ONNEN HETKI.

Viel' elää entinen hurmio!

Aurinko nousee,

sen kullassa kiiluu aamuinen järvi

ja vaarat ja taivaat hulmuavat,

mun armaani airoilla istuu,

hänen kasvonsa koitto purppuroi...

Viel' elää entinen hurmio!

Näen kasvonsa tuossa: kuin pronssi, ei,

vaan niinkuin metalli, rauta ja malmi,

kuin veistos lohkaistu graniitista:

kaikk' yhtä ehjää ja riemuista voimaa.

Hän tuhdolla kääntyy ja tähyilee

päin rantaa silmin kuulain ja kirpein,

ja elämän tyynestä onnesta nauraa.

Ja silloin entinen hurmio

taas sieluuni syttyy, autuuden tunnen

kuin ennen, yhteisen autuutemme,

jok' ei ole rakkautta pelkkää,

ah, paljonkin muuta ja ylhäisempää:

se kirkastumista on.

Yks pitää yhdenlaisesta, toinen

taas toisesta, jokainen autuaaksi

saa uskonnollansa omalla tulla!

Mun sieluni tällaista puuttui!

Taas muistan, — kun aurinko nousee

ja järvellä aalto käy

niin että jo vaahto kuin tiirat lentää

ja luodoilla hyppii, ja venhe keikkuu,

ja ystävä airoissa istuu

eik' anna voimansa tuulille myötä,

taas muistan nyt vuodet menneet,

monet vuodet, yhteiset vaivat

ja yhteiset riemut.

Niin, tietänen, kuinka on muokattu

tämä kasvojen pronssi, kuinka on saatu

tuo malmi ja rauta aikaan,

kuink' onkaan iskuja kestänyt

tuo graniitti muodoilta jäykkä,

se kunnes tällaiseksi taipui:

niin paljon kaipuuni mukaiseksi.

Hyvin muistan, kuink' olen kiusannut

sitä rautaa, malmia, josta

näin sallittiin minun aseeni parhain.

Miten kiusannut jalkoja noita,

jotk' ottavat venheen kaarista ponnen:

ne astelivat vähän velttoina muinoin,

kuin uinuvat, valveutumattomat vielä,

ne kunnes ponnistaa peninkulmin

puukengissä saivat, kestäen pilkkaa, —

puukengissä, köyhissä, kömpelöissä

ja ehkäpä sisältä piikitetyissä:

mikä kidutus ehdoin ja tahdoin tehty,

koe, josta jo itkeä voi sydän naisen!

Veri, vertaisin, jalkapohjista tihkui,

hän riemuiten tallasi nuo peninkulmat,

syysiltana myöhään, leikiten saapui

niin luokseni pauhussa sateen ja myrskyn...

Ja muistan entiset soudut

yli aaltojen koskena pauhaavaisten,

kun kuoleman uhkalle suustani vastaan

soi kirous, — ensin hän kauhua itki

ja sitten vimmaa. Ja ponnisti: kesti!

Näin rautaa malmista luodaan.

Se itku, se nopsasti tyyntyi

ja muuttui varmaksi tyyneydeksi,

joss' ei ole vihaa, ei kaunaa,

ei pilkkaa, vain naurua leppoisinta:

pois ennakkoluulot niiden,

joit' ihmisiks leikillä mainitsemme!

Näin syntyi kädestä Luojan

tuo graniitti punertavainen, ei koske

sen sydäntä laineiden lapsekas hyrske,

ei kenties mahtavin, aika!

Nyt väitinkö, että sen paaden,

sen kallion, pronssin, sen graniittirinnan

lie mieleni julmuus luonut?

Ei niin: sen synty on korkeampaa,

se luonteissamme on, meidän kahden!

Näin väitinhän: syntyi kädestä Luojan!

Ja ei ole luomus hän ainoastaan,

ei pelkkä graniitti, malmi:

hän _ollut_ on minun kaltaiseni,

ja tietämättänsä valveusi tietoon.

Sen nähdä sain, saman liekin ja myrskyn:

ovat luonteemme lyöneet vastakkain,

yks kovaa, hirmuista, kovempi toinen;

yks julma, kuoloa julmempi toinen!

Ei taipunut rahtua yksi, ei toinen.

Niin meri ja liekit taistelevat:

ei katoa kumpainenkaan!

Niin malmi ja polte masuunissa.

Hän malmiko vai minä? Oi, en tiedä.

Siten kumpikin toistamme oppineet

vain lienemme tavalla mystillisellä

ja katkeralla — kuin luonnoton hehku

voi teräkset kovimmat kiehuttaa —

ja valaa yhteen.

Yht' olemme nyt, —

sama tahto, yhteiset tahdonmäärät,

ja ylpeys, kaipuut ja unelmat yhdet:

näin tyytyä — osaan parhaimpaan;

kaikk' ulkoa tullut meille tyhjää.

Yks graniittipatsas, Luojamme veistos!

Sua kunnioitan kuin itseäni,

sun heikkouttasi vihaan

ja halveksin niinkuin itseäni:

en armoa selvyyden puutteelle anna!

Sua rakastan jälleen

nyt niinkuin muinoin hurmiossa, —

nyt, loistossa autuaan aamun

kun tuhdolla silmin kuulain ja kirpein

päin rantaa katsot ja kasvosi

koin kirkkaus purppuroi.

Muurahaiset.

"Mene, laiska, myyriäisen tykö..."

"Makaa vielä vähä, ota vielä unta

päähäs; laske kätes vähä yhteen,

ettäs vielä levätä voisit."

_Sananl._ 6:6, 10.

Korkeassa metsässä, jonka oksien alitse järvi salaperäisesti kiiluu,

jonka latvoissa tuulisin päivin käy yhtämittainen valtava kohina,

himmeässä kuusimetsässä, jossa lemahtelee kostealle ja havuille ja

helteisenä päivänä väkevästi kuusien noruvalle pihkalle, siellä kohoaa,

tai kohosi, muurahaisten kaupunki.

Aurinkoisella kummulla se komeilee pyramidin muotoisena. Kummun ylitse

kaartuu suuri pihlaja.

Päivistä vähälukuisen kesämme kauniita päiviä viettäen katselette

hyönteisten elämää. Tuoksuvalla nurmella seuraatte jotain pikku

vaeltajaa, joka yrittää heikkoa heinää ylöspäin, putoaa, ja yrittää,

mieletön, jälleen. Mitä hulluttelet? Mitä luulet näkeväsi heinän

latvasta? Korkeaksiko sitä kuvittelet? Pysyisit piilossa maassa,

parempi olisi ollaksesi! — Verkkovivussa hiljaa keinuen, — niinkuin

ehkä joku teistä lapsena vaatevivussa kukkivalla pientarella, kun äiti

pellolla leikkasi kahisevaa ruista, — kauan sitten lapsena, tuulen

tuudittamana, lepän latvan liekuttamana, — katselette nyt, kuinka

muurahaiset karavaanina rientävät ylös pihlajain runkoja korkeutta

kohti, missä sininen taivas koristeellisten lehtien lävitse säteilee ja

valkeat pilvet vaeltavat...

Niin minäkin katselen, — ja katseluni vakuuttaa, että leikkiähän

minunkin elämäni lienee: hyönteisen lyhyttä elämää. Leikin,

sieppaan kiinni vikkelän, vihreälle välkkyvän koppakuoren,

asetan sen, harmaapäinen harmaaparta, selälleen; tiedän, että se

niskannapsahduksella kimpoaa ilmaan ja putoaa taas jaloilleen, se

taitava, jolla on aina onni mukanaan. Mutta tästäpä ei toistaiseksi

pääsekään pakoon! Ajelen kullanhimmertäviä maakiitäjiä, joiden

suojana on niiden ilkeä haju niinkuin arvonsa tuntevilla ja

vakaumuksistaan ehdottomasti varmoilla ihmisillä häikäilemätön käytös

ja menettelytavat. Ihastelen kauniita, metallinvärisiä turilaita, jotka

ovat kuin muinaisen Egyptin naisten rintasolkia; pyhiä scarabeuksia.

Töllini seinävierellä ihmettelen, miksi muurahaiset yhä kantavat korsia

seinänrakoon, hyvin huonoon asuinpaikkaan, jossa ne talvella varmasti

paleltuvat, — ottavat turhaan hinatakseen noita valtavia hirsiä tai

mastopuita.

Ja ihastelen korkeaa muurahaisten pääkaupunkia kauniilla

pihlajakummulla!

Pääkaupunki se on mielestäni. Kuvittelen, että siitä johtaa valtateitä

toisiin kaupunkeihin, joita on loitolla siellä ja täällä, yksi vanhan

perunakuopan eteläreunamalla, toinen Rautun ulapan näyttävällä

kalliomäellä; kolmas venhevajan vieressä. Haaveilen, että kaupungit tai

nämä kaupunkivaltakunnat käyvät keskenään kauppaa, — unohtaen ensin,

että muurahaisvaltiot eivät rakasta, eivät siedä toisiaan, joskin

jokainen niistä _sisällisesti_ on sovun ihanne. Ken on nähnyt samaan

pesään kuuluvan muurahaisen ahdistavan veljeään, ei, paremminkin

sisartaan? Niin, sisartaan. Odottakaahan vähän. Aina he rientävät

toistensa apuun. Mutta vieraille pesille ne ovat vihollisia: viepä

samanrotuinenkin toisen pesän muurahainen toiseen: siellä se surmataan.

Sotaa siis. Eduistako? Ei kai sen kummempaa! Mitä merkitsevät

rauhan- y.m. liitot ja palatsit, esperantot, yhteiset tieteet, joilla

ei _näissä_ asioissa pitkälle päästä, ja taiteet, jotka tarvittaessa

armotta tuhotaan, mitä ne kaikki merkitsevät talousetujen rinnalla,

vielä vähemmin rotuvaistojen? Muurahainen vain lukee samanrotuisenkin,

jos se asuu eri valtiossa, kohta viholliseksi, — sen verran olemme

niistä edellä.

Sotaa siis. Niinpä nyt leikkiessäni kuvittelen noiden kaupunkien

silloin tällöin käyvän sotaa keskenään, marssittavan järjestettyjä

armeijoita vieraaseen maahan, tuhansittain sotilaskastia, varsinaiseen

työhön kelpaamatonta, mutta jolla tiedemiehet sanovat olevan niin

suuret päät, että ne niillä tukkivat patteriaukkojaan, ja sellaiset

leuat, että ne yhdellä ainoalla noiden hohtimiensa nipistyksellä

katkaisevat vihollisensa poikki, ruiskuttavat sen haavoihin hirmuista

myrkkyään, silpovat uhrinsa kappaleiksi, syötäväksi, — miksi ei

vihollista syötäisikin, olisihan tämä muonituksen kannalta erinomaisen

käytännöllistä? Paloittelevat saaliinsa niin pieniksi, että

työmuurahaiset helposti jaksavat kantaa kappaleet kotiin. — Kuvittelen

kuuluisia taisteluja, joista muurahaisten aikakirjat kauan kertovat

hurmautuneita taruja, kuvittelen pesien hävittämistä sukupuuttoon,

orjien ottamista. Ja muurahaisteni elämää rauhankin aikana. Että heillä

on kuningas tai presidentti ja ministeristön vaihdoksia, sillä jokainen

tuntee, että keon asiat edellisten valtaan himoinneitten aikana ovat

menneet päin mäntyä. Ajattelen, että minun muurahaiseni, jotka

kuuluvat, kuten eräästä pienestä tieteellisestä kirjasta huomaan,

siihen muurahaisten valtavan, mutta lajiköyhän rodun toiseen

pääheimoon, jonka nimenä on _Formicidae_, koska näiden takaruumis on

muodostettu pelkästään yhdestä nivelestä, jota pieni suomu pitää

koholla, kun taas ensimmäisellä heimolla _Myrmicidae_ on kaksi

takaniveltä, — kuvittelen, että he raivaavat teitä, rakentavat

pilvenpiirtäjiä, kokoavat lihaa aittoihinsa, kantavat myllystä täysiä,

äsken jauhattamiaan säkkejä: muurahaisten munia, koteloita.

Niin he ahertavat hirmuisella kiihkolla, nuo pikku miehet. Ei, pikku

_naiset!_ Kai entiset kunnon opettajanikin, he, jotka pitivät kuivien

kasvien keräämistä kaikkein tärkeimpänä asiana maailmassa, tämän

aikoinaan koettivat saada päähäni — ja kuitenkin olen aina rakastanut

kukkia enemmän kuin kuivia lehtiä. Mutta nyt johtuu mieleeni vanha

oppikin: naisiapa nämä ovat. Surkastuneita naisia: siis voittamattomia

ahertajia, kuten jollakin tavoin elämältään vajavaisiksi jääneet

naaraat ihmisistäkin. Vajanaisia, pieniä, — mutta epätoivoisen

uutteria, ankarasti järjestystä rakastavia.

Oikeita naisia ei noissa ruskeissa juoksijoissa ole monta. Mutta ne

ovatkin komeita, suurempia kuin muut, leveäselkäisiä, isoperäisiä.

Niitä sanotaan kuningattariksi. He eivät tee mitään muuta kuin

antautuvat rakkauden suloaikoina seurusteluun miesten kanssa, jopa

saaden silloin, nuo jättiläiset, — mutta kuinka lyhyeksi ajaksi, —

hartioihinsa suuret, kauniit siivet! Ja hedelmällisiksi tultuaan he

muuttuvat oikeiksi matrooniksi: heidän valtava tehtävänsä on synnyttää,

synnyttää. Vuosikausiakin yhden ainoan hääretken jälkeen. Joku laji,

kertoo äskenmainittu kirjani, syöttelee vähin toukkiaankin; toisten

lapset taasen jätetään kokonaan työmuurahaisten, hedelmättömien tätien

hoitoon, kun äiti synnyttää uusia.

Mutta mies? Työmuurahaisethan ovat — naisiako todella? Mutta ainakin

kuningas tai kuninkaat, jotka tekevät tuon häälentonsa kiiltävillä

siivillä verhottuina, ovat kuningattaria, naisia!

Myöskin miehiä on muutama. Komeita, pulskia, koketteja, laiskoja. He

eivät lähtisi työhön kangella kääntämälläkään. Vöntystelevät kaduilla

väännellen tuntosarviaan, halveksivat hulluja raatajia. Heillä on

_kahdet_ silmätkin, kaiketi naisväkeä nähdäkseen: kaksi fasettisilmää

ohimoissa, kahden puolen uljasta kalloa, ja lisäksi kolme _pistesilmää_

hävyttömään otsaan mäiskätty. Ihania he ovat naisista, miehistä he

lienevät naurettavia, kelpaamattomia sotureiksi. Onhan muurahaisvaltio

näet jonkinmoinen Dahome tai Ashanti: soturit ovat naisia ja miehet

sitävastoin pelkäävät kauheasti sotaa. Auta taivas, jos jossakin

jyrähtää. Silloin he piiloutuvat kai kuningattarien helmoihin kuin

Paris Hektorilta, silloin he saarnaavat rauhaa ja teosofiaa, vaikka

tavallisesti ehkä yli-ihmisestä, joka halveksii porvarillisia kääpiöitä

ja kulkee tarvittaessa vaikkapa yli heidän ruumiittensa. Ymmärtäähän

tämän, eihän heillä ole edes sota-aseita, leuat ovat heikot muussa

paitsi syömisessä, myrkkyrauhaset melkein olemattomat. Mutta kauniita

ja lahjakkaita miehiä he ovat.

Heidän elämänsä muodostaa syöminen ja häät. Lyhyt valhe, mutta kaunis.

Silloin he saavat, hyvin ruokittuina ja komeasti puettuina häihin

lähtiessään, siivet samoin kuin kuningattaretkin. Neljä petollisen

välkehtivää siipeä. Silloin he lentävät kohti aurinkoa.

Ulkomaanmatkalle! Kosijain kihisevä parvi hyörii ja juoksee

ulkoseinillä, eksyy huoneisiinkin. Ja tämä tapaus saattaa eräiden

ihmisten mielestä ennustaa kauheita. Miksi tulevat muurahaiset seinille

ja sisään? Oikeinpa siipimuurahaiset! Turha säikähdys: kihinä oli

vain syrjähyppy matkan varrella, määrä vie ylös korkeuteen,

kuolemattomuuteen. Parvi katoaa kuistilta pian, se on noussut ilmoihin.

Ilmassa tulevat kuningattaret raskaiksi ja kadottavat viehättävät

kaunistuksensa.

Sitten he alkavat yhä vain munia ja munia.

Mutta sitä ennen ovat miehet jo kuolleet, heti lentoretkellä! Armaansa

syliin. Ensi luokan rakastajia, aivan kuin se arabialainen heimo, jonka

nuorukaiset kuolivat, kun rakastivat. Kuin Ikarokset he putoavat

ilmasta maahan: koko elämäntyö on tehty.

Sen sijaan tavalliset muurahaiset, pienet, arat, hiljaiset ja

vaatimattomat työläiset, joilla ei miehisesti asiaa katsellen ole

oikein sukupuoltakaan, ahertavat koko elämänsä ravinnonhankinnaksi ja

uusien polvien syöttämiseksi. Ainaista matalaa työtä, äänetöntä

aherrusta jokaisesta aamusta jokaiseen iltaan, keväästä talveen,

vuodesta toiseen, — miljoonasta vuodesta miljooniin. Hirsien

vetämistä, matosaaliin etsintää, omien, — kuningattaren, — toukkien

ruokkimista, kun ne makaavat koteloissaan kuin avuttomat lapset

kapalossa. Suvun säilyminen ja leipä, eihän tämä ole mikään

vähäpätöinen asia.

Mutta verkkovivussani maaten, tähystellen siniselle taivaalle ja sen

sähköisinä häikäiseviin hattaroihin, tarkastellen pihlajan vartta

kiireesti juoksevia muurahaisia, — ja kuvitellen melkein itsenikin

lopulta myyriäiseksi, ruskean ahavoituneeksi, jolla on vaaleain juovien

vannehtima vartalo, leukoina lujat pajahohtimet ja sieraimien vieressä

metrinpituiset radioantennit, taittuneilta näyttävät tuntosarvet,

verkkovivussani aprikoin hullunmoista: kumpi olisin mieluummin,

työmuurahainen, jonka illuusio on suvun jatkuminen, vaiko moinen mies,

jolta muutaman tuokion jälkeen riistetään kuvitelmain siivet ja henki?

Mitä tietää sukunsa jatkumisesta enempää kuin muustakaan — sittenkuin

on mullaksi maatunut? Ja jos tietäisikin, ehkä näyttäisi kohtalo

vieläkin kauheammalta: elää sieluna ja huomata kaiken sen, mitä

maailmassa muka kyhäsin, naurettuna, häväistynä, unohdettuna ja

hävitettynä, sillä senhän melkein kaikki lopulta saa palkakseen.

Ei, suloinen kuolema!

Verkossa loikovasta jättiläismuurahaisesta alkaa muurahaisuus maistua

kauhistavalta. Juosta sokean vaiston vallassa koko ikänsä, —

muurahaiset elävät muka hyvinkin vanhoiksi, jopa parinkymmenen vuoden

ikäisiksi, — näennäisyyden vuoksi, tai palaa hetkessä loppuun —

samanlaisen harhan vuoksi.

Tosin tietää kirja, että muurahaiset ovat edistyneetkin. Että eräät

lajit niistä osaavat houkutella puita, joiden vihreyden ne alkuaikoina

raastoivat sellaisenaan suuhunsa, veronkantajikseen: valmistamaan

itselleen nektaria. Sen ne tekevät siten, että säästävät puun lehtiä ja

suojelevat puuta sen vihollisilta, toisilta muurahaisiltakin, ja

vastalahjaksi puu kehittää heille nyt itse herkun. — Eräät lajit

jälleen hoitavat karjaa, lehti- ja juurisyöpäläisiä, varjellen niitä

vihollisilta, linnuilta, hyönteisiltä; jopa hyppysiltäni, joka vihaan

tuota karjaa vaahterantaimieni turmelijoina ja inhoan sormieni

tahraajina. Kirja kertoo edelleen ihmeitä: että muurahaiset jossakin

maassa kuljettavat tuota karjaansa puissa lehdeltä lehdelle, kuten

alpeilla lehmiä muutetaan laitumelta toiselle; ne kantavat ne niiden

maissinjuurien kohdalle, jotka ovat lehmistä maukkaimpia, ja kun

juurien pinta on tarkoin syöty, taas uuden maissin juurien alle.

Rakentavatpa lemmikeilleen talveksi omettojakin mullan kätköön. Niin,

muuttuvat välisti sellaisiksi maanalaisen karjan hoitajiksi, etteivät

enää itsekään ilmesty maan päälle, vaan tulevat väriltäänkin kelmeiksi

ja menettävät näkönsä. Eteenpäin! Vahvistetaan kuningas Salomonin

väite, että muurahaiset keräisivät jyviä talveksi laareihinsa, —

"valmistaa elatuksensa suvella, ja kokoo ruokansa elonaikana".

Korjaavat muka järjestelmällisesti viljaa: yksi joukko tekee eloa

vainiolla, toiset keräävät jyviä välivarastoihin, toiset kantavat niitä

pesän suulle asti, viimeiset aittoihin maan alle. Kuvailevatpa

tiedemiehet, että eräät muurahaiset Amerikassa viljelevät jotain

sientäkin pesissään, lannoittaen sitä lehdistä pureskelemallaan

massalla; jopa hoitavat puutarhaa, neularuohoa, kitkien sen

juurelta kaikki heille tarpeettomat kasvit. Velvollisuutta,

uhrautumista, järjestymistä. Eräät Afrikan muurahaiset kuuluvat menevän

tuossa uhrautumisessa niin pitkälle, että rupeavat sisarilleen

ruokatynnyreiksi: syövät ja antavat syöttää itselleen hunajaa niin,

että paisuvat pullolleen kuin ilmapallot, ja riippuvat sitten talvella

kellarin katossa täysinä leileinä, joiden suusta siskot saavat imeä

itselleen ja viedä ravintoa lapsillekin.

Ja eräät myyriäiset ovat räätäleitä! He osaavat ommella! Silkkilangalla.

Puolaimina he käyttävät omia silkkikotelolla ympäröityjä toukkiaan.

Kulkevat näitä käämejään kantaen paikasta toiseen: ompelevat yhteen

lehtiä suojatakseen rakkaita lehtisyöpäläisiään niiden vihollisilta.

Tulihan siitä sittenkin kehitystä miljoonien vuosien päästä,

alkumuurahaisesta, joka oli ilmeinen hirviö, peto. Kasvisruokien

inhoksuja. Pitkällä myrkkykeihäällä varustettu kannibaali se oli,

tuo kantaäiti, kuten todistaa laji, jota tavataan vieläkin,

metsästysmuurahainen. Sen heimo ryntää kansainvaelluksena eteenpäin, se

kantaa toukkansakin mukanaan, sillä ei ole missään vakinaisia pesiä. Se

surmaa jokaisen eläimen, joka ei sen tieltä jaksa pakoon tai osaa

vastustaa sitä tulella. Tutkii puut, pensaat, ruohot, raot, ontelot,

syö madot, etanat, hiiret, kolibrit, python-käärmeen, joka nielaistusta

kauriista vatsa pullollaan kieriskelee voimattomana. Niin, ihmisenkin,

elleivät linnut tai hyönteiset varoita luomakunnan herraa hirmun

nopeasta tulosta; iskeytyy häikäilemättömällä raivolla ihoon, jättää

lihaan päänsä ennen kuin siitä eroaa. — Mikä kehitys, jos nyt tätä

raakalaista vertaa karjaa hoitaviin tai maata viljeleviin muurahaisiin,

vipsasarvisten lehtiäisten lypsäjiin tai puutarhureihin. Siinä välillä

vain joku orjalaitos tai varasyhteiskunta: vintiöt, jotka tunkeutuvat

isompien muurahaisten pesiin, kaivavat sinne itselleen asuinluolat

kannatinpilareihin ja hyökkäävät niistä pääkäytäviin ryöstääkseen

itselleen saalista, toisten työn hedelmiä. Minkäpä isompi niille

taitaa? Niitä täytyy suvaita: jos hävittäisi niiden pesät, niin

kaataisi omatkin kattopilarinsa, kukistaisi holvinsa maahan. Entäpä

tällä välin, ennenkuin noihin siivoihin puutarhureihin joudutaan, oikea

kulttuuri-ilmiö: muurahaiset, jotka tuovat ruumiissaan suuriin

kaupunkeihin vaarallisia nautintoaineita, huumaavaa nestettä. Siitä

hyvästä annetaan niille siellä vapaa asunto ja ravinto. Jopa sallii

isäntäväki näiden ooppiumikauppiaiden syödä heidän lapsiansakin,

toukkia ja munia.

* * * * *

Mutta oikeastaan tarkoitin kertoa Lintukodon pikku elämää.

Täällä oli siis iso muurahaispesä.

Mutta sen vieressä kasvoi, paitsi kuusia ja tuota suurta pihlajaa,

myöskin omituinen tuomi, jossa oli vain yksi ainoa riippaoksa ja oksan

päässä kellui kasvannainen, tuulenpesä, kuin mikäkin kynttiläkruunu.

Siitä tuulenpesästä aioin tehdä todellisen monihaaraisen kruunun. Mutta

hoitelepas nyt sitä, leikkele ja kasvattele kauniiksi, kun muurahaisten

Baabelintorni törröttää vieressä!

Vieläkin yksi tuhon syy muurahaisilleni: siltä kummulta näkee kirkolle,

joka seisoo lahden perukassa seitsensatavuotista seisomistaan

pakanallisen uhrivuoren helmuksissa, vuoren, joka puolestaan on näiden

maisemain uljain kaunistus, erottuen loitolle ja kaikkialle kuin

pienoinen Fudjijama japanilaisissa maisemissa. Mutta katselepas sitä

nyt, kun pikku viholliset karkaavat hohtimillaan nilkkoihisi! Lisäksi

näkee kummulta vielä etelään päin, tai uneksii sinne, ja ne unet

kirkastuvat jälleen syksypuolella kesää yhä elävämpinä. Sillä suunnalla

tiedän olevan kaupunkeja, joiden ilman täyttää yhä vain kaipaamani

ravinto, skepsis. Oivallista ja keveää ravintoa, — maaseudun ikivanhat

uskomukset tekevät pään raskaaksi. Alan katsella yhä enemmän etelään,

kaupunkeihin, — ja ehkäpä haaveilen vieläkin loitommaksi: siellä,

autereisen ulapan ja ilmanäärien takana, kohisee minullekin varmasti

vaikkapa Parisi, jonne pääsee, jos vain jättää aivan ankarat

työmuurahaiskuvitelmansa!

Tahdon nyt kumpuni vapaaksi. Tahdon pois siitä tuon ruskean törön!

Varustan kuivia risuja, kaisloja, olkia, kannan kummulle paloöljyä,

tilkan bentsiiniäkin. Kanto, jonka ympärille pilvenpiirtäjää yhä vain

korkeammaksi jatketaan, hulmahtaa ilmituleen. Veripunainen liekki

kuumottaa tyynenä heinäkuun päivänä aamusta iltaan riutallani. Kydön

sauhu yhtyy autereen paahteiseen tuoksuun.

_Dies irae_ muurahaisille! Punainen kukko! Paholainen! Taivaan tuomio:

"Siinä sen nyt näitte, maailmanlapset, kuinka kävi. Mutta kuitenkin

kaikki, mikä yhteiskunnassa on tervettä, vastarintaan, pelastamaan

menneisyyden arvoja, vastaisuutta." Palokunnat kiitävät paikalle,

kalliit formaliinisuihkut sinkoavat korkealle. Turhaan! Kanto jo palaa:

bentsiiniä! Kaikki aseisiin! Tuntosarvet, nuo kokottelu-, haju-,

kuulo- ja puhe-elimet, lyövät rumpua: sipaisu naapurin sarviin, ja

tieto lentää salamana yli koko kaupungin naisesta naiseen kuin

tulevaisuuden valtiossa radiolla. Ken on kuhnuri, menköön piiloon maan

alle kaivoksiin. Muut, oikeat, pelastamaan koteloita, lapsia. Niitä

kannetaan syvälle luola-asumuksiin pinnalta, jossa niille on annettu

aurinkokylpyä. Keko sihisee kuin puhe kuuluisi, tuntosarvien

neekerirummutus. Olen kuulevinani epätoivon parkunaa, ja raivon.

Hampain karkaavat sankarit kiinni palaviin korsiin. He palavat itse,

vääntyvät karrelle. Iskevät Gulliverin saappaisiin, koettavat tunkea

keihäänsä niistä läpi, kihisevät kaatioissani. Peräydyn pakokauhussa,

— mutta ilkityötäni jatkan, ja sitä jatkaa renkini Tuli! Koko

Lintukoto käryää muurahaispesälle, melkeinpä lihan kärvennykselle.

Tarkastelen tulosta: vielä kuhajaa nurmikko, teilaustanner, eläviä

onnettomia. Mutta ne eivät pelkää: ne juoksevat päin missä vain

saappaani hajahtavat. Koskaan ne eivät ole häätäneet minua

maisemakukkulalta näin tulisesti!

Lisää tulta, risuja, rankoja!

Neljä päivää vierrän kuin kaskenpolttaja, hiessä ja noessa.

Kun viimein näen kummun harmaana tuhkana, jonka keskeltä vain muutamia

mustia kiviä törröttää, ja kun jalkoihini ei enää montakaan muurahaista

nouse, tutkin tarkemmin kylvöäni. Silloin näen, että eloon jääneet

kantavat maan alta, vielä kuuman tuhkan läpi, esille munia. Säilyivät!

Minne muurahaiset nyt niitä yrittänevät viedä? Kas, nehän alkavat

perustaa pesää kruunutuomeni juureen! Yhdessä yössä siihen on

kasaantunut vaaksa jotain lahoa jauhoa. Vai juuri siihen...

Lisää tulta!

Pari viikkoa vierrän kaikkiaan.

Sitten on kaupunki kuollut. Eräät puutkin pystyyn palaneet, toiset

kellastuneet. Musta tanner sateen lipeällä pesemä: perinpohjainen

puhdistus. Muurahaisten pitkä työ on kadonnut.

* * * * *

Mutta ihmiset voivat kadota, tuskin muurahaiset!

Niitä liikkuu nyt saunamme ulkonurkassa.

Ja eräänä päivänä siunailee anoppi:

"Miksikähän muurahaisia nyt saunalla kihisee?"

Sitten huokaus:

"Jotain häviötä tämä ennustaa!"

Hän istuu vähän aikaa mietteissään, ja kerta vielä:

"Häviötä, häviötä."

"Voi olla. Kaikki häviää kerran", vastaan, mutta selitän, että

muurahaiset tulevat kai saunalle pesästä, jonka poltin; niitä näkyi

jääneen paljon elämään.

Jatkan sotaani, uskossa, että tapan nuo isot ruskeat ja äkäiset

muurahaiset sukupuuttoon. Siksi tuho näille uutta, siirtokuntaa

haaveileville. Vettä kiireesti tulelle! Flitiä! Punamaalia. Lysolia.

Saappaankorkoakin. Niin, vaikkapa sokeriveteen sekoitettua potaskaa tai

arsenikkia, jollen pelkäisi kotieläinten henkeä.

Mutta yhä kuuluu saunalta naisten kirkunaa, kun he aran ihonsa kylpyyn

uskaltavat, enkä saa itsekään istua rauhassa edes armaan kiukaan

ääressä, nauttia sen kirvelevästä savusta, liekkien mystiikasta, kullan

ja punaisen värileikistä. Ja saunan lavollekin muurahaiset hyökkäävät.

Jatketaan sotaa! Järveen ja tuleen muurahaisia luudalla ja lapiolla.

Tarkkaan ne aina tyhjennetään pois, mutta jo seuraavana päivänä näkyy

saunan nurkalla uusi pesä. Se on syntynyt yhtenä ainoana yönä, — onpa

siinä tehty työtä! Milloin yritetään kaupunkia kiukaan eteen, milloin

lavon alle, viimein saadaan itse lavollekin pieni pesä.

"Jotain rahallista vahinkoa tämä merkitsee", mutisee muori.

"Nahallista paremminkin, kyllähän ne pistelevät. — Niin sanoivat

entiselläkin mökilläni, kun kyy mateli portaitten viereen. Lyötiin

kyyltä pää poikki, ja mökki antoi pienen hyödyn ainakin myötäessä."

Jatkan sotaani.

* * * * *

Nyt olen jatkanut sitä neljättä kesää! Saunalta ja tuvalta, jonne

muurahaiset tosissaan yrittivät, ovat viholliset kadonneet melkein

kokonaan. Olen niitä polttanut, palelluttanut, poisjuurittanut,

myrkyttänyt, muurannut raot umpeen. Saivathan ne kerran melkein

poltetuksi saunamme: tekivät pesänsä kiukaan ja seinän väliin, pesä

syttyi lämmitettäessä kytemään, — tulipa sinä iltana käryinen löyly,

muurahaiskylpy, ja hurjan sammutustyön jälkeen uneton yö. Muurahaiset

olivat kostaa pahasti!

Kuvittelin, että saisin isot muurahaiset saarelta sukupuuttoon. Sen

tähden, kun siirtokunnat harhailivat sinne tänne, heti oli ihminen taas

jokaisella uudella pesällä. Tuli lankeaa taivaasta, kattila kuumaa

vettä. Eikä montakaan pelastu.

"Johan minä sen sanoin", virkkaa siis nurmimuurahainen tai keltiäinen,

jollaisia en vainoa, katseltuaan tapausta syrjästä. "Halveksittavat

_formica rufat_. Kävi kuin Sodoman ja Gomorran!"

* * * * *

Säälihän niitä oli, mutta mitäpä se nyt asiaa muuttaa! Ei säälitä, kun

tosi eteen tulee. Säälistä jätin kuitenkin yhden paikan muurahaisrodun

käytettäväksi, etäällä pirtiltä ja vielä etäämpänä saunasta, suuren

ruohikon takana. Nyt siinä paikassa näkyy komea keko.

Mutta erehdyinpä luullessani, että voisin vangita muurahaiset tälle

yhdelle konsessioalueelle. Tähän johduin juuri siitä harhaluulosta,

että saisin tuon muurahaissuvun muka kokonaan loppumaan. — Kuinkapa

moinen rajoittuminen voisikaan tapahtua, muurahaisten opettaminen

yhteen ainoaan pesään! Heidänhän _täytyy_ lähettää hedelmällisiä

naaraita perustamaan uusia siirtoloita. Se on tuskallinen ja

riemullinen pakko. Se on luonnon laki.

Ja siksi pitäisi sodastani, jos en hellitä, tulla ikuinen taistelu, —

niin kauan kuin yksikin ainoa hedelmällinen isojen muurahaisteni

kuningatar saarellani elää.

Ja niitä elää — kauemmin kuin minä.

Heinäkuun kuutamo.

Kuutamot Lintukodossa ovat erikoisia. Arvaatte sen: samoin kuin aurinko

näkyy kuu pieneen saareen kaikilta ilmansuunnilta, nousi se sitten

mistä päin tahansa, laski minne hyvänsä, näkyy tarkoin jokaisessa

vaiheessaan ja hahmossaan.

* * * * *

Heinäkuun kuutamo täällä on kummallinen kuin uni, — kuumeinen uni,

onnellinen, vailla tuskan tuntuja. Se tuhoaa ruumiillisesti juovuttaen

muistot, kokemusten totuudet, nuo onnettomuuden tuojat. Oikea aistien

Lethe.

Toista elokuun kuutamot: kalman valkeus mustilla vesillä.

* * * * *

Lähin naapurini, taiteilija Jumalan armosta, antoi minulle kerran

monien muiden kallisarvoisien piirustusten ja pikku akvarellien

joukossa, jotka ovat tekaistut milloin kirjeiden reunaan, milloin

paperossilaatikon palasiin, myöskin kuvasen tästä Vähä-Vohlista

kuutamossa. Heinäkuun kuutamossa.

Sain kuvan ennen kuin olimme saaren ostaneet. Ihastuin silloin jo

siihen. Nyt tiedän, kuinka mestarillinen se on.

Kuu, punainen, utuinen, kuumottaa yösydännä rantapolun päästä,

kiemurtelevan polun, joka nousee loivasti Lintukodon pikku tanhualle.

Oikealla tumma tölli, josta erottuvat sinertävät ikkunaristikot.

Vasemmalla härnäläismallinen aittarakennuksemme, kyhätty itsensä

naapurin piirustuksia seuraten, siinä koristeelliset ovet, luhti ja

viiritanko, jonka huipussa kalanhahmo viirinä kummittelee.

Keskellä pihaa omenapuut ikäänkuin hopeapilvi, hämärällä hohteella

gloorioituina, — aivan kuin muisteluna valkeista kukista, jotka ovat

jo monia viikkoja sitten karisseet.

Alempana rannalla, kahden puolen rattoisaa, tallattua polkua kaksi

jonoa verkkoja kuivumassa, — märiltä ne kuvassa näyttävät. Miksi ne on

asetettu toimettomuuteen yöksi, miksi niitä ei laskettu vehmaan

luhtaruohiston rintaan, kukkivien ahvenheinäin väliin, näin

heinäkuussa, parhaana pikku kalain aikana? Senkö tähden, että heinäkuun

lämpöisinä, pimeinä yösydäminä kuhatkin ulapoilla elämöivät, suuret,

mustat, vasken- ja hopeanhimmertävät kuhat? Ne metsästävät nyt

vimmatusti, ne iskevät uistimen koukkuun. Karahtavat kiinni raskaina

kuin kivi, pousahtavat pinnalle, tohottavat, kiitävät kaikki evät

harillaan venhettä kohti, antavat nostaa itsensä ylös tyynesti kuin

olisivat mitäkin halkoja, — siinä ne makaavat nyt venheen perässä

kalakirves niskassaan, sammuvissa pallosilmissään sähköinen välkähtely

kuin mikäkin sielu...

Vai siksikö verkot ovat vapeilla, että heinäkuun kuutamot saavat kaiken

unohtumaan, ovat niin ihanat, huumaavat, ettei ihminen välitä paljon

mistään maailman askareista, vaan uneksii kummallisia ja

ääriviivattomia?

Tuossa kuvassa punoittaa kuunpyörö pohjoisesta. Se on luonnottoman

suuri, ei mikään "oksa", kuten tauluissa usein näemme, vaan Vanajan

lempeiden, lämpöisten heinäkuun öiden valtava kuu. Ja sen vieritse

ojentuu viiri, kala. Erehdyin: kala se ei ollutkaan, vasta myöhemmin

siihen tuli piikkinen ahven, kuvassa on teiri, joka istuu pyrstösulat

vanteena viirin päässä ja kultakulkusiaan kulisuttaa.

Kuinka monta kertaa sittemmin, pidettyäni tuota kuvaa nämä vuodet

hallussani, kuinka monta kertaa Lintukodossa, tummenevina heinäkuun

iltoina, jolloin tuskin vielä aina muistaa, että tämä tummuus julistaa

jälleen taas syksyä, — kuinka monesti Lintukodossa, tupasen kulmalla,

aitan luhdin kujassa, saunapolulla tai kalliolla venhevajan luona on

kajahtanut välittömästi meidän ja vieraitten suusta:

"Jumala, kuinka täällä on kaunista!"

Kuu nousee. Pilkistää kaakosta saarien takaa, se on niin punainen, että

säikähdyttää, vaikka tiedämme sen kuuksi. Kuitenkin katselija hätkähtää

niinkuin siellä olisi tulipalo, metsäpalo, tai poltettaisiin ainakin

nuotiota jonkin kalliosaaren laella, — varsin rauhallinen mahdollisuus

moinen kalamiesten nuotio, kuhanpyydystäjäin, jotka kahviaan keittävät;

mutta sittenkin...

Se välkkyy nyt selvempänä metsästä. Se ikäänkuin pyörii, kelluu

taivaalle. Hymyilee leveän leikillisesti kuin voimakas, julkiviisas

hämäläistalonpojan naamataulu. Se on veitikka, hieman pisteliäs, —

säikähdytti vain meitä ikäänkuin pihalla leikkiviä lapsia lankkuaidan

ylitse kurkisteleva veijari.

Se kiiruhtaa korkeammalle, siirtyy nopeasti oikealle. Keveästi kuin

uisi öljyssä. Ja laajenee, suurenee, kasvaa suunnattomaksi.

Mutta sillä välin: mikä kullanhimmerrys, vallaton vasken- ja

kuparinvälkkeiden leikki laineilla, jotka sinkauttelevat

valonheittäjinä välkähdyksiään saunan mieluisalle polulle suorien

tervaleppien välitse. Voisin rakastua siihen valoon, jos mistään

kykenisin _kyllin_ rakkautta antamaan. Kehuisin, että saattaisi

muka hukuttautua noihin iloisiin kulta- ja kiilloitettuihin

kupari-välkkeisiin pelkästä ulkonaisen kauneuden hekumasta.

"Jumala, kuinka täällä on kaunista!" Tulette tanhualle metsiköstä,

kastetta hersyvän polun varjosta ja pimennosta, jonka pirtti luo

nurmikolle. Seisotte rauhallisen pirtin kulmalla tai viereisen

luhtiaidan valkean pilarin vieressä. Huomaatte silloin yht'äkkiä kuun

kokonaan. Tuolla on hedelmäpuu- ja kukkakentällä tummuus, jossa sirkat

kiihkeästi sirittävät, — kesän syyspuolen luonnonsäveliä, — myyrät

sipittävät ja sammakot ruohikossa hypellessään tupsahtelevat. Tuleeko

sade? Eipä varmaa, täällä ukkostaa aina kauan. Ja edessänne on Vanajan

eteläulappa ja tuo häikäisevä kuu! Lumoava kuu. Niin, se lumoaa

varmaankin sillä tavoin kuin kerrotaan ja kuten olen nähnyt

huilunsoiton lumoavan käärmeitä. Utuinen, usvainen, kuin harson läpi

paistava. Pyöreä kuin harpilla kaarrettu, mutta ei pieni kuin sammion,

sen vähemmin kuparikattilan pohja. Katsokaa tuota kummitusta! Tai

vilkaiskaa kaikkeuden sisään aukosta, joka on taivaassa, kuusta: siinä

hulmuaa, leijuu punaista, ruskeaa, kellertävää, välkähtelevää kultaa.

Avaruus siellä takana kiehuu, välissä on taivaankansi.

* * * * *

Ja ympärillä rauha. "Kaukana on vaino, riita." Tunnen taas todella

eläväni: unohtuvani, hukkuvani, — kuolevani luontoon...

* * * * *

Paahteisista ilmoista kuu tuollaiseksi tulee. Suotta ei ole ukkostanut

monta viikkoa, viileät hattarat kokoontuneet ensin valkeiksi pilviksi,

sitten pumpulimaisiksi vuoriksi, jotka vähitellen saavat ruusunvärin,

punertavan värin, punaisen, vihaisen värin, ja paisuvat nyt taivaalle

pilvitorneiksi, jotka pohottavat auringonlaskussa veripunaisina tai

kerääntyvät päivällä alas ilmanrannalle, kuten väijymään, rakentavat

sinne suunnattomia muureja, linnoitettuja haavekaupunkeja...

Turhaan ei ole pauanne välistä jossakin hyvin kaukana tuskin

kuultavasti kumissut. Ilma on käynyt lämpöisestä kuumaksi,

ahdistavaksi, se alkaa pakahduttaa.

Kylässä siunaillaan, että ukkosen kerrotaan siellä ja siellä polttaneen

taloja, salaman lyöneen sinne ja sinne, pyörineen pallona tuvasta

kamareihin, kärventäneen hevosilta harjat ja hännät, tappaneen ihmisiä.

— Milloin se tulee tänne saareen? Rämähtää kauhealla voimalla, jyskää

kuin sadoilla kanuunoilla yht'aikaa, ikäänkuin pudottelee alas

suunnattomia rämiseviä peltejä, pimentää ilman sameanvihreäksi ja

vuoroin leimahduttaa sen savuisen punertavaksi kuin koko avaruus

palaisi, — pitää naisvieraita pyhässä tai sairaassa kauhussa, tupasen

syrjäpenkeille painuneina tai sänkyihin peitteen alle piiloutuneina, ja

vaimoni ja minä istumme kamarin sohvalla katselemassa tai polvillamme

toistemme takana ihastelemassa, kun näemme ikkunasta tuon uljaan

ihmeen: kummastelemme, kuinka taivas on sotaisen punainen, tahi

maisemat yht'äkkiä, sekunnissa, välkähtävät sähkövalkeiksi, näyttävät

jokaisen yksityiskohdan yössä kuin suurennuslasilla, ja taas seuraa

pimennys, jossa talopahasta pohjia myöten tärisytetään! Ukkonen

vierittää saaren yli armeijoitaan, valtavan osaston milloin päivällä,

milloin yöllä. Talonpojat näkevät ilmeisen todistuksen Jumalan

olemassaolosta. Mutta ei sada! Mutta ei tule lopullista räjähdystä!

Ukkonen vielä vain hiljaa yrittelee, kokoaa voimiaan, painuu muualle,

missä todellakin riehuu. Ulapat hajoittavat sähkön saaristokohdalla,

paahde, jännitys kasvaa. Milloin se tulee tosissaan, se kaikkein

mahtavin komeus, jota kestää monta tuntia yhtä mittaa? Ja sitten loppu:

rankkasade.

Kun se tulee, tiedän, että kaunein osa siitä on minulta kadonnut.

Nyt on vielä helle. Nyt on troopillista. Jos aina tällaista, niin

banaanit ja tamarindit täällä kasvaisivat, eivät ainoastaan jalavat ja

tomaatit, ja liaanit kiertyisivät puusta puuhun, eikä vain

sinikukkainen metsäkierto. Nyt voin hyvin, huumaudun, pääsen

inhoittavasta pessimismistä, mikä ei ole vielä sitä, mihin tavoittelen.

Totta kai vaivoista pääsee, kun henki lähtee! Tunnen välisti olevani

hiukan enemmän kuin ihminen — ja sehän, ihminen, meidän _täytyisi_

voittaa itsessämme: hänen vakavuutensa, heikkoutensa! Tai tunnen

olevani vähemmän kuin ihminen: ajatuksetonta, mutta elävää luontoa.

* * * * *

Illalla ukkonen kumisee kaukana, ja kuu paistaa auki jätetystä ovesta

aittaani. Valtava kuu epämääräisestä autereesta, välkkyen

luonnottomasti, omituisella metallihohteella kuin jonkin itämaisen

jumalan kilpi.

Tiedän, että kalliot rannalla ovat vieläkin lämpöiset. Tunnen

angervojen tuoksun leviävän täyteläisenä tanhualle ja ovesta sisään.

Olen kuulevinani, miten ruusupensas pihalla ei jaksa kantaa kastetta,

joka loruu siitä raskaina pisaroina mehuisaan ruohoon. Poutaa yhä

lupaa, ukkonen miellyttävästi etäällä kumisee, ja kevyt ja ylimielinen

kuu kieppuu koivujen latvoissa. Suoneni ovat tulvillaan jotain, mitä en

vereksi voisi sanoa, sielu jotain, mikä nauraa valituksille, pulalle,

kuolemalle, — kaikelle. Muistan jonkin aistillisen n.s. rakkauteni

entisiltä ajoilta, heinäkuisen hulluttelun keskellä silloista

angervojen päihdyttävää lemua. Juna jytisti kuumassa heinäkuun yössä,

niityt angervoineen tuoksuivat avatuista ikkunoista, inehmoiset joko

horteessa nukkuvat tai — hillittömän kiihtyneinä rakastavat. Tunnen

nyt sellaisesta peittelemättä iloa. Ihminen hehkuu, luonto hehkuu

horteisena. Heinäkuun punainen kuu on nyt heidän jumalansa, ei se

nuorukaisviaton ja vaaleankalpea kuin nopeasti kadonneen kesäkuun kuu.

Tämä jumaluus tarjoaa julkeasti maljaansa, yllyttää johonkin

satumaiseen, vimmattuun, jossa heittäydytään alas luonnon varaan.

Kesäyön unelma! Keijujen kuninkaan, Oberonin häät... Viattomat

keijukaiset leijuvat rannoilla, suopurojen suussa punertavina usvina.

"Hammam".

Lintukodon sauna!

Eipä se tosin ole mitään suurenmoista, ei mikään Bagni Bernini Roomassa

Corson varrella, jopahan vielä, — vai muka välkkyvillä pilareilla

varustettu roomalainen sauna, jonka kammioiden marmorilaatoilla

kieriskelin vuosia sitten 80 asteen kuumuudessa, ajaen luitteni

ytimistä perintökiroustani, luuvaloa, — läähättelinpä tunnin

kerrallaan, jymisti totinen sydän, kunnes ruiskusta letkautettu jäinen

suihku sen ihanasti ennen mukavaan päivällisuneen heittäytymistä

rauhoitti, ja vielä enemmän Tyrrhenian meren ankeriaat, — no,

Vanajassakin on yhtä komeita.

Eikä tämä kelpaa ulkomuodoltaan Parisin Pantheonin-takaisen saunankaan

rinnalle, tuon suomalaista paljon muistuttavan saunan, jossa löyly

lähtee kuitenkin putkista. Alan nauraa, muistan, miten siellä

uima-altaan reunalla muudan toverini lensi liidunvalkeaksi pelkästään

sen vuoksi, että näki saksalaisnuorukaisten koettavan kehittää

luonnollisesti sitä, mistä Platonin Symposionissa maailman

luonnollisimpana asiana puhutaan, nimittäin platonista rakkautta, joka

edellytti, että miehellä täytyi olla vaimo, rakastajatar ja lisäksi

ystävä, jonka kanssa hän voi seurustella puhtaasti älyllisesti. Mutta

suomalainen toverini luuli velvollisuudekseen vihastua, jopa asioista,

jotka häneen nähden olivat täysin epäoffensiiveja. Kimmastui kai

uskossa, että tämäkin olisi parannettavissa, tarttui puiseen

saunakenkäänsä, sylki kuin talonpoika pitkin permantoa, lennätti kengän

vimmalla seinään, väitti paiskaavansa rakastuneet uima-altaaseen. No,

he pulskahtivat veteen muutenkin. Mutta istuivat sitten ällistyneinä ja

loukattuina ravintolasalissa, häpäisty mieshetairakin melkein itki, —

ei soittanut riemuissaan flyygelillä riuduttavaa valssia, runollisin

näppäyksin jotain Lehária ... kuten oli ennen tehnyt posket hieman

maalattuina ja nauttien välillä pikku pisaran jaloa likööriä, jota joku

Platon hänelle tarjosi.

Mutta kylystänihän minun piti puhua! Niin, eipä sitä tummaista ja

korpeen kätkettyä tönöä kannata verrata myöskään esimerkiksi Tunisin

maurilaisiin saunoihin, joita niitäkin aikoinani tunsin. Mikä

monimutkaisuus, millaiset asteet seremonioissa! Mikä juhlallisuus

siellä! Enpä maltakaan olla niitä muistelematta. Rakennukset ulkoa

vähäpätöiset itämaiseen tapaan, — mutta sisustus: maurilaisia kaaria,

joiden reunoista arabeskien pitsit riippuvat, vihreällä ja punaisella

kirjosauvoiksi maalattuja pylväitä, keramiikkalaatoista kudottuja

seiniä. Riisuudu kainosti, kirjava turbaani vyötäröille. Sitten, saaden

hartioillesi uljaan halatin, astelet pukeutumishuoneesta, ja astelet

hitaasti, kuten Profeetta kelpo miestä aina esiintymään vaatii, — hän

ei saa koskaan juosta eikä hoputtaa, mutta ei myöskään vetelehtien

laahustaa, — tulet saliin, jossa arabialaisukot loikovat

valkopartaisina kuin Abrahamit mataloilla lavitsoilla, valmistellen

lähtöä höyryyn tai tultuaan sieltä punaisina, nyt välissään lelupienet

pöydät ja niillä väkevää kahvia tinatuissa kupposissa ja moniletkuinen

piippu, jonka lonkerot leviävät säteinä kuin mustekalan. Loiot siinä,

kuuntelet vierasta popotusta, — ihmisten pakina on välisti

miellyttävintä, kun ei kielen vierauden vuoksi ymmärrä sen ilkeyksiä,

— tai kuuntelet grammofoonia, jossa jokin Anitra tai Aisha livertelee,

kunnes suvaitset verkalleen käyskennellä saunaan. Joudut kuin moskeaan,

kuin kirkkoon: niin se on korkea, tumma kupoli kaartuu ylhäällä yli

pääsi, sen huipussa kuultaa kirjolasinen pyöreä ikkuna, jonka

tähtimäiset kuviot höyry loitsii sateenkaarena säteilemään. Mosaiikilla

nyt, herkkuporsas, kävelet, marmorikohokkeella, jonka alla höyrytiehyet

kuumina kulkevat, istut tai loiot. Kaukana Platonin hengestä täällä

kauniisti liikutaan, niin itämaalaisia kuin ollaankin, koraanin kansaa,

liinat edessä ankarasti kuin Venusvyöt. Kävellään vain hitaasti

edestakaisin ja, ruma sanoa, hikoillaan. Tai molskitaan altaan vettä

tai seisoskellaan keskellä salia pärskyvän suihkulähteen vihmassa.

Tunnin kuluttua puhdistus ja hierontaa: nytpä mulatti tai neekeri ottaa

sinut kynsiinsä, saippuoi ja holailee, kääntää nurin narin, istahtaa

hartioillesi, vääntää niveliäsi niin, että luulisit niiden sijoiltaan

nytkähtävän, mutta luusi ovatkin ihme kyllä rustoksi pehmenneet.

Sikäli hän nauraa, mikäli kivusta irvistelet; ja viimein voitelee hän

koko ihosi nesteellä, joka tarttuu hipiään siksi päivää kuin

hiirenkorvakoivujen pihka. Valmis! Kevyt suihku ainoastaan vielä,

yllesi levätti, päähän iso turbaani, ja herra talutetaan loikomaan

laajalle lavitsalle toisten ukkojen joukkoon, tuntikausiksi, päiväksi,

jos tahdot, kahvikupponen viereen, syltä pitkä piippu suuhun: Pasha!

Minä olin se pasha! Kuin luotu siihen, — vikaa ei olisi ainakaan

luonteessa, mutta olosuhteissa.

No mutta sauna, saunani! Jos en liene maailmassa paljon nähnyt, niin

saunan olen toki kaikkialla nähnyt. Vaikka olisi ollut mahdottomuus

koetella, miltä kylpy Alhambran maanalaisessa saunassa, jonka

hallin permanto on täynnä pieniä tähtikuvia, marmoripenkit

alkooveissa mosaiikki-ihmeiksi sommiteltuja, pilasterit kultaa,

sinistä ja punaista, ja pikku lehtereiltä katselivat veltostuneet

musulmanni-möhkelöt kaunokaistensa kylpyä, — vaikka tämä olisi ollut

sula mahdottomuus, niin maurien kera olen toki harrastellut saunaa sekä

Karthagon kaupungissa että Saharan ylätasankojen keitaissa, joissa

saunat lämmitetään ulkoa kaduilta tai toreilta: niinpä ei pääse sisälle

häkää, koska kiukaan suu on ulospäin, vaan ainoastaan kuuma ja pehmeä

huuru nousee holvin alla suunnattomasta muuripadasta, joka kiehuu ja

tekee kiukaansilmän virkaa melkoisen hyvin... Sielläpä keitaassa,

poloinen, kyykötin jo tuloni toisena iltana uunin kuumalla reunalla

kuin Job tuhkassa, kunnes muudan arabi tulee: "Herra, miksi noin

teette?" — "Reumatismi. Eräs tauti, joka on meillä yleinen, matkustin

tänne siitä päästäkseni." Mitä vastasi nyt vanhus: "Ahaa, reumatismia,

se nyt ei lähde miehestä millään! Itsekin olen monena kesänä kylpönyt

täällä Korbusissa", — kylpylaitos Pienen-Syrtin niemessä. — Olipa

tämäkin minulle onnittelu, näin heti, koluttuani ikäväkseni halki

Europan kurjuuttani karistamaan.

Tuo sikäläisen hyvän ilmaston tautia poteva väitti, ettei reumatismi

eroa miehestä millään. Ja kuitenkin se erosi: lyötiinpä lisää löylyä!

Toivova lääkäreihin uskoo! Löylyä vain — siinä koko taika, "rakkaat

juopot ja vanhat kihdinsyömät", kuten Rabelais sanoo. Kaksi joskus

melkein 50 asteen kuumuista annosta päivässä Daxin muinaisroomalaisissa

kylpylöissä, luonnonkuumissa lähteissä ja mudissa. Jos tämä tuntuu

teistä liialta, niin antakaa sydämenne vain pomppia, rämpyttää kuin

ruostunut pumppu, antakaa sen seisahtua ja taas loikata eteenpäin kuin

kaniini: työ tekee sydämelle erittäin hyvää! Antakaa kehnon pakahtua,

jos mielensä tekee: _kipeällä_ sydämellä ei ole maailmassa mitään

virkaa! Sadatelkoon lääkärinne, kun lisäätte hänen kylpymääränsä

kaksinkertaiseksi, niin teistä tulee terve ja raavas mies, ja

kapakoissa maistuu sitten taas rommi oikein motevalta. Mitäpä

terveydellä ellette sitä käyttäisi?

Mutta sauna, Lintukodon sauna! Niin, no, — pari sanaa osaan arabiaakin

ja toinen niistä merkitsee saunaa. Se kuuluu: _hammam_, — mikä

pehmoinen sana, lempeä, lullitteleva, ämmämäinen, äidillinen, miltei

ämmämäinen. Se lausutaankin hieman: _hämmäm_. Tahtoisin kirjoittaa

kunnioituksesta sen isolla H:lla. Tuo sana, joka merkitsee tosiaan vain

saunaa, on kuin äidillistä kapalointia, täydellistä lohdutusta kaikissa

suruissa. Suomalaista Letheä.

* * * * *

Lintukodon _hammam_ ei ole kullasta ja norsunluusta, se on pihkaisesta

hongasta. Se ei ole marmorilla sisustettu, vaan imiteerattua ebenpuuta.

Mutta pääylellisyys löytyy sieltä yhtä täydellisenä kuin muinoin

Alhambran ruhtinassaunasta, ei, paljon parempana kuin mistään Europan

tai Afrikan kylpylaitoksista.

Saunamme pitäisi olla ulkoa musta. En tiedä kuinka hellyin, tönön

seiniä toukilta ja sateelta säästääkseni, niin taloudelliseksi, että

hennoin tuhria sen punaiseksi. Ja nyt se näkyy laivareitille

ensimmäisenä koko saaresta, vaikkei juuri tarvitsisi näkyä, — enhän

vain maureilta liene saanut tällaista kätkeytymisen makua? Vieläkö

mitä! _Kirjoittelenkin_ tässä, koska en ole Kroisos: vasta ensimmäinen

miljoona kainolla alulla. _Kun_ se on täysi, lasken vaivaamani rauhaan

menemään, mutta siihen taitaa mennä liiaksi aikaa!

Kylyni on siis punainen. Siinä on ovi ja ikkunoita kaksi.

Toinen eteisessä, ulkoa valkeaksi sivelty, sen koristeelliset

vuorilaudat, jotka on löydetty ja sommiteltu kalastajavainajan

selkärihma-laatikkojen syrjäkappaleista; toinen on itsessään saunassa,

ja se on paljon kauniimpi: hyvin pieni luukku, kolo kahden seinähirren

välissä, varustettu vanhalla vihertävällä lasinsirulla, jonka läpi

iltojen salaperäinen hämärä kuultaa herkkänä ja läheiset laineet

heijastelevat ja kuuluvat liplattaessaan. Saunan ikkunan nimittäin

täytyy olla hyvin, hyvin pieni: atavismia, näettekös.

Onpa kolmaskin ikkuna: häkäreikä seinässä lavolla.

Ja se on kaikista kaunein. Sen luoma valo muistuttaa tavattomasti

värileikkiä, jonka lasimosaiikit antavat maurilaissaunaan kupolin

huipusta.

Miten monena iltana näinä neljänä kesänä olen istunut lämpiävän

kiukaani ääressä, katsellen tulikieliä, kuinka ne lipovat kiukaan

mustunutta otsapaatta, kipinöitä, jotka silmäkivien raoista kultaisina

kimpoavat, ja valovirtoja, jotka lainehtivat säteinä sauhuluukusta.

Kylyn alkaessa lämmitä on savuinen ilma luukun kohdalla ulkona

keltaista, harmaata. Sininen taivaskin sakenee kullanväriseksi. Tuomien

tertut, jotka nuokkuvat pikku luukun edessä, ovat loistavan keltaisia.

Vihreät pihlajat kuin auringonpimennyksessä. Sitten sauhu selviää, ja

aukko lähettää nyt sisälle valon kuin _camera obscuraan_: pitkiä,

vinoja säteitä kauniin värikankaan loimina. Yksi leveä säde sinertävä,

toinen punainen, kolmas loistavan vihreä. Uskokaa pois, ihminen voi,

jos oikein tahtoo, tuntea onnea vähästä, kun hänellä ei ole parempaa.

Niin on syntynyt tuo joutava kauneudenpalveluni.

Sysimustat lavot hauskan sädeluukun kohdalla ovat nykyään kolmelta

sivulta penkeillä varustetut, eivätkä enää kuin mikäkin pöytä, kuten

usein hämäläisillä, ja uusmaalaisilla nähdään. Kas vain, onpas vika

heissä, joista muuten kannattaa paljon pitää! Ja jos en sittenkään

jaksa noudattaa heidän esimerkkiään, vaan välttämättä täytyy

kehuskella, niin ylpeilen siitä, että lavokyhäys on omaa työtäni, omaa

meiskettä, mäiskettä, nokituhrautumista pimeässä kokonainen päivä,

pikku Ollin, "hanttimieheni" avulla, joka kiireesti hoputti ärjyjän

käteen vasaraa, kirvestä, naulaa, sahaa, lautaa ja pulikkaa.

Entä sitten "musta härkä mulleroinen, juopi vettä korvollisen"? Se on

tietysti parempi kuin Gapsan oaasissa tai Bagni Berninissä! Se ei ole

enää tiilistä tehty, kuten entisen hämäläisen omistajan aikaan. Se ei

saa olla: tiili antaa savelta maiskahtavan löylyn! Ei, tämä on paasia,

pelkkiä suuria paasia. Eikä rautoja sisällä, ei, suutari soi! Kuka

barbaari punoo kiukaansa sydämeen kirpeää ja pistävää teräksen käryä?

Vielä kokemattomampi tekisi koko uunin metalliaineesta. Holvi täytyy

meidän käytännöllisenäkin aikana toki osata vielä kutoa kivistä.

Eikä se holvi saa olla tasainen, vaan vähän, _vähän_ vino ja

korkeampi perältä, tämän ohjeen painoin kerran mieleeni eräältä

kiukaantekijä-mestarilta.

Mitä puhuakaan silmästä? Silmäkivethän valitaan korvakuulolta,

helähdykseltä. Musiikkimiestäkö siis saunankiuasta kasatessa tarvitaan?

Mieluisa kiuas! Noki, — tumma kuin salaisimmassa pohjassa mieleni.

Sauhu, jossa valoloimet sateenkaarina leikkivät. Kultaiset kipinät,

lentävät ja sammuvat kuin mielikuvat. Rauhoittava tummuus. Hieman kuin

pyhättö on minulle Lintukodonkin _hammam_, pyhättö toisten samanlaisten

vertainen, joita olen toki pari kolme eläessäni rakentanut. Pyhättö

turhien päivieni jälkeen, kuokinnan, kaivamisen, hakkauksen, — väsymys

ja tahrat vihitään puhtaudella ja toki hetken rauhalla. Sama se, kuinka

rauha saavutetaan...

* * * * *

Ja kaiken päällisiksi tarjoaa Lintukodon hammam minulle komeasti —

sampanjaa!

Niinpä niin, vallan sampanjaa!

Vanaja läikkyy aivan kylyn edustalla. Joskus lienee rantaan matkaa

kaksi metriä, joskus järvi lotisee aivan kodan lattian alla.

Turhaan ei tuo toinen pikku saari, joka näkyy saunani eteiseen aivan

sen ikkunan keskeltä kuin maalattu taulu, ole nimeltään Humalasaari.

Kahdestakin syystä sattunee tämä nimi paikalleen: välisti ilmestyy

piristävä lasi kotani somalle ikkunalaudalle, — sattuuhan sitä, se on

hauskaa, ikävä kyllä. Mutta toisena syynä Humalasaaren nimen

oikeutukseen olisi se, että sen nähden tarjotaan kylpijöilleni itse

Vanajan "keikaushunööri": uinti suomalaisen saunan yhteydessä.

Turkkilaishekumointi lavolla koivupalsamilta lemahtavassa huurussa, ja

sitten järveen. Vakuutan, että samalta kuin sampanja vaikuttaa mieleen,

järvi kylvyn jälkeen ruumiiseen. Paljon enemmältäkin: jalat tulevat

keveiksi, — niistä kehittyy tuokiossa oikeat sielun siivet. Varsin

nykyaikaista: eikö aatteellisuus, henki, sielu ilmene terveimpänä

hyvissä juoksulihaksissa?

Nyt, syyspuolen lähetessä, sillä tässäpä on kesä taasen kulunut, yksi

niistä, jotka eivät koskaan palaja, — nyt, kun kotani tuulentuomalta

penkiltä, — paljonhan Lintukodossa on tuulen tuomaa, aivan kuin

kalastajamökeissä ulkosaaristoissa, milloin lankkuja, jotka

muuttuvat penkeiksi, milloin joitakin proomunkaaria, joista syntyy

koristeellisia, kirjavia ovien kamanoita; — nyt, kun katselen saunasta

järvelle, ei Vanaja enää päily valkeana kuten kevätkesästä... Ei, se on

sameanpunertava, tämä auringonlasku. Kylä salmen takana piirtyy jo

varjokuvana, josta tuskin kaivonmiekat tai jokin uusi pärekatto

erottuvat. Pian ei saunailtoina tästä erota niitäkään.

Alakuloisena nuokuttaa raita tuolla pyykkipadan vieressä saunan

edustalla kauniita ritvojaan samean veden puoleen.

Kohta eroamme, kylyseni! Silloin painan hellästi kiinni ovesi, jonka

rivaksi veistin tuohon käärmeenhahmon raidanjuurakosta, satujen

lohikäärmeenkö, aarteiden vartijan? Asetan kuumasta ravistuneen ovesi

koko talveksi kiinni, lukitsen pyhään umpilukkoon. Suljen eteisenkin

ulos mentyämme salakeinoilla _sisällä_, niin ettei kukaan asiaton saa

epäpyhittää terveyttäni, rauhaani, lyhyttä erakko-onneani.

Niin _täytyy_ jälleen tehdä, koska en kuulu uskollisiin! Kiitos

kuitenkin, tummainen tönö!

Ei olisi minulla ollut mitään sitä vastaan, että olisin kätköösi

kuollut kuin entinen omistaja tuonne saunan penkille, nukahtaen

kalaretkeltä palattuaan tuoksuva vihta vieressään.

Tiiranpoika.

Tiirat väikkyvät Lintukodon saaren yllä, ne ilmestyvät tänne

odottamatta, kuhisevat valkeana parvena, pudottavat kaloja kallioille,

haipuvat jälleen suurelle Vanajalle. Niiden huuto kuuluu nyt

epäselvästi hyvin etäältä, hätäisesti, hoputen: "Ti-ii-ra, tiira,

tiira!" Ja taasen ne keräytyvät saaren kohdalle, niiden höyhenpuku

paistaa valkeampana kuin lumi, niin kuvitellakseni ylimyksellisen

tahrattomana, varsinkin silloin kun mustansininen ukkospilvi sattuu

taustaksi, joten ne näkyvät silhuetteina, mutta vaaleina, häikäisevinä,

notkein siiveniskuin liikkuvina. Välisti rientää niitä tänne sellainen

tavaton parvi kuin taikasauva olisi ne jostakin ihmeestä, kaikilta

ilmansuunnilta esille loitsinut, kalastamaan saaren edustalla vaaleana

uinuvassa tai harmaissa laineissa kuohahtelevassa vedessä. Kauas

ulapalle vinkuu silloin niiden iloisen hätäilevä: "Ti-ii-ra, tiira,

tiira..." Ja kilvalla sen kanssa lokkien, joita myöskin joukossa

lentää, kajattava: "Kaja, kaja, kaja, kaja!"

Soutelen saaren ympärillä, tuon herttaisen, jolle annoin mielessäni

ensin nimeksi "Noli-me-tangere", mutta hylkäsin toki sen kummittelun,

mikä osoittaa rauhaantumista, — siis yhä raskaampaa alakuloisuutta.

Miksi kerskuisimmekaan moisilla sanoilla kuin alistuminen, resignaatio?

Todellisuudessa ne eivät merkitse muuta kuin voimain herpautumista,

heikkoutta...

Soutelen siis riuttani ympärillä, jonka tahtoisin säilyttää niin

neitseellisenä, että liiankin jyrkästi pyrin karkoittamaan sieltä

kaiken pahan, juorut, lavertelut, vihan, hetkellisen kilvan ja kovin

itsetietoisen melskeen — vain yksiksi ja ainoiksi kesän kuukausiksi.

Niin, torjumaan kuin luostarista. Aivan turhaan en kuvittele sen

rakennusten päätyihin pyhimysten kuvia ja kyhäile sinne ja tänne

vuosisataisten virsien säkeitä, jotka eivät puhu muusta kuin vuosien

vierimisestä ja uusien kesäin tulosta, ihmisen katoamisesta ja lyhyestä

ilosta, johon täytyy tyytyä, kun ei parempaa löydy.

Soutelen, — tultuani rantaan pihasta, pieniltä paasikäytäviltä.

Rantaan, missä vanha venhe lepäilee puhtaaksi raivatulla

hiekkapohjalla, aallonmurtajan sisällä. Taas nytkyttelen liiankin

tuttua, hiljaisen tottunutta tahtia tervatullani, joka on

hiekkapatjaltaan syöksynyt kelluen vapaalle ulapalle. Kiertelen

Lintukotoa, näen punaisen töllin ja sileän pihan vilahtavan ohitse

välkkyvien raitain ja tummien tervaleppien aukosta. Viiritanko,

rautainen kalankuva, pistää vielä näkyviin; se katoaa honkavanhuksen

taakse, jonka rinnalla nuoret, mutta jo kookkaat haavat supattelevat

tai, herkän hätääntyneinä hälisevät. Soutelen ohi rannan jalavain, läpi

salmen, missä kukkivat ahvenruohot muodostavat ikäänkuin pienen pieniä

valkeita satusaaria, vieritse kaislikkomme, jossa, sorsat saavat

ahdistelematta tehdä pesäsensä, munia, hautoa ja sitten opettaa

rakkaita poikasiaan tästä lähtien: viimeinkin Pyynti oppi sen verran,

että jätti ne rauhaan. — Suurien vesikivien luo näkyy taas ikivanha

kirkko ja vielä vanhempi uhrivuori, — kaikkiallehan se vuori näkyy. Ja

silloinpa onkin saarenkierros jälleen tehty: joudun takaisin töllin

puolelle, saunan kohdalle. Tuossahan nousee valtavien pihlajain

mystilliseksi siimestämä polku saunan ovelta keskelle saarta, omena- ja

päärynäpuukentälle. Tulen äskeiseen venhevalkamaan, lipputangon ohitse,

jossa lippu surullisena riippuu. — Jospa koettaisi vaihteen vuoksi

ulapoille? Eteläänkö, missä Vanaja aukeaa peninkulmaisena, melkein

uhkaavana, rauhoittaen suuruudellaan ja syvyydellään kuin nirvana.

Vaiko pohjoiseen, jonne kesäinen aurinko jälleen kauniisiin pilviin

laskee.

* * * * *

Soutelen, kiskon, vedän uistinta perästäni melkeinpä vain muodon

vuoksi, — kierrän moneen kertaan pikku saaria, halkoilen salmia,

kaarran niemiä, soluttelen ruohikoiden rintaa kuin etsien jotain.

Mitäpä etsisin? En tiedä mitään uutta. En usko olevan mitään uutta.

Luulen saaneeni maistaa vähäpätöisen, mutta oikeutetun osani niin

sanotusta "elämästä"; enempää en olisi kai jaksanutkaan, vaikkei se

malja mielestäni olekaan pohjaton! Tai — kenties maistoin liikaa.

Juuri liikaa, ehkä?

* * * * *

Myöskö aurinko tuttua, ainaista, vanhaa? Pelkkä aurinko, ei

vertauskuva: tarkoitan tuota aineellista aurinkoa, silkkaa tulipalloa.

— Joko sekin minut jättäisi, aurinko, joka aamuin lähettää

tervehdyksensä ikkunoistani sisälle nuorella airuellaan, järveen

heijastelevalla hopeavälkkeellä? Aurinko, joka päivällä upeilee ulapan

suurena säihkynä, aurinko, joka pilkistelee keinuverkkooni kauniiden

pihlajain vihreästä... Viimein illalla laskee vuoteeseensa,

purppuraisten tai milloin minkin väristen pilviverhojen taakse,

kaikilla ihmeellisillä värivivahteilla koristettujen. Laskee — kuin

minulle liian monet kerrat ennen. Myöskö aurinko, kaikkein parhain,

ainoa, ainainen, nyt tuttu ja jo nähty?

* * * * *

Mitä etsin minäkin, lapsi? Leluja. Katsokaas, tunnen saaneeni aina

leikkiä: ei mikään, ei kalvavin suru, ei luonnottomin ponnistus ole

minusta sittenkään lopulta ollut muuta kuin leikkiä. Sillä kaikkihan on

niin — hetkellistä. Katoamisen, kuoleman tuntu on tehnyt minulle

nykyään tämän olemisen sellaiseksi kuin yksi päivä leikkivän ja sitten

nukkumaan lähtevän lapsen elämässä.

Mutta sanotaan, että lapsi on leikissään vakava. Ja juuri leikissä.

Lienee totta.

Miksi maistuvat kaikki lelut niin pian vanhoilta? Miksi niihin

kyllästyy?

Kuinka kauheaa, kun ei heti löydä uusia leluja!

* * * * *

Olenpa lopulta, eräiden muka paljon vaarallisempien leikkien jälkeen,

joista seurasi joskus lelun tunnoton rikkominen ja sydämeeni toivoton

käsitys, että ihmiseltä ei todellakaan kannata koskaan suuria toivoa,

olen lopulta leikkinyt niin viattomilla ajanvietteillä kuin työ,

ahkerointi, jopa kukkien ja hedelmäpuiden vaaliminen, talojen

rakentaminen huvikseni, — eninhän jäi pelkäksi fantasiaksi, ehkä

nopean kyllästymisen vuoksi. Ja onpa siinä ohella kelvannut uusia

leluja etsivälle eläinten kesyttelykin, — pieni vanha tapa vain,

elättelinhän lapsenakin harakoita ja variksia, tai hiiriä tekemässäni

lasiseinäisessä ihmeluolassa. Ja nyt olen ikävissäni hommannut

itselleni kukon, kanoja, koiria, sikoja, en tiettävästi oikein

vakavissani hyödyksi, vaan yksitoikkoisen aikani kuluksi.

Mutta ken toistaa yhäti saman kukkien kasvatuksen? Ken aina välittää

omenoista tai kirsikoista? Onnittelen ja ihailen niitä onnellisia.

Porsaiden syöttö päättyy varsin raakaan, törkeään realismiin, jota

tosin elämä sittenkin tuntuu olevan, kukkojen ja kanojen hellintä

siihen, että ne riippuvat päättöminä kanakopin seipäissä. Ja koira on

vain koira. Huvittakoon näin vähäinen niitä, jotka eivät muka täällä

leiki!

* * * * *

Mutta nyt iskin silmäni noihin tiiroihin, jotka häikäisevän puhtaina

ilmestyksinä leijaavat saareni yli tai kisailevat ja kalastavat

ulapalla.

Nyt minun pitäisi saada tiira! Sitä ei minulla ole ennen ollut.

Tiiranpoikanen.

Joku eläimiin innostunut tuttu kertoi minulle, että tiirat, nuo niin

sirot, hienot ja väkevät, tulevat niin kesyiksi, että vihellys kutsuu

ne ruualle, katon harjalle tai kesyttäjän olkapäälle.

Tiirat, taivaallisen valkeat, puhtaat kuin sadasti pestyt, ketterät,

hermostuneet.

Nyt tähystelen taivaalle uljaisiin tiiroihin.

Ja sitten saan naapuriltani kuulla, että täällä lähellä, hänen

poukamassaan, on tiiranpesä. Minä sinne ikävöivällä ja ikävystyneellä

halulla: pitäisi saada jokin ajanratto, lelu, keveämmältä tuntuisi

tämäkin päättyvä kesä.

* * * * *

Sinne Vanajan unelmoivan ulapan äärelle, niin unelmoivan ja

raukeatunnelmaisen, että kutsuisin Vanajaa ruusun_siniseksi_, on

tiirapari tehnyt pesänsä, rakennellut kotinsa. Somaan, etelänpuoliseen

lahdelmaan, johon aamu- ja sydänpäivä paistaa, mutta jonka ilta kätkee

koivuilla, raidoilla ja lepillä viileään siimekseen.

Hyvin yksinkertainen koti. Pelkkä kivikartio, joka kohoaa tuskin puolta

metriä veden pinnasta. Kartion terävässä huipussa on matala, ei oikein

kämmenenlevyinen syvennys. Syvennykseen pari rikkaa ristiin, muutamia

korsia — siinä on koko pesä.

Ja, pesässä näkyy, kun soudan varovasti kiven ohitse, siihen

airollakaan koskematta, kolme ihastuttavaa munaa. Omituisia,

ihmeellisiä, uusia, niitä en muista nähneeni. Ne ovat pienempiä kuin

huonon maatiaiskanan munat, likaisenvärisiä, harmahtavia, hieman

sameanvihertäviä ja tahraisella ruskealla pilkutettuja, niin,

jotakuinkin samanvärisiä kuin tuo kivi, jonka kärkeen ne on

pyöräytetty, sovitettu melkeinpä kuin jonglööri pitäisi kananmunaa

terävän hattunsa huipussa.

Tiirapariskuntaa ei näy lähistöllä.

Eipäs, tuollahan istuu toinen rantakivellä, jonka ohitse sousin. Tuolla

loitompana. Tyynenä ja vaiti antaa se tarkastella pesää. Kai tämä on

sille ainoa keino, kun ihminen kuitenkin löysi pesän: täytyy pysyä

sellaisena kuin ei pesä hänen pesänsä, kotinsa olisikaan eivätkä munat

hänen muniaan, hänen armain tulevaisuudentoivonsa.

Ihmettelen pesää ja munia. Ihmettelen, miten nuo harmaat ja lianväriset

pyörylät pysyvät kivellä, jos sattuu ankara tuuli tai nousee myrsky,

ukkosilma. Aallot syöksyvät vaahdoten karien yli, jotka silloin saavat,

sinimustan taivaan alla, hankivalkean värin, syöksyvät varmaan yli

tämän kartionkin. Eivätkö munat solahda veteen, laineethan lyövät

moneen kertaan kiveä korkeammalle? Pitääkö emo silloin tulevia

pienokaisiaan kiinni, ja kuinka se niitä pitää?

Miten typerästi valitulta pesäpaikka näyttää! Mutta tiettävästi se on

juuri sellainen kuin olla pitääkin, jos uskottelee itselleen moista,

että luonto, kaikkeus olisi luotujen tarkoitusta vastaava! Kylläpä

tiiranmunat joskus vaan veteen joutuvat ja hukkuvat, ja mitäpä luonto

siitä välittää? Mutta jos joutuvat, voisivat joutua — minullekin!

* * * * *

Aikomukseni oli pitää silmällä, millä _tavoin_ munat siinä matalan

kiven terävällä huipulla myrskyaaltojen korskuessa pysyisivät ja millä

tavoin emo, joka pois soutaessani aina lehahti jostakin syrjästä

äänettömästi pesään, munia pitelisi, niitä hautoisi ja sitten poikiaan

hoitaisi. Kuitenkin se — jäi tekemättä. Valitettavasti usko lelujen

erikoisuuteenkin tuntuu haipuvan.

* * * * *

Eräänä päivänä, viikkoa paria myöhemmin, kun vien ryhmän vieraita

pienelle soutelulle, haluan näyttää heillekin sen tiiranpesän.

Soudella lollimme, uistelemme. Aletaan lähestyä pesää.

Rouva huudahtaa yht'äkkiä:

"Mikä tuo tuossa on? Ettekö näe, tuossa luodolla? Niitä on kolme."

En erota mitään, likinäköinen. Mutta toiset erottavat, ja sitten

minäkin:

Hyvin matalalla karilla aivan lähellä tiiranpesää, jonka ohitse olen

monesti soutanut ja nähnyt uroksen lahden suulla syrjemmällä vartiossa

ja emon valkeana kekosena pesässä hautomassa, — uroksen ei tarvinnut

viime aikoina huutaa varoitusta eikä emon paeta paikaltaan, ne jo

tunsivat, etten heille pahaa tekisi, — siinä karilla juoksee nyt kaksi

pientä, ruskeankellertävää palloa ja kolmas istuu.

— Tiiranpojat, välkähtää päässäni. Ja tämän sekä minun että toisten

ajatuksen vahvistaa samassa kaksi tiiraa, jotka syöksyvät kirkuen

lentelemään alhaalla luodon ja venheen ympärillä.

Joudun typerän intohimon valtaan, olen kuin juopunut, — kuin ilkeä

lapsi, joka riistää toiselta hänen lelunsa ja tappelee, ei kuolemakseen

anna sitä takaisin. Kolisevin saappain juoksen venheen keulaan,

kummallisen ketterästi hyppään luodolle. Kun ne vain eivät pääsisi

pakoon! Kaksi pääsee, solahtaa veteen emojen huutaessa ja väkeväin

siipien lyödessä melkein hattuihimme. Ne kaksi osaavat jo uida,

veitikat. Emojen johtamina ne loittonevat melkoisen nopeasti.

Saavat rauhassa mennäkin: meidän tai minun huomioni on kiintynyt

jääneeseen raukkaan.

Minä _saan_ sen kiinni! Tunnen kuin helpotusta... No, sehän ei

paikaltaan hievahtanutkaan: se _antoi_ itsensä ottaa. Se ei osaa

pelätä, luulen. Olen muka tietävinäni kokemuksesta, ettei tottumaton

linnunpoika osaa pelätä. Ei ainakaan kirkua pelkoaan ennen kuin tuokion

päästä. Koppasin täten kerran kottaraisenpojan kouraani puutarhapenkin

kädennojalta, ja se oli käsissäni vaiti kauan. Mutta sitten se

yht'äkkiä alkoi kirkua, ja sen sydän hakkasi pakahtuakseen.

Niin nytkin, kun olen hyvin varoitellen, vaikka hätäisin liikkein,

sulkenut tämän ruskean ja keltaisen, koomillisesti tummalla täplitetyn

kerän kouraani ja painan sen arasti rintaani vasten, — nyt se alkaa

kirkua.

Minä takaisin venheeseen:

"Soutakaa. Heti kotiin! _Minä_ en tätä pois anna!"

Soudetaan. Pitelen kaksin kämmenin tiiranpoikaa, pehmeästi, melkein

siihen koskematta, aivan suuni edessä. Se haisee pahasti kalalle,

ummehtuneelle ja pilaantuneelle. Se pyristelee ja — huutaa: sillä nyt

sen vanhemmatkin huutavat. Etenkin toinen, joka ajaa venhettä takaa.

Uskottelen, että se on äiti. Toinen, isä, rientää muka välillä

auttamaan niitä kahta, jotka pelastuivat, johtamaan ne loitolle. Tämä

on varmaankin äiti. Tämä huutaa kauheasti. Ja sen valkeat siivet

sinkoavat ympärillämme siellä ja täällä, huitovat kuin tuulimyllyn,

kaikkialla yht'aikaa, se koettaa lyödä meitä epätoivoisesti.

Ja kun se kutsuu, niin poikanen kahden kämmeneni sisässä joka kerta

kirkaisee ja potkii.

— En anna, en anna! ajattelen ja tunnen. En, vaikka iso tiira nokkisi

toisen silmäni.

No, ehkäpä _silloin_ antaisin! Se aikookin varmaan nokkia, mutta ei

kuitenkaan uskalla, ei saa sitä toimeksi. Se vain ajaa minua takaa,

viuhahtaa aivan pääni vieritse, koettaa iskeä minua siivillään...

Ja näen, niin läheltä se lentää, sen silmät, tiiran silmät, emon

silmät! Mustat, tuliset. Kaikkeuden tuska kiehuu mielestäni niissä

silmissä, linnun pienissä silmissä, valtavana kuin avaruus!

— En anna, tahdon tiiranpojan. En _voi_ olla leikkimättä!

Emo ajaa meitä puolensataa metriä. Se lopettaa, kääntyy takaisin kahden

pelastuneensa luo, joita täytyy vaalia; se tyytyy siihen, mitä jäi!

Ja tämä tiiranpoika on nyt minun.

* * * * *

Lintukodossa varataan linnunpojalle heti suurin pesuvati puolilleen

vettä. Vadissa oli vaatteita, — ne heitetään huolettomasti pitkin

rantaa. Vatiin etsitään tiiranpojalle suurella touhulla kivi, joka

sopisi luodoksi, jolla se istuisi. Ensimmäinen ja toinen eivät

kelvanneet, vaan olivat liian korkeita, — raukka putosi niiltä

suulleen veteen... Se ei vielä oikein osaa uida. Mutta kolmas on hyvin

lattea ja soveltuu.

Jos se vain siinä pysyisi. Mutta se ei tyydy istumaan siinä. Se ajautuu

väkistenkin veteen, se lyö siipikynkillään ja potkii koivillaan, jotka

ovat sen kokoon nähden luonnottoman isot ja melamaiset, ja tahtoo

kiivetä pois vadista. Ja se kirkuu, onneton. Sen äänessä on jo pieni

vivahde huutoa: "Ti-ira, tiira!" Luonnottomasti siipikynkkänsä

ikäänkuin käsiksi kääntäen se pääseekin sileän emaljivadin reunalle ja

heittäytyy suin päin lattialle, — vaikka siellä aitassani olen

asettanut sen oikein sänkyni viereen: omakseni muka, valvoakseni hänen

hyväkseen päivät ja yöt. Oi, se saa kolhauksen lattiasta. Mutta se

nostetaan takaisin vatiin ja lilliputtiluodolle. Ei, se yrittää taas

veteen, uida veden poikki vadin reunalle.

Sen höyhenet ovat aivan kastuneet, niitä onkin vielä niin vähän, ja se

on kovasti kurjan ja kidutetun näköinen.

* * * * *

Sitten tulee kysymys sen ravinnosta. Ettei se vain kuolisi nälkään. Ei

se saisi kuolla...

Ehdotan munanvalkuaista: sehän on muka linnunpoikien ruoka munassakin,

ja tämä lienee juuri munasta päässyt, koska ui niin huonosti. Vieraamme

väittävät jyrkästi vastaan, sanoen, että valkuainen on ilmeistä

myrkkyä, ja ehdottavat ruskuaista. Kolmas suosittelee siinä kiireessä

kalaa... Mutta miten sille karkea kala olisi syötettävä? Eikö se

tukehtuisi palasiin?

Kaikki tämä yhdessä tuokiossa, villityn lintukoirani haukkuessa ja

hyppiessä aittani oven takana, jonka toiselle puolelle on tuotu —

kirkuva lintu.

Kananmunia tuodaan, parikin, ja minä syötän teevadilta kurjalle

keltuaista. Otan ja painan ruskean kerän isoa kitaa varovasti

keltuaiseen — ja se _syö!_ Se syö, imeskellen appaa, hirmuisen

ahnaasti.

_Se osaa syödä!_ Se osaa! Ystävät meistä tulee.

* * * * *

Kun sitten pian täytyy lähteä manterelle asioille, olen huolissani,

että pikku kerä sittenkin voisi kuolla nälkään, ja sen tähden kehoitan

lähtiessäni, mieletön, että sitä täytyy poissa ollessani syöttää.

* * * * *

Palaamme kylästä, kiireesti.

Kun lähestymme saarta, niin huomaamme, että siellä lippu riippuu

puolitangossa. Kuinka se on niin huolimattomasti vedetty?

Riennän pihlajain varjostamaa polkua pihalle, kiiruhtaisin aittaan

tiiranpojan luo.

Vainuan pihalla omituisen tunnelman. Ihmiset juttelevat yhtä ja toista,

mutta eivät uudesta asukkaasta mitään.

Ja viimein vaimoni sanoo:

"Oi, näitkö lipun. Kuule, se tiiranpoika, raukka, kuoli."

Toiset:

"Se söi niin hyvin. Kauhean hyvin..."

"Kai se kuoli munanruskuaisesta. Olisi varmaankin pitänyt antaa kalaa."

Mennään aittaan. Surkea pikku näky, joka toi kaikkien kasvoille raskaan

ilmeen. Kidutettu pikku lintu! Untuvat märkinä kuin harvat harjakset

tai puikot, iho punaisena ja paljaana niiden välistä näkyvissä. Se

makasi pää ja pitkä kaula riipuksissa "luodollaan", johon ruumis oli

permannolta nostettu.

* * * * *

Ruumis heitettiin järveen, ettei koira sitä saisi repiä.

Myöskin toisten omatunto lienee kolkuttanut, koska yrittivät minua

lohduttaa, että se oli ehkä ollut _viallinen_, sillä eihän se päässyt

edes pakoon kiinni tavoitettaessa niinkuin sen muut sisarukset.

Tunnontuskat, mikäpä niitä lopettaisi muu kuin niiden kuluminen,

tylsyminen, paatuminen? Turhaa minua rauhoitella! Enkö ollut

tyrkyttänyt raukalle ruskuaista ainakin liikaa, — enkö tietänyt

nälänhätäisistä, joita kymmenen vuotta sitten maa täynnä hoiperteli,

että nälkäinen saattoi kuolla, jos söi yhden ainoan kananmunan? Jos

kerran yksi sellainen tappaa ihmisen, niin kuinka sitten linnunpojan?

Ja tiiralla oli ollut nälkä. — Miksi en ensin tutkinut, kuinka

tiiranpoika on ruokittava?

Ja miksi sen otin ollenkaan? Ikäväni vuoksi, itseni tähden!

* * * * *

Tyhmä, — ja häikäilemätön, mikä on pahe. Jos se oli viallinen, niin

juuri senpä, enimmän äitinsä hoitoa kaipaavan, minä rosvosin luodolta

kiduttaakseni kuoliaaksi, vaikka emo huusi hätäänsä.

Ja vaikka emo näytti minulle pikku silmistään — kaikkeuden tuskan!

Nyt, kun soudan tiirojen pesäpaikan ohitse, lentää heti kaksi tiiraa

kohdalleni. Ne ajavat venhettäni kauan takaa, ne huutavat, parjaavat,

sadattelevat, ja täydellä syyllä. Koettavat minut "kokkeloida" niinkuin

olen ansainnut.

Niiden äänessä kuulen valituksen ja kirouksen.

* * * * *

Ei ole aina ihmispoikasen laita toisin: syntyy luonnon älyttömästä,

pettävästä pakosta, — elää joskus surullisen vähäisen aikansa

kitumalla, perinnöllisyyden ja muiden vammain raatelemana: hyvä, jos

edes emon rakkaus sitä vaalii, sekin saattaa olla suuri harhaluulo

useammin kuin väitetään. Kaikkeuden määrätön tuska! Eikö olekin

parempi, etten jatku aineessakaan, että nähtävästi katoan olemattomiin,

_nirvanaan_, kuten kaikki joutava, mitä olenkin aherrellut? Eikö tämä

ole suurin onni? Siten eivät _minun_ tiiranpoikani koskaan voi syyttää

minua siitä, että heidän täytyisi kärsiä elämästä, johon olin heitä

varten puutteillani kärsimyksiä koonnut ja josta me älyllämme emme

saata kärsimyksiä poistaa silloinkaan kun tylyt sydämemme sitä edes

rahdun haluaisivat.

Lauantaikellot.

Muurahaiskummulta näkyy siis parhaiten tuo kirkko, jonka

lauantaikellojen soitto _oli_ minusta vielä pari vuotta sitten niin

kaunista...

Kun poikasena istuin lapsuudenkodin korkeimmalla katolla okariinoa

luritellen tai seisoin siellä lipputangon juurella, näkyi sinne

metsänhuippujen ylitse vaaleanpunainen kirkontorni. Kirkolla ei minulle

saattanut olla lumoa. Siellä puhuttuhan ei vielä maailmaani kuulunut;

vain kolmionmuotoinen koriste alttarin yläpuolella, "Jumalan silmä",

kuten sellaisia välisti kutsutaan, häikäisi kultaisilla ripsillään, ja

urutkin viehättivät ja — tekivät vakavuudellaan levottomiksi. Samoin

kuin enimmät ihmisistäkin, joiden parissa jouduin sitten juuri tuon

kirkon juurelle asumaan: puutteen ja ahtaan elämän ahdistamia kovin

aroiksi, sellaisilta he minusta, hyvinkin rohkeasta mielestäni,

tuntuivat! Mieluisempi oli vintiölle vanha käyttämätön kirkko, joka

näkyi läheltä, — tai oikeastaan vain kirkonrauniot: ei enää muuta kuin

harmaa puutorni ja sen ympärillä hautoja, joilla syreenit ja ruusut

kukkivat, enimmät haudat jo ristittömiä, merkittömiä. Kiviaidan

portilla maassa oli lisäksi pölkky, jota väitettiin muinoin käytetyn

mestauspölkkynä, ja parikymmentä askelta siitä kaakinpuu, jossa aivan

pienenä ollessani viimeinen rikollinen raipattiin, — niissäpä se

mielenkiinto minulle. Kukkia ja selkäänsä saanut pullikoitsija!

* * * * *

Sitten eräs vanha maalaiskirkko lyseovuosina Kainuussa. Puinen, köyhä,

mutta kaunistettu maalauksin, joista minua enimmin lumosi eivät

hirviöt, vaan Babelin nainen, joka mielestäni hurmaavana istui

seitsenpäisen lohikäärmeen kyömyllä. Arvaahan tuon: nuorukainen

ihasteli sellaista, maksaakseen tämänkin kerran sievoisella

kidutuksella.

Ja sitten... Rooman Santa Maria Maggiore, taivaan kuningattaren

palatsi, siinä ihmishirviöiden teettämä kultalaipio; Paavalinkirkko,

kardinaalien tanssisali, kuten sitä kutsutaan, permanto välkkyvä kuin

luistinrata, johon pakanallisten pilarien rivit kuvastuivat... Pienen

kaupungin neljäsataa kirkkoa: voinpa väittää, jos en häpeä kujeilla,

käyneeni kirkossa kaksisataa viisikymmentä kertaa vuodessa, — Roomassa

sinä vuonna. Sienan katedraali, mustan ja valkean kirjava kuin seebra,

itämainen valtaistuinsali. Milanon _duomo_ häikäisevä kuin sokeri;

saraseeniläinen kirkko Palermon ylärinteellä, pakanain tekemiä

kristillisiä mosaiikkeja seinät täynnä; Kölnin tuomiokirkko, Parisin

luuharmaa Notre-Dame, Lourdes'in basilika, edustallaan Kristuksen

muistopatsas, ainoa laatuaan maailmassa, alapuolella luola, jonka

ihmetöitä todistavat tuhannet sinne jätetyt kainalosauvat, — tosin

samoja ihmetekoja, muinoin yliluonnollisina pidettyjä, saadaan nykyisin

aikaan luonnollisilla suggestion keinoilla; ihme on tullut

luonnolliseksi ja — kadottaa ehkä sen vuoksi voimansa... Sitten

Gruyèren harmaa maalaiskirkko, jonka kellopeli soitteli ylös alpeille

juhlapäivinä virsiä ja paimenlauluja, Lontoon kellopelien kilkutus

ikävinä sunnuntaina, Toledon katedraali, synkän tuima gotiikka

häikäisevänä kuutamoyönä; pieni evankeelinen kirkko Sfaxissa, jossa,

moskeain keskellä, urkusista kajahti tuttu virsi: "Jo joutui armas

aika..." Kööpenhaminan Marmorikirkko; nainen polvistui rukoukseen

miehen puolesta tehtyään synnin; synti — harrasta kuin uskonto...

Ja kuitenkin sanoisin, ellen inhoaisi ajatusta, että minua

väitettäisiin pakanaksi, etteivät ne temppelit minuun kuulu, — sillä

jos olisin pakana, niin tiettävästi olisin jollakin tavoin

uskonnollinen ja ne kuuluisivat minuun!

* * * * *

Ja nyt on kirkkoni täällä, näkyy etenkin tuonne muurahaiskummulle.

Harmaa, totinen ristikirkko, aika vanha vaari, jonka historiaa olen jo

pakissut. Pystytetty järkäleistä, joita m.m. jättiläisakka kuului

seiniin kuormavitsalla kantaneen.

Tiettävästi kirkonmuurissa pitäisi olla myöskin kivi, joka itkee vertä,

jonkun viattomasti mestatun elävöittämä syyttömyytensä todistajaksi, —

n.s. ruostekivi. Mutta lieneekö sitä? Graniittikivet eivät viattomia

puolusta.

Ei, meikäläisellä on oma mystisisminsä. Noiden ulkonaisten

historia- tai tavallisten hartausseikkojen vuoksi ei tämäkään kirkko,

josta naakkojen nauskutus silloin tällöin Lintukotoonkin kuuluu, ole

minulle hieman niinkuin rakas. Rakkaampi Kölnin doomia, Santa Maria

Maggiorea, nokimustaa S:t Severiniä. Tällä on todellakin muistonsa

juuri minulle.

Tämän kirkon kelloilla. Lauantaisin.

Silloin, muutama vuosi sitten, kun Lintukoto, uusi illuusio, mielessäni

syttyi ja toi siihen kangastuksia, — ajatelkaa, minullahan ei

elämässäni ole mitään tehtyä, josta kannattaisi puhua, eikä mitään

tarkoitusta; ja olin väsähtänyt ihmisiin, huonoihin epäjumaliin, jos on

ollut niin kummallinen, että on odottanut "ihanteita", — itseltään

paljon vaatimatta. En välittänyt matkoista, koska maailma on kaikkialla

sama. Mitä siis? Nyt piti vain odottaa jotain, vaikka tiesin, ettei

sitä tule. Odotella kaikessa rauhassa, ja saada onni viettää odotusta

aivan oman mielensä mukaan, istutella, rakennella aikansa ratoksi.

Hullunkurista viljelyä: kuinkahan esimerkiksi talonpojan terve,

köyhyyden huomioonottava kritiikki olisi hymyillyt hedelmäpuilleni,

turhille jänisten ja hallan ruuille, joilta en odottanutkaan muuta kuin

kukkia? Ja samoin ehkä herraskritiikki, joka olisi kenties vaatinut

minun _leikittelyäni_ jonkinmoisena vakavana, kenties taiteena, minun,

joka muistan erikoisesti, kuinka lapset leikkivät tarhakivillä, väsyvät

ja menevät nukkumaan: siinä koko päivä! Ei, se olisi minulle jo liian

vakavaa, sellainen olen, ikävä kyllä.

No niin, mutta omalla tavallani sain täällä leikkiä täydellisesti.

Ainakin ensimmäisen ihanan kesän. Odotella tulematonta. Kulutella

aikaani ponnistaen, kantaen lautoja, putoillen telineiltä, kasvattaen

kämmeneni nystyräisiksi, kuokkien ja lapioiden.

Viikko kului aina nopeasti kuin yksi kesäinen aamupuoli.

Ja lauantaina sitten helähtävät yht'äkkiä iltakellot! Alkavat väristä

ja kumista juhlallisina sointuina, joita tuulenhenki katkaisee ja taas

kantaa kukkivaan saareen. Lyhyen tuokion, kymmenisen minuttia. Kello

kuudelta illalla.

"Soitettiin sisälle juhlaa", sanoi ukki Kustaa ja alkoi hiljalleen

laskea työaseitaan käsistään pois.

Olin omat kapistukseni jo heittänyt. Nopeasti. Mielessäni paljastin

pääni, kun kuuntelin tuota kellojen hilpeää ääntä, — ja kuitenkin se

tuntui salaa minusta alakuloiselta.

Ajatelkaa, olin muka ollut hyvin ahkera ja reipas, tukahduttaen

kunniallisesti pahanhenkeni äänen: Minkä vuoksi? Nähnyt vaivaa kaiken

viikkoa. Ansainnut leipäni otsani hiessä. En ollut toisten vaivana, en

kierrellyt maailmaa anellen, imarrellen, uskotellen vähääkään

merkitseväni. Ostanut omalla itselläni leponi kuin korpitorppari.

Ja työssä, tässä uudessa illuusiossa, olin muka saanut taivaalta

ikäänkuin palkaksi jotain: unohduksen, viikoksi, edes hetkeksi.

Kiitos hetken onnesta, Lintukoto! Riittäähän sekin.

Lauantaikellot soivat verkalleen, alakuloisesti helähdellen. Niiden

sävel kantautuu läpi koivikon kultaisena kuin mehiläisparvi, joka

kylästä sinä keväänä tänne karkasi, kimmalsi, parveili auringossa,

tunkeusi joka paikkaan tuoksahdellen hekumallisesti hunajalle... Katosi

aikanaan, kuten kaikki kiinteämpikin katoaa...

Viikatemies.

Tämä kesä oli harvinaisen myöhäinen. Syksy ei kuitenkaan myöhästy

koskaan, siltä minusta tuntuu.

Syksy piirtää merkkinsä maahan:

Kun eräänä aamuna heräsin, nyt harvinaista kyllä melkoisen varhain,

kuulin aittani seinän takaa ulkoa jotain merkillistä ääntä, muutakin

kuin tiiran huutoa: "Ti-iira, tiira, tiira", tai poikasiaan opettavain

varisten ääniä, nuo harmaasaaliset tädithän, varikset, käyvät täällä

aamuin tutkimassa, olisiko heille rannalla kalanperkeitä tai tanhualle

varattu muuta ruokaa tai katolle heitetty koiran tappamia sammakoita,

ettei koira niitä saisi. Mitä hulluttelenkaan, poikasiaan opettavain

varisten puheluhan kuului niin kauan sitten, keväällä. Nuo

tavausharjoitukset: "Vaa, sano vaa!" "Aa, aa", vastasivat turruiset

pojat kimeämmillä nokillaan, lyhyesti, ja emo oikaisi pitkästi: "Vaa,

vaa!" Sitä jankattiin kymmenet kerrat, saari oli heille rauhallinen

luentosali. Mutta tämähän tapahtui keväällä, aikoja sitten.

Kuulen siis outoa ääntä, muuta kuin lintujen, västäräkin, joka

rapsuttelee kattopäreitä pitkin, tai tiaisten, jotka poikasineen hiljaa

säkättävät. Siellä seinän takana suhahtelee ja kahahtelee jokin

heinikossa.

Jouduttaudun ulos, kukkaspellolta astelee luokseni viikatemies.

Hän vaikutti minusta tällä kertaa ikäänkuin mustiin puetulta, ja pitkä

terä, joka hänen päänsä yläpuolella korkealla välähteli, melkein

kuoleman viikatteelta. Hän oli vanha Kustaa, pappa, vaija, jolle olimme

luvanneet vähäiset heinämme, nekin kehnoja, ohdakkeita ja kukkia

täynnä. Hän oli nyt soutanut tänne tekemään heinää.

Ottamaan — kesän pois.

* * * * *

Heinänteko, kuivuvan, niitetyn heinän raskas lemu, syksy nopeasti

lähenemässä.

Yhdessä aamupuolessa tulevat heinäseipäät peltosellamme ikäänkuin

turkkeihin puetuiksi, ne näyttävät kummituksilta, joiden ympärillä ei

ole enää mitään: vain tyhjäksi pyyhkäisty, sänkinen kenttä.

* * * * *

Pakostakin joudun katselemaan kukkia, jotka riippuvat lakastuvina

seiväs-aaveiden pukimissa, ja tunnen vain väkivallalla luopuvani

kukkasista. Tulen alakuloiseksi, en tahtoisi oikein niitä antaa pois,

tuntuu kuin pieniä pyhiä muisto-esineitäni rikottaisiin ja

väheksyttäisiin. Muistelen, mitä historioita kuhunkin kukkaan minuun

nähden liittyy. Vielä enemmän, on niinkuin kukkiin iskenyt pitkä teräs

aikoisi minutkin hävittää...

* * * * *

Tuossa yksi ainoa ketoneilikka, jota lapsuuteni laaksossa kutsuttiin

pääskynhatuksi. Kuinka sitä rakastin... Aavistinko siinä eksoottisen,

aivan kuin itämaisen värin, jossa hehkui enemmän kuumetta kuin

tavallisessa punaisessa?

Samoin pidin tervakukista juuri niiden erikoisvärin vuoksi, joka tosin

ei ollut niin hieno, niin kitsastellen käytetty kuin pääskynhattujen.

Tunteja loikoilin maassa kuivalla aholla tervakukkien vieressä,

katsellen kummallisella tahmalla suojeltuja jäykkiä varsia, joiden

huipuissa häikäisi moinen hehku.

Ajat menevät, totta kai... Samain kukkien kirjaamalla kumpareella

istuin kerran jäähyväisiltana ihmisen kanssa, jota silloin, —

ihmeekseni nyt sitä ajattelen, — rakastin. Heinäkuinen ilta hämärtyi,

vedet raukenivat synkkään tummuuteen. Sydämemme alkoivat syksyyntyä,

vanheta, olivat sammumisen epätoivon murtamat. — Miksi minun täytyy

nähdä tämä yhä ja yhä uudestaan näistä kukkasista? Ihmisen kärsiä

kuolema kymmenkertaisesti, — kukkahan niitetään, ja seuraavana keväänä

se elää aivan uutena, tiedottomana...

Minun punainen värini: kas tuonne jäi toki muutamia horsmia! Myöskin

niitä rakastin melkein yhtä kiivaasti ja samalla tapaa kuin

ketoneilikoita ja tervakukkia. Näidenkin väristä muistan jotain

mennyttä, siis alakuloista: horsmanvärisiä pukuja olin nähnyt aikoinani

sangen etelässä, Saharan yiätasankojen keitaissa, kuumien lähteiden

autereissa hautuvien aprikoositarhain hohteessa. Kansa siellä oli

ihastunut sellaiseen väriin... Kuin itämaan ruhtinaita ovat horsmat,

puetut purppuralla niin upealla kuin evankeliumi kuvaa kukkia, joiden

ylellisyys oli uhkeampi kuin itse Salomonin.

Päivänkukat, kaadettuja. Nuo papinkaulukset, nuoren papintyttären

lemmityt, joita neito raikasta iloa säteillen niityiltä isoin kimpuin

kokosi... Metsäruusukin tuolta pientarelta sivallettu poikki,

metsäruusu, solakka kuin se tyttö, joka kerran, — olinpa silloin aivan

nuori, juuri saatu ylioppilaslakki päässä, — taittoi minulle suvisella

metsätiellä rintaan metsäruusun. Silloin hänen huulensa olivat

ruusunpunaiset, nyt hän on kalpea, vanha nainen. Lyhyt metsäruusujen

kesä...

Orvokki, joka riiput tuossa heinäsuovan rinnassa, mitä pahaa teit,

miksi sinut katkaistiin, tummasilmä, kiskaistiin irti ja heitettiin

pois? Ohoi, niinpä lienee minullekin joskus tehty, miksi olisin,

arvoton, uskonutkaan muuta?

Angervot, jotka pellon halki vievän kävelytien kahden puolen

röyhöttivät kermankellertävissä pitseissä ja täyttivät ilman kauas

upealla, ikäänkuin kypsyneen naisen kiihoittavalla lemulla, angervoita

en näe enää. Syksy lähenee samoin kuin kauan sitten, jolloin

auringonpaisteesta hehkuvia pientareita kuljimme yhdessä, viikatteiden

kilistessä, angervojen tuoksun väreillessä illan tummuudessa ja aina

syyspuolta ennustavain heinäsirkkain sirittäessä...

Hiirenherne, tuuheana ja sekaisena toisiin kasveihin takertuva,

loistava siniseppele, — pikku poikina noita palkoja availimme ja pikku

herneitä natustelimme, — kaikki poissa, puhtaaksi kentäksi lyötynä.

Sinikellot, kissankellot, tummat hirvenkellot, valkeat jättiläiskellot

pelkkää heinää! Putket, paksut ja mehuisat, ontot töröttimet, jotka

pitivät vielä eilen leveitä valkeita päivänvarjojaan pystyssä, niiden

tyngät ammottavat nyt niitetystä maasta kuin katkaistujen kaulain

valtimot, — kuin Putkinotkossa toistakymmentä vuotta sitten, siellä,

joka oli ja on unohdettu...

* * * * *

Ja myöskin ruiskukat, mieluisimpani.

Eipäs: yhden loistavan tupsun niitä on vaimoni minulle pelastanut,

neuvonut ukin kalskahtelevan raudan niihin koskemasta. Ne saavat kasvaa

paikallaan syksyyn asti. Leipäkukka: hyvä niinkin, mutta sen väri

muuttuu hiljalleen yhä kalpeammaksi, — paperinväriseksi!

* * * * *

Ja syksy piirtää jo merkkinsä taivaallekin, kultaisen kirjoituksensa:

tähdet, jotka sinne ilmestyvät näkymään melkein säikähdyttäen.

Elokuun kuutamo.

"O Mort, vieux capitaine, il est temps! levons l'ancre!

Ce pays nous ennuie, ô Mort.

Nous voulons, tant ce feu nous brûle le cerveau,

Plonger au fond du gouffre, Enfer ou Ciel, qu'importe?

Au fond de l'Inconnu pour trouver du nouveau!"

_Baudelaire_.

Toista elokuun kuutamo kuin keskikesän hehkuvan punainen. Tämä on

kalman valkeus kolkoilla vesillä.

Eipä Lintukodon saarelma, kun elokuun puolivälissä soudan tai soudamme

illalla manterelta, kuumota enää lämpöisen kuun punertavassa

himmerteessä. Ei erota enää läheltäkään kylyn hahmoa, sen ikkunain ja

oven valkeita pieliä, ja tuvasta, kun venhe voimalla löytää valkamaan

hevoskengänmuotoisen aallonmurtajan sisälle, pilkottaa raskasmielinen

tuli.

Valaiseehan se kuu, — eikä kuitenkaan oikein löydä hevoskengän

sisälle: yhtä mustaa vesi, jonka huipuilla häikäisevät kuvastimet

välkähtelevät, kuin vaaralliset salakivet ja kuumina kesäpäivinä

aallonmurtajaksi kantamani paadetkin.

Kuutamossa, vaikka se on häikäisevä, on pimeää ainakin varjopaikoissa.

Täytyypä kylän soutajille sytyttää rannallemme majakka, jota kohti

tietäisivät keulan suunnata, tervasnippu roihuttamaan mustanpunaista

loimotustaan, raskasmielistä valoaan parista seipäästä kyhätylle

"kolmijalalle" aallonmurtajan suippoiseen kärkeen.

* * * * *

Elokuun kuutamo, ei kalpean kellertävä kuin äsken keväällä, ei

punainen, satumainen, aistillinen kuin heinäkuussa, vaan, ainakin

täällä saaressa, kauhistavan valkea ja kylmä.

Tosin säkenöi yli salmen ja ulapan hopeinen tie, kiemurtelee ja vapisee

kuin hoikka, jättiläismäinen komeetta tai — puolipiste, jonka piste,

kuu, pyrkii siitä irti, on kavahtanut kauas ja ylös taivaalle kylmänä

ja väsyneenä kellottamaan. Tosin se säkenöi — synkästi kuin

ylhäisnaisen surupuku, johon olisi kylvetty timantteja, mutta surupuku,

hautausasu se on kuitenkin: melkeinpä tunnen siitä hirveän hautausmaan

hajun, kalman hajun.

* * * * *

Nyt se leikki siis jälleen on lopussa, koska elokuun valkea kuu tuolla

tuijottaa tähtien lomassa, jotka yhä selvemmin näkyvät, — ikäänkuin

salaisesti keskenään kuiskailevat, kuten hankiten jotain pahaa

ihmislasta kohtaan.

Nyt tuli taas aika muistaa pakostakin onnettomuuksiaan, — rauhoitus

loppui, julmat haulit rämähtävät sinne tänne hädissään ja haavoissaan

soutelevaan sorsaan!

* * * * *

Illalla, vaikka ylhäinen kuu paistaa, on tanhualla niin pimeää! Pimeä

on tuolla takana kukkaspelto, jolta heinäsuovatkin on kannettu pois.

Kukkaspelto? Pistävä sänki...

Rakennukset, tupanen ja aitta, saavat aavemaisen hohteen.

Ulkometsämme, sekin alkaa kummitella. En tahdo sinne yksin, en voi,

vaikka uskaltaisin. Sinne suuntaamani kauniin tien alkuun pystytetty

pitkulainen paasi, joka kahdelta taholta muistuttaa nunnaa, on nyt kuin

todellinen nunna, — aave.

* * * * *

Kukkaset taas kuolleet, — ainoa ajanrattoni toivottomassa yhdessä ja

samassa, jolta en odota muuta kuin kuolemaa, ehkä sekin pitkien vuosien

jälkeen. Aurinko ellei kadonnut, niin haalistunut, loistonsa

menettänyt, se suurin unohdukseni.

* * * * *

Nämä julmat yöt!

Aittani korkeasta ikkunasta siilautuu sinertävä kuutamo hiljaisena,

elottomana, kuin mitäkin kuolin- ja käärinliinoja siitä sisälle

tungettaisiin. Ei näy juuri seiniä, ei lapsellisen kirjavaa laipiota,

vain köyhä, mustaksi maalattu pitkä pöytä kuin ruumislauta tai -arkku.

Ja minä valvon muistojen katkeruus sydämessä!

* * * * *

Tämä katkeruuteni: tämäpä vaikeaa selittää! Enkä siihen alentuisi,

ellei tuskien ruoska minua siihen pakottaisi, — ruoskittu juhtakin

viimein, se ihme tapahtuu, huutaa, mykkä eläinkin huutaa, — ja ellei

minulla vielä olisi se illuusio, että puhuttu tai kirjoitettu sana

helpottaa.

Älkää luulko, että katkeruuteni johtuisi jostakin sellaisista kuin

esim. että olisin köyhä, niin-ja-näin-asemassa siinä suhteessa: ne ovat

olleet minulle maailman helpoimpia asioita järjestää, jopa

kohtalaisesti kunnianikin säilyttäen, — hyvä niinkin: ilmeisesti on

hiukan _harvinaista_, että ihminen jaksaisi päästä edes pikku

varakkaaksi ihan moitteettomasti; _useimmissa_ tapauksissa voi siinä

paljastaa pieniä, viattomia kepposia. — Ei, tässä suhteessa olemme

tehneet paholaisen kanssa pienen kirjallisen sopimuksen; siihen

allekirjoitukseen ei suinkaan vertäni ole käytetty, — enhän vaadikaan

suuria niin vähäpätöiseltä asialta kuin toimeentulo. Se oli siis sangen

pieni paholainen!

Mutta enemmän kuin Mefisto oli hän pettäessään minut paljon

vakavammassa. Pettäessään siinä, että antoi minulle aikoinaan liikaa

viattomuutta, uskoa, että maan päällä olisi jotain, joka olisi pyhä,

että ainoakaan ihminen olisi enemmän kuin ihmisen arvoinen, — ja

ihminen nyt _ei_ liene paljon arvoinen.

Äskeiseen taas: joskin aineellisesti hyvin voidessani, — sillä en

ymmärrä, _miksi_ ihmisen pitäisi tai miten hän saattaisi paremmin

voida, kun en keksi, mihin käyttää suuria rikkauksia, jos ne saisin, —

ja joskin suren, ettei minulla ole ainoaakaan sellaista, jolle jättää

_omat_ aineellisten pikku vaivojeni hedelmät, taloset, tavarat, niin

yhtä monin hetkin tiedän erinomaisesti, että sekin toivomus on

kuvitelma: että lapset eivät suinkaan pidä niin pyhinä vanhempiaan kuin

vanhemmat uneksivat, hekin ovat yksilöitä, — vieraita; heidän täytyy

menetellä sen mukaan. Yhtä horjuvaa on ajatukseni, että olen maan

pinnalla sangen vähäpätöinen, sillä tällä tavoin ainakaan en ole

marttyyriluonne: en uhraisi pientä sormeani sen tiedon tähden, etten —

kuoltuani nimelläni mitään tee!

Ei, jotain täydellisempää olisin tahtonut, — ja siinä Mefistoni näytti

minulle voimansa.

* * * * *

Kuulkaa nyt, — kenelle täällä puhun? Kuutamon kuolleelle ilmalle,

tiedottomille seinille.

Kuvitelkaa, että olisin kerran rakastunut. Mikä nauroi? Kaikilla

aisteillani, enemmän: sielullani. Ei, minä en sano sitä rakkaudeksi,

sillä enhän antanut paljoa toisen puolesta, mikä vasta kelpaisi

todistukseksi. En tahdo kuvitella liikoja itsestäni, käytän

rakastaa-sanaa vain yleisessä, sen varsin vaatimattomassa

merkityksessä.

"Haa, rakkaudenpettymykset!" Totta kai! Kokematon raukka, joka en

koskaan itse liene "pettänyt": paennut liikaa hätäilyä, arvostellut

järkevästi sellaisia, joihin saatoin olla sokaistunut, heittänyt niitä,

jotka minusta ehkä rahdun pitivät, pois kuin imaistun äitelän oranssin

kuorta. N.s. petos näissä asioissa on liian tavallista, liian

luonnollista surtavaksi.

Mutta kuvitelkaa, että olisin todella rakastanut, — tingin siitä hyvin

lujasti; kuvitelkaa, että olisin pyrkinyt toisen ihmisolennon puoleen

jopa n.s. sieluni herkimmällä. Odottanut. Ja saanut n.s. kaiken.

Saaneet toisiltamme paitsi tämän surkean ihmisruumiin paljon enemmän:

jokaisen ajatuksen, toiveen, haaveen, surun ja aurinkoisen autuuden.

Kaikki toisiltamme viimeistä hermosolua myöten, muka...

* * * * *

Ja kuitenkin: sellainen sielu, — ei, ihminen, — voi toisen myödä!

Ja hän tekee sen rakkaudesta!

Ajatelkaa, että inhoan kaikkia sellaisia illusorisia sanoja, laihoja

kuvaannollisuuksia, totuuden irvikuvia kuin "kuolematon", "katoamaton",

"aina eloon jääpä", "ikuinen". Miten lohdutonta. Jokainen tietää

pyramidienkin rapautuvan; kuinka hän voi narritella luullen jotain

Tutankhamenin muumiota joksikin jumalalliseksi Tutankhameniksi?

Tätä leikinlaskua sanoilla "ikuisuus", "kuolematon nimi" en nyt

syvimmässäni saata pitää muuna kuin enintään mausteen puutteena, joka

riistää n.s. elämämme ateriasta sen herkullisimman.

Arvokkaampi ihmisestä on minusta se, josta ei yleensä puhuta, jota

melkein noloillaan, josta — tuskin tiedetäänkään: hänen mahdollinen

hyvyytensä, kunniallinen kuntonsa. Muu on pintaa, muu on —

katoavaista. Sydän, kunto, joka ilmenee tavallisissa arkiasioissa, —

eikä sellainen, jos on oikeaa, voi _ilmetä_: se on salaista!

Tämän uudestiarvioimisen vuoksi saatan usein johtua liikaankin: tunnen

_silloin_ todellakin, ettei ulkonaisella ole arvoa; _siitä_ tahdon

silloin kuolla: ainaiseksi tuhoutua, mädätä, murentua: päästä

jonkinmoiseen nirvanaan, jossa mikään maallinen muiston ja näkymisen,

säilymisen toivo ei meitä häiritse.

No niin, kuvitelkaa sitten nyt, että tuo vainaja, — hän on nyt

vainaja, minulle kuollut muullakin tavoin kuin ruumiillisesti, —

kuvitelkaa, että tuo vainaja, joka antoi minulle niin paljon kuin

ihminen toiselle voi antaa, enemmän kuin ruumiinsa, enemmän kuin kaikki

ponnistuksensa, luvaten verensä, jos sitä vaadittaisiin, ja _sen_

lupauksen kyllä uskon; enemmän: kaipuut, ikävät, ilot, nautinnot,

tuskat, ajatukset, aatteet, vihastuksensa, halveksintansa, raivonsa,

niin, koko rakkautensa, — kuvitelkaa, ettei hän sittenkään käsittänyt

minussa tätä: että halveksin "elää" hänen mielessään tämän ainoan

elämämme jälkeen minäkään "_nimenä_"; etten sellaista haudantakaista

ymmärrä; ettei se minuun kuulu, minuun, joka aion olla multaa, muraa,

ei mitään; minuun, joka parhailla hetkilläni edes _toivoisin_ vain

tehneeni jollekulle _hyvää_.

Kuvitelkaa, että hänen "sielunsa" ei _voinut_ tähän alistua. Että hän,

vaikkei toki taivaita ikävöinyt, oli niin heikko, että kumminkin

kuvitteli jotain kuolematonta itselleen ja — minulle.

No niin, kuvitelkaa, että hän teki jotain, jolla koetti pelastaa

vähäisen muistoni jälkimaailmalle! Ehkä yhteiset muistomme.

_Meidän_ muistomme sille, tavalliselle pintapuoliselle elämänkululle,

jota inhoan, milloin ikävöin mielestäni sisäisempää.

Ja tämän, vähäpätöisen asian, tulevan muiston, tähden täytyi hänen

minulta — kuolla!

Hänen.

_Hänkin_ saattoi pettää minut! Tahtomattansa. Rakkaudesta — kai.

Kuutamo tuo jälleen mieleeni tämän.

Ja tämä on _minulle_ katkeruus: että en, n.s. optimisti, ymmärtänyt

ihmisen todellista hirvittävää yksinäisyyttä, koska joltakin odotin

niin paljon "sielua", siis sydäntä. Mistä ihminen "sielun" olisi

saanut, siis sydämen niin suuren, että se valaisisi hänen älynsä,

tekisi hänet ymmärtäväksi, rakastavaksi?

* * * * *

Synkkä tapaus, jota en vieläkään jaksa uskoa mahdolliseksi.

Kumminkin lähestyy aika, jolloin minun täytyy. Silloin olen valmis, —

vapaa!

* * * * *

Ei, en vieläkään usko sitä tapausta. En tosiasioita. Helposti nauran

ystäville, jotka ovat minuakin pettäneet, sillä sehän on aina ollut

minulle luonnollinen asia, että he sen tekisivät, jotain inhimillistä,

jolle en tahdo olla vieras; naurahtelen heidän tekosyilleen, kun he

tietämättään kaunistelevat silloin itseään jollakin korkeammalla,

aatteellisella. En, en nykyään kaikkein rakkaimmaltakaan odota

rajatonta uhrausta. Mutta että hän, joka todellakin kaiken maallisen

minulle uhrasi, oli sittenkin niin kaukana minusta, se on kauheaa. Ei,

yhä kysyn, ihmettelen, vaadin; manaan esille vainajaa, minä, joka

tunnen, ettei mikään vainaja saata vastata! Kuinka vastaisi hän, jota

ei ole olemassa? Joka ei ole "sielu", vaikka luuli itseään sieluksi, ja

sieluna ikuisuutta toivoen — petti meidät?

* * * * *

Tuskassa lähden kävelemään tanhualle, pitkin rantoja, hiljaa, ettei

ystäväni sinisessä kammiossaan heräisi.

Tuo kauhea kuutamo! Musta vesi loiskuu kivikkoihin, musta vesi välkkyy

ja kiiltelee koivikon läpi kuin hautausmaan hiotut graniittipatsaat.

Aaveita kaikkialla! Pihlajien alla, kalliolla niitä seisoo ... pihalla

niitä huiskahtelee, kuuluu suhahdus, kun tuuli lehvistössä humahtaa:

aaveet. Ja kuu ilkkuu!

Saari on kuin hautausmaa tuolla kirkolla. Tunnen sen paikan, vaikka en

hautausmaita rakasta: ne eivät ole mitään, ne ovat kuvitelmia jostakin

kuolemattomasta. Tunnen, koska olen kerran näinä kesinä sydänyöllä

juossut sen halki: oli kiire noutaa apua liittolaiselleni, joka sai

kuhanpyynnissä julman uistinkoukun syvälle sormeensa, niin ettei se

irronnut silloinkaan kun hän, tahtonsa ponnistaen, vaati, että sitä oli

kiskottava koko miehen voimalla.

Se hautausmaa on nyt tullut _tänne_, Lintukotoon. Vainaja kummittelee,

— minulle!

* * * * *

Näen unta. Hehkuva huone, hänen huoneensa, tuttu minulle; kesäillan

hämärä, aistini liekit vievät meitä kuin pyörretuuli Francesca da

Riminiä ja Paoloa. Vuode, tuttu. Verho sen edessä tuttu kuin elämässä

eikä unessa. Hämäryys, mikä raskas, kuuma hämäryys. Hän: ilmi-elävänä.

Aistillisuutta, uhrautumista, hymyä, riemua, ylpeyttä, — kuin meri,

joka yössä aaltoilee. Lähestyn niinkuin ennen, saan "syliini", kuten

sanotaan. Hän väistyy. Aukaisee vaippansa, — sen kauniin, hienon,

purppuranpunaisen; ja lausuu, huokaa: "Ei, ei. Enää. Meidän välillämme

on kuolema." Ja nyt näen hänen takanaan kuoleman: en luurankoa, mutta

jonkin hahmon, joka on — mätää. — Hänkin mätää, tuo vainaja: muuttuu

mädäksi ja — hälvenee.

"Miksi et vastannut, _jos_ olisit ollut n.s. sielu, ollut muuta kuin

uni, muuta kuin menneen todellisuuden sekava varjokuva, — miksi et

vastannut, selittänyt, _oletko_ pettänyt minut? Oletko kieltänyt sen

totuuteni, että olen pääsevä nirvanaan? — Vai onko joku muu nimessäsi

tämän halvan, banaalin meille tehnyt?"

Kuinka hän olisi vastannut? Hän, uni, mädännyt, olematon, kadonnut:

sieluton. Ja silti kysyn: en voi vieläkään oikein uskoa. En uskoa

täysin siihen, jonka suurimmalti tiedän: ihmisten väkivaltaiseen

vierauteen toisilleen, luonnon julmuuteen, aistiharhoihin, —

_sieluttomuuteen_: sydämettömyyteen!

Kerran kyllä uskon täydellisesti! Silloin tulen vapaaksi! Mutta nyt,

elokuun kaameana kuutamoyönä, kun kylmenevä aalto rantakallioihin

lotisee ja loiskuu, puhuen varsin arkipäiväisiä asioita, ennustaen

maaseudun syksyistä synkkyyttä ja talvista vilua, — loiskuu

välkytellen kuun kuvastuksia pinnassaan kuin heijasteita kalmiston

hiotuista kivistä, nyt, kun Lintukodon tanhua on aavevalkea kuin hanki,

mutta varjot ilkeät, sysimustat, — nyt, kun lehvistöissä kahahtelee ja

pihlajain tai sypressikatajain juureen ilmestyy aave niinkuin unessani,

— valkea naishahmo, joka häviää, kun siihen tarkemmin katselee, häviää

tietysti, pelkkä kuun valon häivähdys; nyt kyselen ja vaadin vieläkin:

niin, kuvittelen olevani hautausmaalla, jossa hän "lepää", — kuten

multa muka lepäisi. Vaadin vastausta tähän vaikeuteeni: enkö vieläkään

ole tarpeeksi synkkä, kyllin toivoton, — siis onnellinen? Enkö ole

valmis?