viulussa, tuossa soittokaapissa, -- sanoi hän.
-- Piano se on, -- oikaisi Katri.
-- Piano, niinhän ne sanoo, mutta niin se on kuin mikäkin kaappi, --
päätteli Juonalan soittaja.
Ukko oli vapautunut painostuksesta, sillä Katrin muuttunut mieliala
kirkasti heidät kaikki.
Juonalan soittaja hypisteli nuotteja ja uteli. Maisteri Harju selitti
ollen aivan väsymättömän alkeellinen ja poikamaisesti iloinen
opettaessaan vanhalle soittajalle musiikin ensimäisiä alkeita. Hän
näytti pianolla vastaavat nuotit, ja maalaissoittaja unohti ajan ja
paikan, Katrin ja koko maailman.
-- Aijai, kun sillä on varma korva! -- huudahti hän väliin. -- Ja se
pysyy vireessä! Kattos tota!
-- Eikös kelpaa virittää viulu sen mukaan?
-- Eikä maisteri ennen puhunut, olisin mennyt ihan pakanana lavalle,
-- sanoi vanha soittaja ja huokasi kuin olisi välttänyt pahan vaaran.
-- Olettehan te lukemattomia kertoja soittanut ilman tätä.
-- Sellaisille ihmisille!
-- Enkö minä sitten mitään ymmärrä? -- naurahti maisteri Harju.
Ukko kävi hämilleen.
Ennen konserttia kirjoitti nimimerkki A. H. Juonalan soittajasta
pienen elämäkerran, ja sivistynyt suomalainen yleisö heristi korviaan.
-- -- -- Juonalan soittaja on ainoa nykyään elävistä kansan miehistä,
joka viulullaan tulkitsee omintakeista ja samalla täydellisesti
suomalaista kansanomaista musiikkia, -- kirjoitti hän muun ohella.
Sitten seurasi selostus kunkin kappaleen synnystä ja aiheesta.
Vanha ylioppilastalo kerääntyi puolilleen yleisöä. Ukon herttainen
olemus voitti heti konsertin alussa sydämet. Hänen tuuhea, harmahtava
tukkansa ja kasvojensa lempeä ilme, arka hymynsä ja kömpelö kumarrus,
josta hän ei ollut luopunut, vaikka Katri oli moneen kertaan
sanonut, ettei pidä kumartaa, kun tulee lavalle, voittivat yleisön
täydellisesti. He taputtivat käsiään hymyillen kuin soittajakin.
Siinä mielentilassa soi Juonalan Katrille sepittämä polkka, ja yleisö
siirtyi halukkaasti metsän sydämeen.
Ukko oli tottunut soittamaan itselleen. Tanssitupien yleisö
tuskin välitti muusta, kunhan se vain oli valssia, jenkkaa tai
polkkaa. Lattiapalkkien jyskyessä, puheensorinassa, kengänpohjien
suhahdellessa Juonalan soittaja eli kahdenkesken viulunsa kanssa
ja unohtui toisinaan soittamaan sellaista, minkä mukaan ei voitu
tanssia. Täällä salissa oli hiljaista, ja viulun ääni paisui ukon
mielestä moninkertaiseksi. Se kannusti ja lämmitti soittajaa, lumosi
omilla sävelillä ja herätti hänessä soitannon sielun.
Kun "Ilon ilmaisu" oli surunvoittoisena ja hellivänä kajahdellut
vanhassa, kodikkaassa salissa, hyväillen ja onnea tavoitellen, käen
kukuntaa ja pääskysen viserrystä muistutellen ja yhtyen hurjaksi
nelistämiseksi lopulla, kuin olisi koko metsä tanssinut, paukahtivat
suosionosoitukset kättentaputuksina.
Lehdet kohtelivat vanhaa soittajaa järjestään arvonannolla ja
hellyydellä. Kehoitettiin vielä antamaan uusi konsertti, mutta
Juonalan soittaja ei suostunut.
-- En soita kahdesti samaa, -- sanoi hän itsepäisesti. -- Katrin
vuoksi sen tein, jotta näkevät, mitä sukua ollaan, ettei aivan
metsänotuksia sentään! -- kerskasi ukko ja harmaa pää tutisi innosta.
-- Enemmästä ei väliä. Siellä ne minua kaipaa monessa pitäjässä
omalla maallani. Toiset on täällä tavat ja soittajat.
Maisteri Harju oli myöskin tyytyväinen tähän päätökseen. Juonalan
soittaja oli taaskin osunut valitsemaan parhaimman tavan.
Lipunmyyjä toi hänelle seuraavana päivänä kolmesataa markkaa ja
sanoi, että se oli puhdasta tuloa. Soittaja hämmästyi ja laski
rahoja, piteli niitä kuin lapsi. Sitten hän ne unohti pöydälle. Ja
kun maisteri Harju kehoitti korjaamaan, teki ukko pitkän kaarroksen
kuin olisi pelännyt seteleitä.
-- Ne ovat syntirahoja, en ota vastaan. Ne kuuluvat maisterille, kun
on minut tänne kustantanut.
-- Minulle ne ovat myös syntirahoja, -- sanoi maisteri Harju.
-- Onkos? -- äännähti soittaja luottavaisesti ja huolestuneena.
-- Pannaan ne viulun varalle pankkiin. Jos ostettaisiin kerran oikein
hyvä, -- ehdotti Alpre Harju.
Ukko silitteli viuluansa nahkakotelossa innostumatta.
-- Kai tämä saa kelvata minulle, -- jupisi hän kuin anteeksi
pyydellen sitä, että hänen täytyi sanoa vastaan.
Juonala heitti hyvästit Katrille ja rouva Kaarelle, joka erosi ukosta
kyynelsilmin ja otti lupauksen pikaisesta tapaamisesta: -- Vaikka
Juonalassa!
-- Niin, miksikäs ei Juonalassa, siellä viulu sentään paraiten
laulaa, -- sanoi ukko, kun juna jo vihelsi.
3.
Kesä teki tuloaan, ja rouva Kaaren ehdotus Katrin kokeesta
täytyi siirtää syksyyn. Teatterien johtajat olivat jo poistuneet
kaupungista, ja maisteri Harju tahtoi vielä vähän aikaa valmistaa
holhokkiaan.
-- Kyllähän käytännöllinen harjoitus on välttämätöntä, mutta meidän
tulee pitää varamme, ettei olla aivan kypsymättömiä. Voidaan joutua
hylätyksi, -- sanoi hän Katrille.
Vähät hän aavisti, minkä pelon ja epävarmuuden kipinän hän jätti
Katrin kesäseuraksi. Tyttö ei päivääkään menettänyt lukematta tai
harjoittamatta, milloin vain sai yksinäisyyttä. Työ oli ainoa
rauhoittava ja lohduttava turva.
Kesäsiirtolassa asui viikon aikaa eräs näyttelijä, ja Katri
kadehti hänen varmuuttaan. Hänen kohtalonsa oli jo päätetty, hänen
tulevaisuutensa taattu. Hän oli jo saanut näytellä Daniel Hjortiakin.
Katri rohkaisi kerran itsensä ja kysyi, oliko Sigridin osa herra
Arvon mielestä mielenkiintoinen.
Näyttelijä hymähti: -- Eipä juuri.
-- Ettekö sentään tahtoisi ottaa kohtauksia Hjortista näytelläksenne
minun kanssani?
-- Miksi ei, jos se teitä huvittaa. Mutta miksi ei jotakin hauskempaa
ja ihan yleisölle?
-- Täälläkö?
-- Niin, sopisi varsin hyvin.
-- En minä yleisölle.
-- Minä olen sellainen, etten voi näytellä kunnolleen ilman yleisöä.
Harjoituksissa olen melkein huono, mutta kun sitten pitää tuleen,
sanotaan minun näyttelevän aivan erinomaisesti. Niin, se kuulostaa
kehumiselta, mutta voin näyttää teille arvosteluja. Viime talvena oli
kuvani Daniel Hjortina kolmessa julkaisussa ja kaikki ensiluokkaisten
arvostelujen mukana. Kun vain saisi osia! Oo, mitä minä voisin olla,
kun vain saisi työtä!
-- Ettekö näyttele usein?
-- Näyttelen melkein joka ilta, mutta -- mitä osia.
-- Kertokaa teatterista -- mitä osia?
-- Ajatelkaahan. Eräs tekijä antoi minulle osan, kreikkalaisen orjan.
Hänen kuvailunsa mukaan piti sen olla hyvin mielenkiintoinen. Minä
sain sen. Kuljin herrani perässä näytöksestä näytökseen. Ainoat sanat
olivat: on ja ei, menen ja tulen j.n.e. Kysyin sitten tekijältä,
missä sen osan mielenkiintoisuuden piti ilmetä.
-- Oo, ettekö tajua? Hän on taidetta harrastava orja, katselee
ympärilleen, herran linnassa on taidetta. -- Näyttämö oli Rooman
tori, teltta, metsä, kaikkea muuta oli -- taidetta ei missään. Sama
tekijä antoi minulle kerran hoviherran osan. Tiesin, että se oli
pötyä. Olin nyreissäni.
-- No, mitä hän, eikö suuttunut? -- Eihän toki. Tuli ja pukkasi
kylkeeni ja sanoi: -- Te saatte punaisen takin. -- Minä siirryin
hänestä syrjemmälle. Mutta mies tahtoi lohduttaa minua.
-- Tai kujeilla.
-- Ei, oli ihan tosissaan. Hän oli yksinkertainen siinä suhteessa.
Niin, tuli taas luokseni, pukkasi kylkeen ja sanoi: -- Se on silkkiä!
-- Te näyttelette tuon varsin hyvin, ehkä olette sen sepittänytkin.
Siinä on onnitteluni kaksipuolinen, -- sanoi Katri ärsytellen.
-- Sepittänytkö? Ei maksa vaivaa. Tässä maailmassa -- tarkoitan
teatteria -- on niin paljon...
-- Mitä? -- heitti Katri väliin, varomattomasti paljastaen
tiedonhalunsa.
-- Eipä juuri mitään -- suuremmoista ... tietysti!
-- Se on suuremmoista, -- päätti Katri juhlallisesti. -- Minäkin aion
teatteriin!
-- Onnittelen, -- sanoi herra Arvo laimeasti.
Katria harmitti avomielisyytensä, ja samassa hän aiheettomasti sanoi
hyvästit jättäen nolostuneen seuralaisensa yksin.
-- Kuinka viihdytte täällä? -- kysyi herra Arvo toisena päivänä
tavatessaan Katrin siirtolan ruokasalissa suuruksella.
-- Täällä on äitelää. Ei yhtään ainoata ihmistä.
-- Hauskaa kuulla, ettei olla ihmisten sukua.
-- Paitsi te -- luonnollisesti, -- lisäsi Katri happamesti. Nyt
hän oli tyytyväinen. Miehen kylmä vastaus hänen innokkaaseen
huudahdukseensa, teatterista: -- Se on suuremmoista! oli kostettu.
-- Ovathan nuokin lyseon laiskurit aikaa tappamassa, -- sanoi herra
Arvo -- laiskuus on etuoikeutta nykyään. Laiskuus ja muu kelvottomuus.
-- Muu kelvottomuus? Mitä te sillä tarkoitatte? -- huudahti Katri
suurin silmin. He asettuivat samaan pöytään.
-- Luetteko sanomalehtiä?
-- En, ei ole aikaa.
-- Nykyään on velvollisuus lukea, -- väitti Arvo.
-- Velvollisuus on niin ikävää.
-- Ja kuitenkin!
-- Ehkä te sopisitte sanomalehtimieheksi, -- sanoi Katri.
-- Olen ollut pääkaupungin lehdessä pari vuotta, -- sanoi herra Arvo
säyseästi.
-- Juoksupoikanako?
-- En, teatteriarvostelijana.
-- Hoo! -- pääsi Katrilta. -- Senkö vuoksi te menitte teatteriin?
-- No, en juuri sen vuoksi.
-- Osaatteko kirjoittaa näytelmiäkin?
-- Osaan, jos tunnen, että täytyy.
-- Että on sellainen tulipalo mielessä tai koko olemuksessa, ettei
muuta voi! -- huudahti Katri unohtaen olla varovainen.
-- Niin, sellaisen tulipalon se teatteri sytyttää meikäläisiin.
-- Ehkä olette kirjoittanutkin kappaleen?
-- Eihän siitä voi puhua, ennenkuin on jotakin valmista, -- vastasi
herra Arvo.
-- En minäkään voi puhua teatterista. Tahdon elää siellä, tahdon
tulla suureksi. Sitten vasta kannattaa kehua. Minä tahtoisin kehua!
-- Ketä ja mitä?
-- Tahtoisin pitää pitkiä ylistyspuheita näyttelemisestä ja
näyttelijöistä.
-- Jatkakaa.
-- En minä osaa.
-- Ehkä osaisitte näytellä.
-- Minä osaan.
-- Olette itsestänne hyvin varma.
-- Miksi en olisi, kun osaan näytellä.
-- Koska aiotte kokeilla?
-- Syksyllä.
-- Kansallisessako?
-- En minä tiedä. Maisteri Harju ja rouva Kaari sen päättävät.
-- Aa, te olette sen soittaja Juonalan tytär. Nyt minä tiedän, olen
kuullut teistä.
-- Niin, olen metsäläinen, vähämielinen Juonalan Katri!
Katri nauroi kuin pari vuotta aikaisemmin, hurjasti, melkein rajusti.
Herra Arvo iski häneen silmänsä hämmästyneenä. Katri nousi niiaten
kauniisti ja hymyillen kaikkein suloisimmin:
-- Arvoisa herra, se oli Juonalan Katri.
Herra Arvo tarttui tytön käteen, vielä kerran iskien silmänsä häneen.
-- Mitä te katsotte?
-- Katson vain, mihin se Juonalan Katri piiloutui. Se taitaa olla
koko peijakas.
-- Juonalan Katri on erinomaisen hyvä tyttö, mutta neiti Juonala --
mitä tahansa!
-- Minä tahdon oppia tuntemaan Juonalan Katrin!
-- Teatterissa, jos onni on myötä.
-- Missä tahansa.
-- Kirjoittakaa minusta näytelmä, ja minä näyttelen.
-- Jos voitte minut siihen pakottaa, niin se onnistuu, ja jos te sitä
näyttelette, onnistutte varmasti.
-- Se on päätetty! -- huusi Katri ja heitti ruokaliinansa pöydälle
nousten seisaalle. -- Minä kerron teille ihmeellisen tarinan...
-- Nyt heti!
-- Eihän toki, joskus.
-- Joskus -- tai ei koskaan, nyt heti, minä vaadin ... jos minun
pitää kirjoittaa, niin täytyy minun saada vaatia...
-- Joskus tai ei milloinkaan! Hyvästi!
-- Hyvästi, neiti Juonala! Sanokaa terveisiä Juonalan Katrille. Minä
tahdon oppia hänet tuntemaan.
Katri kääntyi ja näytti pitkää nenää, niinkuin hän oli tehnyt
harjulaisille, kun he häntä kiusoittelivat.
Katri oli erinomaisen tyytyväinen uuteen tuttavuuteensa. Nyt hän
tunsi oikean näyttelijän, seikkailijan, miehen, joka oli teatterista!
-- Nyt ei edemmäksi. Minä en kerro hänelle, en pitkiin aikoihin,
tahdon ensin päästä teatteriin. Sitten, sitten!
Kaiken piti siirtyä, jäädä sikseen, kunnes se suuri oli ratkaistu.
4.
Syksy läheni, liian hitaasti Katrin mielestä, ja kun kaupunkiin
tultiin, ei hän antanut rauhaa rouva Kaarelle, ennenkuin maisteri
Harju tuli kaupunkiin, ja kokeilu saatiin järjestetyksi.
-- Se on ensi viikolla teatterin kansliassa, torstaina kello
seitsemän, -- sanoi maisteri Harju. -- Minä tulen noutamaan teitä.
-- Kuka silloin...
-- Johtaja itse.
-- Onko hän ankara?
-- On ja ei.
Katri kertasi kaikki "suuret osansa" sanellen ja osaksi näytellen ne
ulkoa, ollen ihan kuumeessa innosta ja jännityksestä.
Keskiviikkona rouva Kaari kielsi häntä rasittamasta itseään ja
ääntään.
-- Pitää levätä, muuten menee huonosti, -- sanoi hän, kun Katri
tapansa mukaan intti vastaan.
Katri pysyi koko päivän sohvallaan ja nukkui toista vuorokautta
melkein yhteen menoon.
-- Jätetään vain kaikki kirjat kotiin, -- sanoi maisteri Harju, kun
Katri yritti pistää vihkosiaan nuttunsa taskuun. -- Johtajalla on
omat aapisensa.
Ensi kertaa elämässään Katri astui Teatterikujalta näyttämön
puolelle. Se oli hänen mielestään juhlallinen hetki.
Johtaja oli tullut, ja lukeminen voitiin aloittaa heti.
Katri oli ottanut aivan sileän, tumman villapuvun, joka oli
nelinurkkaisesti kaulasta auki. Puku noudatti vartaloa hartioista
lähtien yli lanteiden. Hame poimutteli laajana nilkoille. Mustat
puolikengät taipuivat pehmeinä ja ohutpohjaisina joustavasti hiukan
liiaksi suurissa jaloissa.
Kolea huone, sen pari kirjoituspöytää ja muutama puinen tuoli
vaikuttivat lamauttavasti.
Johtajan ystävällinen ja tutunomainen keskustelu rohkaisi kuitenkin
Katria, ja pamppaileva sydän rauhoittui.
-- Te kai luulette, että nyt luetaan jotakin oikein komeata.
-- En minä tiedä, -- sanoi Katri säyseänä.
Herrat keskustelivat puoliääneen, ja johtaja veti taskustaan esille
kirjan. Se oli Kanteletar.
-- Odottakaahan, -- sanoi johtaja ja otti kirjan takaisin, -- lukekaa
"Velisurmaaja". Saatte valmistaa niin kauan kuin teitä haluttaa. Me
odotamme. Meillä on tässä neuvotteluja.
Herrat siirtyivät toisen akkunan ääreen puhellen hiljaisesti. Katri
sai runon ja istui uunin luo nurkkaan.
-- Katsoppa, -- sanoi johtaja maisteri Harjulle, -- osaapa hän istua.
Tuo jalka, mikä ilme sen varmassa ja jännitetyssä suoruudessa!
Katri istui koukussa, kirja polvella ja toinen jalka toisen päällä
nostettuna, varpaat taivutettuina lattiaa kohti.
-- Hänellä on hyvä ruumis, kerrassaan oivallinen ilmiö. Tekee hyvää
nähdä tuollainen Herran luoma. Katsos noita hartioita. Niissä
on voimaa ja luonnetta. Ja oletkos nähnyt tuollaisia sormia?
Jumalattoman pitkät ja luiset. Ellei niihin saa ilmettä, niin
sitten on ihme! Vartalo kaartuu kuin luokka. Saammeko tosiaankin
näyttelijän? Katsos ilmettä! Hän hautoo runoa. Merkillistä, mikä
kuvastin. Olen utelias kuulemaan, oikein utelias. Ei, annahan olla,
se on vaikea tehtävä, kerrassaan vaikea.
Herrat jatkoivat keskusteluaan yhä hiljemmin, ja Katri syventyi
runoon. Kului hyvin puoli tuntia, ennenkuin hän nousi.
-- Minä olen valmis, -- sanoi hän, nousten kumaraisesta asennostaan.
-- Hyvä, seiskaa vain niinkuin nyt olette. Me istumme täällä, --
sanoi johtaja heittäen jalan polvellensa ja nojaten tuolin selkään.
Maisteri Harju piteli hermostuneesti paperossilaatikkoaan.
Katri alkoi hilpeällä ja houkuttelevalla naisäänellä: -- Mistäs
tulet, kustas tulet, poikani iloinen? -- ja vastasi miehen järeällä
ja tuskasta kangertelevalla äänellä:
-- Meren rannalta, meren rannalta,
äitini kultainen!
Katrin muoto muuttui äänen kuultuaan, ja onnettomuutta aavisteleva
pelko kuvastui koko olemuksessa, varsinkin äänessä.
-- Mitäs siellä tekemästä,
poikani iloinen?
-- Hevostani juottamasta,
äitini kultainen!
Kuului pojan ilkamoiva, jumalaton ja uhkaa salamoiva huuto syvällä,
matalalla äänellä.
Katrilla tuntui olevan aivan rajattoman laaja ääni, sillä matalaan,
ehdottomasti puhtaaseen vastasi naisen korkea ja kimakka säikähdyksen
huuto yhä kiihkeämpänä, kunnes hän kolmanteen kysymykseen:
-- Mistäs on miekkas vereen tullut,
poikani poloinen?
sai vastauksen. Katri painui kokoon ja katsoi ympärilleen kuin
näkymättömän vihaa pakeneva ja suoristui jälleen uhkaavana huutaen
vihassaan hirveänä, kuin olisi äiti ollut se jumaluus, joka tämän
hirveän kohtalon oli hänen osalleen määrännyt:
-- Lyönyt oon veljeni kuoliaaksi,
äitini armainen!
Äidin sydäntä repivä hätähuuto:
-- Miksi sä veljesi kuoliaaksi,
poikani poloinen?
särähti huoneessa ja Katri lysähti kumaraan kuin salaman lyömä.
Samassa hän taas suoristui, asettui hyökkäykseen läähättävänä, silmät
veristävinä, nauraen mielettömänä:
-- Miksi hän naistani nauratteli,
äitini armainen?
Siihen päättyi runon rajuus, joka oli noussut voimassa aste asteelta.
Nyt seurasi äidin rajaton suru ja hätä:
-- Minnekä sä itse joudut,
poikani poloinen?
Ja pojan alistuva pohjaton kaipuu, suunnattoman haikeuden tunto,
kun pitää jättää oma muokkaamansa maa ja ranta, lähteä kohti
tuntematonta, kuollutta elämää Kainin merkki otsallaan:
-- Vieraille maille kaukahille,
äitini armainen.
Seurasi sitten yhä tuskallisempi julistus rakkaimmista luopumisesta
ja erosta. Pilkahti pieni toivon kipinä äidin äänessä kuiskatessa:
-- Milloin sie takaisin tulet,
poikani ainoinen?
Raskaana ja kohtalon masentamana järähti pojan vastaus:
-- Konsa korppi valkenevi,
äitini armainen?
Viimeinen alistuva ja nyyhkivä hyvästijättö äidin pakahtuvasta
sydämestä puristettuna:
-- Koska korppi valkenevi,
poikani poloinen?
Ja sitten yhä kiihkeämpi vuoropuhelu toivottomassa tuskassa runon
loppuun. Katrin ääni täytti huoneen hetken vaitiolon ajan eikä tuskan
ilme haihtunut kuulijain kasvoilta, ennenkuin Katri oli ennättänyt
huoahtaa ja istua.
Johtaja astui vaieten häntä kohti, otti kädestä ja sanoi
yksinkertaisesti:
-- Onnittelen. Olette runoillut uudestaan tuon vanhan tarinan. Teillä
on luomisvoimaa. Teitte täydellisen murhenäytelmän pikku runosta.
Toivottavasti tulemme yhdessä toimeen.
-- Saanko minä alkaa -- -- -- näytellä? -- huohotti Katri.
-- Johtokunta, -- äännähti johtaja ja kohautti hartioitaan.
Taaskin uusi este, ja Katri olisi tahtonut huutaa tuskasta, jos olisi
kehdannut.
Eräs herra astui huoneeseen, hänet esitettiin johtokunnan jäsenenä.
-- Neiti Juonala pyrkii siis teatteriin, -- sanoi herra.
-- Niin, -- sanoi Katri katsoen johtajaan.
-- Täällä on hyvin monta pyrkijää, enimmäkseen kokeneita ja
tunnustettuja taiteilijoita, -- sanoi johtokunnan jäsen.
Katri tunsi kuolettavaa katkeruutta ja pettymystä. Johtokunnan
jäsenen äänessä oli hänen mielestään loukkaava sävy. Se muistutti
hänelle sitä hetkeä, jolloin hän seisoi Mattilan pihalla ja Anna
usutti koiran hänen kintereillensä.
-- Eikö hänelle ollut tilaa täälläkään? -- olisi hän tahtonut huutaa,
mutta vaikeni ja kalpeni. Johtokunnan jäsen asettui nyreänä pöytänsä
ääreen ja toiset poistuivat. Johtaja hyvästeli, ja niin se koe oli
päättynyt.
Kotiin mennessä ei maisteri Harju saanut sanaakaan Katrilta. Ja
seuraavaksi päiväksi sulkeutui tyttö itsepäisesti huoneeseensa
hautoen tuskaansa.
Maisteri Harju kertoi rouva Kaarelle kokeen onnistumisesta, mutta
myönsi, että toiveet olivat Kansalliseen nähden hyvin pienet.
-- Onhan Katri harvinainen kyky! -- huudahti rouva Kaari.
-- Se ei vielä auta, pitää saada julkista tunnustusta. Johtokunnat
eivät hyväksy pelkkää kykyä. Täytyy olla nimi, papereita.
-- Eihän teatteri ole mikään virasto! -- intti rouva Kaari.
-- Täytyy osaksi olla.
-- Ajatelkaa, mikä voimien hukka! Lapsi nääntyy epätoivossaan,
malttamattomassa tuskassa ja epävarmuudessa. Kalliit oppivuodet ja
nuoruuden onni, pyhä innostus palaa suotta. Meidän täytyy saada hänet
näyttämölle. Olkoon vaikka kymmenen johtokuntaa vastassa, nyt täytyy.
Puhukaa johtajalle. Mennään virallista tietä, johtokuntien ja muiden
mutkien mukaan, -- puhui rouva Kaari.
Katri oli saanut johtokunnan suostumuksen. Kysymys oli vain
kappaleesta ja osasta. Vaalivapaus ei ollut suuri. Hän sai ottaa
Lillin osan kappaleessa "Kuopion takana" tai Elinan "Elinan surmassa."
Myöhään illalla johtaja soitti päätöksen, ettei voitu nyt saada aikaa
mihinkään muuhun.
-- Jos neiti Juonala tahtoisi odottaa kevääseen, niin kenties...
-- En, en enää, minä otan osan, -- sanoi hän peläten, että tilaisuus
häneltä kokonaan luiskahtaisi.
Hän luki seuraavan päivän keksimättä mitään kelvollista kummassakaan
osassa.
-- Minä olen tyhjä, vetinen, mamsellimainen ja uh ... Ei mitään,
mistä saisi kiinni.
Epätoivoisena hän kiirehti maisteri Harjua tapaamaan malttamatta
odottaa, kunnes tämä kutsuttuna ehtisi tulla hänen luoksensa.
Maisteri Harjun niukat tulot eivät riittäneet komeaan asuntoon. Hän
majaili viidennen kerroksen yksityiskamarissa Kruunuhaan perukassa.
Mutta akkuna oli merelle ja aava näköala antoi aavistaa rajatonta
ulappaa taivaan ja meren yhtymässä.
Tuuli vinkui tärisyttäen harvaa akkunaa. Tupakansavua oli harmaanaan,
mutta sikaari sammui alituisesti siirtyen suupielestä toiseen
pureskelevien hampaiden välissä. Ilma oli huoneessa raskasta ja
ummehtunutta. Alpre Harju heitti akkunan auki paljastaen rintansa
ja vetäen henkeään tuijottaessaan avaruuteen. Lokit liitelivät
laivojen ympärillä ja pakenivat toisinaan ulapalle, kuin voimiaan
koetellakseen lentäen myrskyä vasten.
Miehen ajatukset takertuivat seuraamaan lintujen ihailtavaa
voimainponnistusta aivan kuin kohtalokasta ennettä. -- Palaavatko --
jatkavatko matkaa näkymättömiin...? Olisiko uskallettava suorinta
ja korkeinta tietä, pitäisikö vain pyrkiä kaikki unohtaen, kaikki
taakseen heittäen, vain myrskyä vasten painuen?
Ovelta kuului rohkea koputus. Ajattelija napitti takkinsa, heitti
sikaarin tuhka-astiaan ja äännähti rämisevästi:
-- Sisään!
Katri tuiskahti ovesta kiihkeänä ja maltittomana.
-- Kun ei teillä ole puhelinta, täytyi minun tulla. Oh, nyt tulee
kuitenkin tenä. Minä en osaa enää, en ymmärrä mitään, saatte minusta
suurta häpeää.
-- Istukaahan nyt ensin. Ja sitten sanokaa, mikä on asia.
-- Minun täytyy näytellä Elinaa "Elinan surmassa" tai Lilliä "Kuopion
takana".
-- Kumman valitsette?
-- Minä en mitään ymmärrä. Olen lukenut kumpaakin. En saa tukea, en
keksi niissä mitään itselleni. En saanut rauhaa enää, täytyi tulla
tänne. Auttakaa minua, hyvä, vanha opettaja.
-- Ensiksi tahdon vain sanoa teille, että teitte oikein tullessanne
tänne. Tämä on ensimäinen täysin, itsetietoinen askel teidän
kehityksessänne.
-- Minä ajattelen niin hirveästi sitä menestymistä ja osaamista.
Katkaiskoot minulta vaikka kaulan, minä lennän sittenkin.
-- Mitä te ajattelitte pikku Elinasta? -- sanoi maisteri Harju
rauhallisesti sytyttäen sikaarinsa ja sulkien akkunan, josta kylmä
tuuli tunki huoneeseen.
Katri riisui hattunsa ja ripusti nuttunsa maisteri Harjun laajan
sadevaipan päälle oviseinällä olevaan naulaan. Hänellä oli päällään
sama puku kuin koeluvussa, ja tummissa silmissä paloi maltiton into.
-- Tahdon päästä puraisemaan hampaani osani ytimeen, -- selitti hän.
Hän otti kirjan taskustaan ja painautui pöydän ääreen lähelle
opettajaansa täydellisesti unohtaen entisen lapsellisen arkuutensa.
-- Pikku Elinalla, -- sanoi opettaja, -- on kohtalokas osa, uhrin,
niinpä kyllä, -- uhrin, vasten tahtoaan.
-- Niin, siksi se minua kiukuttaa. Minä en voi olla mitään vasten
tahtoani.
-- Miksi ette voi tehdä uhria itsellenne mieluiseksi?
-- Miten? Minä en ymmärrä.
-- Käytte suorinta tietä käsiksi kohtaloonne, uhalla, avosilmin,
alistumatta, vaikka tuho on joka hetki odotettavissa.
-- Entä vastakohta Kirstin suhteen?
-- Käy jännittävämmäksi, taistelu tasaisemmaksi. Se ei saa olla sitä
vanhaa teatteria. Älkää näytelkö osaa, näytelkää itseänne, omaa
Elinaanne!
-- Entä suhde Klausiin?
-- Rakastatte, tahdotte tehdä uuden ihmisen, itseänne varten, oman
onnenne vuoksi Kirstin uhalla. Pitäkää Kirstiä kohtalona -- ihmistä
se osa ei kuvaakaan -- olkaa ihminen hänen rinnallaan, ennen kaikkea
ihminen. No, tahdotteko nyt lukea?
-- Tahdon, tahdon. Nyt minä tahdon. Tuhat kiitosta, hyvä opettaja.