiintyä, minä vaan en! Se on julmaa, se on väärin!
Rouva Kaari pistäytyi huoneeseen.
Kaikki kapinanhenget nousivat Katrissa.
-- Se on väärin, se on tahallista. Maisteri Harju tahtoo näyttää
minulle, etten ole mitään, en osaa mitään, olen vain nainen --
nainen, uh. Minä väännän niskat itseltäni, jos olen vain nainen! --
äkäili tyttö.
Hänellä oli helminauha kaulassaan. Sen hän heitti toiselle puolelle
huonetta, jotta seinäpaperi rasahti.
-- Mikä sinua nyt äköittää? Vanha isäsi ihan säikähti. Maisteri Harju
on myös ymmällä. Lapsi raukka...
-- Minä en ole raukka enkä lapsi. Olen jo aikaihminen ja tahdon tulla
joksikin.
Rouva Kaari vihelsi hiljaa: -- Ahaa, ystäväiseni, vai niin.
Hän kääntyi ovelta aikoen poistua ja sanoi: -- Ehkä sinä tahtoisit
antaa näytteen opinnoistasi?
-- Minäkö näytteen, kelle ja mistä? -- huusi Katri iskien silmänsä
rouva Kaareen, kuin olisi koko elämä ollut riippuvainen vastauksesta.
-- Minä puhun maisteri Harjulle.
-- Ei, ei vielä ... Minä harjoitan. Isän konsertti tulee pian.
Sitten...
Katrin silmät paloivat ja kasvot hehkuivat kuin kuumeessa.
Rouva Kaari jätti hänet yksin hyvin tietäen, ettei mikään kutsuminen
toisten luo saliin onnistuisi, ellei Katri itsestään tulisi.
Mutta Katri oli kuin muuttunut. Hän seurasi emäntäänsä ja meni
pianolle pyytelemättä, soitti muutamia pikkukappaleita, joita oli
talven kuluessa oppinut. Juonalan soittaja kuunteli haltioituneena ja
ravisti väliin päätään, kun Katri otti liian hitaasti ja kankeasti
vaikeat kohdat.