Aletaanpa siis, lyödään hedelmät puista, tyhjennetään pensaat
marjoista, Mainos-possu on annettu kohlaista kuoliaaksi, sehän oli vain
eläin, jalommatkin lähimmäisemme kyllä aina mieluisasti uhraamme, jos
etu alkaa vaatia. Tavarat talviteloille! Tuvassa, aitoissa, saunassa
ovet salpoihin, lukkoihin.
* * * * *
Helpotuksesta huokaisten lähdemme.
Mutta kuitenkin: Jää hyvästi, Lintukoto, kuistin valkea pylväikkö,
jossa istuimme, käytäväin sileät paadet, joilla jalka kesän lämpöisellä
nautinnokseen keppasi, hyvästi, te köynnöskasvit, jotka matelette
perästämme pengermältä rantaan päin kuin meitä venheelle saatellen.
Hyvästi, viluinen pilvenhattara, joka punaisena saaremme yllä viipyy!
Hyvästi, pyhimykset, joita ei tullut maalatuksi, kultaiset tornit,
jotka olivat mielikuvia!
Hyvästi, kyly rannalla, eteisikkunasi, joka noin autiona tuijottaa, —
hyvästi kyly, punainen tönö, viimeisenä laivankannelle näkyvä.
* * * * *
Entäpä — jos jättäisimme sinut nyt viimeisen kerran, Lintukoto?
Myönnän, että olen eräissä suhteissa sittenkin kuulunut onnenpoikiin:
saanut sen lahjan, että kun jostakin asiastani vaikka vain tavallista
joutavaani paperille kyhäilen, — niin unohdan sen asian. Pääsen siitä,
olipa se hyvinkin surullinen tai oikein hyvä. Onnellista
kevytmielisyyttä: "Kiitos, Jumala, hyvästä ja pahasta!"
Entä nyt siis, jos en sinua enää koskaan näkisi, Lintukoto? Olisi aika
jo olla näkemättä, neljä kesää riittää toki rakkauteen yhtä luontoa
kohtaan. Rakkaus? Liian suuri ja pyhä sana, en ole tohtinut sitä
milloinkaan lausua kenellekään, minä, vaihemielinen ja halpa, paitsi
ehkä luonnolle, saarelle, jonka helposti voin jättää!
Leikin tuolla kallioilla, sillä hyvä! Lapsenakin, — vähät lukijani,
olettehan itsekin olleet lapsia, — leikin eräällä suurella kalliolla,
jossa aurinko paistoi, rakentelin sinne tarhoja kivistä, hakkasin
siihen kuvia, jopa nimeäni. Välisti iskin sormeeni maasälpäkappaleella,
ravistelin hyppysiäni kivusta, ja unohdin. Illalla sitten menin
suloisesti väsyneenä nukkumaan.
Kauan myöhemmin kävin tuolla kalliolla. Jopa siellä olisi näkynyt
tarhojani! Sen vähemmin hakkaamiani kuvia.
* * * * *
Älä viitsi, sinä elämäksi kutsuttu, uskotella, että voisit olla minulle
jotain todella tärkeää. Leikitsin kauniilla kallioillasi, rakensin
pikku tarhojani, nakuttelin kirjoituksia, — mutta eiväthän ne pysyisi,
vaikka olisivat obeliskien kupeissa. Jos sormeeni napsahdutin, unohdin
nopeasti; väsyin auringosta, kultaisesta, niin suloisesti, ja lähdin
makeasti nukkumaan.
Jää hyvästi, sinäkin, Lintukoto!
"Vekkulit ja kekkulit".
Puolen vuotta myöhemmin, kun Lintukoto on lopullisesti päätetty myödä,
— onhan se äskeisistä aavistettu, — luulen kerran illalla,
varsinaisessa asuinpaikassamme loikoessani, — pakkanen nasahtelee
nurkissa, mutta huone on lämmin, ja sähkö valaisee rattoisasti kirjaa,
josta nyt nautin, — niin, siinä luulen yht'äkkiä näkeväni kaksi
ilmestystä, kaksi omituista miehenhahmoa. Kirja on "Valtameren saari",
— se on tuonut lukijalle erikoisen ilon ja hauskan hämmästyksen: se
tuntuu selittävän minulle jotain.
"Ketä olette?" kysyn heiltä. "Kuinka? Ettekö ole Vekkulit ja kekkulit:
sellainen kuva koristi erästä sivua siinä vanhanaikuisessa aapisessa,
josta opin kirjaimet. Ne olivat kaksi miestä jalat ja käsivarret
kummallisesti koukussa, ja he näyttivät toisilleen pitkää nenää... Tai,
nytpä näen teidät selvemmin: sinä tuossa olet Robinson Crusoe. Ja sinä
jälleen The Hermitin sankari Philip Quarll."
"Kuinka", matki Robinson minua, — hän oli surkuteltava: puettu
jonkinmoisiin nahkoihin, mutta koivet paljaat; kasvot kovin laihat,
riutuneet; parta kuin takkuisen pukin; ja olallaan hän kantoi kovin
raskasta kuokkaa. "Myöt Lintukodon", murahteli hän. "Siinä muka
rakkautesi, jota olet näin julistellut?"
Robinson vaikeni katkerana.
"Olenko ketään vaatinut luottamaan rakkauteeni?" puolustausin.
"Näytätpä harmistuneelta... Oh, vakuutan, että kohtalosi on minusta
liikuttava. Ja sinä itse olet kunnioitettava, sinä kelpo Robinson: sinä
olet oikea autiosaarten viljelijä. Käsität luonteesi mukaan todeksi
sen, mitä henkisen työn tekijät uskottelevat, että maamiehen päivät
ovat muka parempia ja helpompia kuin heidän. Mikäpä siellä maalla
kelliessä: ei kuin ottaa herkkunsa melkein ansiotta maaemolta. Sinä et
tekisi tällaista kuin minä, — paitsi jos sinulle oikein hyvä tilaisuus
tarjoutuisi. Ennen kuolisit nälkään, niin luulet. Se, että romaanissa
lopulta mielelläsi purjehdit autiolta saareltasi pois, mahtanee olla
luojasi, Daniel Defoen narripuhetta..."
"Mutta sinua", jatkoin toiselle näistä herroista, "sinua en saata
kunnioittaa. Enkä sääliä! Sinä olet vain Philip Quarll. Sinä olet
vekkuli. Tuo toinen kekkuli."
Philip Quarll keikaroi minulle. Milloin näytti hänellä olevan Rousseaun
koruton ruskea puku, kuten Dumas-vanhempi muistaakseni kuvailee,
milloin taas talonpoikaissaappaat, joilla hän tallusti kutsuihin, mutta
sitten asu muuttui liiankin luontevalla tavalla käytettyyn
hännystakkiin tai smokkipukuun, ja yht'äkkiä jälleen noihin koreihin
polvihousuihin ja kirjailtuun takkiin, joita Rousseau rakasti
pistäytyessään hovissa. "Sinua en kunnioita, siunaile miten
kyynelsilmin tahansa sitä, että hennon saarestani luopua, — myödä sen
muutamista hopeapenningeistä. Sinä, moinen maaelämän ihannoitsija!
Olisitpa edes jokin Tahitilla asunut Gaugin, — mutta jopahan
kunnianhimosi ja arkuutesi päästäisi sinut niin loitolle. Sinä, sinä
loit ihannesaaresi, jossa kaikki ylellisyydet kasvoivat, — tiedät,
että meillä ei kannata oikein vakavissaan havitella edes omenoita, hyvä
jos perunoita, — sinä loit saaresi pelkästään kärsimistäsi pikku
_loukkauksista_, et kohtalon armottomasta pakosta ja syvästä
luonnonhartaudesta kuin tuo Robinson. Sinä lavertelit maaelämän
etuisuuksista, sirkuttelit luottamustasi kaitselmuksen ja luonnon
hyvyyteen. Olet täynnä petollisia haaveita. Etkö ylistele elämää, jota
et oikeastaan ole kokenut? Mene itse _iäksesi_ johonkin maalaistölliin!
Kasaa siellä talvella lunta seiniesi juureen, ettet palellu, kahlaa
kelirikolla polvia myöten jääsohjussa! Minä, — Philip Quarll,
iskemmekö toisillemme silmää, — luottaudun siihen vain hetkeksi.
Diogenes mahtoi tulla toimeen Hellaassa niinkuin tuli. Ja Kapernaumin
rantamilla sopi kyllä puhua kedon kukkasista, joiden ei tarvitse työtä
tehdä eikä kehrätä. En ihastele velkoja. Luulen, ettet sittenkään
oikein usko saariunelmiin, Philip Quarll, ja että raha-asiat niillä
oikenisivat. Yleensä asut mieluimmin kaupungeissa. Rakastat tällaista
sohvaa kuin minulla, ja kirjoja, joita täällä kaupungin lähistöllä saa
yhä ja yhä uusia, ja kaikenmoista, mitä maalaisparan on vaikea
hankkia..."
"Mutta, mutta, mutta", kiihtyi Philip Quarll, "eivätkö sitten itseäsi
saareen vieneet pienet närkästykset, turhamaisuudet, — no, koetan olla
kohtelias, pyörtyisit, jos lähtisin kaikkea paljastamaan..."
"Niin tekivät", myönsin. "Mutta aika kuluttaa, tylsistää intohimojamme:
niistä kehittyy jalo resignaatio! Ja nyt _uskottelen_ jo löytäneeni
vieläkin onnistuneemman saaren. Se on tuolla liivieni alla! Siihen
lienee Lintukodolla ansionsa; ainakin ajalla, jonka sain siellä
rauhoittua. Niin, minä myön Lintukodon, sinä saappaita ylistävä ja
lakkakengissä tepasteleva Quarll, päästäkseni edes vähän kauemmaksi
siitä, joka minusta näyttää todellisuudessa vaivaloisimmalta, joskin
kyllä maailmalle arvokkaimmalta: — kuule tätä, sinä vilpitön Robinson!
Asiani vaativat, Philip! Vai lainaisitko minulle muutamia kymmeniä
tuhansia? Vippaisit? Tai ehkä lahjoittaisit? Aluksi ainoastaan
parikymmentä tuhatta, ystäväni! Anna ne minulle, olethan niin
ihanteellinen. Sinä et ole sellainen kuin tuon Robinsonin tekijä Daniel
Defoe: aika vintiö kirjailijaksi, vehkeilijä, kärkkyjä, teeskentelijä,
makeilija, ilmiantaja, provokaattori, kunnianhimoinen, nöyrästi
mateleva, mitä vain. Hurskaan Robinsonin tekijä Defoe ei olisi kuin
mestauksen uhalla siirtynyt autioon valtameren saareen. En ymmärrä,
kuinka juuri tuollainen vilpistelijä on pystynyt luomaan hartaan
Robinson Crusoen... Robinson-parka: varpaasi näkyvät rikkonaisista
nauhakengistä, ne paleltuvat... Mutta — hätäpä sinulla: asuuhan
rinnassasi harras usko. Mutta sinä, mr Quarll! Koeta hävitä silmistäni,
Philip Quarll. Olisin kuitenkin mieluummin edes Pierre Lotin seurassa
kuin sinun. Olisin halusta tuollainen Loti. Älä vääristele
tarkoitustani: vain hyvin pieni Loti. Hänen kohtalonsa tuntuu minusta
kohtalaisen mukavalta. Mutta sehän vaatisi myöskin varallisuutta. Ja
sen tähden, no sinä et käy tunkeilevaksi, Philip Quarll... Lyhyesti
vain: minun robinsonadini loppuu."
Mr Quarll oli ensin hiukan nolo, hermostunut ja pilkallinen, mutta
naurahteli sitten, antoi minulle somasti kättä, kumarteli taidokkaasti
ja katosi. Robinson Crusoe katseli meitä molempia vakavana ja
surkutellen.