On mieles, sisko, suruinen,
kun loppuu kesän vapaus,
se lyhyt vapaus, talvella
niin odotettu tapaus!
Ah, tuskin aamuin aurinko
on noussut, länteen kierii, —
niin meiltä kesäaikakin
syyspuolta kohti vierii.
Mit' onkaan kesä? Äskenhän
soi virsi kottaraisten, —
se vaikeni, ne lähtivät
pois kanssa pienokaisten.
Nyt joutui leivon, peipposen
ja leppälinnun vuoro,
ja kaiket päivät helskytti
taas metsän suuri kuoro.
Yön tullen huokas hämäryys,
kun haastoi laulurastas,
se unelmoi, se kutsui luo,
ja kaukaa toinen vastas.
Kuink' aika vierii! Muistatko,
kun krookus hankeen aukes, —
se silkkiperho sininen
vain viikon loisti, raukes.
Ja sitten tuolla tulppaani
kuin tulenliekki paistoi,
ja hyasintin hekumaa
sun nuori sielus maistoi.
Ja viimeksi, kun poudalla
maa hohti kasteen vihmaa,
Disentra ruusunpunaista
loi medaljongi-rihmaa.
Nyt ruusu nääntyy helteeseen, —
se hajoaa kuin tuhka
jos siihen kosket, — ilmassa
jo tuntuu syksyn uhka.
Ei pääskynpoika pesässään
nyt enää olla malta,
se pyrkii lentoon, emoaan
pois seuraa räystään alta.
Tie pitkä sill' on tiedossaan
ja vaatii harjoitusta. —
On mieles, sisko, suruinen.
Mist' annan lohdutusta?
Ei meillä, sisko, luontoa,
ei kuoloakaan vastaan
lie mitään, mitään neuvoa
kuin — elää ainoastaan.
Kuin elää, — mennyt unhottaa
ja kuvitella uutta.
Tee työsi, laula, odota
taas kesän kultaisuutta!
Niin teetkin, sisko sirkkunen,
niin sielusi on luotu!
On toista niiden, joille ei
se onni ollut suotu.
Miks aina kesä syventää
vain haavaa, jonka rintaan
löi heille kesä entinen,
kun näytti haipuvintaan?
Ei, Aunelta käy kaikki niin
kuin käskee tapa, sääty.
Ja viimeisen kun syksyn saa,
ei kesä siihen pääty.
Tie kaunis häll' on tiedossaan,
se, jonka antaa Luoja.
Oi, Luoja sua siunatkoon
ja olkoon uskos suoja!
No niin, en hiisku enempää, —
pois viisastelun suola,
kuin että syksy sulhot tuo, —
kas, punastuit kuin puola!
Nyt jutellaan taas Matista!
"Teiden ja kaduin haarois'
Räyhätään ja myös pauhataan,
Taitamattomast' tapellaan,
Ehk' ollaan suuris' vaarois',
Ah! viina viisaan villitsee,
Eik' juomarita hillitse..."
_Vanha virsikirja_.
Nyt on tullut etäisempiäkin, varsinaisia vieraita. Sattuuhan sitä. Ovat
ilmestyneet salmen taakse laivalaiturille, huiskuttaneet hatuilla ja
liinoilla, paukutelleet revolverillakin, on ihmetelty, omaisiako
olisivat, ja heidät noudettu: tervetulleita osuvat olemaankin. Heissä
on aikuisia, heissä on lapsia. Tölli täynnä: pirtin sängyssä, hehkuvan
uunin lämmössä koettaa pari naisia makailla hiki silmäkuopissa;
sinisessä kamarissa tuoksuu hajuvesille, oikein naiselliselle,
kaupunkilaiselle; aitassa käy kuorsaus niin että katto tärisee.
Pitäneekö tässä isännän uunille kömpiä vaiko kalaan kello kolmelta
lähteä? Mutta, kuten sanottu, tervetulleita ovat nämä vieraat. Ollaan
ahnaita uutisille. Kerrotaan ja tarinoidaan tuota kahvia päivät pitkät
maistellen. Katsellaan saarta ja ihastellaan.
* * * * *
Keskipäivä jälleen. Aurinko paistaa, järvi hohtaa sinisenä, —
autuaan-sinisenä kuin jossakin hyvin etelässä. Suuret koivut suhisevat
mahtavaa kesälauluaan. Niiden lehdistä lähtee hopeisia kipinöitä päivän
heijastuksessa...
Naisväki mennyt ruokalevolle. Isännän erikoisvieras, vanha ystävällinen
toveri, joka on päässyt kaupungin touhusta viikoksi maalle, luikkii
hiljaa ulos kamarista, jossa hänen piti vaimonsa kanssa levähtää, kun
taas lapset on laskettu leikkimään syrjemmälle saunan luo, ja vetää
poveltaan silkkipaperiin käärityn pullon. Se on täynnä keltaista
nestettä, ei niin kuultavaa kuin auringon valo, mutta kumminkin hiukan
sinne päin. Hän lyö isäntää olalle:
"Kas niin, vanha veli! On minulla sentään sinulle jotain. Saat nyt
oikeaa Ruotsin punssia, pirtu on kauheaa... Pannaan julistettua tämä
lienee, mutta taitaa se elää piilosalla yhtä varmasti kuin ennenkin..."
He kaksi, vieras ja isäntä, asettuvat kuistille, sijoittaen väliinsä
penkille sen kainon pullonsa ja pari lasia.
Pian vieras nauraa, kertoo hauskoja tarinoita, hänen pitkä ja laiha
vartalonsa hetkuu, rinta hyppii hulluista jutuista ja heinäkuun lämmön
loitsimasta sulosta. Poissa on poloiselta viran vakavuus, poissa
kunnianhimo, joka ruoskii, jäytää ja hypittää, kunniamerkit ja niiden
syvä kaipuu. Hänellä on usko, että älyihmiset paljonkin saattaisivat
maailmaa parantaa, kun taas kelpo sydämet sitä pitänevät yllä sen minkä
pitävät, mutta nyt hän on unohtanut sen uskonsa tärkeyden. Nyt hän on
luonnollinen ja heittäytyy huolettomaksi.
Muu väki nukkuu. Lasten ääniä kajahtelee etäältä, auringonpaisteessa
kiiltävän kallion ja tumman saunan takaa... Kauniilla tanhualla lepää
ääretön hiljaisuus, kesäisen päivän autuas rauha. Jättiläiskoivujen
ritvat riippuvat kuin juhlaköynnökset, mutta hoikat koivut mäellä
kalliolla kumartuvat lämpöisessä tuulessa. Haapojen lehdet, jotka ovat
kasvaneet isoiksi, läpättävät alinomaa, tuokiotakaan lepäämättä,
vipisevät niinkuin korkealle ilmojen varaan lähteneitten pikku lintujen
siivet...
Ikäänkuin vertauskuvana sielun kaipuusta iankaikkiseen rauhaan kulkevat
valkeat pilvet, matkaavat vapaina kauas pois, muuttavat muotoaan
joistakin olevaisia muistuttavista toisiksi, olemattomiksi, haipuvat,
sulautuvat pelkäksi siniseksi ilmaksi, liukenevat näkymättömiin.
Tanhualla ei liikettä, ei ääntä mitään.
Vain Matti-kukko, joka on nykyään täydellisesti ottanut kanat
hoitoonsa, kuljettaa tuolta rannalta pihalle perhettään hiljaa
luksutellen.
"Annetaanpas kukolle punssia!" ehdottaa kikattava vieras.
Siinäpä vakava ehdotus, jota ihmisen kesälaitumella kannattaa pohtia!
Hän menee tupaan ja tuo sieltä pienen lautasen, sellaisen, jota
pidetään kermakulhon alla kahvipöydässä. Siihen hän on murentanut
hiukan korppua, ja nyt hän tiputtelee vähän punssia korpunmuruihin:
"Kukko se! Kukko se! Mikä sen nimi on? Mätti! Matvei? Hei, ryssä,
tulehan saamaan..."
Hän kutsuu Matti-kukkoa pitäen lautasta koholla sormiensa varassa ja
laskee sitten tarjottavansa varoen kuopperoon, jonka tekee keskelle
saunakukkaista nurmea.
Matti tulee juosten täyttä jalkaa. Vieras hiipii takaisin kuistille,
seuraa kaiteen yli kiintyneenä kukon hommia.
Matti maistaa lautaselta, ravistelee nokkaansa ja päätänsä: jotain
outoa siinä maistuu! Hän, jonka kurkusta paikalle juostessa kuului
yhtämittainen kehoittava: "Kluk, kluk!" valloittaa nyt naisiaan,
eivätkä kanat näytä tohtivankaan lautaseen koskea. Mutta Matti kokeilee
ensin itse, maistaa varovasti uudelleen. Ottaa murun nokkaansa,
kääntelee päätänsä. Sitten hän kutsuu jo naisiaankin: Käy laatuun, ei
tässä ollutkaan vaaraa.
Mutta saahan nähdä: Matti, joka ei tavallisesti syö ruokaa ennenkuin
kanat ovat syöneet, vaan vetäytyy sitä nokattuaan toistaiseksi syrjään,
kunnes vasta muiden tultua kylläisiksi aterioi itsekin, — Matti
kuokkaisee nyt aivan heti itselleen uuden murun. Ja kolmannen, ja
neljännen...
Ja yht'äkkiä tapahtuu jotain luonnotonta: kohtelias Matti ajaa kanat
lautaselta pois, vihaisesti, nokallaan huitoen. Ajaa niitä muutaman
askelen perästäkin. Ja juoksee itse takaisin lautasen ääreen.
Nyt maistelee hän pelkkää keltaista nestettäkin, jota korpuista on
valunut lautasen pohjalle.
Kanat, tuokion ällistyneinä seisottuaan, yrittävät lähestyä. Sama
karkoitus, äskeistä tulisempi! Matti syö yksinään, julkimus.
Ja nyt erottaa hän karkoitetuista yhden ruokatoverikseen. Se saa tulla,
se on Rupahäntä, vanhin ja ihmisen silmillä arvostellen kaikkein rumin
kanoista. Tapahtuuko kukolle samanlaista kuin ihmisellekin? Hänet
tahtoo Matti nyt seuraansa, keskellä tulista herkuttelukiirettään.
Hänen kanssaan Matti jakaa oman autuutensa. Muut kanat saavat tulisesti
nokkaa, Rupahäntä helliä kehoituksia, kukutuksia tulla toveriksi.
Rupahäntä tulee. Kahden kesken hän ja kukko jatkavat petollisten
murujen nauttimista.
Matti syö, naputtaa. Odottamatta leimahtaa hänelle kuitenkin nyt jotain
mieleen. Hän hypähtää, karkoittaa vanhan lempikanansakin vadin luota
pois.
Matti juopottelee yksin! Hän himoitsee itse kaikki! Hän ei muista
välitä. Hän on täynnä omaa nautintoaan. Hän on kukko, joka elää miten
haluaa.
Vaikka pilvenkokoinen haukka niskaan tipahtaisi, Matti ei sitä
huomaisi...
Merkillistä, kun ei nokka osu lautaseen! Se harhautuu syrjään, iskee
oikeaan ja vasempaan lautasen ympärille nurmikkoon, ei löydä keskelle
lautasta. Johan nyt on ihmeet ja kummat! Kukko näyttää suuttuvan, nokan
tahti tihenee, lautasen reuna kalahtelee, lautanen hyppelee koholla
niinkuin Mattikin keikkuu jalalta toiselle.
Vieras herra katselee yli kaiteen, kiemurtelee naurusta.
Nyt on Matti yksinään syönyt lautasen tyhjäksi. Akkaväki, toiset kanat,
katselevat loitolta. Matti ojentautuu, ja kaikki höyhenet näyttävät
kohoavan pystyyn kuin keihäät! Onpas hän komea, kun pöyhistelee! Kaula
oikenee, ja nyt puhkeaa kimeä kiekaus! Kukko laulaa keskellä päivän
kuuminta aikaa yksinään.
Se laulaa kuin uhalla. Eikä sillä ole enää rahtuakaan entistä
logiikkaa: äsken ajoi se kaikki kanat pois, mutta nyt ryntää se niitä
noutamaan, ne pakenevat mikä minnekin, ken pensaikkoon, ken aitan alle,
vaikka Matti kehoittaa ja luksuttelee. No niin, menkööt, kukko pysähtyy
ja kiekaisee!
Siinäkös riittää kiekumista.
Mutta moinen kiekuna ja kanojen pako ja räpytys on kuulunut sisälle,
ruokalevolla nukkuvain korviin. Se on kuulunut myöskin saunan taakse
armaasti kukkivaan metsäruusustoon, minkä vieressä lapset askartelevat.
"Miksi Matti niin laulaa?" kyselevät lapset pilkistellen kummastuneina
saunan takaa tanhualle.
"Lieneekö kanahaukka iskenyt?" kysyy emäntä tullen ulos.
"Nyt ollaan totisia kuin puuhevoset", kuiskaa vieras herra isännälle.
"Mikä Matille on tullut?" päivittelee emäntä jälleen.
Emäntä menee Matin eteen. Mutta Matti näyttää aikovan hypätä ihan
silmille, hyppääkin ihmisen korkuudelle, hänen olalleen! Siitäkös
pelästys, kukko ravistetaan rajusti maahan. Se kaatuu, mutta kavahtaa
pystyyn, ja kiekaisee!
"Te olette Matille jotain tehneet!" huudahtaa emäntä herroille, joilla
näkee nyt tuon epäilyttävän pullon.
"Mitäpäs me? Emme mitään. Me ollaan vakavia miehiä. Totisia kuin
karusellihevoset."
"Voi Matti-raiskaa! Mitä ne ovat sinulle tehneet?" säälittelee emäntä.
"Tule pois, minä vien sinut putkaan." Mutta kun hän koettaa tavoitella
kukkoa kiinni, lentää se häneltä ilmaan, kohahtaa kuin silmitön,
syöksyy kaiteen ja miesten käsivarsien yli tupaan. Siellä se hyppää
pöydälle. Emäntä hoputtaen perästä. Matti karkua kamariin, istahtaa
avoimelle ikkunalle, jonka uutimia kesätuuli lempeästi häilyttää, ja
siinä kiekaus! Vieras rouva herää kamarissa unestaan, huutelee
siunauksia. Mattia ajetaan takaa, se lentää ikkunasta ulos, mutta
ensimmäisellä isolla kivellä se kiekaisee. Lapsetkin juoksevat
paikalle, katselevat suu auki mokomaa elämää. Mattihan on hullu! Se
iskee kivellä seisoen siipiään yhtä päätä kupeisiinsa, venyttää, kuroo
kaulaansa ja kiekuu. Kun sitä hätistää, hyppää se jääsäiliön katolle ja
kiekuu sieltä. Sitten se yrittää pitkään lentoon, menee ilmassa kuin
mikäkin paisti, saa kiinni aitan räystäästä, rinkaisee, pääsee aitan
katolle, ja siellä nyt kelpaa laulaa! Kymmenen kiekausta yhtä mittaa,
ilman väliaikoja. Matin pääheltta on punainen, leukaheltta
veripunainen, silmien ympärykset silmittömän punaiset.
Päivä on ollut unenhiljainen, tanhua liikkeetöntä rauhaa kesäpilvien
alla, jotka ikäänkuin nirvanaan sulautuvat. Tulipas nyt meteli. Lapset
ihmetellen kirkuvat, naiset nauravat ja toruvat. Emäntä:
"Mokomat, antoivat Matille punssia."
Koira, kanojen vihollinen, on villissä, se rähisee, haukkuu ja hyppii
aitan pylvästä vasten, sitä täytyy lyödä ja mukittaa. Lihava porsaskin,
joka on maannut toinen kylki vesihaudassa, — järvestä vesi äsken sille
kannettiin ja kaadettiin raukalle niskaan, — porsas, joka on köllinyt
pihallaan kuin kuollut, häpsähtää, kuuntelee silmänräpäyksen, kavahtaa
ensin etujaloilleen ja sitten kaikille neljälle ja alkaa säikkyneenä
torahdellen töytäillä edestakaisin aituuksensa nurkasta toiseen.
Etäältä kylästäkin, joka päivällislevolla nukkuu, kajahtaa yht'äkkiä
kukkojen kimeä laulu, tähdäten varmaan tähän yhteen ja ainoaan
keskipisteeseen: vastaamaan hoilaavalle ja remuavalle Matille.
Juoppous, mikä surkeus, rappio, kurjuus! Pirtin pöydältä pudotettu ja
rikottu kahvikuppi! Rumia Matin varpaiden jälkiä sinisen kamarin
ikkunalaudalla; entä töykeä loukkaus kanoille, jopa mahtavalle
Rupahännällekin, lempivaimolle.
Ja tämä kaikki niin lyhyen ilon vuoksi! Kymmenen minuttia, ja Matti
istuu aitan alla pimennossa alakuloisesti riippuvin kauloin. Mikäpä
estää meitä pistämästä mottoa luvun loppuunkin, pientä viisasta
rangaistussaarnaa, joka kuvailee Matin vaivoja:
"... Rinnan ahdistus, pään pakko,
Pahat puuskat, häjyt yskät,
Posken rypyt ja jako,
Kätten väristys, kasvoin kohistus,
Hengen myös häjy haju,
Silmäin puna, paha pullistus,
Näin ylönjuomisest' hajoo."
Vieläkin Matista, ihmeellisintä.
Rumaahan oli juottaa Matti, tuottaa raukalle sellaista päänvaivaa.
Mutta olihan minulla pieniä tunnontuskiakin: eikö se yleensä riitä
ihmisille puhdistukseksi?
* * * * *
Kukko puuhailee nykyään kovin innokkaasti, sen vaatimatonta
pyrstösulkaa kanat ympäröivät aina, ne kävelevät Matin perästä minne
hän tahtoo, tottelevat hänen ohjauksiaan. Pätöinen kukko on alati
parven ensimmäisenä. Milloin näkyy sen töyhtösulka perunapellosta, ja
kun sinne juostaan, on joukko keskenkasvuisia perunoita kaivettu maan
sisästä. Milloin ruoppii se paljaiksi malvain tai kurjenmiekkain juuria
tai kivirikkoja sinikehäisen ikkunan alta, — ja taas tuskastuneet
torat poisajelun päällisiksi. Milloin rypistään salaperäisesti
vaarainlehdossa, missä Matti tietää neuvoa perheelleen monta
tummanpunaista, mehevää marjaa ja pudottaa ne alas oksasta reippaalla
hypyllä. Milloin taas kukko seisoo vartiossa, kun joku kanayksilö
pujahtaa salaiselle pesälleen, pujahtaa hyvin ovelasti ja hiljaa, ettei
kukaan paitsi kukko näkisi; ja ilmestyy sitten hetken päästä sieltä
julistaen räikkyvällä toralla, että sinne pensaikkoon tai kivenkoperoon
kätkettiin uusi muna, johon ihmiset eivät saisi koskea.
Pensaikkoon tai kivenkoperoon?
Niin, muniminen ei ole vielä oikein tolallaan, vaikka huonoimmatkin
kanat antavat jo munan silloin tällöin ja parhain on tullut oikein
tuotteliaaksi. Kana, joka yritti laulaa, on luopunut siitä
temppuilusta. Mutta vieläkään ei kanakoppiin asetettuja
munimislaatikoita käytetä, vaan kätketään munat milloin minnekin,
metsään, vaarainpensaiden alle, kivenkoperoihin, jopa lasketaan yhä
tiellekin. — Yksi pudotti kerran munansa kanakopista, joka on
sikoläätin ylisillä, välikaton lautojen raosta alas läättiin, missä
sika söi munan. Siitä, että nöskön korvat ja leveä niskakin olivat
keltaisenaan munakokkelia ja kuorensiruja, kanan tyhmyys huomattiin.
Tämä tuntui töllin väestä harmittavalta, varsinkin kun, kuten sanottu,
kanakoppiin oli varattu kaksikin vakituista munimislaatikkoa, joihin
oli sovitettu alusiksi ja pesäksi kuivaa, pehmeää heinää. Karttui
liiaksi vaivaakin etsiskellä kanojen tuotteita sieltä täältä, metsistä,
aittojen alta, minkä mistäkin, tai estää niitä joutumasta Mainoksen
herkuiksi.
* * * * *
Mutta nyt tulee se ihmeellisin!
Matti suvaitsi viimein itse ryhtyä asiaan.
Me olimme nähneet, että nuori kukko seisoi ikäänkuin kummastellen
vieressä, kun parhain kanamuori asettui munimaan maahan, vähäiseen
kuopperoon, jonka ruohikkoon kaapusteli. Matti seisoi siinä vakavana
kuin kaikki muutkin yksilöt tästä pienestä siipikarjasta. Totisinahan
kanat tuollaista tapausta seuraavat, totisina, huolestuneina, sillä
moinen perheonni on niistä hyvin, hyvin tärkeä ja pyhä. — Rupahäntä
teki komean munasensa ja poistui, kaakattamatta, torumatta! Eikä
kukkokaan torunut.
Mutta eräänä päivänä kuului sitten kanakopilta varsin merkillistä
kotkotusta, se oli kukon ääni, ei kanojen. Lyhyttä, lujaa, hillittyä,
mutta ikäänkuin vihaista kokotusta. Pitkän aikaa. Torumista, johon
kanat eivät vastanneet, vaikka olivat kukkonsa kanssa kanahäkissä,
koskapa niitä ei näkynyt missään ulkosalla. Todellakin kummallinen
lyhyt, katkeileva torunta:
"Kot kot! Tok tok! Kot kot kot!"
Kanat aivan vaiti.
Emäntä meni hiljaa kanakopille katsomaan, mitä höyhenperhe siellä
puuhaili.
Kanat olivat kaikki pikku rakennuksen ylisillä, sen näki emäntä, kun
nousi äänettömästi kivijalan ylimmälle kivelle ja pilkisteli
seinänraosta koppiin.
Siellä seisoi kukko keskellä vaiteliasta kanaparvea toisen
munimislaatikon vieressä. Se heitteli kaulaansa, puhui kanoille kai
jotain hyvin opettavaista, jotain merkillistä, jota kanat eivät vielä
näyttäneet ymmärtävän.
Matti oli punastunut. Se selitti ja muuttui yhä punaisemmaksi. Sen
silmät, jotka muistuttavat särkikalan kellertäviä silmiä, tulivat aivan
veripunaisiksi kiihtymisestä. Kotkotus kiukkuista! Veri pakkautui
nähtävästi miehelle päähän: heltat leimusivat, ja ne paikat, joita
ihminen pitäisi kukon poskina, hekottelivat hirveästi.
Kukko oli vihainen, mutta kanat, jotka seisoivat jonkinmoisessa
piirissä ympärillä, eivät vieläkään liene asiaa ymmärtäneet.
Mitä kukko tarkoitti?
Viimein tapahtui ihme, jota luulen ihmisen verraten harvoin saavan
nähdä. Suuttumuksesta punastunut kukko _astui munimislaatikkoon_, se
opetti käytännöllisesti kanoille laatikkoon munimisen. Se nousi
laatikkoon ja ryhtyi jaloillaan tekemään heiniin pesää! Raaputteli
siinä seisoallaan, touhusi, pyöri ympäri ja kotkotteli äkäisesti koko
ajan. Valmisti pehmeisiin heiniin sopivan koperon, tallasi sen kovaksi.
Luksutti, neuvoi, selvästi hyvin ylpeänä ja vihaisena:
— Ne ovat nuo akat! Eivät osaa edes pesäänsä tehdä. Mies aina osaa!
Näin se on laadittava! Siinä se nyt on koko juttu. "Kluk kluk!" Näin.
Kas tuossa! "Kluk kluk, — koko koko." Munikaa tähän, älkää ulos!
Ja sitten näytti kukko vielä kanoille, — ja seinänraosta kopin
salaperäiseen pimeään pilkistävälle ihmiselle se oli hurmaavan
hullunkurinen näky, — _millä tavoin lootassa istutaan!_ Miten siihen
istumaan asetutaan: Matti laskeusi heinistä muovailemaansa kuoppaan,
löi ja pöyhötteli siivillään heiniä, hieroi niitä vatsallaan ja
hinterpommerillaan — kuin munimaan asettuva kana. Ja sitten se istui
vähän aikaa siinä paikoillaan, vain silmien kalvo alakuloisesti
muljahteli terien yli — niinkuin munaa odottavan kanan. Kanahan on
luonnollisesti sellaisella tuokiolla hyvin totinen.
Viimein Matti nousi arvokkaasti ylös, astui laatikosta pois ja
kotkotti, kaiketikin:
"Kluk kluk!" Siinä se nyt on koko temppu. Munikaa nyt niinkuin minä
itse näytin!
Kanat seisoivat vaiti kallella päin.
"Mitähän tästä nyt seuraa?" arvelimme.
Mutta jo tulevalla kerralla istui parhain kana kuin istuikin munimassa
heinälaatikossa, ja kaksi muuta seisoi ylisille johtavilla pikku
portailla odottaen tuskallisina vuoroaan, päästäkseen hekin
heinälaatikkoon!
Vain välisti joku kana sitten enää karkasi ulos piiloon, — aikoen
hautomaan.
* * * * *
"Hyi, kukko on hyvin epäintelligentti elukka", väitti viime talvena
Parisissa asuntoemäntäni, rouva Mignon, kun puhuttiin kukkonäytelmästä
nimeltä Chantecler. Väite saattoi kyllä pitää paikkansa sanoihin
nähden, jotka Rostand on pannut kukkojen suuhun, mutta ei ainakaan
Mattiin: siitä protesteeraan ankarasti.
"Ritari Matvei".
Haukka leijaa korkealla pienen saaremme kohdalla. Sen siivet tuskin
värähtävät, se lepää paikallaan pitkät ajat kuin kala vedessä. Se
näyttää melkeinpä pilkulta. Se on luultavasti varpushaukka.
Onhan niitä ennenkin nähty.
Emmekä aavistaneet, että kanakopin luota yht'äkkiä kajahtaisi kukon
kirkaisu ja sitten taisteluntemmellystä. Emäntä kuulee sen tuvan
ovelta, juoksee sinne. Hän näkee upean pihlajan, ampiaisten pyhän puun,
juurella ilman valkeanaan höyhenien tuprua, josta siipien läiske
kohahtelee. Hän tempaa pitkän kepin, huutaa ja hosuu.
Haukka pakenee väkinäisesti.
Matti nousee maasta pörröisenä, revityin höyhenin, mutta silmittömänä
taistelunvimmasta. Se töytäilee sinne ja tänne, kurkistelee ylös
nähdäkseen vihollisensa. Kas julkimusta: suuri ruskea haukka, — se
olikin oikea kanahaukka, — istuu vielä tuolla tervalepässä, tähystelee
keltaisin silmin alas. Sen pyrstö on levällään kuin viuhka, näkyy
pyrstön kellertävä ja valkoruutuinen nurea puoli kuin mikäkin
vanhanaikuinen kangas. Siivet hävyttömästi supussa. Se ei välitä ensin
edes huudoista, niin himokkaasti sen mieli tekisi iskeä jälleen
Mattiin. Lopulta tuo pöyhkeä ilmojen ilves kuitenkin kohahtaa lentoon,
ohuet jalat pistävät suorina alas reisien höyhenistä, jotka ovat kuin
mitkäkin entismuotiset naisen housut.
"Pelastuitpa, Matti. Mutta missä on perheesi?"
Tuolta se tulee, uskaltautuu vähitellen näkyville tuuheain
katajapensaiden alta, joihin ihminenkin voisi kätkeytyä täydellisesti
kuin uudinten suojaan. Kukko niitä kutsuu, ja kun saa ne kaikki
ympärilleen, niin se keikistää ohuen kaulansa ja kiekaisee heleän
voittolaulun.
"Todella, sinähän oletkin peloton poika, Matti! Ja tuntuupa kuin
osaisit käyttää kynnettömiäkin sormiasi: monipa ruskea ja keltainen
sulka kirjavoi valkeaa kasaa, joka on omasta ruumiistasi maahan
riputeltu."
* * * * *
Pyynti-koiramme on vielä edelleenkin lurjus. Se on ovela kuin
talonpoika. Ja itsepäinen, hävytön. Kuinka monta kertaa sille onkaan
sanottu, päänupukkaan sormella naputtaen, että tipuihin ei saa koskea,
ei saa, ei saa! Eikä leppälinnun tai kerttujen poikiin. Eikä ajella
teirilintua, joka raitalehdossa kohahtelee. Ei vaania sorsaa, joka
mielellään pesisi ruohoiseen lahteemme. Tyytyköön myyriin ja
sammakkoihin! Niitä pureskelkoon, mukeltakoon suussaan, näytelköön
niiden takajalkoja viiksinä suupielistään, voitokkaasti selkänsä yli
ruumiita viskelköön.
Mutta se ei tottele. Miten usein se on saanut rikoksista tuuppauksen
niskaansa, könistyksen takamaihinsa, keppiäkin tarvittaessa. Ja
kuitenkin se yhä tulee kartanolle iloisesti häntäänsä heilutellen
ulkometsästämme, joka lienee siinä viisikymmentä metriä läpimitaten,
tulee salaperäisenä, mutta jokin pikkulinnun höyhen riippuu suupielessä
ilmaisten tehdyn rikoksen. Tai se köntystää tanhualle kovin väsyneenä,
pitkät ajat lahdella jotain puuhailtuaan, asettuu pettyneenä suoranaan
loikomaan aitan päädyn suloiseen varjoon, — ei onnistunut
koskelonmetsästys! — Se nappaa leppälinnunpoikaset, jos niillä on
huono tai kokematon emo, joka päästää ne liian aikaisin lentoon
suojaavasta pesäpöntöstä, varastaa yhden toisensa jälkeen, kaiken aikaa
pesää kierreltyään. Milloin se taas rääyttää pikku salmella sorsaa,
joka oli jo melkein kesy, juosta roiskaa sen perästä kaislikossa, niin,
jopa heittäytyy uimaankin, tuo uintia ja pesua kuin myrkkyä pelkäävä
Pyynti. Huudapa sille: "Pyynti, uimaan!" jo luikkii se aitan alle
turvaan. Uimalakanan näkeminenkin säikähdyttää sen pötkimään aitan
aluksen matalaan suojaan.
Rikoksia, rikoksia! Torupa sitä: se heiluttelee, pötkyttää häntäänsä:
"Älkää joutavia puhuko!"
* * * * *
Mutta ihmisten nähden ei Pyynti kuitenkaan enää tohdi karata kanoihin.
Sen sijaan, käännäpä selkäsi: silloin se kiertää kanakopin taakse,
kurkistelee koppiin isolta kiveltä ja alkaa kaivautua sisälle häkin
alitse.
Vieläkään ei kanoja voi koiran tähden pitää päivin ulkona, ellei
ihminen itse ole mukana kanapaimenena.
* * * * *
Eräänäkin päivänä: mikäs nyt kanoilla on? Mikä kirkuna kopilta? Vihlova
hätähuuto kuin ihmisen kurkusta, miltei ihmisäänin parkaistuja sanoja.
Vilkaistaan ikkunasta. Äskenhän Pyynti oli vielä tuossa lattialla,
mutta nyt sitä ei näy...
Juoksen kanakopille. Jokos se taas! Pyynti lentää häkin sisällä
ahtaassa tilassa edestakaisin, aidasta toiseen, se vilahtelee punaisena
kuin kettu, jonka sukua se luonteeltaankin on, se pomppii ilmassa,
hyppii korkealle. Ja nyppii höyhentupsuja Matin housuista, höyheniä
pöllyää ilma täynnä. Matti kimpoilee rautalankahäkin seinille; mutta
vuoroin hän ratsastaa Pyynnin niskassa, lyö punaista paholaista
siivillään silmille, iskee ratsuaan luisilla kannuksillaan. "Pyynti!
Pyynti!" Se ei tottele, pannahinen! Eihän se kuule mitään! Hyökkään
sisälle, saan räyskän kiinni, nostan niska- ja housunkraavelista ulos,
heitän vihoissani tanterelle, — siihen se jää katsomaan ja —
heiluttelee iloissaan häntäänsä!
"Matti-raukka, pelastuitpa vielä kerran, mutta missä tilassa! Koko
pyrstösi on viety, muistutat töpöhäntäistä kanaa. Häkin hiekka on
peitetty valkeilla höyhenilläsi. Missä nyt perheesi?"
Yksin seisoo Matti ulkona häkissä. Kanat ovat paenneet pikku portaita
myöten ylisille, sieltä ne kurkistelevat.
"Sinä et paennut, Matti? Yksin jäit ulos, taisteluun petoa vastaan
omiesi puolesta. Sinähän olet sankari. Matti! Julistan sinut tässä
ritariksi, ritari Matveiksi, sinut, pahoinpidellyn, nyljetyn, —
kopallinen karttuu raastettuja höyheniäsi. Mutta kunniallapa putosi
töyhdöstäsi sekin ainoa kullalta vivahtava sulka. Sinä olet ritari
Matvei!"
* * * * *
Miehen töissä menevät Matin päivät. Tulee jälleen ilta. Järven sini,
yhtä vaalea kuin se väli, jonka nimenä on _rosa_, ruusunpuna, himmenee
harmaaksi, muuttuu utuiseksi...
Mutta sitä ennen on tullut aivan tyyni ja vesi välkkyy kuin puhtain
kuvastin.
Kas kuinka kalat pitävät viimeistä iloaan tänä päivänä!
Iloaan? Siltä se ihmisestä näyttää! Oikeastaan kalat _metsästävät_
toisiaan tänä iltana viimeistä kertaa, ahtavat vatsansa täyteen yöksi.
Julma luonto, — kuka onkaan väittänyt sitä sopusointuiseksi, luotujen
hyvää vastaavaksi? Kuhunka pakenisin sen edestä? Ah, ei edes oma
luostarini säästy puhtaana näiltä kauheilta ajatuksilta! Kaikkialla
olemassaolon raivo! Peto vaanii toista eläintä... Puu puristaa salaa
juurillaan toisen puun hengiltä... Ja nyt tuo kalojen kesäinen kuhina
tuolla.
Mikä loiske ja virinä! Mikä polskahtelu ja hyppely! Kuin leikkiä,
karkeloa! Nyt tuolla kaukana, Jylhän salmella, suuret pyöreät virit. Ja
nyt tuossa, aivan jalkojemme juuressa, lämpöisen kallion kupeessa.
Salakat ja särjet kimmahtavat epätoivoissaan vedenpinnasta ylös. Ne
lentävät sekunnin, linkoavat, ampuvat itsensä koholle pikku kaaressa.
Kiilloitettuna hopeana ne välkähtävät... Tuntuu kuin ne kisaisivat
nuoruuden viehkeä hehku sydämessään, nuo järven pienet, herttaiset...
Ai, ne väistyvätkin tuskissaan ahvenia, joita pomppii koholle kita
auki. Ne pakenevat toista kalaa, hirvittävää petoa, joka ajaa niitä
vedenpintaan asti harjasviuhka levällään, messinginkiiltoista kuhaa, ja
vielä kamalampaa, väkevää, notkeaa haukea, jonka pitkä kuono on
varustettu lukemattomilla neulanterävillä hampailla!
Mutta pienten pako näyttää ihmisestä leikiltä. Ilolta, kesän suloiselta
onnelta. Samoin suurten loiskinakin, joka kuuluu tänä ihmeellisenä
iltana hyvin etäältä, aina kilometrien päästä Rautulta, elämänriemulta,
mutta mahtavammalta, riemuitsijain isommuuden mukaan...
Sellaista näemme tuokion, välkkyvän ja iloisen tuokion. Minusta se
tuntuu, kun sitä tarkemmin ajattelen, niin tuskalliselta, että ihminen
tahtoisi kuolla.
Ilta hiljenee. Pilvien hopea saa yhä enemmän punaisia vivahteita...
Nyt hehkuu luoteinen jo nuotiona, hiiluvina kekäleinä, purppurana,
keltaisena. Aurinko verenä, hostiana, joka kristallilippaassaan
alttarilla hohtaa, kuten katoliset runoilijat vertaisivat.
Aurinko katoaa kahden mustan saaren rakoon. Väri ulapalla muuttuu yhä
harmaammaksi.
Eivätkä kalat hyppele enää, järvellä haudan hiljaisuus: kuoleman
rauha...
* * * * *
Myöhäinen ilta...
Kanat, jotka ovat kaiken päivää kierrelleet kukon johtamina siellä ja
täällä, — ne voidaan nykyään laskea ulos päivälläkin, viime tappelussa
taisi Matti Pyynnille jotain opettaa, — kanat, jotka ovat tulleet
milloin tuvan edustalle, milloin aitan portaille jyviä nokkimaan, tai
tunkeutuneet tutkimusretkelle pirttiinkin ja joutuneet pakenemaan
sieltä siipiään kahistellen; kanat, jotka ovat touhunneet pahanteossa
mansikkamaassa tai raappineet paljaiksi kukkia ja vihanneksia, kanat
alkavat ikävöidä yöksi kotiinsa.
Niin, nyt, kun jättiläiskoivut eivät hievahda, vaan riiputtavat
latvojaan kuin ne olisivat lehväköynnöksiä juhlien jälkeen, — nyt, kun
soleat tervalepät seisovat ikäänkuin taivaan ikuisuuteen pyrkien, — ja
piilipuut pitkulaisine lehtineen näyttävät uneen vaipuvan, ja vain
rantahaapojen metallimaiset lehdet ikäänkuin puoliunessa läpättävät
tummina luoteisen ilmanrannan keltaa vasten, — läpättävät ja
kuiskuttelevat kuten uneen vaipuva rukouksensa viimeisiä katkonaisia
sanoja, — nyt keräytyvät kanatkin hiljalleen koppinsa ovelle.
Ne seisovat siinä ensin toimettomina, nyyköttävät aiheettomina.
Näyttävät avuttomilta. Ei ääntä kuulu, — joskus vain heikko, matala
kurahdus.
Maailma yhä tummenee. Kukkokin seisoo parvensa keskellä paikallaan,
yhtä hiljaisena, puuhattomana kuin muut.
Mutta sitten alkaa vanhin kana verkalleen astella ylisille johtavia
portaita kohti. Lyhyt harppaus kerrallaan, taas pysähdys, ja aivan
vaiti.
Johtokana joutuu portaitten juureen. Se nousee askelman, toisenkin.
Seisahtuu, katselee ympärilleen. Se on torkahtaa, kaatua ja pudota alas
ortailta... Päässä kai niin kummallisen suloisesti pakottaa... Ruumis
huojuu, kun hän yrittää edemmäksi. Silmissä ihanasti pimenee, eikä
korva erota ympäriltä mitään, ei toisten kanojen hiljaisia kurahduksia,
ei pikku lintujen iltapiipahduksia, haapojen uinuvaa läpätystä, joka on
käynyt hiljaiseksi kuin rauhallisesti nukkuvan hengitys.
Nukkumaan! Horjuen, pysähtyen ja taas askelman nousten kohoaa johtokana
asumukseen. Välillä se katsahtaa kuiluun, johon on ollut pudota,
silmin, joiden verhoksi kohta valkea kelmu laskeutuu. Sitten kana
laahautuu hitaasti oviluukusta sisälle.
Silloin kuuluu kukon lyhyt kotkotus, komennus. Muutkin kanat
liikahtavat ja alkavat tallustella portaille sanaakaan virkkamatta.
Vaiti ne kulkevat, rivissä, yksi toisensa jälkeen. Viimeisenä kukko.
Tuon tuostakin menijät portailla huojahtelevat, luiskahtaahan varpaan
kynsi kapuloista, joita on peruslautaan naulattu, mutta hätääntynyttä
äännähdystä ei kuulu, vain siipien räpistelyä. Ja siten jatkuu
kömpiminen, unisia päitä ikäänkuin pyörryttää, silmissä samenee,
pimenee... Ja yksi toisensa jälkeen työntyvät kanat pienestä
oviluukusta hämärään kammioonsa. Asettuvat orrelle taustalle.
Mutta kukko ei nouse orrelle. Hän ei vetäydy taustalle. Hän painautuu
lattialaudoille maahan aivan oven eteen, — siinähän ei ole ortta.
Asettuu ikäänkuin luukuksi, portiksi, vartijaksi!
Yö on tullut.
Kuu on noussut etelästä, hirvittävän punaisena se paistaa tervaleppäin
välitse suoraan Matvein perheen ovesta sisään.
Ihmeellinen, mystillinen, lumoava kuu.
Järvi kuun alla kiiluu metallinpunaisena, kiihoittavana kuin veri.
Sitten kuutamo leviää, se välkähtelee kultaisena, häikäisevänä
kenttänä...
* * * * *
Jos ihminen nyt kulkee kanakopin ohitse vaikkapa kuinka varovasti,
ettei häiritsisi eläinraukkoja, kuuluu kukon kurkusta syvä, tyytymätön
ja urahtava:
"Kurrr." Ei saa häiritä nukkuvia, — rikkoa luonnon pyhää lakia, joka
on määrännyt kaikelle aikansa!
Ja jos pysähtyy kopin luukun kohdalle ja astuu vielä lähemmäksi ja
teristää silmänsä nähdäkseen sisälle, niin erottaa pian kukon
avonaisen, valvovan, punaisen silmän kuutamossa. Nopsasti heränneen
silmän... Ja sitten näkee taustalta kanojen valkeita hahmoja, mutta ei
niiden päitä: kanat nukkuvat pää höyheniin kätkettynä rauhan unessa, —
kukon suojassa.
Ja jos tavoittaa kädellään oviaukon sisäpuolelle, niin Matti iskee
käteen nokallaan. Silmänräpäyksessä, kovasti, mutta melkein
sanattomasti:
— Tästä ei sisälle tulla. Tässä vartioin omiani. Mutta ei meluta, että
saavat nukkua!
"Ole rauhassa, Matvei!"
Kokeilija poistuu oudoin ihastuksentuntein kiusaamasta kukkoa, joka
istuu oven tukkeena toisella jalallaan, istuu puolivalveilla, aina
valmiina tarkkaamaan yöhön, jossa hiiviskelee monenmoisia vaaroja:
ilkeä rotta, kanojen ravinnon varastaja, kärppä, kanojen kurkkuun
karkaaja, ja tuo punainen pöyryhäntä, notkea kuin kettu, vihattavan
viekas. Taikka äänettömästi liikkuva huuhkaja, jonka huuhutus nyt
kaikuu kuutamossa loitolta, jostakin sieltä, mistä kuu yhä valkeampana
nousee yksinäisen yön korkeuteen...
Ihmisetkin jo nukkuvat, Matin apulaiset katkerissa vaaroissa. Hän on
yksin. Yksin hän vartioi.
Hän on ovilauta avoimessa luukussa! Hän on portti, lukko. Uskollisuus!
Hän antaisi henkensä omiensa puolesta.
Turhaanko olen näin paljon kertonut sellaisesta vähäpätöisestä kuin
kukko?
Kauneuden tuokio, mitä enempää voisin vaatia?
"Ei voi olla liian järkevä, mutta ainoastaan
viisaudella on oikeus vedota järkeen. On totta,
että järki on viisauden juurella, mutta viisaus
ei ole järjen kukka."
_Maeterlinck_.
Tämä päivä oli jälleen onnen päivä: se oli kaunis.
Oikea sydänkesän päivä.
Suomen luonto vaihtelee ja heittelehtii rajusti synkästä ja rumasta
rajattomaan suloon ja kauneuteen. Kun taivas pysyy pilvessä, näyttävät
rannat matalilta, yksitoikkoisilta, ne ovat kuin samaa iankaikkista,
kapeaa mittanauhaa... Karunnäköiset rannat: niillä ei uskoisi silloin
minkään viljan kasvavan, niin ne ovat harmaita, armottomia,
toivottomia.
Mutta aurinko muuttaa kaiken, pelkkä aurinko! Jo hymyilee, säteilee
Suomi, lupaa ikäänkuin kaikki taivaan autuudet, joita järven syvyys
kuvastaa, — ihanuus verraton.
Ja tänään aamulla, kun lähdin kello kolmelta, — ihmeellinen
harvinaisuus, — pieneen unettomuuteen tuskastuen uistinta
koettelemaan, aamulla nousi minulle kolme aurinkoa. Niin, aurinko
kolminkertaisena! Loimottaen ja tummanpunaisena jättiläiskiekkona
kiepahti se manteren metsien takaa, joissa lepäsi jo hieman syksyinen
tunnelma, niin tummat ja kovapiirteiset kuusikon sakarat olivat.
Tietäähän heinäkuu minusta aina ikäänkuin syksyä.
No niin, aurinko nousi kolmena aurinkona. Itse oikea aurinko
ilmanrannalla terävien kuusien välitse välkähdellen, mutta järvessä,
joka alkoi herätä ja hiljaa hyrskehtiä, kimmelteli kaksi sen omituista,
pyöreää kuvajaista, erottajanaan veden hopeaviiru ja viluiset usvat.
Kukot kylässä ja saarellani eivät vielä kiekuneet. Linnut eivät enää
paljoa visertäneet, niiden parhain laulunaika oli mennyt.
Olin ikäänkuin yksin, — kuin ainoa ihminen valtavassa erämaassa.
Joku kala polskahteli; ja uistimeeni iski viimein hauki, jonka
vengotellessa vastaan kulutin hauskassa, vihoittelevassa jännityksessä
neljännestuntisen, kunnes se makasi veriläikässään venheeni pohjalla.
Nyt paistoivat usvat lahdelmissa ja suoniittyjen purojen suissa
ruusunpunaisina.
Päivä lämmintä lupasi! Kun kolkahtelevin airoin soutelin kotiin,
sävähteli ulapoilla jo hopeita, seuloi ilmoista sulaa hopeaa tyyntyviin
vesiin, sillä aamutuulikin jälleen laiskistui, vain mainingit enää
hyrskähtelivät.
Harmaan venhevajan eteläkupeella kipenöi silmiini heijastus järvestä
auringon sokaisevasta kuvajaisesta, se väikkyi ja vipisi vaaleina
läikkinä rantapajuissa ja koivuissa, joissa hyönteiset alkoivat
touhuta. Ei ainoaa ääntä, ei muuta linnun piipatusta kuin kesyjen
tiaisten, — syksyhän todellakin hiljalleen läheni. Mutta aurinko vielä
hekumallisesti kuumensi, sen lämpö kävi käsiin ja kasvoihin kuin
hyväily.
Nyt naputin liittolaiseni varovasti jalkeille matalaisen ikkunan ruutua
koputellen. Tahdoinhan näyttää hänelle paitsi varhaista haukeani, joka
loikoi mustana ja vihreänä poikkiteloin isossa vadissa kuistin
penkillä, myöskin aamun ihanuutta. Tahdoin houkutella ja vaatia hänet
kanssani verkostamaan. Niin teimme. Näimme, vaimoni vedellessä airoissa
hyrskeitä vastaan, aamuauringon kirpeän säteilyn, vieläpä viimeiset
tunnut punaisista, haipuvista usvistakin. Ja silloin tunsin, että tästä
tulisi onnellinen päivä, silloin syttyi mielessäni halpa laulu, jonka
aion uskaltaa tähän viimeiseksi.
* * * * *
Sitten aamupakinat, kahvit, vallattomat aamulaulut. Kukkien katselu
tanhualla: kuinka pitkälle punaruusu oli avannut viittäkymmentä
umpuaan, joiden huomasimme viikko sitten alkavan niin valkeina, että
luulimme pensasta valkoruusuksi, mutta nyt ummut näyttävät verhiöiden
sisältä veitikkamaisen punaista; punainen pilkistelee niistä esille
kuin alaväri keskiaikaisista puvuista, joiden hihoihin oli halkaistu
koristeiksi viiltoja. Kaksi punaista ruusua on täysin jo auennutkin, ne
ovat suuria ja niitä tekee mieli kädellään hyväillä. Neitseellisen
kelmeitä kuin nunnat ovat näiden rinnalla valkoruusut, jotka
lumenvärisinä reunaavat pientä kivipengermää.
Suuri valmu kukkii. Sen sydämeen on piirretty iso valkea risti. Se on
kuin mikäkin laupeudensisar, porvarillinen, hieman yksinkertainen,
mutta huvittavan herttainen. Ikäänkuin varta vasten nähdäksemme avaa se
nyt juuri kokonaan kauhtanansa, jonka se eilen yöhyönteisiltä ankarasti
sulki. Se painui silloin umpeen kuin vanhanaikuinen kukkaro, asettui
uneen omenapuun juurella. Nyt sen sydän levittäytyy nopeasti aivan
silmiemme edessä auki.
Kimalaiset humisevat, hyönteisiä tanssii ilmassa. Hyrskeet tyyntyvät.
Lupaa tulla oikein kaunis ilma.
* * * * *
Saaren keskikentällä killistelevät vuohensilmät aurinkoon. Kissan- ja
sinikellojen seasta kohoaa siellä täällä upeita, tummia hirvenkelloja.
Hiirenherne on kietoutunut somaksi seppeleeksi valtavan putken
ympärille. Mutta horsma tuolla kallion luona seisoo punaisessa
vaipassaan...
Valkeana hohtava Vanaja kutsuu pois tupasen kuistilta, josta sitä
katselen. Niin se on kaunis, että tahtoo nähdä sitä vielä lähempää,
kuten muka lähemmäksi pääsisi, jos menee rantakallioille. Kummeli
kaukana ulapalla tulee yhä valkeammaksi, kietoutuu yhä hämyisempiin
utuihin. Soutelulle! Likemmäksi kauneutta, ilman mitään tarkoitusta,
kiertelemään verkalleen, ihmettelemään auringon taikaa, joka
odottamatta, yhtenä ainoana aamuna, muuttaa matalan ja vihamielisen
maiseman kauniiksi, tulvii sieluun rajattomana onnena!
Vesi tummaa kuin lyijyä, mutta jokaisen pikku lyijylaineen kärjestä
kimmahtaa tähtisäihky, syttyy, nopeammin vielä sammuu. Tuhansia,
miljoonia pikku tähtiä: musta vesi kuin kalliilla brokadilla ommeltu,
paljetteja, häikäiseviä hopealäikkiä. Järvi kuin jokin laaja
kuningattaren laahustin. Kuningatar, sinä pauhaava pikku meri Vanaja,
Lintukodon kiusa myrskyisinä päivinä, nyt ylpeää hekumaa upeileva,
leikkivä Vellamoinen!
* * * * *
Tuolla Lintukodossa, joka punaisin ja sinisin rakennuksin pilkehtii
riippakoivujen ja raitojen lomitse salaperäiseen rauhaansa lujasti
kätkeytyneenä, näyttää vaimoni saunarannassa puuhailevan pyykinpesua.
Tepsuttelee väljässä mekossa saunatietä, alas pienen kummun rinnettä
pihlaja-vanhuksen siunaavain kätten alitse, auringon päivettämänä kuin
indialaisvaimo eräässä Frödingin runossa. Hän askaroi hiljalleen,
viisaassa rauhassa, iloiten ja nauttien. Punainen kukka hyppelehtii, jo
suuren padan alla rantaäyräällä, sauhu kierii hiljaa ilmoihin, tunnen
sen rattoisan kydöntuoksun tänne asti.
"Ja puista sun tarhassas
sua seuraa sypressi synkkä yksin..."
Niin, tuolla takanani, kun asetun kuumenevalle rantakalliolle kädessäni
kirja, jota tuskin hennon näin kauniina päivänä lehteillä, tiedän
puitteni olevan. Siellä poppelit ja vaahterat, jotka istutin,
hopeapaju, jonka sain lahjana ukilta ja mummilta ja joka tuoksuu hieman
hautausmaalta. Siellä ne ovat, autuaan aittani kulmalla. Autuaan, niin,
uskallan sen sanoa: kammioni yksinäisyydessä saavat mielikuvat
profanoimisesta vapaina avata siipensä, — ne liikkuvat silloin
nopeasti kuin päivänkorentojen hopeaharsoiset, iloiset lentimet.
Tuolta näkyy myöskin tupasemme, jonka kamanakirjoitukset ja päädyn
vuohet aurinko, sateet ja tuulet kyllä syövät hetkessä pois, —
nopeasti, kuten valonsävähdys pikku laineen huipusta tuossa tuokiossa
sammuu.
Ihminen, miten voit olla jumalallinen juuri siksi, että tiedät onnesi
tuokiot niin lyhyiksi!
* * * * *
Siinä kalliolla, jossa ihoa polttaa ja tuntuu kuinka auringon voima
iskeytyy jokaiseen luun ytimeen, antaen inehmoiselle unohdusta, naurua,
ylimielisyyttä, kuten itse luonto on yli- ja kevytmielinen, — siinä
jatkuu yhäti äskeinen lauluni hetken onnelle.
Muistelenpa jälleen muinaisia päiviä, jotka vietimme tuon liittolaiseni
kanssa yhdessä... Aamulla varhain lähdimme aurinkoiselle niemelle
tällaisiksi päiviksi kuin nytkin. Hänellä päässä sanajalkoja suojana
auringolta, tai ehkä pienenä naisellisena koruna, joka minusta oli
kaunis. Paljasjaloin käveltyämme kiemuraista polkua, jolla käärmekin
joskus kihahti, laskeusimme rantaan, kultaiseen, kuumaan hiekkaan,
siinä vietimme koko päivän, jotain hyvin tyynnyttävää, epähetkellistä
toisillemme lukien, jotain pakinoiden, nauraen ilosta kanssaihmistemme
ymmärrettävälle ilkeydelle, emme ilkkuaksemme heitä, vaan niinkuin
hupaisille huomioille. Miten olimme vapaat, oman työmme ja voimamme
varassa! Haukkasimme muruset, jotka olimme eväskorissa kanssamme
tuoneet, kahvi porisi kaiken päivää vieressämme paasien nokiuunissa, ja
riemuitsimme — _valosta!_
Sitten muistan, millä hinnalla tuon vapautemme ehkä ostimme. Kuinka hän
tuli majaani, vaatimatta, aikomatta mitään. Kuinka hän menneitten
kesäin helteillä, jolloin kyy niittyojain reunalla edessämme havahti ja
kiukkuisesti sävähti, kantoi mukanani, hiki otsalla, onnellisena,
olkapäillään taakkoja, jotka olivat meille yhteisiä. Kuinka hän sitten
syksyn iltoina työnsi kerallani kuormattuja rattaita upottavassa
savessa: vähän perunoita, korvo puolukoita, vähän muuta, meille
kylliksi: ihmisen vatsa ei ole, Jumalan kiitos, suuri, ja lihava vatsa
on inhoittavan ruma, ja rikkaus rasittava. Kuinka hän veti ja kantoi ja
ponnisti ja sahasi ja hakkasi — ja iloitsi!
Mistä nyt minussa edes tämä nauru, jossa ei ole ivaa, vaan joka on
pelkkää hilpeyttä, nauru kaikelle, minkä outo luulisi minua leikkaavan?
* * * * *
Ilta päivää ihanampi! Ruumis hehkuu aurinkoa, se on terve. Jokainen
luun ydin, jokainen punasolu veressä tuntee sisässään aineen, joka ei
liene maan päältä kotoisin: auringon. Sielu, eihän se liene vain pelkkä
ruumiin varjo? Tuntee kerrankin, ettei ole tarpeellista mitään miettiä:
kaikki on onnessa selvää. Niin käy auringon helliessä, oikeassa
ilmastossa, auringon armosta, tällaisena eteläisenä päivänä! Maailma on
kuin jalo malja: juo, kallistele ahkeraan, nauti ja laula.
* * * * *
Sitten ilma sakeni ukkosta uumoilevaksi. Valkeat, muhevat hattarat,
jotka ikäänkuin riippuivat liikkumattomina taivaasta kuten
näkymättömästi sinne ylös vedettyinä, suunnattomina pumpulimöhkäleinä,
— hattarat kohosivat nyt pilareiksi, linnoittuivat torneiksi,
rakentuivat marmorilouhosten näköisiksi. Ne kuumottavat nyt kuin
punaiset vuoret.
Ja yhä lisää! Kaikki kauneudet ovat täksi päiväksi luodut.
Tulee hieno sininen pilvi, sataa ripsahtaa. Sateenkaari huiskahtaa
lännestä ikäänkuin suunnaton kunniaportti tai itämaalaiskirjava,
loistava voittokaari. Tuuli herää jälleen hetkeksi, nyökyttelee
ritvakoivun lehtiä, niistä putoilee kimmaltavia pisaroita. Raitojen
oksia liikauttaa kostean sadeilman hengähdys, tervaleppien
tummankiiltävät lehdet välkähtävät, ja sitten tuuli jälleen vaikenee.
Oi, liittolaiseni, jonka selvä äly hoitelee mielikuviani niin etteivät
ne lennä itseään rammoiksi kuin pääskynpoikanen syöksyy kuoliaaksi
kiiltävään lasiruutuun, nyt, kun sadepisarat vielä kimmeltävät puiden
lehvillä, nyt, kun heikko tuuli väräyttelee raitojen ritvoja, kun
koivikko avatusta ikkunastasi tuoksuu niinkuin olisi keväisellä
hiirenkorvalla, niin, nyt kun sateesta virkistyneen ruusun upea lemu
leviää tanhualle, anna nyt soida meille se Beccen _Légende d'amour_,
rakkauden legenda. Se on ehkä banaali, ehkä hieman tunteellinen, liian
suloinen, mutta harpunhelähdykset siinä soivat kuin sadepisarain
kultainen ripinä puista vihreään ruohoon, kuin tuulen rauhoittuessa
pikku aallot venheen kylkeen, ne helähtävät kuin sadetuulen viimeiset
värähdykset pisaroita kimmeltävän metsikön läpi.
* * * * *
Pikku sade hälveni, ilma kirkastui ja selkeni pian. Taivas, koko
avaruus lempeän Vanajan takana hohtaa nyt siniselle, kummallisen
siniselle, lasimaiselle. Ja sen sinen alla alkaa järvi, sinipunainen
ulappa, mahdoton sanoilla maalata, vaipua öiseen uneen.
Kaukaisen saaren takana, joka äsken, taivaankaaren syttyessä, säkenöi
kuin smaragdi, siellä seisovat vielä ilmassa uljaat ukkospilvien
tornit.
En jaksa taaskaan istua Lintukodon kuistin penkillä, en tiedä, minne
juosta, niin tarjoutuu hurmausta joka puolella. Koivut, jotka
ympäröivät pihamme kulmausta pyöreänä pilaristona, kohottavat tyyneen
korkeuteen keltaisina hulmuavat latvansa: auringonlaskun kultaa. Se
kulta muuttuu yhä punaisemmaksi.
Ja koivujen, näiden kelta- ja hurmepunasoihtujen, keskitse paistaa kuin
näyttämöaukosta taustalta pilvitorni, suunnaton punertava pilvilinna.
Se kuvastuu kummelin alapuolelta vedestä, jonka vivahteet ovat niin
kauniit, että ne heti unohdan: vain autuuden epämääräinen tunne jää
sieluun.
* * * * *
Auringonlasku ihania, mielikuvituksenkin voittavia hattaroita. Ja kun
vielä kerran tänään lähdemme soutelemaan, keijuu vihannan saaremme
yläpuolella enää vain yksi ainoa hymyilevä, punertava hattara.
* * * * *
Kun tätä nyt huvikseni kynttilän ääressä aitassani kyhäilen, muun
Lintukodon jo nukkuessa, läheisten ja vieraidenkin, kuumottaa heinäkuun
punainen kuu avoimesta ovestani koivikon läpi. Se ei ole kalpea kuin
kesäkuun sirppi eikä kaamean kirkas, hermostuneesti laineilla hyppelevä
kuin elokuun aaveloistollaan säikyttävä kuu. Se on suuri ja
kuparinpunainen, tyyni ja hekumallinen, tämä heinäkuu, ensin saarien
yli tulipalona roihuava, sitten valtava, välkkyvä kiekko.
Suvaitkaa tämäkin kyhäykseni, joka aamuauringon välkkyessä syntyi ja
päivän ihanuudessa soudellessamme kehittyi: