linnuntietä, tuntien joka kannon, puun ja mättään, ja saapui Harjuun
menehtymäisillään. Hän vapisi ja itki hiljaa koputtaessaan maisterin
ovelle. Sali oli pimeä ja valo tulvahti sivuhuoneen ovesta maisterin
avatessa, joten Katri ensin huikaistui ja sopersi:
-- Onnettomuus, Kaivola kaatui!
-- Missä ja miten? -- kysyi maisteri Harju säikähtyen nähdessään
Katrin kiihtymyksen.
-- Metsässä veitseen, haavasta valuu verta.
-- Mihin paikkaan sattui?
-- Ranteeseen!
Maisteri Harju veti sormellaan poikki ranteen. -- Näinkö?
-- Ehkä se sattui valtimoon, -- sanoi Katri. -- Se niin vuotaa.
-- Riennetään toki, Löydätkö sinä sinne takaisin? Tulee pimeä.
-- Vaikka keskiyöllä, paikka on lähellä kotiani. He ottivat
lyijyvettä ja haavavaatetta mukaansa, ja Miina antoi navettalyhdyn.
He olivat jo kaukana metsässä, kun Katri arasti sanoi seuralaiselleen:
-- Jos se Kaivola nyt kuolee!
-- Näyttikö se niin vaaralliselta?
-- Se jäi maahan makaamaan. Voi, kuoleekohan se?
Katrin liina oli pudonnut ja mustat suortuvat valuivat kalpeille
kasvoille.
Maisteri Harju näki ensi kerran Katrin katseessa sääliä ja
inhimillistä surua. Se vaikutti häneen elvyttävästi ja jotakin
poistui heidän väliltään.
-- Lapsi alkaa kehittyä naiseksi, -- päätteli hän itsekseen.
-- Oletko hädissäsi? -- sanoi hän tyynnyttäen. -- Mitä sitten
tapahtuisi, jos hän nyt kuolisi? -- kysyi Katri yhä kiihtyneemmin.
-- Miksi niin?
-- Kun se oli onnettomuus!
-- Katri, sinä näyt tietävän, miten onnettomuus tapahtui. Kerro se.
-- Minun teki mieleni käydä kotona ja tapasin Kaivolan. Hän puhui
kanssani ja kiusoitteli ja tarttui takaapäin hameeseeni. Minä
nykäisin itseni irti ja kaaduin, mutta Kaivola taisi kompastua
kiveen. Hänkin kaatui ja satutti kätensä veitseen.
-- Mihin veitseen?
-- Minun veitseeni.
-- Miten sinulla oli veitsi esillä?
-- Minä vedin sen taskustani samassa kun Kaivola otti hameestani
kiinni.
-- Katri! -- huudahti maisteri Harju.
-- Minä en ennättänyt lyödä.
-- Olisitko lyönyt?
-- En tiedä.
-- Lapsi parka, tuli mitä tuli, sinä olet aivan syytön.
Tuskan palo nousi kuitenkin tytön rintaa polttamaan ja hän riensi
nopeana pimeässä metsässä, joten maisteri Harju sai lyhtyineen
kiirehtiä pysyäkseen jäljillä.
-- Tässä se rinne on, -- kuului Katrin ääni etäämpää. Hän huhuili ja
ääni vastasi alhaalta Juonalan pihasta: -- Täällä!
He riensivät sinne ja löysivät miehen uupuneena portaalta.
-- Nyt on aika täpärällä, -- sanoi maisteri. -- Käydään tupaan.
He vierittivät kiven ovelta ja astuivat sisään. Lyhdyn valossa
pestiin haava ja sidottiin lujasti.
Todellisuus ei Katrille enää ollut niin kauheata kuin kuvittelu.
Nyt hän ei voinut hetkeksikään pysähtyä toimettomaksi, vaan juoksi
hakemassa vettä ja puita, teki tulen ja pöyhi vuoteen kenenkään
kehoittamatta. Talossa oli sairas ja hän tarvitsi lepoa -- lepoa
miesparan täytyi saada, ja lämpöinen säälin laine huuhtaisi Katrin
koko olemasta hänen puuhatessaan loimuavan takkavalkean ääressä ja
vilkaistessaan vähä väliin Kaivolan kalpeita kasvoja.
Säälin tunne tuli yhä tukalammaksi ja painostavammaksi ja kun
haavottunut huomasi Katrin tuskan levottomista liikkeistä, sanoi hän
hymyillen:
-- Tämä ei ole vaarallista, pieni naarmu vaan, huomenna jo olen terve.
Katria puistatti itkun hyräys eikä hän voinut itseään hillitä, vaikka
niin häpesi maisteria.
-- Sinun pitäisi nyt lähteä kylään -- kotiin, -- sanoi maisteri
Harju. -- Minä tulen sitten, kun ehdin Kaivolan kanssa.
-- Minä jään tänne, sanoi Katri varmasti. -- On niin paljon tekemistä.
-- Sinun pitää sitten mennä tuonne kamariin nukkumaan.
Katri ei puhunut mitään, hän toi olkipatjan ja peitteen kamarista,
teki vuoteen penkille ja viittasi Kaivolalle, että se kuului hänelle.
-- Tuomas herrakin on nukkunut tässä sängyssä, -- sanoi hän silittäen
puista päätyä ja katsoi maisteriinsa.
Hämärä oli muuttunut pilkkopimeäksi, ja kun takkavalkea hiipui,
jäivät nurkat ja sopet tuvassa näkymättömiin.
Kaivola oikaisihe pukeissaan lopen uupuneena vuoteelleen, ja maisteri
Harju tupakoi takkavalkean ääressä.
Katri meni kamariinsa tyyntyen vähitellen ja häntä uuvutti. -- Metsä
humisee kuin itkisi, -- ajatteli hän. -- Se on niin uhkaavasti vakava
ja se ihan musertaa minut. Ihmiset voivat toisiaan sääliä, metsä
ei. Se ei tunne pelkoa eikä yksinäisyyttä. Kun olin täällä, olin
samanlainen. Nyt sen tiedän. -- Hän nukkui kesken mietteitään.
Tuvassa oli hiljaista. Sairas ei nukkunut, ja valvova mies kävi
levottomaksi.
-- Tuleeko läpi siteen? -- kysyi hän vilkaisten sivulleen voimatta
pimeässä nähdä.
-- On se märkä, -- sanoi Kaivola.
-- Lienee sittenkin parasta, että menen hakemaan hevosen ja reen.
Kärryillä ei tänne hiivatin soppeen pääse.
-- Ei ole vahinko suuri, vaikka kuolenkin, -- sanoi Kaivola.
-- Tänne ette saa kuolla.
-- En, jaksan kyllä huomiseen, jos saan aamulla heti apua, -- sanoi
sairas.
-- Herätän Katrin, olkaa hiljaa paikallanne, -- sanoi maisteri.
-- Tottelen, -- vastasi sairas alistuvasti.
Maisteri Harju herätti Katrin valvomaan, otti lyhdyn ja läksi
taipaleelle.
Katri läheni liikkumatonta miestä ja katsoi suuriin punertaviin
silmiin, joihin kuu loi kaameaa valoaan. Tyttö hytkähti kuin olisi
tuntenut kipua.
-- Onko vaarallista? -- kuiskasi hän pelon vallassa.
-- Luulen, että kyllä se vie! -- sanoi mies.
-- Kuoletteko? -- huudahti tyttö tarttuen äkisti ja varomattomasti
terveeseen käteen.
-- Tahdotko tehdä minulle mieliksi?
-- Tahdon, tahdon!
-- Suutele minua.
Katri kääntyi pois.
Kyyneleet valuivat miehen poskille ja hän sanoi tukehtuneella äänellä:
-- Minä kuolen ehkä piankin eikä kukaan naisihminen ole minua vielä
rakastanut eikä suutakaan antanut. Olen vasta kahdenkymmenen viiden
vanha.
-- Eikö kukaan ole teitä säälinyt? -- kysyi Katri, kääntäen kasvonsa
sairaaseen ja nähden hänen itkevän. -- Te osaatte itkeä! -- huudahti
hän läheten sairasta.
-- Minä olen syypää teidän onnettomuuteenne, ja tahtoisin olla teille
oikein hyvä! -- jatkoi hän lämmin sointu äänessään, joka teki sairaan
onnelliseksi ja sai unohtamaan kovan kohtalon.
-- Anna minulle suuta, se on sairaan ja kuolevan rukous.
Katri käänsi jälleen päänsä pois.
-- Niin, älä anna, minä en ole sinulle millään tavalla otollinen enkä
saa sinua kiusata, sinua, hyvä ja kaunis lapsi. Sinä olet paljon
parempi kuin kukaan -- niin kukaan sellainen, jonka minä tunnen. Ja
sinä olet oppinut ja koulua käyt maisterilla. Ethän sinä voi minua
suudella.
Katri painoi äkkiä huulensa sairaan suulle ja poistui huoneesta.
Hän ei kuitenkaan kauaa viipynyt, toi vettä ja auttoi sairasta hänen
juodessaan.
-- Puhu minulle, -- pyysi sairas.
-- Mitä minä puhuisin, en osaa Jumalan sanaa.
-- En minä tahdo Jumalan sanaa, puhu sinä itsestäsi.
-- Eihän minusta itsestäni ole mitään puhumista.
-- Puhu ajatuksistasi. Mitä sinä itse ajattelet, kun et lue kirjoja?
-- Minulla on niin monta ajatusta. Viimeksi olen aina toivonut
itselleni sellaista pukua kuin kellertävä iltarusko ja sellaista
taloa kuin itse voin kuvitella pilven reunalle.
-- Ne sinä kerran maailmassa saat, jos vaan siihen tyydyt.
-- En minä sellaista todeksi, usko.
-- Minä annan sinulle rahat.
-- Oletteko te hullu? -- huudahti Katri unohtaen, että mies vuoteella
oli sairas.
-- En, kyllä minä vielä olen viisas, mutta kohta kuolen ja taloni jää.
-- Ettehän te voi kuolla! -- kuiskasi Katri tuskaisena ja katsoi
ympärilleen kaameasti valaistuun huoneeseen aivan kuin olisi pelännyt
oudon vaaran salassa vaanivan.
-- Älä pelkää. En kai minä vielä tänä yönä kuole. Selkääni vain
särkee niin riivatusti. Auta tyynyä vähän ylemmäksi. Kas, se tekee
hyvää. Puhu nyt siitä talostasi.
-- Mitä siitä, olette väsynyt.
-- En minä unta saa enkä nyt raaski nukkua. Minä tahdon katsella
sinua ja pitää kiinni elämästä niin kauan kuin voin. Puhu sinä
talostasi.
-- Siitäkö talostani pilven reunalla?
-- Niin, siitä talostasi.
-- En minä sitä rakentaisi tänne Harjuun.
-- Miksi et?
-- Minua aina niin naurattaa, kun mehiläinen puskee päänsä ruutuun
ja surisee ja purisee hengen edestä. Se luulee pääsevänsä ulos. Se
on niin hullunkurista, kun ei se koskaan sillä tavalla pääse. Jos
minä nyt rupeaisin asumaan Harjussa, niin en koskaan pääsisi suureen
maailmaan, ja sinne minä tahdon. Minä tahdon oikein kauas, tahdon
nähdä paljon ihmisiä!
-- Jos minä jäisin eloon, etkös tulisi minulle emännäksi?
-- Enhän minä sitten voisi päästä maailmalle.
-- Et, etkös tulisi?
-- En, en minä tulisi.
-- Minä olen rikas. Metsä on hyvin suuri, olen laskenut sen
sadantuhannen arvoiseksi.
-- En minä sittenkään tulisi. -- Sinä annoit minulle suuta. Katri
punastui ja sanoi:
-- Kun te olette kuolemansairas ja minä niin säälin teitä.
-- Suutelisitko minua vielä, jos -- jos minun pitäisi kuolla!
Katri ei vastannut. Sairaan terve käsi oli tarttunut hänen
käsivarteensa ja pakottanut katsomaan silmiinsä, suuriin syviin
silmiin, joissa oli merkillinen voima kutsua yhä lähemmäksi ja katsoa
toisen sisimpiin ajatuksiin.
-- Ethän sinä tahdo olla katsomatta silmiini! -pyysi sairas.
-- En! -- kuiskasi Katri hiljaa kääntämättä silmiään pois sairaan
silmistä. Hän tunsi jotakin tapahtuvan, oli aivan kuin joku verho
olisi siirtynyt pois heidän väliltään, ja Katri ymmärsi näkevänsä
miehen salaiset ajatukset. Kuinka hän oli yksin maailmassa eikä enää
jaksanut toivoa mitään, ja sen vuoksi hän piti Katrista, että hänellä
olisi joku ilo elämästä. Kaivola parka, kuinka köyhä hän oli.
Kyyneleet nousivat tytön silmiin ja putoilivat kuumina pisaroina
sairaan avoimelle povelle.
6.
Aamun koittaessa tuli ihmisiä, jotka veivät sairaan pois. Katri jäi
yksin kotipihaansa seisoen keskellä pienistä kivistä tehtyä piiriä.
Sen hän oli itselleen laittanut sinä päivänä, kun äiti kuoli.
Keskellä oli iso kivi, ja sille hän nyt istui ja mietti. -- Jos
äiti tietäisi Kaivolasta ja minusta, mitähän se sanoisi? Ehkä äiti
tietääkin, mitä Kaivolan silmissä on se syvyys. Onkohan se samaa kuin
minun mielessäni on se pohjaton kaipuu?
Näissä mietteissä tyttö nousi ja lähti kylään.
Maisteri sanoi: -- Kaivolan tila on hyvin vaarallinen.
-- Minkä vuoksi? -- kysyi Katri kiihkeästi.
-- Lääkäri sanoi, ettei hän oikein voi saada syytä selville. Haava
ei missään tapauksessa ole kuoleman syynä, jos niin tapahtuukin,
pikemmin sitten hänen yleinen heikkoutensa ja veren vähyys.
-- Kaivola ei ole vahva! -- sanoi Katri kuin itseksensä. -- Hän on
niin köyhä, ei kukaan hänestä pidä.
-- Hän pyysi sinua tulemaan sinne Kaivolaan.
-- Nytkö?
-- Kohta kun olen tullut sieltä takaisin. Kaivola lähetti hakemaan
nimismiestä ja tohtori jäi sinne odottamaan. Kysymyksessä on
testamentti. Kaivolalla ei ole läheisiä perillisiä. Isä ja äiti
olivat ulkokuntalaisia ja nähtävästi ilman sukua. Kaivola on perinyt
heiltä talon aivan yksin ja määrää siitä nyt mielensä mukaan.
Katri meni Kaivolaan iltahämärässä ja vietiin heti sairaan kamariin.
Kaivola ojensi hänelle kätensä ja hymyili, ja Katri tarttui siihen
istuen tuolille sängyn viereen. Olihan täällä niin tutunomaista.
Samanlainen kamari tuvan päässä kuin hänen kotonaan. Samanlainen
ruskea piironki oviseinällä ja akkunan pielessä peili, sellainen
vanhanaikainen, kultapuitteinen, kaksi akkunaa ja vuode.
Kaivola ojensi hänelle vasenta kättään, oikea oli nyt sidottu, ettei
se liikkuisi ja vaikuttaisi häiritsevästi haavaan.
-- Istu tähän sängyn laidalle, minä näen sitten paremmin, -- sanoi
Kaivola. -- Taitaa nyt olla sillä tavalla, että meidän pitää nähdä
toisemme oikein hyvin, ettei sitten jälkeenpäin jää mitään pimeäksi.
Katri antoi kätensä ja istui.
-- Kun se onnettomuus kerran tuli, niin sitä ei saa tehdä suuremmaksi
kuin se nyt on. Minä olen ajatellut, että sinä nyt suostuisit olemaan
morsiameni. Sillä tavalla sinäkin tulet siitä osalliseksi, eikä minun
tarvitse olla aivan yksin.
---Ei, -- sanoi Katri ja katseli kaiken aikaa Kaivolaa silmiin.
Taaskin oli sillä tavalla kuin aina ennenkin hänen mielestään: silmät
puhuivat toisella tavalla kuin sanat, ja niin Kaivolankin silmät. Ei
niin, että Kaivola olisi väärin sanonut, hän ei vaan sanonut kaikkea
ja sitä Katri kaipasi. Se ei antanut hänelle rauhaa.
-- Sanokaa ensin kaikki, mitä teillä on mielessänne, -- sanoi hän yhä
katsellen siihen syvyyteen, jota oli kaivannut.
-- Eihän siitä mitään naimista sentään tule, kun ei minusta kuulu
enää koskaan oikein tervettä miestä tulevan, etkä sinä sairaloista
tahtoisi.
-- En, -- sanoi Katri käsittämättä, mitä sairas oikeastaan tarkoitti.
Katri ajatteli yhä vain katsetta.
-- Me olemme menneet toistemme ohitse, vaikka olen sinua katsellut
pienestä tytöstä saakka.
-- Senköhän vuoksi minä teitä niin pelkäsin? -- Kuka sen tietää,
vaikka olisit senkin vuoksi pelännyt. Sehän se sentään taisi olla,
etten minä oikealla tavalla...
-- Miksette sitten oikealla tavalla tavoittanut?
-- Sehän se oli, kun minä tein siinä kohelisti ja vastoin luontoa,
vaikka tiesin väärin tekeväni. Kun en ymmärtänyt, kuinka paljon
välitin, tahdoin vain leikitellä. Nyt sen ymmärrän, ettei saa rikkoa
sellaista vastaan. Välitätkös sinä minusta?
-- Välitän, -- sanoi Katri hätäisesti. -- Teidän silmänne ovat niin
syvät ja niissä on niin paljon. Miksi ette sano kaikkea?
-- Suutele minua nyt!
Katri suuteli ja katsoi silmiin. Se oli niin tuskallista, niinkuin
ei enää koskaan pääsisi vapaaksi eikä samaksi kuin ennen ja niinkuin
nyt tietäisi paljon enemmän eikä kuitenkaan ymmärtäisi, mitä toisen
silmissä oli.
-- Sinä olet vielä melkein lapsi ja minä olen mies. Olen miettinyt
paljon viime yönä ja niin käyköön. Sinä et voi sitä nyt oikein
ymmärtää ... sinulta ei saa minun tähteni puuttua mitään. Kyllähän
sinä sen sitten myöhemmin tulet ymmärtämään.
Katri tunsi, että jotakin oli tiellä, oli sanottava ja tehtävä paljon
eikä hän saanut kiinni mistään.
-- Minua niin ahdistaa, -- sanoi hän, -- en saa sanoista kiinni, on
niinkuin olisin sidottu ja minulla olisi kiire. Kun joku ihminen nyt
sanoisi ja valaisisi.
-- Se on tuskaa ja siitä selviää vasta jonkun ajan päästä, -- sanoi
Kaivola. -- Sellaista minä olen tässä tuntenut ja saanut sitten
selvyyden. Kaikki on ensin niin irrallaan toisistaan, ei ole apua
ihmisistä eikä mistään, itsekin on aivan kohlo kuin olisi sokea. Nyt
näen selvästi ja sen vuoksi voin luopuakin kaikesta ja ymmärtää, että
se on paljon enemmän. -- Kaivola sulki silmänsä.
Katri taisteli omien ajatustensa kanssa eikä päässyt niistä selville.
-- Tahdotteko kuolla? -- huudahti hän kuin pakosta.
Mies ei vastannut, tuskan hiki pisaroi otsalla ja käsi vapisi.
Äkkiä hän nykäisi Katria kädestä ja veti hänet povelleen terveellä
kädellään ja suuteli kiihkeästi. -- Minä tahdon kaikki, kaikki,
taikka en sitten ollenkaan! Minä en tule koskaan oikein terveeksi! --
sanoi hän huohottaen.
Hänen kätensä oli rautainen ja kiihkonsa tuskastuttava. Katri
säikähti ja irroittautui. Sairas rauhoittui ja veti hänet hellästi
takaisin.
-- Jos nyt olisin terve, rakentaisin sinulle sellaisen talon kuin
olit itse kuvitellut pilveen, ja senkin sinä saisit, sen keltaisen
hameen vaikka silkistä ja sametista. Ei Kaivolan talo ole köyhä eikä
pienikään.
-- Rakentaisittekos? -- huudahti Katri ja hymyili. -- Vaikka en minä
siitä välitä, se oli niin lapsellista. Minä välitän vaan yhdestä
asiasta, jota en ymmärrä.
-- Mitä se on?
-- Mikä silmissänne voi olla niin syvää?
-- En minä tiedä.
-- Minä tahtoisin tietää, muuten en saa rauhaa. Teidän täytyy se
tietää?
-- Sinä utelet kuin lapset -- ehkä -- ehkä se on sielu.
-- Ehkä se on teidän sielunne, -- sanoi Katri hiljaa.
-- Minä en usko sieluun.
-- Mitä se syvyys sitten olisi? -- kysyi Katri kiihkeämmin.
-- Minä en tiedä! -- sanoi sairas palavassa tuskassa,
-- Jos te nyt kuolette ja teillä on sielu ettekä kuitenkaan usko
olevan, -- valitti Katri kuiskaten.
-- Minä en tiedä, en tiedä, -- sopersi sairas.
Kaivola oli niin kalpea ja sulki silmänsä. Katri ei uskaltanut kysyä,
tuijotti kuin kivettynyt elottomia kasvoja. Hetket kuluivat.
-- Sinun pitää saada sormus, että olisit oikea morsian. Avaa tuo
ylimmäinen laatikko, ota kukkaro kulmasta.
Katri teki niin ja toi kukkaron.
-- Ota siitä se, missä on minun nimeni, toisessa ei ole nimeä, sen
otan minä. Pane se tuohon! -- Hän ojensi sormensa.
Katri teki niin.
Lääkäri tuli katsomaan antaakseen yöksi hiukan morfiinia, ja Katria
käskettiin ulos kävelemään, että hän sitten jaksaisi yön valvoa.
Oikea hoitaja tulisi vasta seuraavana päivänä.
Katri meni, harhaili itsekään tietämättä, missä oli. Hän ei
käsittänyt mitään, ei voinut tarttua mihinkään. Kaikki oli kuin
ilmassa, petti, jos tarttui; väistyi, jos tavoitti.
Hän luuli kävelevänsä niittytiellä, minne oli mennyt, ja kävelikin
Kaivolan pihassa.
Maisteri tuli vastaan. -- Kävin katsomassa. Kaivola nukkuu, mene vain
sisään, jos tahdot. Kaivola on niin merkillisesti muuttunut, aivan
kuin kirkastunut, -- sanoi hän.
-- En minä mitään ymmärrä. Samahan se nyt on, mitä tapahtuu, jos
Kaivola kuolee, -- sanoi Katri tuijottaen kuin tyhjään.
-- Tohtori sanoo, ettei hän haavan vuoksi kuole. Minä vain
ihmettelen, kuinka Kaivola sentään on niin huono.
Kaivola heräsi horrosunestaan Katrin astuessa huoneeseen. Talossa oli
hiljaista, aivan kuin he kaksi olisivat siinä yksin majailleet.
Sama levottomuus, joka Katria yhä painosti, kuvastui myöskin
sairaassa, ja maltittomasti hän sulki käteensä Katrin sormet.
-- Oh, minä en kauan jaksa, tahdon sanoa sen sinulle. Minua painaa
syy -- olen -- olen kerran pikapäissäni lyönyt -- surmannut... ei,
ei, älä usko että se oli murha ... se oli kuitenkin isku ja -- --
seuraus...
-- Älkää puhuko, se vaivaa ja rasittaa, -- varoitti Katri.
Hän oli kauhuissaan ja tahtoi estää Kaivolaa kertomasta enempää.
-- Nyt tuntuu paremmalta, olen sen saanut sinulle sanoa. Onhan tämä
minun rangaistukseni ja sinun kätesi kautta, rakas tyttö!
Katri jähmettyi, salamannopeain tuskan vihlaisujen risteillessä hänen
sydäntään.
-- Olenko minä...? Sanokaa, olenko minä syypää kuolemaanne?
-- Et, lapsi, et. Minä itse olen! -- sanoi sairas keräten kaikki
voimansa noustessaan istumaan.
Katrista tuntui kuin hirveä taakka olisi hiljalleen laskeutunut
hänen ylleen, mutta Kaivolan sanat kevensivät sitä. Kuitenkin tuntui
kuin se arvoituksen tapainen syvyys, jonka salaisuutta hän ei ennen
tajunnut, olisi tämän kautta selvinnyt ja hän itse muuttunut toiseksi
ihmiseksi.
Hän istui tuolille vuoteen viereen. Talossa oli niin hiljaista, kuin
isäntä olisi jo ollut vainaja ja aivan yksin koko rakennuksessa.
Hämärä kietoi kaikki harmaaseen huntuunsa.
Katri ei jaksanut ajatella; odotti istuen hiljaa, uinahti, heräsi,
ja kaikki suli hänestä ajattomaksi olemiseksi. Hän ravisti itsensä
hereille ja tahtoi puhua sairaan kanssa. Oli niin kaameata nähdä
hänet liikkumattomana.
Hän sytytti kynttilän ja herätteli sairasta. -- Sinä olet niin
kaukana -- -- en minä jaksa -- en jaksa! -- puhui sairas tuskin
kuuluvalla äänellä ja vaipui jälleen uneen.
Katri istui ypöyksin touhukkain käsin peitellen ja hoidellen sairasta.
Kynttilän lepattava liekki valaisi heikosti huonetta heittäen
valvojan varjon suurena hahmona seinälle sairaan vuoteen yllä.
Varjokin hapuili käsin nukkuvaa miestä ja vaappui rauhattomana
kattoon saakka. Se kasvoi ja kohosi korkeaksi, tavoittaen vuodetta
syleilyynsä ja täyttäen koko huoneen. Nyt se näkyi jälleen vuoteen
yläpuolella kuin järkkymätön kohtalo, painui nukkuvan päälle, ei
eronnut, ei hetkeksikään heittänyt. Se eli omaa elämäänsä eikä
näyttänyt kuuluvan Katriin. Se uhkaili ja kauhistutti nuorta tyttöä.
Kynttilä paloi juureen saakka, ja varjo hukkui synkkään pimeyteen.
Katri huokasi helpotuksesta ja nukkui tuolille istuen.
Hän heräsi siihen, että joku kosketti hiljaa olalle. Se oli vanha
lääkäri, joka aikaisin aamulla tuli sairasta katsomaan.
-- Kaivola on päässyt tuskistaan, mies parka! -- sanoi lääkäri.
Katri ei heti tajunnut, mitä oli tapahtunut, hän läheni vuodetta
tarttuakseen Kaivolan käteen, mutta sormet heltisivät arkoina
hapuillen tietämättä minne tarttua. Laiha käsi kohosi ja vaipui
uudestaan miehen pivolle päättävästi, mutta vetääntyi samassa pois.
Tytön suurissa silmissä oli kysymys: Kuollutko? Se oli vain
silmänräpäys, ja sitten ahdistava tunto saarsi hänet.
Lääkäri poistui ja kehoitti Katria lähtemään levolle.
Hän jäi huoneeseen.
-- Oliko tämä kuolema? Oli, se oli kuolema! -- sanoi hän itselleen
eikä kuitenkaan uskonut, että Kaivola oli kuollut.
Ihmiset tulivat ja hoitelivat Kaivolaa antaen Katrin olla. Kaikki
olivat itkettyneitä ja hiljaisia. Tuotiin kuusia ja avattiin akkunat
ja keskelle kuusia laitettiin Kaivolalle lepotila.
Maisteri Harju tuli hakemaan Katria ja vei hänet huoneeseensa. Siellä
Katri tahtoi päästä selville, mutta ajatukset olivat kuin lukossa.
Elleivät ne ajatukset aukeaisi ja jos hänen täytyisi olla kuin
tönkkä, niin miten hän voisi elää? Kuolema voisi tulla niinkuin oli
tullut Kaivolalle, ja silloin täytyi tietää. Kuolema vaati elämän
sellaisen, missä ei ollut valhetta mitään, ei vääryyttä yhtään, ei
salaista hymyäkään.
Äkkiä hän pysähtyi mietteissään ja näki ajatuksissaan kysymyksen:
-- Miksi Kaivola kuoli? kuin tulikirjaimilla piirrettynä. -- Miksi
Kaivola kuoli?
Nyt hän ei enää voinut viipyä yksinäisyydessä ja kiihkeällä innolla
hän kysyi maisteri Harjulta:
-- Miksi Kaivola kuoli?
-- Tapausten kulun kyllä tunnen ja tiedän kaikki mitä Kaivolan
elämässä sitä ennen on ollut. Siinä on paljon sellaista, mitä sinä et
vielä ymmärtäisi. Voinhan kuitenkin sanoa, että Kaivolan elämä oli
kohtalokas.
-- Mitä se merkitsee? -- kysyi Katri.
-- Hän sai elämällään ja kuolemallaan maksaa hetken hairahduksen...
-- Hän kertoi ... yritti Katri sanoa, mutta vaikeni samassa.
-- Miehellä oli luonne. Tahtoi aina sillä hetkellä saada tahtonsa.
Ja silloin sattuu usein, että hetki pääsee määräämään elämästä tai
kuolemasta. Tiedätkö, minkä vuoksi hän ontui?
-- En, -- sanoi Katri.
-- Hän oli siinä kahdenkymmenen vaiheissa tappelussa kylän poikien
kanssa loukannut pahasti jalkansa ja sitten salannut vammaansa
peläten joutuvansa syytteeseen puukotuksesta. Haavoitettu toveri poti
kauan aikaa antamatta ketään ilmi ja kuoli sitten myöhemmin.
-- Oliko Kaivola lyönyt? -- kysyi Katri kiihkeästi.
-- Ainakin hän syytti itseään ja muuttui tapaturman jälkeen
aivan toiseksi mieheksi. Jalkansa vuoksi hänen täytyi toisinaan
pysyä paikoillaan päiväkausia. Ja hänenlaiselleen se oli hirveä
koettelemus. Sisukas luonne purkautui pistopuheissa ja toisten
kiusoittelussa. Kärsimyksensä hän kyllä koetti salata, mutta hänen
muotonsa ja katseensa ilmaisivat kaikki. Kerran hän myöskin sanoi,
ettei hänellä ollut yhtään tuskatonta hetkeä. Minä yritin viedä
lääkäriin, mutta siihen se mies ei taipunut.
-- Olisiko se sitten parantunut, se kipu?
-- Eihän sitä voi sanoa, ehkä ei. Kärsimys oli hänelle liian
raskasta. Hän ei tohtinut elää. Annetaan nyt asian levätä ja puhutaan
tästä toiste, -- päätti maisteri Harju.
-- Minun ajatukseni kääntyvät siihen väkisinkin, -- sanoi Katri
suurin kaihoisin silmin. Hän suoristi hentoa vartaloaan näyttäen
toisinaan täysikasvuiselta, vaikka hän samassa tuokiossa painuikin
etukumaraan väännellen leveitä hartioitaan, aivan kuin ne olisivat
olleet liian raskaat pysyäkseen ryhdikkäinä.
Maisteri Harju päätteli itsekseen kaiken tuon äkillisen ja
väläyksellisen Katrin olemuksessa ennustavan rikkautta ja voimaa
hänen luonteessaan. Tyttö oli yhä vieläkin kuin vaaniva metsänotus,
vilkuili vanhaan tapaansa sivuilleen vauhkona pienimmästäkin äänestä
tai oudosta liikkeestä ympärillään.
-- Katri, sinä näytät tämän kautta kehittyneen koko lailla. Ja
kaikenlaiset ajatukset kai temmeltävät mielessäsi, -- sanoi maisteri
Harju.
-- Kyllä, -- myönsi Katri katsoen ihmeissään opettajaansa.
-- Älä vain anna niiden johtaa itseäsi äkkiarvaamattomiin tekoihin.
Lupaa minulle, ettet tee mitään neuvottelematta minun kanssani.