aikaa kuulijoille pysyä mukana ja liittää kuvan kuvaan. Henkeä
pidätellen, suu auki kuunteli Katri lukemista, vei raudan liedelle ja
hiukan levottomana läheni Tuomasta. Juonala oli laskenut lusikkapuun
polvelleen epätietoisena odotellen. Molemmat olivat joutuneet pois
tolaltaan. Tuomas tunsi sen vaistomaisesti ja iloitsi salaa. Nyt he
kerrankin ymmärtävät. Chactaan kova kohtalo ja vankeus sai heidät
kokonaan valtoihinsa. Tuomas katsoi heihin. Sama ympäristön unhotus
ja kertomuksen loihtima lumous oli antanut heidän kasvoilleen
leimansa.
-- Lukekaa vielä, -- pyysi Katri kiihkoisesti. Tuomas oli levähtänyt,
ja Katrin pyyntö todisti heidän ymmärtäneen ja ihastuneen.
Metsäläisille se oli enemmän kuin ihastusta, oli todellisuutta, oman
sydämen ääntä ja Katrille heräämistä uuteen elämään.
Tuomas tapaili sanoja, paranteli lauseita kuin olisi keskustellut
jonkun kanssa. Chactaan ja Atalan rakkaus toi huoneeseen suuren
hiljaisuuden ja hartauden. Nuorten puhdas sydän palveli suurta
tuntematonta, ja miehen mieli tunnusteli oman sielunsa tilaa.
Katri vaipui itseensä. Mitä oli nyt tämä auringonvalo, joka akkunasta
lattialle läikähti ja lämmitti aivan toisella tavalla kuin ennen?
Olikohan se sama aurinko kuin Mechaceben rannoilla Atalan ja
Chactaan aarniometsissä? Hän itse oli kuin Atala, uskoi Jumalaan ja
muisti äitinsä viimeiset sanat: -- Turvaa Jumalaan. Aarniometsä ei
ollut kaukana maailman äärissä, se oli hänen metsänsä ja harjunsa
ja järvensä. Ja hän itse oli yhtä sen kanssa ja tahtoi painua sen
salaisimpaan lehtoon, jonne ei mikään silmä eksyisi näkemään. Sinne
hän houkuttelisi auringon paistamaan, veisi oman käen kukkumaan,
laulaisi Jumalasta, antaisi kaikille anteeksi, olisi hyvä, niin
hyvä, että linnutkin sen ilmassa tuntisivat ja laskeutuisivat hänen
lehtoonsa laulamaan. Ja Tuomas tulisi ja isä soittaisi niinkuin isä
Aubry puhui, ja hän, Katri, tahtoisi kuolla kaikkien heidän onnensa
tähden -- hän tahtoi kuolla, silloin ei kukaan pilkkaisi, ja kaikki
hänen jälkeensä jäisi kauniiksi kuin Atalan jälkeen. Ja jos hän nyt
uskaltaisi, niin lankeaisi polvilleen tuohon permannolle, johon
auringonvalo on akkunasta läikähtänyt, ja pyytäisi Tuomasta lukemaan
alusta Atalan kirjaa vielä kerran ja sitten vielä kerran, että hän
sen osaisi sanasta sanaan ja että Tuomas katsoisi silmiin ja hän
saisi sulkea silmänsä ja rukoilla -- rukoilla hänen puolestaan --
ja sitten he vaeltaisivat kauas kuin Chactas ja Atala, ja hän saisi
kuolla siellä eikä koskaan herätä.
Hänen kuvittelunsa vaihtelivat heleinä ja synkkinä kuin kesäisen
yön varjot kertomuksen niitä säestäessä, samalla kun palava halu
noudattaa haaveellisia mielikuvia houkutteli sovittamaan ne omaan
elämään. Jos hän olisi ollut yksin huoneessa, niin varmasti hän olisi
jäljitellyt henkilöiden liikkeitä ja sanoja. Hän läheni yhä Tuomasta
seuraten lehtien kääntymistä ahnain silmäyksin kuin nälkäinen
herkkujen ilmestymistä pöydälle hyvin tietäen, että kaikki oli aiottu
hänelle, vaikka liian hitaasti -- nopeammin, nopeammin ja sitten
uudestaan, kunnes hän osaa ulkoa. Hän tahtoisi sen sanoa, hän puhuisi
kuin Atala, liikkuisi samoin ja rakastaisi -- aina kuolemaan saakka
eikä kukaan saisi sitä tietää, ei aavistaa. Vasta kuollessaan hän sen
sanoisi Tuomaalle.
Kesäisen yön kuultava valo kääri kaikki tarun huntuun, ja sydänmaan
syvä rauha oli kuin kertomuksen aarniometsä todistamassa luettujen
sanojen totuutta. Ne väreilivät vielä ilmassa, ja kuvatut henkilöt
puhuivat heissä itsessään, olivat yhtä heidän kanssaan. Liikutetuin
mielin tarttuivat he toistensa käsiin lausuen siten sanattomasti
hyvää yötä. Monet ajat Katri eli kirjan lumoissa, ja kun Tuomas
kävi kylässä eväitä noutamassa, toi hän sieltä Atalan suomalaisen
painoksen. Tyttö jäi sanattomaksi riemusta ja katosi aarteensa kanssa
metsään. Eräänä päivänä Tuomas tapasi hänet sammaleisella kivellä
sanelemassa Atalan tunnustusta. Tytön intoisat sanat pulppuilivat
voimakkaan ja heräävän sielun yltäkylläisyydestä. Siinä oli
ylenmäärin tuskaa, jaloutta ja kohtalon sokeaa palvomista, jonka
Katri lapsellisessa kiihkoisuudessaan teki pyhäksi uskonnokseen.
Nuorukainen jäi rajusti sykkivin sydämin kiven taakse kuuntelemaan
uskaltamatta näyttäytyä, sillä silloin tuo Katrin pyhä toimitus olisi
lakannut ja hänen mielensä saanut kenties minkä vamman.
Hän totesi -- muistaen Alpren puheen, että hänkin oli joutunut Katrin
leikin näkijäksi -- tytön selvät taipumukset. Ja hänen verensä joutui
kuohuksiin, aivan kuin asia olisi koskenut häntä itseään kaikkein
enimmin.
Katri oli kaikin puolin muuttunut Tuomaan vaikutuksesta. Hän ei enää
hypellyt kiveltä kivelle ilman aikojaan matkien liikkeillänsä milloin
mitäkin metsän elukkaa, ei pukeutunut huolimattomasti eikä säikkynyt
aiheettomasti ihmisiä. Hän peitti iltaisin akkunansa ja sulki
ovensa. Hän liikkui nyt hitaammin ja kauniimmin. Tuomas oli tuonut
taloon hyvinvoinnin, joka oli Katrille ja Juonalalle ylellisyyttä.
Tytön voimat olivat kehittyneet ihan silmin nähden, kasvot, kaula
ja käsivarret pyöristyneet ja väriltänsä vaalenneet. Yksin silmäin
valkuainenkin, joka oli aluksi ollut samea, oli nyt käynyt selvästi
valkoiseksi. Hänen naurunsa kaikui kirkkaana milloin mistäkin, rannan
äyräältä, metsän sisältä tai ruuhesta järveltä.
Sisällä hän vaistomaisesti vaimensi ääntänsä ja iloansa. Sanat
olivat aina sopusoinnussa liikkeiden kanssa, ja äänen sointu tuntui
tottelevan pienintäkin vivahdusta tytön mielentilassa.
Tuomaan käytöksen ja puhetavan Katri omisti itselleen aivan
täydellisesti käyttäen helsinkiläisiä voimasanoja täydellä
vakaumuksella.
He elivät luonnonihmisten tavoin. Pyydystelivät kaloja järvestä,
ampuivat lintuja metsästä ja poimivat marjoja harjun laidalta.
Nuorukainen ihmetteli, kuinka luonnollista, halpaa ja samalla
kaunista ja onnellista elämä voi olla puhdasmielisten metsäihmisten
parissa.
Tuomas puheli Katrin kanssa huomioistaan ja arveli, ettei ollut
niinkään suurta eroa oppineiden ja oppimattomien välillä, ainoastaan
pahojen ja hyvien.
Sitä ei Katri uskonut. Hänen mielestään oppineet olivat korkeampia
olentoja. Tuomas itse oli. Sitä ei Katri kuitenkaan sanonut. Hänen
luontainen hienotunteisuutensa oli herännyt Tuomaan seurassa ja
pidätti kaiken väärän lähentelemisen. He olivat kuin sisar ja veli.
Veli, joka suojeli ja opetti, sisar, joka kiihkoisesti omisti
jokaisen arvokkaan sanan tehden joka opetuksesta, mitä siitä suinkin
tehdä voi.
Nuorukaisen muistitiedot kouluajalta olivat vielä tuoreet eikä hän
ollut tiedoilleen saita, jakoi avoimin sydämin itsekään aavistamatta,
minkä valoloisteen hän antoi yksinäiselle tytölle. Tahallaan hän
penkoi alkeellisimpiakin asioita vaistomaisesti noudattaen kuulijansa
kantaa, ehkä myöskin siksi, että hän nyt jo tunsi Katrin tiedot
ja tiesi, minkä verran toinen voi omaksua. Nuorukainen hämmästyi
itseäänkin -- milloinkaan ennen ei luonto häntä ollut viehättänyt
sillä tavalla kuin nyt. Päiväkaudet he elivät metsässä tai järvellä,
useimmiten kahden, toisinaan Juonalan kanssa. He olivat siihen niin
tottuneet, että tuvassa olo tuntui tukalalta. Jonkunmoinen kainous ja
arkailu kahlehti heitä sisällä.
Juonala soitteli sateisina päivinä ja leikillään kehoitteli:
-- Pyörähtäisitte tuossa perhostanssia, minä sen kitkuttaisin, -- ja
sitten hän soitti pää kallellaan ja vakava hartaus kasvoillaan.
Nuoret vilkaisivat toisiinsa ja punastuivat eikä kumpikaan
liikahtanut. Viulu houkutteli, lauloi kuin vallaton leivonen
korkealla poutaisella taivaalla. Se siellä painui alas ja nousi,
liiti eteenpäin ja mutkitteli ja polvitteli, lauloi ja riemuitsi,
uhkaili, nauroi kujertaen ja laverteli lemmestä ja onnesta. Sen
liverrys pyöri pyrynä ja pidentyi huutoon, se tuikahti sydämeen kuin
valonsäde lämmittäen ja sytyttäen.
Nuorukainen ja tyttö katselivat taas toisiinsa hymyillen ja
punastellen. Tuomaan käsi ojentui Katrin kättä tavoittamaan. Katri
ei liikahtanut. Tuomas näytti askeleet, ja he alkoivat pyöriä käsi
kädessä, heittivät irti, pyörähtivät, tarttuivat uudestaan käsistä,
erosivat ja etsivät jälleen toisensa. Se oli kuin perhosten leikkiä
auringonpaisteessa.
Hetki eli täynnä onnea. Soittajan lempeä sielu oli sen loihtinut
surun ja ilon sävelillä. Hän oli niin usein koetellut tätä voimaansa,
että se oli mennyt hänelle veriin ja hallitsi häntä itseään. Hänen
oli pakko yhä uudestaan koetella tätä voimaansa ja sen orjuudessa
vaikeroiden valitella oman elämänsä surua ja oman tahtonsa
taittumista. Olihan hän sen vuoksi oman vaimonsa jättänyt yksin
erämaahan elämään ja kuolemaan ja sitä tuskaansa hän aina soitti ja
itki kaipaustaan perhospolkan liverryksissä.
Niissä eli hänen rakkautensa uudestaan, ja nähdessään oman lapsensa
kasvavan ja kehittyvän hän tunsi taaskin saaneensa sellaisen hetken,
jota hän sielussansa janosi taivaan esimakuna. Niin hän sävelillään
siunasi lapsensa onnea.
-- Minä olen aivan pyörryksissä, -- sanoi Tuomas pyyhkien hikeä
otsaltaan, ja yhdeksäntoistavuotiaan silmät loistivat elämänhalun
kiihkeydestä.
Katri juoksi tuiskuna ulos ja piiloutui puuvajaan. Hän itki, itki
ensi kertaa katkerasti. Miksi? Ei hän sitä kysynyt. Oli vain niin
suloista, katkeraa ja -- äkkiä lapselle selvisi, että nyt täytyi
päästä pois, pois kauas maailmaan! Maailman täytyi olla jossakin,
kaukana, lähellä, missä tahansa, mutta pois hän tahtoo täältä. Hän
unohtui vajaan itsepäisesti tuijottaen eteensä, kuin olisi elämän
salaisuus ollut kätkettynä niihin puunkäiveröihin, jotka maassa
viruivat.
Tuomas oli sipaissut valkoisen lakkinsa naulasta, heittänyt sen
ohimoilleen ja viheltänyt Juonalan polkkaa hirveän väärin.
-- Ei se ole sillä tavalla, -- valitti Juonala vilkaisten kärsivänä
poikaan. Hän oli heti ymmärtänyt, ettei Tuomas oppisi soittamaan, ja
iloitsi siitä, sillä olihan se viulu sellainen tuskankapine, ja poika
tuossa oli valoisa ja onnellinen. -- Ei suinkaan se nuori herra niin
välitäkään tästä soittelemisesta, -- päätti hän. -- Olen taas aikonut
lähteä tallustelemaan. Vakkalassa on häät. Tuleehan pastorikin sinne
ja kai Tuomas herrakin...
Tuomas kävi levottomaksi. Siinäkö se nyt oli ystävyys ja ymmärrys?
Hän kun oli juuri varmasti luullut osoittaneensa heille, kuinka
hän oli inhimillinen ja ymmärtäväinen, oli itsekin saanut uusia
vaikutteita ja periaatteita, asetellut kirjojensa ja omat ajatuksensa
tasapainoon ja alkoi koota tunne-elämää ja ajatuselämää varastoon.
Nyt talonpoikaissoittaja tuossa väittää, ettei tule soittajaa. Se on
samaa kuin: -- Mene matkaasi, emme sinua enää tarvitse! -- Voiko hän
jäädä tänne yksin Katrin kanssa? -- Tuomas naurahti, sovinnaisuus
tunkeutui tännekin korven kolkkaan.
-- Vai häihin Juonalan tekee mieli, entä koska takaisin?
-- En tiedä, ei ole täällä kiireitä.
-- Minä olisin opettanut Katria, tytöllä on erinomaisen hyvä pää.
-- Mitä siitä meikäläisen opista, -- sanoi Juonala lysähtäen kokoon
ja kääntäen pois kasvonsa.
-- Olette hyvin itsekäs mies! -- huudahti nuorukainen, nähdessään
Juonalan harhailevan katseen. -- Minä olen kuitenkin päättänyt
opettaa Katria ja minä teen sen! -- sanoi hän laskien kätensä
Juonalan olalle.
-- Mitäs, mitäs sitä ... tapaili Juonala ja laittoi viulua
nahkakoteloon ja valmisteli lähtöä.
Tuomas pakkasi kirjansa ja muut varusteensa ja meni sitten pihalle
Katria tapaamaan.
-- Hyvästi, Katri, vähäksi aikaa. Isäsi lähtee häihin ja minä lähden
kotia, mutta lukuja me jatkamme. Pidä kirjat täällä ja käy pappilassa
vaikka joka päivä.
-- Uskallanko minä?
-- Ei sinua siellä kukaan saa loukata, sen minä lupaan, -- sanoi
Tuomas. -- Sinulla on sellainen pää, että opit vuodessa sen, minkä
muut kymmenessä.
-- Onko? -- huudahti Katri loistavin silmin ja löi kätensä yhteen,
mutta vaikeni samalla ja sanoi katkerasti: -- Ne luulevat minua
vähämieliseksi.
-- Juuri senvuoksi me näytämme niille kurssia!
Juonala ja Tuomas lähtivät.
Katri seurasi heitä ensimäiselle harjulle ja jäi katselemaan, kunnes
he peittyivät metsään. Sitten hän palasi kotiin, sulki ovensa ja eli
yksinäisyydessä menneet kesäiset viikot. Kaikki ne tulivat päivä
päivältä ja kertoivat, etteivät milloinkaan enää palaa. Ne olivat
kuitenkin olleet ja ne olivat vieläkin eikä kukaan eikä mikään voisi
niitä häneltä riistää. Oi, hän oli rikas, niin rikas, ettei kukaan
koko kylässä, ei sillä tavalla! Mutta rikkaudentunto hävisi pian,
ja kumea yksinäisyys tuli tuntuvammaksi kuin koskaan ennen, sen
huikaisevan valoisuuden jälkeen, jonka Tuomaan seura hänelle oli
suonut. Katri turvautui Atalaansa, luki ja leikki sitä, mutta sekin
kyllästytti, kaiho vei voimat, ja hänen täytyi käydä vuoteeseen. Nyt
saisi tulla se, jota hän oli itselleen toivottanut -- kuolema! Hän
ihmetteli, ettei se tullut, vaikkei hän syönyt juuri mitään, Silloin
hänelle tuli hätä, minne mennä, mihin turvautua.
5.
Katri seurasi Tuomaan kehoitusta, meni pappilaan.
Kohtalo oli kuitenkin määrännyt asiat käymään toisin kuin nuoret
olivat suunnitelleet.
Kirkkoherra Salmela oli äkkiä kuollut, ja Tuomaan oli täytynyt
matkustaa pois paikkakunnalta.
Hän oli jättänyt Katrille kirjeen. Se oli Katrin ensimmäinen kirje ja
siksi salaperäinen ja pelottava avata. Siinä ne olivat sanat hänelle.
Hyvä Katri!
Kun saat kirjeeni, olen täältä kaukana. Sinä tiedät kyllä, mitä
on olla orpona ja turvattomana. Onhan isäsi hyvä, mutta mitään
tukea ei hänestä sinulle ole.
En vielä oikein käsitä, että isä on kuollut. Kohtalo on kova,
ja elämäni kehittyy tämän johdosta toisensuuntaiseksi kuin oli
ajateltu.
Neuvon sinua luottamaan maisteri Harjuun. Älä arkaile, minä olen
puhunut asiasi hänen kanssaan selväksi.
Tulevaisuudessa tapaamme toisemme aivan uusissa oloissa. Pysy
pyrinnöissäsi uskollisena.
_Tuomas._
Katri luki ja luki, mietti eikä selvinnyt. -- "Pysyä pyrinnöissäni
uskollisena"? Missä pyrinnöissäni?
Harjun maisterin puheilleko? Jos hänkin kysyy pyrinnöistä, enkä minä
tiedä mitään? "Minä olen puhunut asiasi hänen kanssaan selväksi."
Katri ei päättänyt mennä eikä olla menemättäkään. Hän vain nousi
kävelemään syvissä mietteissä ja löysi itsensä Harjun pääkäytävän
eteisestä.
Ovi narahti, ja joku kysyi sivuhuoneesta: -- Kuka siellä?
Katri astui epäröiden huoneen poikki ääntä kohti.
-- Katriko? Päivää, lapsi, ja tervetultuasi! Minä tiedän asian. No,
miten me nyt aloittaisimme? Minä tahdon opettaa sinua itse ja aluksi
täällä maalla.
-- Kun en minä ymmärrä mitään niistä pyrinnöistä, -- sanoi Katri
ujosti.
Maisteri Harju ällistyi ja katsoi tyttöön. Katri ojensi ujosti
Tuomaan kirjeen maisteri Harjulle.
-- Saanko minä lukea tämän? -- kysyi maisteri. Katri kumarsi,
niinkuin oli nähnyt Tuomaan tekevän, lyöden paljaat jalkansa yhteen.
Maisteri Harju hymyili kirjettä lukiessaan ja tekeytyen vakavaksi
sanoi:
-- Niin, Katri, sinun pyrintösi on nyt lukea ahkerasti tämä kesä.
Tuomas on opettanut sinulle koko joukon hyviä asioita. Nyt me
jatkamme. Saat uusia aineita ja uusia kirjoja. Kuinka on, voitko
jäädä heti tänne?
-- Minne minä menisin? -- kysyi lapsi luottavaisena.
-- Miinan huoneen takana on pieni kamari sinua varten.
Katri sävähti ja punastui.
-- Etkö pidä Miinasta?
Katri punastui entistä enemmän ja pelkäsi, että hänen suojelijansa
luulisi hänen nyt luopuvan pyrinnöistään Miinan vuoksi, ja
rohkaistuen oikein omaan tapaansa hän riistäytyi irti painostuksesta
ja sanoi:
-- En minä välitä Miinasta, minä välitän vain pyrinnöistäni --
lu-lukemisesta! -- lisäsi hän aivan hiljaa luullen olleensa liian
kovaääninen.
-- No niin, nyt alamme ymmärtää toisiamme.
Näin alkoi Katrin koulunkäynti.
Opettaja oli kokematon tietojen jaossa eksyen tuon tuostakin
laajoille tietämisen alueille, mutta lapsi lepäsi silloin miettien
sitä, mitä oli ymmärtänyt. Edistys oli nopea, ja opettaja oli
tyytyväinen, vaikka vaatikin luonnottoman paljon, mutta hänen
lämmin ystävyytensä lasta kohtaan ja suunnittelut tulevaisuudesta
ylläpitivät tasapainoa.
Katrille jäi kuitenkin aikaa läksyistäkin. Hän luki kertomuksia,
joita maisteri hänelle antoi, ja -- ajatteli. Ajattelemiseksi sanoi
Katri koti-ikäväänsä metsään ja Juonalaan. Kylä ja hänen suhteensa
sen asukkaihin jäi yhä enemmän syrjään. Se oli kuin vanhaa, ikävää
unta, jossa hän aina oli ollut pelkeillään ja pakojalalla, aina
ahdistettuna ja naurun aiheena. Hän oli nytkin sen verran ollut
kosketuksessa kyläläisten kanssa, että tiesi heidän ihmettelevän,
kuinka Harjun maisteri koulutti häntä, kerjäläistä, ja tahtoi tehdä
vaikka ylioppilaaksi.
Katri ikävöi metsäänsä, ja kun aikaa sattui olemaan, pukeutui hän
vanhaan hameeseensa ja läksi.
Jalat sipsuttivat pitkin vanhaa tuttua polkua, harjunselkää, ja
omaa taitavuuttaan koetellen ne veivät Katria kiveltä kivelle
ja kannoille, hipaisivat kevyinä mättäiden huiput, hyppivät yli
kaatuneiden puiden ja kuoppien, oikaisten jyrkänteitä ja kiiveten
loukkoisia mäkiä, joissa mustikkain varret, sananjalat, vatut,
lepät, köynnöskasvit ja sammaleet petollisesti peittivät syviä
koloja. Niihin olisi tottumaton metsänkävijä moneen kertaan
jalkansa taittanut ja syössyt alas jyrkänteiltä. Metsot ja teerit
pyrähtelivät lentoon hänen edessään häiriintyneinä marja-ateriallaan
ja piiloutuivat samassa tuokiossa kömpelösti lentäen lähimpään
tiheikköön. Katri nauroi riemuissaan sitä kiirettä ja pysähtyi syvään
hengittäen kuusten pihkatuoksua. Se meni hänen vereensä, metsä
huumasi, nostatti suloisen lämmön päähän, poveen. Hän laskeutui
sammaleelle, syleili mätästä päänsä alla lapsellisesti jokeltaen
helliä sanoja. Oli pakko jokeltaa, pakko hellästi koskettaa mätästä,
hyväillä ja viihdyttää itse viihtyäkseen. Se oli niin pehmeätä ja
viileätä. Tämä metsä, taivas, puut, mätäs oli häntä varten ja hän
niitä varten ja aurinko katseli vain häntä, kaartui juuri hänen
ylitsensä.
Kauan levättyään hän unohti harmit, ja kaipuu vanhaan kotiin hiipi
hiljaa ja varmasti mieleen, nosti hänet jaloilleen, ja kesäiset
muistot ottivat kokonaan valtoihinsa. Hiljaa vihellellen hän hyppi
jälleen kiveltä kivellä oikoteitä. Pian, pian hän tahtoi nähdä
jälleen kaikki, missä olivat jutelleet, lukeneet, kirjoittaneet
-- kuinka Tuomaan käsi oli vienyt hänen kättään, ja kuinka hän
oli pelännyt, ettei osaisi, ja yölläkin miettinyt koukeroita ja
unissaankin kirjoittanut ja laskenut. Jospa hän nytkin saisi
sellaista koulua vain yhden ainoan päivän. Lämmin tunnelaine pysäytti
nopean kulun. Hän kuunteli puunhakkuuta tuolta aivan kohdalta. Siellä
piti olla tie heti mäen alla, vain tämä rinne kotiin. Hän aikoi ensin
kiertää hakkaajan, mutta ylpeys nousi. Mitä hän pelkäsi, ei ollut
enää lapsi!
Kas, tässähän oli aikaisemmin kesällä taitettu lehtiä, tuossa oli
haasia -- Kaivolan metsässä. Hän vihelsi pitkään, ahaa, siis Kaivolan
puolella rinteessä hän oli. Kuinka ne mäet ovat yhtäläiset kuin kaksi
puolukkaa! Hän oli luullut toiseksi. Kukahan se hakkaaja mahtoi
olla, oli haasian takana, ei tarvinnut muuta kuin kurkottaa hiukan
ja painua alemmaksi. Kivi, jolle hän oli astunut, irtaantui ja vieri
kilisten, kalisten toisten kivien päällitse alas. Mies pinon takaa
tuli näkyviin.
-- Kaivola! -- huudahti Katri.
Katrin sydän seisahti, hän jähmettyi hetkeksi, mutta samassa nousi
uhma, ja itsepuolustusvaistosta hänen kätensä sukelsi taskuun ja
silmä otti varman suunnan alas rinnettä. Se oli nyt kaadettujen
puiden ja oksien peittämä, mahdotonta siinä juosta, ja jos hän
palaisi kiertoteitä, ei hän ehtisi ensimäiseksi kotiin, ei ennättäisi
ottaa avainta kiven alta avata ovea ja lukita.
Kaivola ei liikahtanut.
-- Tule pois, tyttö, mäestä! En minä pure enkä haukukkaan, -- sanoi
hän nauraen. Kun ei Katri vastannut ja aikoi poistua, otti hän
nuoranipun pinon päältä ja heilutti sitä. -- Jos sinä taas pelkäät,
niin voinhan minä sitoa itseni tällä kiinni puuhun. Minkäs vuoksi
sinä oikein uskot, että minä teen pahaa? -- Ja sanansa todistaakseen
hän sitoi nuoran ympärilleen ja veti toisen pään kiinni puuhun. --
Tuolla on kirves ja tuossa on puukko, -- sanoi hän ja heitti ne
matkan päähän. -- Ja tuosta saat köyden toisen pään, ja vyölläni on
umpisolmu. Uskallatko nyt jutella? -- puhui mies ja nauroi.
Katri otti maasta köyden pään kahden vaiheilla, mitä oli tehtävä.
Kaivola nauroi yhä ja Katri katseli häntä epäillen.
-- Luulin jo, että olit aikavustunut ja tullut järkiisi ihmisten
joukossa. Taidat sentään vielä olla villi.
Kummallista oli kuulla Kaivolan näin puhuvan, ja semmoinen se oli
kuin muutkin miehet, kun ei vaan ärsytellyt.
-- Istu sinne kiven päälle, minä olen tässä. No, johan sinä kesytyt.
Kaivola myhäili ja sytytti paperossin. Hänellä oli valkoiset hampaat
ja vaaleat viikset.
-- Minä olen pitänyt sinua silmällä ja koetellut luontoasi. Et taida
olla sellainen harakka kuin ne kaikki muut tytöt. Taidat jo ymmärtää
asioita. Johan sinä kai olet seitsemäntoista. No, avaa nyt suusi, älä
tuossa värjötä.
-- Ei minulla ole mitään sanomista.
-- No, ollaan sitten vaiti. Sinä olet tullut peijakkaan nätiksi.
Katri hypähti ylös.
-- No, no, ei arkuus haittaa, liika on sentään liikaa, se tuppaa jo
äköittämään. Eiköhän se Eetu nulikka ja pappilan herra ole sanoneet
sinulle sitä samaa? Nättihän sinä olet.
-- Ei se kehenkään kuulu! -- sanoi Katri heittäen niskojaan ja
hypähti toiselle kivelle.
-- Älä nyt kiirettä pidä. Minulla on vielä puhumista. Mitäs sanoisit,
jos tekisin sinusta Kaivolan emännän?
-- Älkää pilkatko! -- huusi Katri.
-- Ei, mutta oikein totta, olenko minä koskaan sinua narraillut,
katsellut olen ja aina kaukaa, ja sittenkin sinä pelkäät.
-- Kun te aina katselette sillä tavalla.
-- Milläs tavalla minä sitten katselen?
-- En minä osaa sanoa.
-- Tule nyt ja anna kättä, niin teemme hyvän sovinnon. Kun nyt kerran
on juttusille ruvettu, niin anna kättä.
Katri heitti nuoran kädestään, oli niin hullunkurista sitä pidellä,
aivan kuin Kaivola olisi ollut nauta. Taisi olla oikea ihminen.
Samassa Kaivola kiskaisi päätä pitemmälle ja pudotti köyden vyöltään.
Katri oli hetkeksi hellittänyt hänestä katseensa. Ja kun Kaivola
äkkiä seisoi hänen edessään hymyilevänä ojentaen kättään, säikähti
Katri ja hyppäsi kiveltä kivelle jyrkällä rinteellä, missä ei ollut
edes karjapolkua. Hän pysähtyi kuitenkin pian ja katsoi ympärilleen.
Kaivola nauroi jossakin, ja Katri jäi paikalleen seisomaan. Hän
kiikkui kivillä ja vaaniskeli, minne mies oli piiloutunut. Sydän
jyskytti kovaa, ja käsi oli lujasti likistetty veitsen päähän
taskussa. Katrilla oli vanha laaja hameensa yllään, aina kun hän
metsässä liikkui, ja sen taskussa asui tuppiveitsi vanhoista ajoista.
Hän irroitti veitsen tupesta sormillaan taskussa ilman mitään
tarkoitusta, itsekään tietämättä, miksi irroitti.
Samassa hän tunsi lujan kouran tarttuvan takaapäin hameeseensa ja
hän suistui kiikkuvalta kiveltään koko painollaan riipaisten itsensä
irti. Mies vaappui kivellä, ja menetettyään tasapainonsa Katrin
nykäistessä hamettaan syöksyi hän kohti Katria kuin olisi tahtonut
tavoittaa häntä uudestaan.
Silmänräpäyksessä oli Katri vetäissyt veitsensä puolustuksekseen,
ja onnettomuus tapahtui, veitsi leikkasi syvän haavan Kaivolan
ranteeseen.
Katri selveni kohta hypähtäen kaaduttuaan pystyyn ja aikoi paeta,
mutta mies huusi:
-- Älä mene, minä kuolen!
Lapsi pysähtyi katsomaan kappaleen matkan päästä ja jähmettyi
kauhusta nähdessään Kaivolan paidalla verta.
-- Yritä sitoa! -- pyysi Kaivola. -- Revi riepua paidastani!
-- Ei se ole puhdas, -- sanoi Katri tyyntyen päästessään toimimaan.
Hän kääntyi selin Kaivolaan ja repäisi valkoisesta alushameestaan
pitkän rihman, jolla sitoi ranteen niin hyvin kuin taisi.
-- Se valuu riivatusti, -- manasi Kaivola, -- juokse sinä hakemaan
apua Harjusta, pyydä maisteria tulemaan. Kuule, odota, sano: Kaaduin
aseeseen, veitseeni. Nääthän sen itse, valuu kuin härän kurkusta!