Maailma oli ilonrunsautta ja onnea täynnä. Kesken iloaan hän

NÄYTTELIJÄTTÄREN TARINA

Romaani

Kirj.

SELMA ANTTILA

G. W. Edlund, Helsinki, 1917.

I

1.

Siihen aikaan, kun rauha viihtyi maailmassa eikä kukaan olisi uskonut

suuren maailmansodan syttyvän vuosikymmenen vierähtäessä, kun

aatteen miehet kammioissansa suunnittelivat ihmisyyden ihanteita ja

palveltiin taiteen jumalia pyrkien kansallisen, suomalaisen taiteen

luomiseen, siihen aikaan oli myöskin meillä suurta ja vilpitöntä

ihmisyyttä, oli luovaa nerokkuutta ja nuorta, hehkuvaa innostusta

sekä samalla taistelua sivistyselämän puitteissa.

Maisteri Alpre Harju, talollisen poika, oli esteetikko, kirjoitteli

aikakauslehtiin ja usein jokapäiväisiin sanomiin. Hän oli

perinpohjaisissa opinnoissaan pysynyt aikansa tasalla ja valitsi

tuntijan vaistolla edustavinta ja parasta, mitä maailman kirjallisuus

tarjosi kaunokirjallisella ja estetiikan alalla.

Hän ei kuitenkaan tyytynyt pelkkään teoriaan uppoamalla

kirjapaljouden lumoihin. Hän imi niistä mehun ja pysyi omana

itsenään, puolittain talonpoikana, mutta täydellisesti eheänä

persoonallisuutena, jääden kaikenlaisten suuntien ulkopuolelle.

Sitäpaitsi hänellä oli omituinen kyky tarkata ympäristöään ja pyrkiä

sovittamaan sitä omien aatteittensa mukaiseksi tai mahduttamaan

siihen ihanteitaan.

Mies pörröinen ja parrakas, silmät tuuheain kulmien alla syvällä

kuin ainakin tutkijalla ja lukumiehellä, puku huolimaton, mutta

moitteettomasti puhdas sekä paljosta istumisesta housunlahkeet

hanurin poimuissa, asteli työhuoneensa lattialla kodissansa Harjussa.

Harjun talo ei ollut suuri, mutta vuokraaja kykeni maksamaan siitä

sen verran, että maisteri Harju pääsi tyydyttämään halunsa ostaa

runsaasti kirjoja ja tehdä tuon tuostakin matkan Eurooppaan.

Tällä hetkellä ei maisterilla ollut mitään syvällisempää miettimistä,

olihan vain levoton suojattinsa, pikku Katrin, kepposista.

Hän oli tahtonut antaa tytölle opetusta tietämisen aikeissa

kasvattaakseen hänestä näyttelijän, koska oli sattumalta havainnut

tytössä selviä taipumuksia tähän suuntaan.

Pikku villikissa oli juossut metsäänsä eikä tullut yöksikään näkyviin.

Maisteri Alpre Harju ei juuri hätäillyt, mutta tällä kertaa hän oli

hiukan levoton. Raottaen keittiön ovea hän kysyi emännöitsijältään:

-- Eikö vieläkään kuulu Katria?

-- Eikä kuulu, -- tiuskaisi Miina kärsimättömänä. -- Ja nytkös sitä

kysytään ja kärtätään! Ihanhan se on sellaista paasaamista kuin minä

olisin tytön piilottanut. Minäkös sen nyt sitten kirstuuni pistin

ja ullakolle vein? Ellen itse olisi levoton lapsesta ja silmiäni

sokeiksi porannut kaiken yötä, en sietäisi tätä kyselemistä. Kukas

on syypää? Kyläläiset. Ärsyttävät ja hätyyttävät lasta. Senkin

nasapuljukset! -- sätti Miina.

Alpre Harju oli heti paennut eukon alkaessa, jättäen hänet rauhassa

äkäilemään.

Hän astui ylös mäen laitaa ja jatkoi matkaansa harjun selällä

polkua myöten suureen metsään kiirehtäen askeleitaan ja ympärilleen

pälyillen kuin jotakin etsien. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja

kuumuus kävi rasittavaksi. Hän heitti takkinsa polulle ja riisui

kenkänsä jättäen ne siihen ja jatkoi näin keventyneenä matkaansa.

Saniaiset tervehtivät häntä alempana harjun alla ulottuen polviin

saakka; kaatuneet puut ojentelivat oksiansa polulle. Kukkivista

tuomista ja pihlajista, angervoista ja oimukkapensaista, joita

mustamultainen notkelma kasvatti, nousi huumaava tuoksu. Kulkijan

ylle satoi valkeanaan rapisevain kukkien lehtiä, ja lintujen viserrys

lehdossa täytti ilmaa yhtyen sopusointuiseksi kuoroksi metsän huminan

ja puron hiljaisen lorinan kanssa.

Puro kiiti yhä vuolaampana notkelmaa pitkin kiirehtien kuin

estääkseen vetensä uupumista janoisien kasvien juurille.

Alpre Harju nosti käden silmilleen. Notkelman alla avautui järvi

kimaltelevana huikaisten silmiä auringonpaisteessa.

Se oli sellainen syvä ja yksinäinen metsäjärvi, korkeain rantain

piirittämä. Metsän vihreys ja taivaan laki kuvastuivat sen pintaan

tavallisesti synkissä väreissä. Kuin vanhuuttaan sameneva silmä se

menetti yhä enemmän kirkkauttaan painuen aina syvemmälle onkaloonsa.

Alpre Harju tahtoi uida, ja siksi hän oli tullut metsän halki, pitkän

matkan, melkein joka päivä. Tällä kertaa hän etsi myös Katria,

Juonalan villiä tyttöä, ja luuli melkein varmasti löytävänsä lapsen

kotoaan tuosta mökistä järven rannalla.

Uituaan hän siis meni harmaaseen mökkiin ja tapasi ihmeikseen

pappilan nuoren ylioppilaan Tuomas Salmelan Juonalan pihalla.

-- Oletko jo käynyt uimassa vai vastako menet? -- kysyi hän.

-- Olen jo käynyt mutta olen menossa metsälle, -- sanoi nuorukainen

näyttäen ampuma-asettaan.

-- Oletko nähnyt Katria? -- kysyi Alpre Harju.

-- En tunne koko tyttöä, -- kuului nuorukaisen lyhyt vastaus.

Tuomaan isä, kirkkoherra Salmela, oli vasta muuttanut pitäjään, ja

Tuomas oli sitäkin oudompi tällä seudulla oltuaan talven kaupungissa.

-- Ovi on säpistä auki, hän on kai kotona, -- sanoi Tuomas.

He astuivat sisään.

Keskellä lattiaa istui nuori tyttö punoen kulleroista seppelettä.

Hän tuijotti tulijoihin ja sipaisi pitkillä ruskeilla sormillaan

suortuvat pois silmiltään.

-- Missä on isäsi? -- kysyi Alpre Harju.

-- Meni lusikoita kaupalle ja soittamaan, -- sanoi Katri nousten

seisaalle.

-- Miksi sinä tulit pois Mattilasta? -- kysyi Alpre Harju. -- Olisit

voinut olla siellä ja samalla käydä meillä lukemassa. Olihan niin

sovittu toistaiseksi.

Katri katsoi kysyjään alta kulmain eikä vastannut. Katseessa oli

lapsen tuska ja kammo. Suurten silmäin mustan ja ruskean värin

sekoitus antoi niille erikoisen kiillon ja syvyyden ja pohjattoman

kaihon.

Tuomas oli pysytellyt akkunan ääressä sivulta katsellen tyttöä ja

sanoi ruotsiksi toverilleen:

-- Nuo kasvot puhuvat selvää kieltä. Varmassa silmäyksessä

on vastaisen varalle paljon lupaavaa. Kuka tietää, mitä tuo

arvoituksentapaisuus kaihoisissa silmissä tulee antamaan ja

itsellensä vaatimaan! Katsohan vain leveähköä suuta ja jäntevää

leukaa. Se on nyt liian laiha, tuntuu joka luun kolo. Ei sentään

hullumpaa, tytössä on suloa ja sitkeyttä. Taidat olla oikeassa, voi

tulla taiteilija. Ainakin ulkomuodon puolesta.

-- Tahdotko tulla kylään? -- kysyi Alpre Harju vastaamatta

nuorukaisen puheeseen.

-- En! -- tokaisi Katri varmasti.

-- Kuinka sitten lukujen käy?

-- Kun en minä voi tulla kylään! -- huusi Katri. Tuomaan silmät

levisivät.

-- Mitä me sitten teemme? -- sanoi maisteri Harju hymyillen.

-- Minä tahdon lukea kotona. Ja sitten minä neuloisin!

-- Neuloisit, -- innostui maisteri. -- Tietysti sinun pitää neuloa.

Voit kai tulla noutamaan ompeluaineita ja samalla kirjasi meiltä.

Tyttö kuunteli kiihkoisesti suoristuen hetkeksi, mutta suuressa

laihuudessaan hänen oli vaikea pysyä ryhdikkäänä ja painui jälleen

kokoon.

-- Siinä voi olla ainesta, -- myönsi Tuomas mökistä astuttaissa, --

mutta ruokaa hän tarvitsee kaikkein ensiksi.

-- On mahdotonta jättää häntä yksin tänne metsään, -- päätteli Alpre

Harju.

-- Onko sinulla joitakin varmoja suunnitelmia lapsen suhteen? --

kysyi Tuomas.

-- Enpä tiedä. Tyttö on hiivatin itsepäinen ja samalla arka. Olen

sattumalta, salavihkaa päässyt hänen olemuksestaan selville. Uimassa

käydessäni kuulin hänen laulavan ja tanssivan rannan nurmella. Tanssi

ei kuitenkaan ollut varsinaista tanssimista. Hän matki kylän tyttöjä

ja poikia mainion sattuvasti. Minä olen ollut heidän iltamissaan niin

paljon, että tunsin Katrin esityksestä joka ainoan.

-- Mitä sinä sitten arvelet?

-- Jos tytön luonne olisi taipuvaisempi, saisimme hänestä oivallisen

näyttelijän.

-- Mitä? -- huudahti Tuomas. -- Tyttöhän on kouluttamaton, oikea

villi-ihminen!

-- Mitä siitä! -- Alpre huitaisi kädellään. -- Kirjatiedotko ne

nyt taiteilijan loisi? Minä antaisin tytön vieläkin olla, mutta

pelkään, että sattuma voi hänet herättää, ja sen vuoksi pitäisi olla

varuillaan.

-- Lukea hänen kuitenkin pitäisi! -- väitti Tuomas.

-- On niin haluton ja arka. Yritä sinä! -- sanoi Alpre äkkiä.

-- Niin, -- innostui Tuomas, -- jos sinä autat.

-- Totta kai.

-- Sellainen tyttö -- luuta, tukkaa ja silmiä. Peijakas! -- intoili

Tuomas.

2.

Miina ruokki Katria, antoi eväitä ja ostetun kankaan ja muita

ompelutarpeita.

Miina vilkaisi kirjoihin ja huomattuaan ne maailmallisiksi ei

pistänytkään koppaan, otti pois paperista ja pani vanhan postillan

sijaan.

-- Tota kun syö, aivan kuin ei olisi oikeata ruokaa koskaan nähnyt,

-- ihmetteli Miina.

Tyttö nyökkäsi ja puri vahvat hampaansa mahtavaan leivänviipaleeseen

antaen voille ja paistille iloisen matkan laihan kaulansa kautta

tyhjään vatsaan. Makea liemi ja sokerikakku teki hänet vallan

autuaaksi.

-- Missä minä olisin tällaista muualla syönyt, -- selitti tyttö

nauttien ruuasta.

-- Syö, syö, hyvästä sydämestä se on suotu, syö, että lihoisit.

Katri nauroi.

-- Et sinä varsin koreasti naura, -- muistutti Miina.

Katri peitti suunsa kädellään.

-- Enhän minä sitä pahalla, -- ennätti Miina sanoa, -- mutta voisit

pitää varasi, ettet sillä tavalla horise!

Kyyneleet nousivat tytön silmiin ja sokerikakun palanen jäi kädestä

pöydälle. Siinä tuokiossa hän otti vasun käteensä ja katosi.

Miina jäi siunailemaan.

Katri kiirehti pitkin harjua juoksujalkaa, mutta pian hän väsyi.

Ruokakoppa ja kangasmytty painoivat. Hän oli jo päässyt suureen

metsään ja istui ympärilleen tähyiltyään kahden suuren kiven väliin

ja taittoi leppiä eteensä. Siitä ei olisi etsienkään löytänyt.

Laihat, ruskeat sormet päästelivät kiireisesti kangasmytyn

sidelankoja, ja suu mutussa hän ahmi suurin silmin paperista

paljastuvaa punakirjavaa karttuunia. Siinä oli pieniä pilkkuja

ja raita pitkin syrjää. Hän nousi seisomaan ja levitti vaatteen

eteensä, heitti kankaan toisen pään selkäänsä ja astui sipsutellen

juhlallisesti ja hypähdellen. Vyötäröltä hän sitaisi kiinni

käärelangalla ja katseli ja keikisteli. Kuinka se tuoksuikin

hienolle, ihan kauppapuodille, tuntui käteen sileältä ja pehmoiselta.

Mattilan Annalla ei ollut näin kaunista kangasta. Hän tekee siitä

sellaisen kuin Annan hame on, lyhyet hijat, kaulasta auki, kapea

hame ja vyö selässä. Pitää vain ummistaa silmät, niin muistaa,

kuinka se on leikattu, näkee neulokset kuin viivat edessä. Selässä

ei ole neulosta eikä hijan tyvessä. Täytyy painaa pää kankaaseen

ja upottaa ajatukset Mattilan Annan pukuun. Se neulos kainalon

seuduissa -- selviä, selviä! komentaa hän. Se on niin, että itkettää

eikä muista mitään -- ei mitään. Kiireesti hän kokosi kankaan ja

muut ompelutarpeet, peitti eväsvasun ja jätti ne piilopaikkaan

juosten itse takaisin kylään. Oli keskipäivä, mutta kun pujahti

metsänpuoliselta aitan nurkalta, niin pääsi livahtamaan parvelle,

ja Annan aitan ovi oli tavallisesti auki. Kun saisi vain kerran

vilkaista sitä puseroa, niin sitten muistaisi aina -- hän näki jo

kaukaa, että ovi oli auki. Sydän löi rajusti, kyllä nyt täytyi

uskaltaa, ei ne kuitenkaan näyttäisi. Naulassa oli puseroita, ja

hän riensi tarkastamaan. Samalla kaikki selvisi, ja hän veteli

viivoja sormellaan ilmassa kuvaillen elävästi leikkaukset. Silloin

paukahti koira haukkumaan pihassa. Katri pidätti henkeään ja seisoi

säikähtyneenä ylisen lattialla. Joku tuli ylös portaita. Se oli Anna

vaatemytty sylissä. Hänkin säikähti ja kirkaisi:

-- Jestas, mitä sinä täällä?

-- Katsoin puseroa, -- sanoi Katri selviten pelostaan.

-- Kuka sinun tietää, mene pois täältä!

-- Menen, -- sanoi Katri heittäen niskojaan, -- käskemättäkin menen.

-- Kas tuota kerjäläistä, kun osaa ylpeillä, -- ja kuin piloillaan

hän huusi koiralle pihassa: -- Ot kii!

Koira työntyi ärhentelemään ja repi Katrin laajaa hametta. Katri veti

tuppipuukon taskustaan ja löi sen päällä koiraa, kiiveten yli aidan,

mutta koira ei hellittänyt.

-- Katsokaas tuota ottelua, -- sanoi Anna Kaivolan nuorelle

isännälle, joka tuli Eetun kanssa Mattilan tuvasta.

Eetu ärjyi koiralle ja kysyi Katrilta:

-- Puriko se?

-- Kun Anna usutti, -- sanoi Katri.

-- Sinä kävit luvattomasti minun aitassani, vaikka vielä varastaisit,

-- sanoi Anna.

Katrin silmät levisivät, ja hän jäi sanattomana tuijottamaan ihmisiin

edessään. Kyyneleet nousivat himmentämään katsetta, ja hänen

avuttomuutensa oli niin puhuva, että Eetu sanoi sisarelleen:

-- Älä sellaisia puhu.

-- Minä sain kangasta Harjusta ja minä teen hameen, -- sanoi Katri

ponnistaen kaikki voimansa pidättääkseen itkua. -- En muistanut

kainaloneulosta.

-- Kuulkaas tuota, oikeinhan se keksii kuin olisi hyvinkin viisas.

-- Minä en keksi, se on totta, -- huusi Katri.

-- Sinäkö tekisit hameen, rääsy-Maija, mikset sitten korjaa tuota

vanhaa reppanaasi, kun roikkuu ylläsi kuin mikäkin variksenpeläte!

Sanat olivat kaikki haavoittavia Katrille.

-- Te olette kaikki hylkyjä, häijyjä käärmeitä! -- huusi hän polkien

paljasta jalkaansa pehmeään sarkaan.

Kaivolan nuori isäntä lähestyi aitaa. Samassa Katri kavahti pystyyn

ja juoksi metsää kohti taakseen katsomatta.

Kaivola oli usein pelotellut Katria ja kutsui häntä leikillä pikku

morsiamekseen tavoittaen kiinni, milloin sattui läheisyyteen.

Piilopaikkaansa tultuaan hän heittäytyi maahan uupuneena ja itki. Ei

kangaskaan enää lohduttanut. Kesken suruaan hän nukahti.

Aurinko oli jo alhaalla, kun hän heräsi. Kaikki ikävyydet palasivat

samalla mieleen. Silloin hän turvautui vanhaan keinoonsa, löi kaikkia

ikäviä ajatuksia, iski, kun joku nosti päätään: Tulkooskin, hän ei

huoli mistään eikä kestään. Hän elää Juonalassaan ja neuloo hameen!

Koppa kädessä ja mytty kainalossa hän astui taas kotia kohti ja

tuli korkealle harjulle, josta oli vielä kappale matkaa kotiin, kun

hän äkkiä näki Kaivolan isännän rinteellä, aivan lähellä. Tyttö

parkaisi, jätti eväskoppansa ja juoksi pysähtymättä kotiin saakka.

Siellä hän sulki oven ja rauhoittui vasta vähitellen. Sen hän tiesi,

ettei Kaivola koskaan tulisi hänen kotiinsa. Miksi ei, sitä ei hän

tutkistellut.

Kun hän aamulla heräsi ja avasi oven, oli eväskoppa kiviportaalla.

Hän säikähti ensin ja uskalsi tuskin tarttua sankaan.

-- Jos olisikin väijymässä!

Käsi hameentaskussa veistä kopeloiden metsittynyt tyttö odotti hetken

henkeään pidätellen, uskalsi lopulta astua pihaan ja tähystää. Ei

mitään epäilyttävää, ja hän haki vettä ja puita ja laittoi itselleen

aamiaisen. Ja sitten alkoi hameenteko.

Hän mittasi ja jakoi kankaan kahteen yhtä suureen osaan. Käänsi

syrjäraidan kaulaa vasten rinnan päälle, keikisteli ja näki, että

kangas ulottui puolisääriin. Harjun Miina oli ollut tarkalla päällä

ja ostanut vaatetta liian vähän, mutta sitä ei Katri miettinyt. Hän

oli innoissaan ja piteli vaatetta kuin ompelijat hyvin kallisarvoista

silkkiä. Vaate oli kaksin kerroin ja nyt oli leikattava ulkosyrjille

saumat ja kainalosauma, joka oli tuottanut niin paljon harmia.

Uudet ja kankeat sakset puraisivat ahnaasti ja ihastuksen väristys

puistatti tyttöä suuressa edesvastuun tunnossa, ettei pilaisi

kangasta. Sauman kaaret ja mutkat piirtäytyivät ihan kuin taian

kautta tuohon kankaalle. Hän ajatteli niitä vain oikein vihaisesti.

Jo oli leikattu. Kyykkysillään hän hyppeli lattialla. Vanhan, paksun

hameen laskokset naurattivat häntä. Ne poimuttelivat kuin vuota

tuossa vaalealla kankaalla. Hän hyppäsi ylös ja sieppasi pitkät,

kapeat viipaleet, jotka jäivät kainalon alta ja sitoi ne vyölleen,

sovitti nauhaksi tukkaansa ja solmeili niitä ihastuneena, pyöri ja

hyräili rikkaana ja onnellisena aarteistaan. Silloin avautui ovi, ja

Katri jäi tilkut käsissä katselemaan sisään astuvaa miestä.

-- Isäkö! -- huusi hän samassa, hyppäsi ovelle ja kiskaisi miestä

kädestä, päästeli metsäkarjunnahkaisen repun hänen selästään ja

tarkasti eteisen hyvin tietäen, että siellä täytyi olla lusikka- ja

kauhapussi. Se oli aivan tyhjä. Isällä oli siis ollut hyvä kauppaonni.

3.

Katrin isä oli mies parhaillaan, vasta neljänkymmenen paikkeilla,

mutta hänen hintelä vartalonsa ja melkein naisellinen ja arkaileva

olentonsa teki hänet niin vähäpätöiseksi täällä korven keskellä,

missä ruumiillinen voima on se ainoa mahtikeino, millä köyhä mies voi

saada herruutensa tunnustetuksi.

Katri irroitti repun hihnat ja otti hänen kädestään nahkaisen pussin,

missä isä säilytti viuluaan, ja laski sen varovaisesti pöydälle. Hän

hoiteli nyt miestä kuin kilttiä lasta jaellen hänelle äidillistä

hellyyttään yhtä innokkaasti kuin oli juuri pukuaan leikannut ja

suunnitellut.

Leikatut kappaleet viruivat hujan hajan lattialla, ja Katri harppaili

niiden ylitse ja puuhaili laitellen isälle ruokaa ja kysellen,

kuinka kaukana ja missä kaikissa kylissä isä oli soittanut ja mitä

syönyt ja miten ihmiset oli olleet puetut ja kuinka paljon hän oli

rahaa saanut, ja olivatko morsiamet olleet kauniita ja rikkaita. Isä

ennätti vain nyökkäillä ja syödessänsä myhäillä: -- mitäs vielä?

tyttären kiihkoisille olettamuksille.

Jälleennäkemisen huumaus oli pian ohitse, ja Katri antautui työhönsä

entistä kiivaammin. Hän harsi ompeleet kasaan. Neula ei oikein

totellut haparoivia sormia, se teki merkillisiä harakanvarpaita

ohuelle kankaalle. Valmista, pian valmista! -- se oli neulojan

kiihkoinen tahto, -- nähdä, miten se istuu, isä oli nyt heti

tuomarina, -- isä oli nähnyt kauniita pukuja, isä ymmärsi ihan

varmasti.

-- Mistäs sinä nyt olet kangasta saanut? -- kysyi soittaja hymyillen

ja katsellen Katrin puuhaa.

Katri kertoi Harjun maisterin käynnistä.

-- Harjun maisteri täällä ... sanoi isä levottomana. -- No, mitäs

se sinusta? Sinähän olet iso jo tuota pikaa ja lennät kuin lintu

pesästään ulos maailmalle.

Juonalan pelimanni puhui aina vertausten kautta, ja ne olivat

tavallisesti lohdullisia, sillä kaiken tuskallisen hän karkoitti

luotaan.

Katri oli saanut hameen kokoon, heitti paksun puseronsa pois päältään

ja pudotti leveän vuotamaisen hameen maahan. Siinä hän seisoi

keskellä lattiaa paitasillaan, hymyilevänä ja onnellisena tarttuen

hyppysillään kevyen puvun helmaan ja pujotti sen kaulaansa. Punertava

kangas oli kirjavana hänen hartioillaan, ja kaartuva, ruskea kaula,

jonka lapsellista hentoutta ei luisuuskaan raaskinut pahoin pidellä,

nousi sen poimuista, ja tytön tummissa silmissä ilakoi ja riemuitsi.

-- Katsos nyt sinua, -- puhui soittaja, -- olethan kuin mikäkin

karitsalammas, laiha ja valkeavillainen. Silmäsikin siinä niin

kimaltelee, ettei tuo järvikään enempää kimaltele. Se on sellainen

metsän peili, ja sinä se sitte vasta olet oikein lapsellisuuden

peili. Puehan nyt oikein yllesi se säkkihame. Kas, johan se verhoaa.

Soittaja nyppi kangasta ja katseli joka puolelta.

-- Niinkös osasi tehdä, osasi se Katri tyttö jo hameen, vai,

vai, panes nyt vyö keskeltä. Oletkos nyt nähnyt. Niin se on kuin

keskeltä köytetty säkki. Ei sentään hullumpaa. On niillä muillakin

naisihmisillä niinkuin tynnyrit yllä, ihan kuin tynnyrit niillä on

hameet päällään. On minullakin sinulle tulijaisia, oikein koreita

onkin.

Isä avasi konttinsa ja otti sieltä kengät ja parin tulipunaisia

sukkia.

Katri jäi sanattomaksi ja otti isän kädestä lahjat hartaalla ilolla,

nosteli niitä korkealle, edensi ja lähensi, silitteli ja käänteli ja

laski ne varovasti pöydälle.

-- Älä niitä pöydälle, jalkaasi ne on pantava, -- sanoi isä.

-- Kun ne on niin kauniit, -- ihmetteli Katri ja katseli

sierettyneitä jalkojaan. -- Ei ne taida mahtua. -- Kyyneleet nousivat

silmiin.

No, vissisti ne mahtuu, olihan minulla mitta, -- sanoi isä.

-- Mikä mitta? -- epäili Katri.

Otin nukkuessasi sinä aamuna kun läksin. Katri nauroi, otti sukat

pöydältä, mittaili ja veti varovasti jalkaan ja sitten kengän.

Se mahtuu, sopiihan se, ja se on niin korea. Laitahan toinenkin sukka

ja kenkä.

-- En minä raaski.

-- Ole nyt tossa sitten kuin mikä ontuva hamppuvarpunen. Pääskynen

sinun pitää olla ja leivo ja satakieli. Pane jalkaasi, niin minä

soitan.

Hän paljasti viulun nahkasäkistä ja istui penkille nappaillen ja

kosketellen.

-- Kun ostin nuo kengät, niin silloin aattelin uutta polkkaa,

sellaista polkkaa, etten sitä ole keltään kuullut. Ja nyt sen soitan.

Pane se toinen solki kiinni. Annas nyt kun katson, käänny tänne päin.

Osaatko sinä tanssia polkkaa?

-- Osaan, soittakaa vaan isä, en minä ilman! -- Niin, nythän Juonalan

pelimanni soittaa oman polkan omalle tyttärelleen, -- puheli hän

herttaisesti hymyillen viulu leuan alla.

Jalka polki ensin tahtia ja kiikkui tuudittaen viulua, mutta jouhi

ei vielä koskettanut kieliä. Soittajan vaalea tukka heilahteli ja

kasvojen iloinen loiste sai Katrin hymyilemään. Koko tupa hymyili ja

auringon luoma valo lattialla hypähteli. Soittaja polki yhä tahtia ja

hyräili. Katri ensin pyörähteli lattialla, mutta kun viulu helähti,

pysähtyi hän ja jäi paikalleen kuuntelemaan ja katselemaan isää, ja

niin hän kuuli sävelen ja näki, kuinka se eli.

Se soi, katkesi ja laulahti kuin linnun helähyttämä huudahdus,

katkesi ja alkoi uudestaan varmempana, jatkui ja kasvoi kuin

lintu olisi herännyt näkemään avaruuden ja ihanuuden ympärillään,

huudahtanut ja riemastuneena levittänyt siipensä, ottanut suunnan

ja katsonut ylös taivaan sinilakeen ja sitten laulanut suuresta

onnestaan siivet levällään ja rinta tulvillaan säveleitä, kohonnut,

poimutellut lakeuden yli, hypähdellyt mutkissa ja aalloissa, syössyt

kulmissa edestakaisin yhä visertäen, sirkuttaen ja sitten äkkiä

surulliseksi muuttuen kuin olisi katsonut alas ja ikävöinyt sinne,

nähnyt siellä omat rakkaansa, oman pesän, sinne tuiskuna lentänyt,

siellä hellyydestä kujertanut ja sinne nukahtanut. Soittaja laski

viulun, ja kyyneleet valuivat hänen kasvoilleen.

-- Isä ei ole tuota koskaan ennen soittanut, -- sanoi Katri.

-- Eihän sinullakaan ole koskaan ennen kenkiä ollut.

-- Ilmankos minä talvella olisin kävellyt! -- nauroi tyttö.

-- Mitä kenkiä, tallukoita!

-- Äidin vanhoja.

Soittaja hätkähti. Hän säilytti vaimonsa tavaroita kuin pyhiä

esineitä.

-- Niitä survottuja, navettakenkiä, -- lisäsi Katri. -- En minä niitä

hyviä ole ottanut.

-- Olihan se survonut, äitisi, ainahan se oli siinä elatuksen

touhussa. En minä ole sitä koskaan osannut.

-- Te osaatte soittaa.

-- Osaankos minä? -- huudahti soittaja nöyrällä ilolla. -- Oliko se

polkka kaunis?

-- Oli se minun mielestäni.

-- Täällä on nyt niin hiljaista ja puhdasta, -- sanoi isä katsellen

pihaan.

-- Minun on sentään niin ikävä, ja aina kun katson pihaan, muistan

sitä Naskua. Se oli niin merkillisen viisas porsas. Eikös ollut,

isä? Silläkin oli ikävä. Vaikka olisin kuinka laudoilla ja seipäillä

tukkinut sen aituuta tuolla navetan ja ladon välissä, ei se pysynyt,

tahtoi aina tulla minun mukaani.

-- Sillä lailla kun sinä sitten sen aidan laitoit!

-- Enhän minä raaskinut sitä vangita. Se tanssi ja teutaroi niin

hauskasti tuossa pihassa, ja minä nauroin sille ihan kuollakseni,

mutta sitten meiltä loppui ruoka. Minä jaoin kyllä leivänpalat tasan

ihan tarkalleen, eikä se sentään riittänyt Naskulle, vaikka se riitti

minulle. Se kai tarvitsi paljon enemmän. Silloin ei ollut vielä

ruohoakaan. Tiedättekös, isä?

-- No...?

-- Minä luulen, että se kuoli nälkään!

-- Älä puhu, eihän sille mitään voinut. Kun se kerran oli

kuollakseen, niin se kuoli.

Juonalan soittaja tukahutti omantunnon soimaukset ja tahtoen johtaa

Katrinkin huomion toisaalle päästäkseen kiusallisista itsesyytöksistä

hän otti repustaan kotelon, jossa säilytti viulunsa jouhia, veti

siitä kymmenmarkkasen ja ojensi sen hymyilevänä Katrille.

-- Rahaa! -- huusi tyttö riemuiten ja tarttui siihen kahden käden.

-- Eletään sillä vähän aikaa, -- sanoi soittaja lapsellisella

tyytyväisyydellä.

-- Nyt tulkooskin haukkumaan kerjäläiseksi! -- huusi Katri hypellen

harsitussa puvussaan ja uusissa kengissään.

Maailma oli ilonrunsautta ja onnea täynnä. Kesken iloaan hän muisti,

että eväskopassa oli ollut joku kirjakin Harjun maisterilta. Hän

kopan papereista ja löysi vanhan nahkakantisen postillan. Se oli

pettymys ja vähältä piti, ettei hän heittänyt sitä suuttuneena pois,

mutta kunnioitus jumalansanaa kohtaan pidätti häntä. Hän laski

sen kuitenkin huolimattomasti vanhan aapisen ja raamatun päälle

nurkkahyllylle.

-- Mikä kirja se on? -- kysyi isä.

Katri otti sen uudestaan ja avasi. Kannen sisäpuolella oli

lampaankuva suu hiukan auki, niin että hampaat näkyivät, ja valokehä

pään ympärillä.

Sen alla pitäisi olla sellainen värssy, että:

Irvihammas,

taivaanlammas,

piikkipäinen pässi!

saneli Katri harmissaan.

-- Älä pilkkaa Jumalan sanaa, -- sanoi isä, otti kirjan pois ja laski

sen hyllylle.

-- Enhän minä pilkkaa, onhan se sellainen.

-- Vaikka olisikin, niin ei saa sanoa.

-- Kun se on totta, niin saa sanoa. Niin äiti aina sanoi.

-- Olin tullessani pappilassa, -- sanoi soittaja. Se nuori herra

tahtoo oppia soittamaan viulua. On sormet vaan niinkuin pöpperössä.

Lupasi tulla tänne.

Pappilan ylioppilasko? -- kysyi Katri suurin silmin.

Niin, sellainenhan sillä on se lakki.

Täällä on niin meikäläistä, kuinka se tänne voi tulla!

-- Ei täällä sen meikäläisempää ole kuin muuallakaan, -- sanoi

soittaja katsellen ympärilleen.

-- Isä nyt ei kanssa näe, vaikka vettä päälle sataisi.

-- Kun ei vain viulu kastu, -- sanoi soittaja läheten kallista

soittokonettaan ja vilkaisten kattoon.

-- Ei nyt sentään, -- nauroi Katri. -- Minä olen levitellyt tuohia

rakojen kohdalle ja pannut kiviä päälle.

-- Olet kuin äitisi. Huomenna se herra tulee.

-- Kuulkaa nyt, isä, te saatte mennä kylään ja ostaa suolaa ja

silakkaa ja kahvia ja sokeria ja maitoa jo onkin.

-- Enhän minä, -- esteli isä.

-- Teidän täytyy. Ne ovat minulle niin pahoja kylässä, Mattilan Anna

usutti koiran ja sanoi vaikka varastavani. Ja Kaivolaa minä pelkään.

-- Onhan sinulla ase, -- sanoi isä.

-- On se tuon vanhan nahan taskussa, -- nauroi Katri.

-- Kun sinä naurat tuolla tavalla! Se on kuin rajuilma kävisi. Se

kouristaa minua niin. Ja eikös se ole merkillistä, ettei soittokaan

sinua kesytä, niinkuin se ei lauhduta tuota korven kohisemistakaan,

kun rajuilma tulee. Se on sellaista taikaa, että toisin kuuroin se

vetää minua tänne ja laulaa kauniisti ja suhisee lempeästi, ja täällä

tuvassa on niin valoista ja iloista, ettei missään muualla. Ja sitten

taas toisin kuuroin se on niin ynseää ja kylmää ja salakähmäistä,

niinkuin se juuri tuohon paikkaan olisi kerännyt kaiken pahanilkisen

sisunsa ja murhanhalunsa ja kyyristyisi tuohon kuusikkoon, ja

niinkuin se sieltä kaapaisisi ja karjaisisi ja sitten päälle

karahtaisi. Siinä on sellaista pahansuopuutta, ettei se salli minun

soittaa, eikä se lakkaa minua vainoamasta ja kaahaamasta. En minä ole

sellainen mies, että korpeani voisin kurissa pitää.

-- En minä metsää pelkää, enkä pahaa säätä enkä yksinäisyyttä, pahoja

ihmisiä minä pelkään, -- sanoi Katri.

-- Ei ihmiset pahaa tee, ellei niille pahaa tee.

-- Kaivola, -- sanoi Katri.

Mies kyyristyi, kuin olisi saanut iskun.

-- Se on se Kaivola sellainen juro kuin tuo kuusisto, mutta ei

suinkaan se pahaa tee, vaikka pelottelee. No, kyllähän minä menen.

Annahan kun soitan sitä polkkaa vielä kerran.

Hän otti viulun ja näppäili kuin ulkoläksyä mieleensä painaen

pääsävelen. Sitten hän tyhjensi kontin, nosti sen selkäänsä ja pisti

viulun nahkasäkkiin aikoen ottaa sen mukaansa. Katri veti sen pois.

-- Ei, sitten ette tule takaisin. Kyllä minä sen tiedän, menette

vaeltamaan. Eikä teillä nyt ole lusikoitakaan tehtynä.

Soittaja jätti viulun pöydälle, katsoi arkana Katriin ja lähti.

-- Otan tullessani haapaa, onko sinulla kirves?

-- On se saunan eteisessä, olen hakannut puita.

Katri otti arkipuvun ylleen ja meni järvelle kalaan. Kotiin tultuaan

hän pyöri innokkaana askareissaan, puhdisti ja emännöitsi, lehditti

ja havutti, nyt kun vieras oli tulossa. Juonalan Katri ei ollutkaan

mikään raukka. Täällä täytyi olla kaunista, oikein helluntaita

ja juhannusta. Pihlajakin oli nyt niin kaunis kukassaan, tuosta

ihan akkunasta kurkisti sisään, ja suuri koivu oli kukkeimmillaan

keskellä pihaa. Siinä se Juonalan käki kukkui. Metsän käet eivät toki

heille kuuluneet, kukkukoot kelle kukkunevat. Tuo se on Katrin oma

käki omassa koivussa. Mitähän se käki meinaisi, jos se saisi nähdä

Katrin uuden puvun ja ne uudet kengät ja ne tulipunaiset sukat? Jos

koettaisi? Kyllä se taas tulee, monta kertaa päivässä se siinä kukkuu.

Katri siisti tukkansa vanhalla luisella kammalla ja sitoi painavan

letin päälaelle punaisilla tilkuilla ja puki ylleen koko komeuden.

Sitten hän odotti, kunnes käki tuli koivuun, ja hiipi hiljaa ovesta.

Se kukkui, mutta vaikeni samassa.

-- Tietysti se hämmästyi, -- nauroi Katri itsekseen, -- kun se ei

nähnyt sitä tumpuraa tyttöä vanha vuota hartioillaan ja ruskeat jalat

paljaina. Se nolostui ja huh! -- tuossa se nyt lensi pois! Käki,

käki, tule takaisin, minä se vaan olen, vaikka minulla on uusi hame

ja isän tuomat kengät!

Kaiku vastasi: kengät!

Katri nauroi kaiulle ja huusi taas:

Tukuni, tuku,

punainen on puku,

on kengät mulla uudet

ja rahaa markat kuudet,

kun tulee meille kerran

se pappilan nuori herra!

Kaiku vastasi: -- Nuori herra!

Sitten Katri muisti, että vesisaavissa voi nähdä kuvansa, ja riensi

kaivolle, vinttasi vettä ja tuijotti itseään silmästä silmään. Saavi

oli vanha ja mustunut, ja vesi kuvasti tytön erinomaisen selvästi.

-- Tuollainenko se sitten on? Nythän sitä viitsii puhutellakin eikä

tunnu kovin nololta. Tui, tui tyttö, et sinä järin ruma enää ole.

Ja ellei saavia ja vettä olisikaan ja silmät vaan olisi, niin voisi

niissäkin kuvansa nähdä. Kas, kuinka ne on kuin vesi, niin mustat!

Kyllä minä tiedän, että sinä olet tuhma ja itsepäinen etkä kelpaa

ihmisten seuraan. Älä siinä ensinkään narraile, et sinä kovinkaan

viisas ole etkä kauniskaan. Vai vielä sinä olisit herraskainenkin!

Käki kukkui koivussa taas, ja se keskeytti Katrin puhelun itsensä

kanssa. Hän meni hakemaan palasen leipää, istui saavin laidalle

syömään ja kuunteli käkeä. Väliin hän kumartui saaviin, suputti

suunsa torvelle ja joi kuvastimestaan.

-- Niin hassunkurista, juoda itseään, juoda omasta suustaan!

Katri nauroi hilpeästi, potkaisi jalkaansa ja kenkä sinkosi kauas

pihaan, ja tyttö nauroi katketakseen, kun käki lensi tiehensä.

-- Kas niin, käki, joko sinä nyt olet kylliksesi ihmetellyt uutta

Katria?

Iltaviileys nousi järven rannasta, ja siitä Katri tiesi, että oli

mentävä nukkumaan. Nyt hän tahtoi nukkua äidin kamarissa ja ottaa

aitasta äidin uuden peiton, jota ei oltu vielä käytetty. Isä ei ennen

antanut, mutta nyt hän on jo iso ja ottaa vaan ja tekee uuden, jos se

kuluu.

Hän jätti tuvan oven säpistä auki, että isä pääsisi, ja sulki

kamarinsa oven.

Hän heräsi siihen, että isä kolkutti ja sanoi:

-- Nouse nyt, täällä on vieras!

Hän pukeutui uuteen hameeseen, mutta ei raaskinut ottaa kenkiä. Tukka

oli vielä hyvä, niinkuin se oli illalla ollut, ja niin hän riensi

tupaan unen antama sulous kasvoillaan ja vuoteen lämpö ruumiissaan.

4.

Isä ja vieras istuivat pöydän päässä ja katselivat kirjoja. Siinä

se oli pappilan nuori herra urheilupaita yllä, paljain jaloin ja

tukka pörrössä. Katri pettyi. Tuommoinenko se nyt oli? Hän kun oli

kuvaillut lakin olevan aina päässä ja kepin kädessä, ja nyt sillä ei

ollut muuta itsestään jäljellä kuin kysyvä, ihmettelevä katse. Olipas

hän, Katri, nyt yhtä hyvä kuin pappilan herra Pörrötukka, ja häntä

yritti naurattaa.

-- Laitahan kahvia, -- sanoi isä. -- Noustiin juuri.

-- Onkos herrakin ollut täällä yötä?

-- Nukuin kuin perintöprinssi tuossa sängyssä.

Vieras oli nukkunut isän vuoteessa, hänen kotonaan!

-- Herralla on oma peittonsa ja tyynynsä. Minä vaan annoin vanhan

sänkyni. Olen niin tottunut penkillä makaamaan, -- puolusteli isä.

--- Ensi yöksi haetaan olkia, niin minä makaan vaikka lattialla, --

puhui vieras.

-- Mitäs te meistä oikein aattelette, vai lattialla! -- sanoi Juonala

ja oli puuhailevinaan ja kehui laittavansa itselleen vaikka mitä.

Mutta penkillä hän nukkui vielä toisenkin yön.

Katri keitti ja touhusi punasissaan kaiken päivää, isä ja vieras

olivat järvellä kalassa ja soittelivat ahkeraan. Katri jäi ikäänkuin

ulkopuolelle ja luuli nuorta herraa ylpeäksi, vetääntyi pois, kun

hän tuli tupaan, ja yritti hänen huomaamattaan laittaa ruokaa,

keitti kamarin uunissa vieraan tuomia munia kuin perunoita ikään ja

vei niitä suuren vadillisen pöydälle. Maito oli päässyt happanemaan

kannuun, ja Katri meni epätoivoissaan aittaan ja itki katkerasti.

Kaikki oli nyt aivan hukassa, ja vieras luuli varmaan, että hän oli

vähämielinen tyttö. Mitä nyt auttoi uusi puku, ja mitä hän enää

kengistä ja sukistakaan, olkoot jalassa tai kamarissa! Kesken suruaan

hän kuuli pihasta vihellystä. Sehän oli isän uusi polkka. Se oli

jo oppinut sen, se Tuomas herra. Hänkin suputti suutaan, ja siinä

samassa oli polkka pujahtanut ilmoille. Se oli hauskaa, ja se oli

juuri niin, ja Katri vihelsi oikein vauhdilla. Kyllä hän sellaista

osaa. Hän hyppäsi pystyyn ja meni pihaan. Käki oli koivussa, ja se

kukkui eikä lakannut, vaikka he olivat molemmat viheltäneet.

-- Sinä osaat paremmin, -- sanoi Tuomas ja katseli tyttöä suoraan

silmiin.

He olivat samalla kuin vanhat tutut.

-- Onko isäsi opettanut?

-- Ei isä osaa viheltää.

-- Hän soittaa viulua ihanasti.

Katri oli hämillään: oliko se nyt olevinaan vai oikeinko se

mielellään puhui hänen kanssaan niinkuin muidenkin ihmisten ja

katseli noin kauniisti.

-- Arvaappas, Katri, kun minä aion jäädä tänne koko viikoksi

kalastamaan ja uimaan.

-- Meillekö?

-- Niin, ellei sinulla ole mitään sitä vastaan?

-- Kun meillä on niin meikäläistä.

-- Täällä on kaunista, pappilassa on niin vietävän kuivaa, ei vettä

missään koko kylässä.

-- Tahtoisiko Tuomas herra asua kamarissa? -- kysyi Katri arasti.

-- Ei suinkaan, tuvassa on parempi, tarvitsisi vain saada Juonalalle

vuode.

-- Ladossa on lautoja, -- sanoi Katri.

He juoksivat latoon, ja nuorukainen ihastui, sai sahan ja vanhoista

kattolaudoista irroitettiin nauloja. Yhdessä he kantoivat sängyn

luonnoksen tupaan. Raskas taakka likisti Katrin käsiä ja sänky

lipsahti reväisten siekaleen uudesta hameesta.

-- Nyt tuli vahinko, -- sanoi Tuomas.

-- Minä neulon, -- kiirehti Katri rauhoittamaan.

-- Sinä olet aikamoinen pikku emäntä, -- kehui poika.

-- Te olette niin kuin -- -- hän ei osannut jatkaa, hame oli piloilla.

-- Sinä et ole tainnut ennen koskaan ommella, -- sanoi Tuomas

katsellen kömpelöä neulan pitelyä.

-- Minä olen tehnyt hameen, -- sanoi Katri nykäisten niskojaan.

-- Tämänkö ylläsi?

-- Niin, tämän.

-- Sinä olet soma.

-- Taikka hame.

-- Niin ja hame, -- vahvisti Tuomas.

-- Älkää tehkö pilaa, -- sanoi Katri, ja kyynel kimmelsi silmässä.

-- Totta se on. Osaatko sinäkin soittaa?

-- En.

-- Osaatko laulaa?

-- Laulaa ne linnutkin, sillä tavalla minäkin.

-- Oletko sinä käynyt koulua?

-- En, -- sanoi Katri ja käänsi pois kasvonsa.

-- Osaatko sinä kirjoittaa?

-- En, -- vakuutti Katri ja katsoi uhallakin kysyjään.

-- Tahtoisitko osata?

-- Tahtoisin.

Heidän tuli nälkä, ja Katri laittoi tulen. Siihen hänen

ruuanlaittotaitonsa uupui. Tuomaalla oli lihaa eikä kumpikaan

ymmärtänyt, mitä sille oli tehtävä.

-- Pannaan se kiehumaan, -- sanoi Tuomas ja pisti sen pataan, ja

Katri kaatoi padan vettä täyteen.

-- Tuleekohan siitä nyt paistia? -- epäili Tuomas.

-- En minä tiedä, -- myönsi Katri hämillään. -- Kalasoppaan pannaan

perunoita ja lientä, ehkä pannaan perunoita, niin tulee soppaa.

Tuomas puuhaili sängynteossa.

-- Tästä uhkaa tulla hyvä, -- sanoi hän hikeään pyyhkien ja vihelsi

Juonalan polkkaa. Katri yhtyi samaan nuottiin. Häntä niin kiusasi se,

että Tuomas vihelsi väärin.

Äkkiä Tuomaan sänkylaite romahti.

-- Se pentele petti! -- huusi hän kuin mies.

Katri nauroi. Olihan se niin hullua, kun tuollainen herraspoika

kirosi.

-- Mitä sinä naurat? -- sanoi Tuomas äkeissään. -- Kun he-herra

kirosi! -- sopersi Katri voimatta hillitä iloaan.

-- Sitäkö sinä, no, kyllä sinä sitä saat kuulla! -- Ja sitten hän

otti oikein jyhkeän ryhdin ja oli sadattelevinaan.

Katri katseli häntä suu raollaan, liekehtivä hohde silmissään ja niin

veitikkamaisella hymyllä, että nuorukainen vaikeni ja tapaili sanoja.

--- Ei, se on hullua. Vihelletään, annetaan palttua laudoille. Tules

polkkaa!

Hän läheni viheltäen, ja Katri nousi penkiltä kädet ojennettuina ja

katse kohoten kuin olisi tahtonut lentää. Hän ei vielä ikänään ollut

kenenkään kanssa tanssinut, yksin vain hyppinyt.

Nuorukainen piteli sirosti kädestä ja otti askeleet harvakseen. Katri

haparoi ensin, mutta jalat oppivat pian oikeat askeleet ja seurasivat

varmasti tahtia. Katri ei viheltänyt, hän unohti kaikki, tuvan,

Tuomaan, itsensä, hän lensi, liiteli kuin tyhjässä.

-- Se oli tanssia! -- sanoi Tuomas.

-- Ette saa puhua siitä.

-- Miksei saisi puhua?

-- Se on niin kaunista ja -- salaista.

Nuorukainen katsoi tyttöön.

-- Sinun silmäsi ovat kuin veden pinta, niissä välähtelee ja läikkyy.

-- Niinkuin vesisaavissa, -- hymyili Katri.

-- Niin, miksikäs ei vesisaavissa? Soma sinä vain olet ja niin

toisenlainen kuin muut. Mutta sinun pitää oppia kirjoittamaan.

-- Kuka minua opettaisi?

-- Minä opetan.

Katrin eloisuus ja välittömyys voitti nuorukaisen ystävyydelle

alttiin mielen, ja niin oli tämä ens'mäinen päivä täällä takamailla

hänelle kuin juhlaa. Hän katseli Juonalaa ja Katria kuin luonnon

pyhiä ihmeitä ihaillen ja kunnioittaen aavistamatta, että hän juuri

sillä tavalla herätti heissä kaikki hyvät voimat.

Kului monta päivää, lumousta kesti yhä, tuntui aina siltä kuin olisi

eilen tullut. Hän ei enää laskenut päiviä, ei tiennyt, oliko arki vai

sunnuntai. Hän tunnusti sen nauraen Juonalalle. He soittivat viulua,

mutta Tuomas ei voinut saada varmasti korvaansa ja alkoi väsyä.

Silloin hän muisti lupauksensa opettaa Katrille kirjoittamista.

Katri istutettiin ison pöydän ääreen, ja isä katseli innostuneena,

kuinka tuon piti käydä. Ensin vedettiin viivoja paperin täydeltä

ja koukkuja ja käiväröitä ja sitten kirjaimia. Tuomas kuljetti

tytön kättä saadakseen toivotun ryhdin kirjoitukselle. Katri oli

kärsivällinen ja melkein liian ahkera, mutta kun meni viikko, eikä

hän vielä osannut sujuvasti sanoja sommitella, tuli kyllästys.

-- En minä opi koskaan!

-- Yksi viikko vielä, otetaan muuta välillä, lasketaan.

He laskivat, lukivat historiaa, maantietoa, upposivat tietämisen

alkeisiin. Tuomas piti esitelmiä. Juonala ja Katri olivat

kunnioittavasti vaiti. Katri sai kirjoitustehtäviä, saavutti pieniä

voittoja ja suuria tappioita. Aina näki nuorukainen hänen silmissään

rajattoman luottamuksen ja ihailun, toisinaan kyyneltyvän surun, kun

oli antanut aihetta moitteeseen. Tuomas ei enää hennonut moittia eikä

tarvinnut kiittää.

He lähenivät toisiaan päivä päivältä. Katri oli kiivennyt ylöspäin

hänelle hyvin jyrkkää sivistyksen polkua, ja Tuomas auttaessaan häntä

astunut alaspäin, antanut kättä ja vetänyt tyttöä luokseen. Työ

oli hupaista ja jännittävää leikkiä. Mutta nuorukainen oli liiaksi

malttamaton. Hän unohti yhä useammin, ettei Katri voinut seurata

hänen ylen lennokkaita esitelmiään.

Tyttö ei enää pyrkinytkään ymmärtämään kaikkea. Hän vaipui

kuuntelemaan ääntä, sanoja ja onnellisuuden huumaamana seuraamaan

nuorukaisen kasvojen vaihtelevaa ilmettä. Tuomas luki heille

historiaa ja puhui kauniisti vapaudesta ja kansallisuudesta, mutta

Juonala ja Katri kuuntelivat niitä hajamielisinä.

-- Onhan se kuin Jumalan sanaa, -- myönsi Juonala, -- mutta eihän

meikäläisen ole määrä sitä ymmärtää, kun uskoo niinkuin lapsi -- ja

kyllähän minä sen uskon, koska nuori herra niin sanoo.

Katri ei koskaan puhunut luetusta eikä kysellyt niinkuin

laskuesimerkeistä kysyi. Tuomas luuli jo, että tyttö kuului

kylmäjärkisiin, ja se kannusti häntä yhä enemmän vastuksia

voittamaan. Hän puhui omista ihanteistaan, yksityisen

velvollisuudesta uhrautua maansa ja kansansa vuoksi. Mitä enemmän

hän puhui, sitä kauemmaksi hän tunsi luisuvansa heistä, ja vierastus

hiipi välille.

-- Ettekö te sitä ymmärrä? -- huudahti hän epätoivoisena.

-- Kyllähän se on sillä tavalla kuin nuori herra sanoo, niille,

joille se on, mutta meikäläinen asuu täällä kaukana sellaisista

korkeista asioista. Käyhän se Herran voima tuolla pilvissä ja

kuuluuhan se uhkaavalta, niin että on tapana siunata ja ristitä

kätensä, mutta tietäähän sen, ettei se koske meidän mökkeihimme,

ellei ole sallittu.

Nuorukaisen mieli kuohahti, ja hän oli valmis soimaamaan heitä

alhaisiksi ja itsekkäiksi, mutta totellen kunnioittavaa vaistoaan hän

katsoessaan Katrin avomielisiin ja lapsellisiin kasvoihin ja Juonalan

sydämelliseen hymyyn ei voinutkaan sanoa yhtään loukkaavaa sanaa.

Hän vain kohautti hartioitaan ja jupisi: -- Mitäpä sitä sanoisi

uskovansa, kun ei usko. Lopulta hän ymmärsi, ettei Juonala voinut

käsittää isänmaallisuutta.

Juonala otti viulunsa ja soitti. Hänen säveleensä ilmaisivat joko

iloa tai surua, kumpaakin kaihoisana ja laulavana ilman sorahtelevaa

epäsointua, ilman uhkaa ja voimaa. Kuitenkin viulun hyväilevät

sävelet saivat sydämen ilosta huumaantumaan ja surusta raskaaksi. Ja

vaikka sävelet olivat enimmäkseen tanssikappaleita, oli niiden sävy

kuitenkin surumielinen. Nuoret kuuntelivat niitä kuin omien heräävien

sydämiensä vaikerrusta. Aavistamattaan he ammensivat syvimmän ja

inhimillisimmän soitannon lähteistä, missä ei ollut mitään uhrattu

tyhjälle helinälle.

Näin he yhä lähenivät, toisiaan.

-- Miten teistä on tullut soittaja? -- kysyi hän Juonalalta.

-- Mistäs sen nyt tietää, vaikka tiedänhän minä sen. Se on nyt

niinkuin yksin minulle ja tuolle viululle kuuluvaa, en viitsisi ottaa

sitä huulilleni.

-- Kertokaa, minä ymmärrän, se on teidän tarinanne. Toisilla

ihmisillä on oma tarinansa.

-- Ei se mikään tarina ole, että sitä sen vuoksi peittelisin,

sellaista se on meikäläisen elämää. Minä jo pikku pojasta osasin

erottaa kaikenlaiset äänet, vihelsin iloisen tuulen ja surullisen

tuulen. Sitten se kerran tuli, kun kuulin ensi kerran tanssissa

viulun. En minä houru poika saanut lepoa missään. Karkasin karjasta

pelimannin perässä. Se oli vähän viinaan menevä ja luopui viulustaan,

kun sai vähät rahani. Ei se ole tämä, minulla on ollut jo monta

viulua. Eihän se oma soittaminen silloin vielä alkanut. Sanonkomas,

Katri?

-- Sanokaa vaan, -- nyökkäsi Katri.

-- No, se oli Katrin äiti. Nuori herra kai ymmärtää. En minä ole

koskaan ollut sen kummempi kuin nytkään, ja Katrin äiti oli hyvin

korea tyttö. Tää viulu sen teki, että sain suostumaan, vaikka Katri

sitä sitten oppi vihaamaan. -- Soittaja silitteli viuluaan ja

kasvoilla pälyili hellyys. -- Oikeastaan minun olisi pitänyt tämä

koje rikkoa, kun se on tehnyt Katri-vainaalle ja minulle niin paljon

pahaa. Tämän Katrin syntymän jälkeen hän ei koskaan enää tullut

terveeksi. Kuoli yksin, kun olin soittamassa.

Ja soittaja laski viulun nurjalla kädellä taaksensa pöydälle ja

vaikeni.

Sydänmaan kaameus ahdisti nuorukaista, vaikka olikin juhliva

kesäpäivä, ajatellessaan nuoren vaimon yksinäistä kuolemaa.

Tuomas kävi kotoaan, pappilasta, hakemassa eväitä ja kirjoja.

Sattumalta hän pisti joukkoon Chateaubriandin Atalan. Se oli

saksankielinen painos, jota hän oli joskus yrittänyt kääntää, silloin

kun kieli oli ollut hänelle aika visaa, ja hän oli tehnyt sivujen

reunoille muistiinpanoja. Nyt hän syventyi siihen uudestaan, ja hänen

mieleensä johtui kääntää siitä osia Juonalalle ja Katrille.

Hän oli huomaavinaan kirjassa olevan sukulaisuutta omalle

mielialalleen täällä metsän sydämessä, ja siitä hän päätti, että

jos mikään, niin tämä kirja saisi hänen metsäläisensä Katrin ja

Juonalan irti itsestään. Tuomas oli haaveilija, melkein intoilija, ja

luuli ymmärtävänsä ihmisluonteita ja yritti aina katsoa -- niinkuin

hän itse sanoi -- ihmisten läpi. Ja tässä oli nyt hänen mielestään

jotakin hänen metsäystävilleen. Nyt heidän piti ymmärtää tätä, vaikka

olivatkin kuuroja hänen valta-aatteilleen kansojen itsenäisyydestä.

Nuorukainen ei käsittänyt, etteivät nämä luonnonlapset eläneet

samalla historiallisen kehityksen tasolla kuin hän itse. Juonala

oli pikkupojasta asti palvellut viuluaan ja oli siis varsinainen

pakana epäjumalineen. Uskonto ei velvoittanut hänen omaatuntoaan

lukemaan kirjoista. Hän tyytyi vain kunnioittamaan muiden uskoa

ja lukemista, tunsi jonkinlaista pelkoa pahaa henkeä kohtaan ja

otaksui taiteellisen haltioitumisensa siksi autuuden esimauksi,

joka on suotu ihmisen sielulle taivaassa. Katri taas oli lukenut

vain kyläkirjaston vanhoja kertomuksia, jotka eivät jättäneet hyvää

eivätkä pahaa jälkeä, olivat olleet värittömiä, eikä kummallakaan

ollut siis aatteita eikä mitään käsitystä kansalaisen tai mistään

muistakaan ihmisten yhteiselämän velvollisuuksista. He olivat kaksi

luonnonlasta: Juonala erikoisen synnynnäisen soittajavaistonsa

johtamana ja viulunsa lumoihin täydellisesti alistuneena, ja Katri

vielä kehittymättömänä ja metsistyneenä lapsena.

Näille tahtoi innostunut nuorukainen jakaa henkensä aarteita. Hän

tuskin jaksoi odottaa, kunnes Katri saisi pikkuaskareensa päätetyksi

ja Juonala koukkunsa järvellä koetuksi.

Oli jo ilta, valoisa kesäyö tulossa. Hetki hänen mielestään siis hyvä

Atalan lukemiseen. Juonala tuli sisään ja riisui kalanuttunsa, otti

lusikkapuun uunilta, jonne sen oli hahmoitettuna pannut kuivamaan, ja

valitsi koveron veitsihyllyltä, istui veistintukille muurin viereen

ja alkoi kovertaa. Kevyt haapapuu pyöri hänen tottuneissa käsissään,

ja kovero puraisi ahnain ottein puuron lusikasta. Lusikkapuu painui

rintaa vasten, ja soittajan kasvot saivat tarmokkaan ilmeen.

-- Lieneeköhän se totta, että ruumiillinen työ kasvattaa ihmisessä

tarmoa? -- sanoi Tuomas katsellessaan Juonalaa.

Samassa hän huomasi toisten katseista, että se oli taaskin sellaista,

mitä he eivät ymmärtäneet. Mutta kyllä he vielä ymmärtäisivät. Hänen

sydämensä löi tavallista nopeammin.

Katrille oli tuotu pappilasta silitysrauta, ja sillä hänen oli

määrä pitää nuoren herran vaatteet kunnossa. Tytön paljaat varpaat

painuivat lujasti lattiaan ja punainen suu mutussa hän kehnäsi

raudalla huimaa vauhtia vaatetta pöydällä. Paita oli liian kuiva

eikä ottanut totellakseen. Katri oli niin touhuissaan, ettei ensin

kuullut mitään, kun Tuomas alkoi lukea yksitoikkoisella äänellä,

harvakseen sanoja pudotellen. Sana Amerikka herätti kuuntelijoiden

tarkkaavaisuuden.

Olihan Juonala kyllä kuullut sekä todellisia että kuviteltuja juttuja

ja asioita tuosta etäisestä toiveiden ja unelmien maasta, ja hänen

oma haaveille altis mielikuvituksensa oli luonut siitä itselleen

mieluisan paikan, mihin toisinaan alakuloisuuden hetkinä ajatus

eksyi, kun vaellushalu oli ylimmillään ja taipale pitkä. Hyvin

tietäen, ettei hänen tarmonsa koskaan kyennyt auttamaan häntä suuren

meren toiselle puolelle, oli turvallista kuvitella siitä maasta

kaikkea hyvää ja rikasta.

Katrille se oli ajatuksissakin tuntematon ja utuinen käsite. Olihan

joskus vilahtanut ohitse kuin jokin hämärässä välkähtävä värilyhty.

Erämaan lapsi, joka ei mitään muuta ollut nähnyt kuin pienen kylänsä

ja metsän, jonka ääriä hän ei milloinkaan luullut saavuttavansa,

käsitti kirjasta yksinkertaisen totuuden ja näki elävästi silmiensä

edessä kuvatut aarniometsät, sen mahtavan suuruuden ja hymyilevän

sulouden. Se ei ollut hänelle mikään kauneusunelma, joka haihtuu

samalla, kun on herännyt. Se oli näky, joka piirtyi hänen

neitseelliseen sieluunsa eheänä ja totena.