Miks kiertelen hautausmaalla,
haen ystävättären hautaa?
Sää helteessä kuivunut, kulkijan
sydän tunteeton kuin rautaa.
Sen kunnioituksen poltti
tuon vainajan erhe suurin,
pyhänhenkemme herkimmän häväistys,
loi välillemme kuin muurin.
Ja kuitenkin kiertelen täällä,
sydän vaikka näin pettyi ja paatui!
Ei jaksa surra se patsasta,
joka tuossa jo nurmeen kaatui.
Ei ystävättären patsas
se ollut, se, joka kaatui:
hänen seisoi vielä, vaan ympäri
puuristejä kymmenin maatui.
Mitä huolisin risteistä niistä?
Ah, pienintä haikeutta vailla
nyt katselen vainajan hautaakin.
Tulin tänne velkojan lailla!
Oi pessimismini kuilu:
näin yksinkö ihminen, yksin?
Miten vuosia kestää yhdenkään
voin tällaisin elämyksin?
Kysymyksistä tärkein se vanha,
tämä: "Ollako vai ei olla?"
Sen vuoksi nyt, katkera, kiertelen
jopa kuolleitten kartanolla.
Se kysymys turha täällä
on tehtävä vainajalle,
joka petti — uskollisuudesta,
kun muutti hän mullan alle.
Miten itsekäs pyyntöni: "Näännyn,
suo lohdutus, uskon tilkka!"
Ja kuitenkin pyyntöni turhaksi
jo vahvisti mieleni pilkka.
Siten itsekkyyttäni pilkkaan, —
ja kuollutta mullasta manaan:
"Sano, kuinka nyt. henkeni uudistan?
Nyt vastaa, sanasta sanaan!"
Ei vastausta. Poppeleista
vain äitelä kalman tuoksu.
Soi räikkynä maantieltä kauempaa,
elonvirran arkinen juoksu.
Sinä, — kerranhan tein sydämeeni
iki-alttarin sinulle, armain
olit naisista, astelit maailman
lian keskellä puhtahin parmain.
Sinut pyyteeni sai epätoivoon
ja kyyneliin, sinut suisti
se antaumukseen, — siitä nyt
alas ihmiskuntomme luisti.
Sinä uhrisi annoit ja syöksyit,
niin käy, verenliekkeihin kuumiin.
Mut miksikä _sieluun_ ikuiseen
sinä uskoit hehkussa ruumiin?
Sinä, — jolta se hehkusi juuri, —
vaikk' itse sen lietsoin julki, —
mua loitonsi pois, niin inhotti
mua synti, kun alasti kulki!
Mut siinä ei syntisi suurin:
pyhä minusta, vaikka jos likaa,
oli syntimme aina sittenkin.
Ei, siinä ei, kallis, vikaa!
Vaan miksikä pyhyytemme
veit turulle lauman turhan?
Sen _sielusi_ vaati, muistosi, — niin
teit rakkautemme murhan!
Nyt ymmärrätkö, miksi
jumalointini vaihtui vihaan?
Nyt aavistatko, kuinka voit
mua raadella luihin ja lihaan!
Ja — kanssasi kuitenkin kerran
me saatiin onnemme, jolla
ei äärtä, ei vertaa päällä maan!
Sano: "Ollako vai ei olla?
Nyt tyydyn yhteen sanaan". —
Mies kuunteli, jatkoi: "Alas
sinä lupasit tulla, jos ennemmin
mua kuolisit. Muista valas!
"Sinä vannoit: Sitten, kun aivan
olen kirkastettu sielu,
sua seuraan täällä. Nyt toivottomuus
mua kiehtoo kuin koskennielu!
"Puhu, neuvo!" Ei haudasta sanaa,
on äänetön hauta, ja helle,
joka huuruilee yli hautausmaan,
vain leyhyy kalmaiselle!
On hauta mykkä, kuollut.
Ja kuitenkin mies yhä haastaa:
"Tee ihme, — tai olet ainoastaan
kasa mullassa luita ja saastaa.
"Tee pienoinen ihme, _sielu!_
Jokin sellainen mielennouto
mua voisi jo auttaa kuulauteen.
Jokin tapaus hiukankin outo!
"Jokin sattuma täällä, nyt kohta!" —
Ei sattunut mitään siellä,
ei kohta, ei koko päivänäkään,
ei myöhemmin maailman tiellä.
"Vai sielu! Vai _sieluna_ maassa
elit aikasi! Siispä nyt näytä,
mitä nähnyt en koskaan: sielusi tuo
ja sielulla kourani täytä!
"Vai sielua — sellainenkin,
joka muistaa säilymistään,
ei, ystävän vainkin! Mysteeri
hänet syöksee temppelistään.
"Vai sielu! Ei sielua muuta
kuin alttius, kunto, se riittää,
sydän uhraava _kaikkensa_, — vaatimaton
vain ruumista, henkeä kiittää.
"Sitä vaatiiko rakkaus suurin?
Niin pyhäkö rakkaus, että
se kuoleman pyhyyden ansaitsee, —
ei ikuisen-elämän-vettä!
"Olet, vainaja, multaa! Ja harhaa
lie ikuisuutes, ei muuta,
kun, vannonut sielu, et aukaista
voi vastataksesi suuta."
* * *
Näin syntini kosti Nemesis:
jos usko en ikuisuuteen, —
niin sittenkin nyt olen heitetty
gehennaan, laadulta uuteen.
Maan päällä jo kauneinta kohtaan
ylenkatseeni aina saan kestää
ja — nauraa. Vaiko vain pelkuruus
mua kuolemasta estää?
Jäähyväiset Lintukodolle.
"Armias mies tekee ruumiillensa hyvää;
vaan se, joka julma on, saattaa lihansa
murheelliseksi."
_Sananl._ 11:17.
Elokuu puolessa: on aika paeta! Pitkät peltosarat, jotka vielä äsken
näkyivät kylästä keltaisina laineina, ovat harmaat ... nuo sarat, jotka
vähän sitä ennen kasvoivat kuin taian nopeudella oraasta viljaksi.
Katselemme Lintukodon saarta. Kas vain, ei näy täällä enää muita kukkia
kuin jokin purppurainen, joka loistaa harvassa rannoilla.
Kallio venhevajan luona yhäti jäähtyy: ei jaksa aurinko enää lämmittää.
Yöt pimenevät. Sateisempia päivät toinen toisensa jälkeen...
Aittani lukitaan jo öiksi, se on ikäänkuin autioksi hylätty.
Mieluisampi on tupa, vankan lieden suu kättä lämmitellä. Lamppu
levittää pirtin pöydälle horteisen hohteensa, tuikkien heikkoa valoa
ulapalle, missä syvyydet pimeässä vyöryvät...
Niin, on tosiaan tullut aika paeta täältä. Sillä muistanpa erään
syksyn, jolloin turhaan täällä käväisimme. Linnut eivät toki enää
laulaneet, oli lokakuu; vain metsätiaiset tiiskuttivat alastomissa
lehdoissa, niinkuin nyt kellertävissä. Oli sekin päähänpisto! Silloin
aioin muka viettää täällä seuraavan joulun. Kuvittelin Lintukodon
lieden lämpöä, halusin tirkistellä täällä joulupuuta, nauttia jonkin
renessanssikirjan lukemisesta juuri täällä, hiihdellä hangilla,
huiskautella suksilla ehkä Jylhän hurjista rinteistä mäkeä. Jopahan
olisin siihen pystynyt. Mutta ystäväni näki naisen arkipäiväisellä
vaistolla parhaaksi kehoittaa minua ensin kokeilemaan, niin että en
tarvitsisi joulusta pettyä! Ja siispä tulimme tänne.
Saari oli koruistaan riisuttu, merkillisen harva, järvi näkyi sen läpi
joka suunnalta. Luonnottomina paistoivat punaiset rakennukset, — mitä
oikeutta sillä värillä oli tämän karuuden keskellä?
Roudassa maa, jäässä lamparot. Jäähän vetäytyisi pian tyyni järvikin,
— tyyni kuin ruumislaudalle jäykistynyt ruumis. Kuten sanottu, muutama
tiainen tiiskutti, kummastellen varmaankin, aioimmeko muka talveksi
tulla tänne jakamaan isännyyttä hänen kanssaan...
* * * * *
Mutta Ukonkivellä saaremme edustalla istui merimetso tunti toisensa
jälkeen liikahtamatta. Emme sitä ensin linnuksi uskoneetkaan, niin
samassa asennossa se pysyi, molemmat siivet vaakasuorasti koholla.
Aurinko koetti paistaa, musta lintu näkyi juuri keskeltä sen hidasta
kimmellystä, joten sitä ei oikein erottanut; sitä luuli joksikin
esineeksi. Kantoko vai kummallinen kivi?
Minusta se oli kuin vaakunakotka laajalle levitetyin siivin.
Vasta monen, monen minutin kuluttua se laski siipensä levähtämään,
ensin toisen, sitten toisen, otettuaan kainaloonsa viimeistä lämpöä,
rintaansa viimeistä aurinkoa. Ja nosti taas siipensä, näytti jälleen
ylpeältä vaakunakotkalta.
Missä sen kumppanit? Sen puoliso? Se oli täällä yksin. Kuinka jäi upea
merimetso tänne pian jäätyville vesille yksinään?
Alkoi sataa lunta, hitaasti, harvoja, kuivia hiutaleita. Se yltyi
oikeaksi lumisateeksi.
Mutta merimetso istui yhä paikallaan, nosteli verkalleen siipiään,
nautti auringon viimeisistä vähistä säteistä.
Meikäläinenkin, jolla ei ole aihetta mitään erikoista toivoa paitsi
auringon, tuon pelkän aineellisen auringon, lämpöä silloin tällöin,
aivan kirjaimellisesti, — meikäläinen tuli juhlalliseksi. En
mielessäni hävennyt vertailla itseäni tuohon lintuun: vain viimeinen
lämpö auringosta poveen, joka ei toivo eikä voikaan toivoa mitään,
koska ei tiedä, mikä olisi toivottavaa, eikä minnekään kaipaa...
Aikoiko merimetso tänne kuolla, kun ei poistunut? Oliko se haavoittunut
ja hoiteli tällä tavoin siipiään?
* * * * *
Mutta enpä sittenkään minä jäänyt tänne! Parhaiksi mursivatkin airot
vielä rantojen riitteen, ennenkuin se paksuni jääksi. Enkä enää koskaan
halunnut sitten Lintukodossa talven juhlaa viettää.
Nauraen muistelen nyt tätä käyntiämme, jolle ystävänikin puolestaan
naurahtelee, — miksi hän ei rakastaisi hieman väljempiä huoneita
talvella, sähkövaloa, ystävättärien laajempaa seuraa, ja miksi en
minäkin samanlaista, talvellista piiriäni, jonka keskuudessa epäilyn
nautinnollisin viini suuhuni vuotaa. Ja sitä käyntiämme muistellen
toivon nyt, että ryhtyisimme tästä jo vilkkaasti muuttoa tekemään.