Rotanlumooja, _der Rattenfänger!_

Avaan tupani oven. Pikku pirtissä, jonka seinien nokitumma,

ebenpuuna kiiltelevä väri on minusta niin kaunis, — yhtä kaunis

mustanvälkkeissään kuin kaikki uljaan loistovärisenä häikäiseväkin, —

tämä rakkaus mustaan johtunee paljon atavistisesta vaistosta veressäni,

olenhan syntyisin savuisista, kaikkein synkimmistä kurjuuden tölleistä;

— niin, pirtissä, jossa sinisellä sivelty halkolaatikko heti tervehti

tulijaa talvella kuivuneilla puilla, siihen viime syksynä kerätyillä:

"Pistä liekki humisevaan lieteen, aseta pannu väkevää koffeiinia

tulelle", siellä hellan vieressä permannolla — mitä merkillistä? Miten

on lattiamattojen laita? Kattilariepujenkin. Riekaleina, risaisempina

kuin oli aiottukaan hylättäessä ne hellapyyhkeiksi. Rotanjälkiä! Ja

mikä tuolla? Aurinko paistaa sisälle permannon nurkasta: iso reikä!

Rotat! Tulleet sisään salvaimesta, koska moninkertainen lautaovi oli

kiinni, liian kova purra. Pöydällä, johon aurinko luo ikkunan heleän

pikku ruudukon, rotat käyneet tanssailemassa.

Lautashyllyltä rotat pudottaneet kahvikupin! Kahvimyllyn suppilossa

rotat käyneet.

Hellasta rotat vetäneet tuhkankin lattialle!

_Der Rattenfänger_.

Tämä saa minut harmista harmaapääksi: epäjärjestystä, rääsyjä, likaa!

Vaimonikin suuttuu ja siunailee ensin, mutta sitten hän, joka lyö

isommatkin vastoinkäymiset leikiksi, — kaikkihan on katoavaista, siis

leikkiä, — virkkaa:

"Tuhkakin hellasta maahan. Kelpo talvivuokralaisia! Onhan vuokralaisten

velvollisuus talosta poistuessaan tyhjentää myöskin tuhkat uunista,

tietysti."

Mutta uistinsiimani, joka syksyllä, viimeisenä koleana ja alakuloisena

iltana, kun koillinen sameana kuulsi ja vilunpunainen hattara paistoi

saaremme yllä, liestyteltiin kelalta uunille kuivumaan, sen löydän nyt

pieninä paloina, korttelinpituisina. Kaikki kolmekymmentä metriä!

Öljytty siima, se kelpasi ruuaksi.

Vilkaistaan sänkyyn. Vanha loimi, jonka ruskeasta ja punertavasta

maalaisväristä niin pidän, revitty. Sen alla näyttää maatun

olkipatjassa, johon on pehmusteltu sopiva pesä. Patjan sisus toisesta

päästä, — taivas siunatkoon, onpa se huushollia!

Vuokralaisemme ovat perheineen maanneet oikein sängyssä.

Kas kun eivät asettuneet sängyn yläpäähän rinnatusten, päät

pielukselle, posket sievästi vastatusten!

"Vaatimattomia, jalkopuolessa vain vähän nukkuivat", sanoo vaimoni.

"Kohteliaita vuokralaisia."

Mennään kamariin. Sininen tapetti rikottu kämmenen laajuudelta.

Nurkassa sielläkin reikä ulkoa: "Miksi suljittekin, isännät, välioven

ruoppiin? Emme päässeet sisälle kuin salvaimesta. Miksi korjauksessa

asetitte kitkerän tervapaperin permantolankkujen alle, tukitte rotilta

luonnollisen tien?"

Nyt tarkastetaan aitta.

Sinne olimme ripustaneet, kolmisen metriä korkealle harjaorteen, viime

syksynä puolen säkkiä ruisjauhoja, nelisenkymmentä kiloa: ilahduttava

säästö menneestä kesästä, todistava melkoista kuha- ja vaatimatonta

vierasvuotta. Siellä piti viljakullan meitä tänä suvena valmiina

odottaa. Olimmehan sen verran kuulleet naapurilta rotistakin, että

hinasimme säkin oikein ylös ja erilleen kaikista muista esineistä,

ainakin toki korttelin päähän niistä, ja olimmehan itsekin nähneet pari

harvinaista rottaa täällä kolmena edellisenä kesänä.

Aitan salaperäiset salvat avautuvat. Aitta lemahtaa kesällä niin

makeasti leiville ja voille ja savuisille liikkiöille, mutta nyt...!

Rottien jälkiä lattiapalkeilla. Hyllyiltä liikkiöiden rasvaamat paperit

nielty tarkoin ravintona...

Entä säkki, missä on säkki päämme päältä? Siellä se kyllä roikkuu,

mutta tyhjänä ja riekaleina. Siinä on iso reikä pohjassa. Syöty!

Tyhjennetty kaikki! Tyhjää kuin tyhjää koko hyväkin aarre. Säkki kuin

kaadettu, kuin tuulessa pudisteltu, jauhoista tarkoin puhdistettu.

Mutta miten ovat rotat päässeet tuonne korkeimpaan orteen, jonne

vaivoin itsekään tikapuilla ulotuimme silloista pulleaa säkkiämme

raahaten, ripustaaksemme sen paksuun rautalankaan?

Seinät ovat sileät, pystylaudoista, ei näy sopivaa pykälää rotan

kynsien pitimiksi.

Viimein selitys: olimme ripustaneet myöskin verkkovipumme

makuuvaatteita täyteen sullottuna aitan kattoon, ja yksi vivun

kiinnitysköysistä riippuu melkein permannossa kiinni,

Ovatko rotat kiivenneet köyttä myöten ylös? Niinkuin parhaat

voimistelijat. Ne ovat sitten kai kävelleet tuota samaa köyttä pitkin,

joka kulkee orren toisesta päästä melkein vaakasuorasti vipuun. Ne ovat

keikkuneet sillä tavoin vipuun. Lähemmäksi jauhosäkkiä. Kuin

nuorallatanssijat. Sitten ne ovat tehneet vimmatun pomppauksen

riippumatosta ilman halki päin säkkiä. Lento-oravina! Aivan lepakkoina.

Ne ovat ilmassa iskeneet kyntensä tai hampaansa säkin muhevaan vatsaan,

purreet, takertuneet siihen kuin tikat ja murtautuneet jauhoihin.

Avanneet säkkiin reiän, valuttaneet kaiken lattialle kuin myllynkivien

välistä jauho soleasti suoraan odottajan käsiin valuu.

Mitkä kekkerit lattialla ja ylhäällä säkissä! Niin, mikä kimpoilu

siellä ylimmän orren alla, kirpeää talvituulta tohisevassa, päreiden

kattamassa onkalossa. Kuvittelemme sitä kilpailua, vikinää, kirkunaa,

sillä rotatkin kuuluvat tappelevan keskenään. Kuinka sieltä säkin

kimpusta on putoiltu alas maahan, ja tehty taas uusi pitkä kiertomatka

ylös. Uusi yritys, kiivetty nuoraa myöten kolmatta metriä, kävelty sitä

myöten nuorallatanssijoina vipuun ja vivusta _lennelty_ säkkiin.

_Der Rattenfänger!_ Miksi toit liutasi tänne?

Näen hänen istuvan aitan nurkkaan rakennetun vaatekonttorin päällä

punavaippaisena, heiluttavan ohuita koipiaan ja nauravan. Hän

sätkyttelee jalkojaan riemusta, kun rotat tottelevat hänen

lumohuiluaan. Niin, kuulen hänen nauravan kimeästi ja taas lurittavan

vähän huiluunsa: rottia tulee, kasaantuu yhäti lisää, ne kiihtyvät

soitosta, ne juopuvat, vihan vimmalla ne suorittavat mahdottomia:

reittävät nuoraa, vilistävät ylös kuin hyönteiset, juoksevat heiluvaa

köyttä, kuhisevat vuodevaatteilla riippumatossa, lentävät ilmassa kuin

siipioravat. Eikö niitä nytkin sinkoile ruoka-aitan laipiossa

edestakaisin, hännät suorana, — niillä on punaiset takit kuin

itsellään lumoojalla...

Vaatekonttorin kohdalla katossa riippuvat verkkomme kauniisti syksyllä

pestyinä, telineisiinsä puikkareista asetettuina. Kapuilen vähän

minäkin, tarkastelen niitä. Yhdestä on viety puoli kyynärää paulaa,

muuta vahinkoa ei toki ole tapahtunut. Ilmoitse ovat jäykkähännät

niihin loikanneet riippumatosta tai konttorin katolta, mistä

lienevätkin, pureutuneet silmukkoihin kiinni, syöneet, sulattaneet

myrkkyaineilla värjätyt langat.

* * * * *

Entä paperilyhtyni, kolmattakymmentä värilyhtyäni, jotka touhulla ja

vaivalla viime kesänä kyhäsin, liimankatkulla niitä liimatessani

naisväen ärsyttelin, — siniset, keltaiset, vihreät, punaiset lyhdyt.

Muka japanilaislyhtyni, juhannuksena lisä pikku ilooni ja elokuun

kuutamoisina iltoina tummuudesta kiiluva väririemuni. Jokaisen kupeessa

on nyt reikä, rumasti irvistävä, repaleinen reikä, — ja eivätkö

rotansilmät killistele minuun jokaisesta pyörylästä? — Jäihän

lyhtyihin syksyllä kynttilänpäitä, — karamellia rotille ja eskimoille.

Konttorin katolta rotat nähtävästi hyppäsivät lyhtyihin, jotka

riippuivat alempana orressa, nauttivat steariinin päällisruokana,

puuroaineilla itsensä täytettyään. Söivätpä pahviset kynttilänjalatkin.

Purivat sitten itsensä lyhtyjen läpi ulos, loikkasivat huimassa

kaaressa lattialle.

Rotanlumooja! Mitä kaikkea teki! Nyt on minun vuoroni ainakin nauraa.

"Viisasta väkeä", kuvailee vaimoni, "ovat käyneet aitassa syömässä,

menneet sitten tuvan sänkyyn nukkumaan, peitteen alle helliviin olkiin.

No, myöskin pukuja ovat lapsilleen tarvinneet, siksi ovat repineet

pyyheliinoja tilkuiksi, pöksyiksi pienoisilleen. Mutta hienoa perhettä

kumminkin: säästivät vaatekonttoriin talletetut paremmat rynttyymme.

Kaikki hyvin!"

* * * * *

Rotanlumooja, heittiösti kujeilit meidän kustannuksella. — Mutta

kohtelitpa armeijaasikin kuin tyranni, hirmuhallitsija! Jos näytit

meille pitkää nenää jauhosäästömme suhteen, jos syöksit verkkoihini

kelvottomasti repivän riistan, pistit pilaksi lapselliset

paperilyhtyni, kostit meille jostakin ihmeellisestä syystä, jota emme

paljonkaan tiedä, tuhrien ja saastuttaen vuoteemmekin, niin olitpa

julma myöskin omalle laumallesi! Oikea pirullinen rottamestari! Aitan

lattialla, melkein sillä kohtaa kuin jauhosäkki pullotti katossa,

seisoo nimittäin valtavanlainen lihatiinu, leveistä katajoista

veistetty. Kaunis työ, vanhankansan käsien huolistama; vanteetkin

komeasti vuollut, pohjassa muuten vuosiluku 1881, sattumalta minulle

jonkinmoinen merkki- ja murhevuosi. — Vilkaisemme nyt tiinuun. Rottia,

kuolleita rottia sammiossa. Pudonneet jostakin, tai sinne kavunneet

eivätkä ole enää päässeet pois sileitä seinämiä myöten. Pudonneet kai

säkistä, joka katossa riippui. Kuolleet nälkään! Sitten nälkäiset

toverit ovat iskenee hampaansa niihin joko eläviltä, — kuten

haaksirikossa nälkäiset alkavat repiä ja syödä toisiaan. Hirmuinen

kuolema, viikkojen kidutus nälässä, tässä sammion vankilassa, tässä

hornan kaivossa, kidutustornissa, jonka yläaukon kohdalla, melkein

kohdalla, mutta kuitenkin niin syrjässä, ettei jauhoja valunut

sammioon, riippui täysi jauhosäkki. Tantaloksen tuskat, — toiset

kumppalit ahmivat säkin sisältöä, — viisi nääntyy tänne alas nälkään,

kuolee ehkä ruttoon toisiaan raivoisasti repien. Muistuupa mieleeni

eräs Flaubertin kuvaus, kuinka Salammbôssa kostonhimoinen voittaja

näännyttää barbaarit nälkään syvään kalliosolaan, jonne on heidät

vietellyt ja sulkenut. Kiduttaa heitä auringon tulessa, etelän öitten

pakkasissa ja nälällä, janolla, raateluttaa toisillaan: antaa heidän

kokea kauhuista kamalimman, syödä toistensa lihaa, kunnes he makaavat

kaikki nälkään ja ruttoon kuolleina.

_Der Rattenfänger!_ Hirtehinen, hirttäjä, tappaja, ilveilijä,

huiluniekka, ilkiö!

Moinen tervehdys odotti meitä tällä kertaa Lintukodossa, kuten pikku

saartamme nimitämme.

Siitä on nyt viikko, toistakin, mutta saarella ei näy enää ainoaakaan

rottaa. Se oli vain harvinainen oikku, häijy kuje.

Mutta mistä, mistä hän sai kokoon tänne niin suuren lauman, suuren,

koska viisi jäi kuolleenakin ottelutanterelle? Mistä kummasta hän ne

talvisella, pohjatuulena vinkuvalla huilullaan tänne soitteli? Ja minne

rotat, jotka surmasta pelastuivat, sitten taas niin tarkoin hävisivät?

Kerrotaan, että rotat usein tekevät parvissa muutto- ja

saalistusretkiä.

Kesäisen erakkomajani historiaa y.m.

Tämä saari on niin pieni, ettei se niinkään isossa kartassa kuin Suomen

Taloudellinen kartta, IV lehti, näy kuin parin millimetrin pyörylänä.

Sitä sanoisi luodoksi, riutaksi, ellei se suorastaan upeilisi koivuja,

jalavia, tervaleppiä, tuomia, pihlajia, putkia, ruohoa, — oikea pikku

aarnio, kun joutuu sinne kesälaitumille ulappain keskelle.

Etelässä aukeaa Vanaja, tyyninä suvipäivinä autereeseen vaaleansinisenä

haipuva, etelämyrskyillä lumivalkeana yli karien hyrskyävä. Pohjoisessa

Rauttu, toinen järvenselkä, illan valoisaa punaa ja kultaa kimmeltävä,

raskaita pohjoisaaltoja louhikkoomme kumeasti vyöryttävä. Lännessä,

pienen salmen takana, kuumottaa hirmunkallioinen manner, joka tuo

alakuloisuutta, sehän muistuttaa entisiä kesäpaikkojani, kovia,

kivisiä, joissa ei liioin vilja kasva ja ihmiset elelevät puutteen

kiusaamina... Idästä, toisen kapeahkon salmen takaa, näkyy ikivanha

hämäläiskylä, joka aikoinaan on ollut kaunis: toisessa päässä yhäkin

mahtava, harmaa kivikirkko; siitä alkaen oikealla, hiekkaharjun

eteläisellä rinteellä, on kuhissut mataloita, tummia rakennuksia

vanhaan talonpoikaistyyliin. Nyt kylä rumentuu, ammoisia rakennuksia

edelleen puretaan, niiden tyyli hävitetään, uudet rakennukset tehdään

taitekattoisiksi "kapsäkeiksi", seinät punataan räikeiksi, tanhuain

nelikulmaiset "linnoitukset" hajoitetaan.

Pidän tuosta kylästä jossakin määrin. Ennen kaikkea sellaisena kuin

kuvittelen sen aikoinaan olleen. Tai — miksikä siitä oikeastaan pidän?

Senkö tähden vain, että siellä kasvaa paljon hedelmäpuita ja kukkia,

rakastanhan minäkin muka niitä. Vai pitäisinkö itse väestöstä? Enhän

siellä juuri ketään tunne, olen asunut täällä liian vähän aikaa ja

senkin saaressa. Enkä kovin haluakaan tutustua, — ikävä sanoa, en

liene erikoinen rahvaankaan ihannoitsija: mahdoin saada siitäkin

kokemukseni. Mutta eräitä kelpo olentoja tunnen ainakin täällä, tuosta

kansasta, johon taitaa olla rahtusen vaikea tutustua, mutta joka

vaikuttaa rehelliseltä, uutteralta, sydämelliseltä. Ja nimenomaan juuri

tuon sulkeutuneisuuden vuoksi, joka lienee seudulla sievoinen, kai

pidänkin tästä rahvaasta: "Hyvä suulas, paha kielas, vaitelias vaivat

kantaa", arvelee vanha sananparsi.

Ja — kuten jänis kätkeytyy vesakkoonsa, ammuttu ja vioitettu sorsa

pureutuu kiinni ruohoon syvälle veden alle, niin kaipaan minäkin

sulkeutua tähän ihanaan pikku saareen kesän muutamiksi kuukausiksi.

Tämän saaren, jonka nimi on oikeastaan Vähä-Vohli, omisti ennen minua

eräs ammattikalastaja, partaturrinen, kalansuomuinen, keltaiseksi

ahavoitunut, mies, jolta olin ostanut jo ennen, kerran tuolla

kylässä asuessani, haukia ja kuhia, — kauan ennen kuin aavistinkaan

joutuvani hänen seuraajakseen. Hän sai Vähä-Vohlin omakseen

torpparivapautuksessa.

Muistan käyneeni siihen aikaan täällä hänen saarellaan. Ihastuin jo

silloin tähän unhon loukkoon, tuohon hiljaiseen, somasti koukertelevaan

polkuun, joka toi mustan ja murheellisen saunan luota rappeutuneelle

tuvalle. Vieraiden liehtarina tassutteli kalastajan ruosteenruskea

kissa, jolle hiiret ja rotat eivät kuuluneet kelvanneen, vaan se tahtoi

aina vain tuiki tuoretta kalaa, ja totta kai sitä sille annettiin,

olihan kissa ukon lähin uskottu, miehellä ei ollut lapsiakaan, ja vaimo

asui mieluummin manterella... No niin, eipä kelvannut mirrille rotta

tai hiiri, kertoi mökin isäntä pienessä kamarissaan, jossa

sanomalehdistä kyhätyt seinäpaperit roikkuivat, heilahdellen

etelämyrskyn vedosta. "Kerrankin heräsin yöllä tuvassa, kun rotta

jossakin jyrsi ja porasi. Näin Maurun hohtavat silmät. Kummastelin,

miksi se ei ota rottaa kiinni. Raappasin tikulla tulta. Mauru istui

kaapin edessä ja katseli päältä, kun rotta jyrsi kaapin ovesta kulmaa

pois." — Niin kertoi lauhkeasti naurahdellen ukko, tarjoten vieraalle

tulista teetä, ja lieneepä kertonut sitten paljonkin muita tarinoita,

jotka minusta olivat ihmeitä, kalastusta ja sen vaivoja koskevia.

Niin, silloin jo viehätyin tähän saareen, sen omenapuihin, joita ukko

oli tanhualleen ja pientarille kivien koloihin istutellut. Hän oli

jonkinlainen uneksija, hän. Hurmauduin ukon perkkaamaan ruispeltoon,

neljän-, viidentoista vuoden työhön, jossa oli kiviä louhiessa

turvauduttu dynamiitin ja ruudin asemesta rovioihin ja tulistetuille

kiville roiskautettuun veteen. Kuinka kauniina ruis nyt siellä

lainehti, antaen suojaa ruiskukille, noille unelmieni "_blaue

Blume_"-symboleille, jotka iloisesti pilkistelivät keltaisten olkien

kätköstä. Itsenäisyyden takaava ruis, leipä, ja unelmien sinikukat

yhteen liittyneinä, suurella vaivalla luodulla peltotilkulla!

Kuten sanottu, kalastajalla ei ollut lapsia, joten hänelle jäi aikaa

moiseen omintakeisuuteen, omenapuille, marjapensaille, jopa kukkasille,

joita hän oli saareensa niitäkin siirtänyt ja istutellut. Ehkä

liiaksikin aikaa niinkuin minulle.

Ken aavisti silloin, että minäkin kerran täällä osaltani isännöisin,

istuttelisin ja touhuaisin, leikittelisin niinkuin hän?

* * * * *

Ukko kuoli, siitä on nyt neljä viisi vuotta. Kuoli täällä omassa

saaressaan, kalaretkellä, erakko-oloissaan. Kupertui saunaansa,

halvaukseen. Saunaan, jossa hän enimmäkseen asustikin: sauna oli kai

lämpöisempi kuin tupa, — kenties pimeämpänä runollisempi, niinkuin se

minustakin melkein on.

Hän kuoli aivan yksinään. Neljäntenä päivänä tuli vaimo manterella

levottomaksi. Saattoihan mies kyllä täällä viikkojakin viipyä, möyriä

maata tai kalastella, mutta... Seitsemäntenä lähetti vaimo kuitenkin

äijäänsä etsimään. Hänet löydettiin vatsallaan saunan penkillä, tuores

koivuvihta vieressä, vesikiulu lavolla valmiina: oli kai aikonut juuri

kylpyyn, nousta suloiseen, savuntuoksuiseen kuumuuteen karstaisten

orsien alle. Siinä oli armas kuolema kohdannut, halvaus keskellä

kala- ja omenankukka-unelmia.

No niin, myöskin kalastajan leski oli vanha, eikä hän, kuten ilmaistu,

rakastanut tätä saarta ja sen tupaa, "ryövärinluolaa", niinkuin hän

sitä nimitti. Nytpä naapurisaaren asukas, joka oli tuttuni, ilmoitti

ystävällisesti minulle, että leski möisi saarensa. Vaivasin muutaman

viikon tai kuukauden aivojani tähänkin uuteen illuusioon, jopa ehkä

turhuuteen, mutta olenhan ennenkin koko elämäni turhiin kadotellut. Ja

nyt on saari ollut minun ja meidän neljättä vuotta, oikeammin neljättä

kesää. Olen saaren elämän jatkaja, vähäinen rengas minäkin viljelijäin,

"kulttuurin" levittäjäin ikuisessa ketjussa täällä. Niin, siinä

ketjussa, jonka alkunivelet häipyvät meiltä näkymättömiin,

tietymättömiin, satojen, ehkä tuhansien kuolleitten sukupolvien taakse.

Näidenkin kallioiden, multien, savijankkojen viljelys? Kuka asui

riutallani ennen tuota ukkoa? En edes sitä tiedä, en ole sattunut

kuulemaan tai en sitä muista. Mikä mies tänne ensin kalasaunan tai

töllin rakensi? Minkänäköiset äijät ovat täällä muinoin kalanuotioilla

loikoneet kuulaina, kultaisina kesäöinä tai elokuussa, kun ulapat

mustina kohisevat? Mahtoivat he olla oudonmuotoisia, jos siirrymme

niihin ammoisiin aikoihin saakka, jolloin tuolla vuorella, joka näkyy

kirkon takaa, vielä pakanajumalille uhrattiin, tai sitten niihin

aikoihin, jolloin kirkkoa yritettiin rakentaa, mutta hämäläiset

itsepäisessä raivossaan ottelivat vastaan, hypittelivät pappeja

kuoliaaksi pyhien puittensa ympärillä... Kirkko kohosi kuin kohosi,

jopa niin valtavista kivistä rakennettuna, ettei se voinut olla muuta

kuin jättiläisten työtä tai syntien ansiota: ken isomman kiven kirkkoon

toi, kertoo rahvas, sai anteeksi isommasta synnistä moniksikin vuosiksi

eteenpäin, mutta pienistä kivistä annettiin pienet synnit. Tuo ja tuo

kivi olisi jo murhamiehen kivi. Kamalaa selitystä. Ei, paremmin sopii

kulunut kasku jättiläisistä kirkonrakentajina. He olivat nimeltään

samat kuin Raision kirkon rakennusmestarit Killi ja Nalli, urakalle he

olivat ottaneet tämänkin kirkon muuraamisen. No niin, heidän syvin

syntynsä, heidän nimensä, jota he papilta salasivat, saatiin täälläkin

tietää, ja silloin oli heidän pötkiminen tiehensä. Tuolla saareni

edustalla on luoto nimeltä Ukonkivi, jota kuvittelen yhdeksi niistä

kivistä, joilla he nyt pakoon painellessaan kirkkoa koettivat

pommittaa, ja kauempana näen siintävät pikku saaret nimeltä

"Hiirenkintaat", — kirjakielelle muutettuna _Hiidenkintaat_:

työkintaat, jotka hiidet, jättiläiset, siihen matkaansa mennessään

vihoissaan paiskasivat.

Tällaiset miltei olemattomat ovat saartani koskevat historia- ja

muistotiedot minun osaltani. Ja jäänevätkin puolestani vähäisiksi.

* * * * *

Olenpahan siis ikäänkuin tiedoton nivel tuossa tuntemattomassa

ketjussa.

Olen nyt asunut täällä nelisen kesää. Hiukan täällä aherrellut,

ponnistellutkin aikani ratoksi; minullehan jää niin suunnattomasti

liikaa aikaa, en tiedä, miten sietämättömän ylijäämän kuluttaisin!

Turhan touhuilun ruoska ajaa minua vielä toistaiseksi, kuten se lienee

tavallaan edeltäjäänikin ajellut, — lieneekö tämä sitten

onnettomuuteni tai onneni.

Neljä kesää pikku touhuilua, toistan.

Miltä saari nykyään näyttää? Eipä vaativan silmästä paljon miltään...

Paras osa unelmistani kätkeytyy, haipuu, hukkuu ikäänkuin taivaan

sineen, _ins Blaue hinein_, rusottavina linnoina kohoaviin pilviin,

hopeasäihkyyn, jota auringosta ulapalle sataa, ruskoihin, jotka

tulisina kevätkesän illoin ja viluisina elokuussa palavat.

* * * * *

Erakkomajakseni tätä olin ajatellut, niin kaipasin silloin. Nythän se

on voitettu. En suinkaan ihmisiä vihannut, paremminkin säälin, ja

enimmän vihasin itseäni. Mutta olin mielestäni itsekin säälin

ansainnut, oikeuden saamaan jonkinmoisen sorsanrauhoitusaikani minäkin,

yksinäisyyden rauhan lyhyiksi kesän viikoiksi, kuten moni muu toivoo.

Minä suunnittelin Lintukodon, kuten Vähä-Vohlia unelmissani

nimitän, itselleni ikäänkuin luostariksi. Kuvittelinpa melkein, että

nykyaikana, jolloin joka aamu tuo vuoteellemme neljät viidet

sanomalehdet koko maailmaa koskevine uutisineen suurista tapahtumista

ja onnettomuuksista, joita minunlaiseni vähäiset yksilöt, pelkät

hyttyset kaikkeudessa, emme _kuitenkaan_ voi auttaa tai muuttaa, —

neljät viidet, sillä rauhallista puolueettomuutta on turha toivoa

niistä löytävänsä muuten kuin tilaamalla _kaikki_, täytyyhän jokaisen

niistä puhua liikaa omaan pussiinsa; niin, olin siihen aikaan rahdun

samaa mieltä kuin jokin Giovanni Papini aikoinaan: "Tuo mies on

juonikko, mutta kykyä hänellä on. Hän puhuu tyhmyyksiä, mutta

kieltää ei sovi, että hän on erittäin kyvykäs. Kysyn teiltä vielä

kerran: kenellä meistä ei ole kykyä — poliitikoillakin —

sanomalehtimiehilläkin"... Minua olisi Papini voinut moittia: "Jokainen

eli itseänsä varten ja jokin camorra sai pitää huolta kaikista." Nythän

taidan jo muuttua: annan toki sanan aseille arvonsa, ilman niitähän

meidät tosiaan "camorra" nielisi. No niin, mutta silloin, silloin

kuvittelin, että meidän aikoinamme, jolloin vielä jokainen ilta, kun

päivä on meitä häirinnyt monenmoisilla uutuusjoutavuuksillakin, —

estänyt tähystämästä johonkin ainaiseen, rauhoittavaan, — tyrkyttää

meille julkeasti langattomillaan jos mitäkin, mikä ei ole meidän

_itse-etsinnällemme_ tärkeää, tyrkyttää ihmeenä jotain uutta tietoa,

jotain uutta keksintöä tai saavutusta, jollaisilla monillakaan ei

saavuteta muuta kuin lisää hoppuamista ja hätää; kuvittelin, että ehkä

vaikkapa itse luterilaisuus tarvitsisi luostareita. Ei se ollut minusta

aivan mahdoton ajatus. Määrääväthän eräät nykyiset lääkäritkin

sairailleen ensimmäiseksi, etteivät he hoitokautenaan saa esimerkiksi

lukea sanomalehtiä, ja tuntuihan siihen aikaan, kuin yleisessä

kehityksessä kuljettaisiin pois yleisestä asiain seuraamisesta ja

valvomisesta, jonkinmoisia diktatuureja kohti. En toki enää tällaisen

kehityksen terveyteen usko, mutta silloin: kuten lääkärit määräävät

sairailleen ensimmäiseksi uutiskiellon, niin minäkin silloin

täydellisen sulkeutumisen pariksi kuukaudeksi, rauhoitusajan,

Lintukodon.

Vai siis elämme täällä niin umpikorvissa, ettei meillä ole edes lehtiä?

Yhä vieläkään? Se ei ole totta, kyllä meillä on lehtiä. On

koivunlehtiä, lepänlehtiä, ohdakkeen ja nokkosenlehtiä! Onpa tänä

kesänä ollut yksi kuukaudenvanha "Uusi Suomikin" ja yksi numero

vuodenikäistä "Turun Sanomia". Ne tuntuvatkin tyydyttävän erinomaisesti

uutiskaipuun. Vanhat uutiset ovat nimittäin vakavia, varmoja, ikäänkuin

valmiita. Ne vivahtavat oikeinpa klassilliseen.

* * * * *

Luostarimme muistuttaa myöskin hiukkasen tuota thelemiittien luostaria,

jonka hieman oppinut mies tuntee Gargantuan LVIII:sta luvusta ja

etenkin siitä runosta, joka muodostaa LIV:n luvun. Suosittelen

lämpöisesti tätä kirjaa niille, jotka pyrkivät kuulauteen ja rohkeaan

rauhaan, ja tohdin samalla vihjata, ettei kannattaisi antaa Rabelais'n

näennäisen kujeellisuuden riistää itseltään hänen totisuuttaan, joka

kuitenkin on mestarissa herkullisinta, niinkuin se, joka ei nauti

surusta, on kuin ihminen, joka ei osaa syödä hienoja juustoja tai

nieleskellä ostereita. Minunkin luostarillani on tai piti olla

thelemiittien ohjelauselmia. Pois kukkivalta luodoltani, parin

thelemiitin erakkomajasta, paitsi monet turhat tärkeät tiedot ja

hälyytykset myöskin kaikki joutavat puheet ja juorut, — sillä

"Toimellinen mies on vai", sanoo, raamattu, ja lisää: "Kavala salaa

taitonsa, vaan hulluin sydän ilmoittaa hulluutta"; "Joka sekoittaa

itsensä riitoihin, hän on sen kaltainen, joka koiraa korvista vetää",

sillä "Ihmiset ovat lurjuksia elleivät ole typeriä houkkioita", väittää

tuo oikuttelija Papini, ja "Sankarit ovat aivan samanlaisia kuin

muutkin ihmiset, ellemme ota lukuun suurempaa turhamaisuutta",

viisastelee Rochefoucauld. Mutta nyt minun lienee jo parasta ottaa

häneltä itserakkauteni ruoskaksi: "Kun paheet hylkäävät meidät,

imartelemme itseämme sillä luulolla, että me hylkäämme ne." Kaiken

kaikkiaan pyrin ainoastaan hävittämään elämästäni edes vähäksi aikaa

sen, minkä nimi olisi kiivailu, — sijaan pelkkä kukkivien tuomien

tuoksu, laineitten liplatus, terveys, ilo, täydellinen rauha! Kuinka

yksinkertaista! Se kyllä onnistuu teistä lukuisille parin kuukauden

ajaksi!

* * * * *

Mutta niinkuin ajassaan aikaisviisas Rabelais rakensi ihmeellisille

thelemiiteilleen luostarin marmorista ja kullasta ja Herra tiesi mistä

kalleuksista, niin uneksin minäkin silloin ja vielä nykyäänkin myöskin

ulkonaisia muotoja omalle rauhanmajalleni, luostarilleni, jossa minä ja

vaimoni olemme viettäneet eräät onnellisimmat tuokiomme.

Olenpa nähnyt "San Lorenzo fuori le muran" Roomassa, eräitä toisiakin

luostareita Italiassa, nähnyt Escorialin, joka kummallisuudessaan tosin

on vasten kaikkea thelemiittiläisyyttä, synkkä, katkera; ja luostareita

lähempänäkin, viimeksi Valamon, josta hirmuinen kaalin ja tylsyyden

löyhkä kykeni karkoittamaan kahdessa päivässä.

Mutta ainakin yksi oli myöskin Valamossa kaunista: omenapuut lahden

äyräille rakennetuilla pengermillä. Muutakin: suuret poppeli- eli

palsamipuut, saarnit, uinuvat jättiläislehmukset, kuusista istutetut

käyskentelykujat, kauniit erakkomajat piilevien lampien äyräillä. Ja

pyhimyskuvat ovien ja porttien päällä. Entäpä sitten valtavista

paasista liitetyt käytävät, jotka kiertävät varsinaisesta luostarista

n.s. hotelliin.

Niitä luostareita ja Valamoa minäkin olen muka täällä _ulkonaisesti_

tavoitellut. Saavuttanut melkein ainoastaan mielikuvissa. Olen

istutellut lisää omena-, päärynä- ja kirsikkapuita, jatkaen edeltäjäni,

erakkoluontoisen kalamiesturrikan töitä. Nyt täällä kasvaa oikeinpa

kolmattakymmentä hedelmäpuuta, osa hienoja, herkullisia puita, —

ainakin jänikset, jotka pyrkivät niitä talvella leikkelemään,

arvostelevat ne sellaisiksi. Olen saanut tänne yhden hopeapajun, eräitä

angervolajeja, ja siperialaisen hernepuun taimen. Ruusut alkavat kukkia

kuin luostarien pihoilla kesän unelmoivassa helteessä, jonka korkeat

muurit niille suojaksi kokoavat...

Pikku pihallamme, jonka keskellä kaksi vanhinta, melkoisen suurta

omenapuuta levittää tuolla paraikaa kukkivat latvansa kuin

lumenhohtavat pilvet, pihallamme kulkee pari kolme pienoista

paasikäytävää kuin Valamon tummien puistokujain alla. Kaukaa vierailta

saariltakin olen soutanut osan näitä sileitä, paljaalle jalkapohjalle

heinäkuun päivinä maukkaita paasia; jos voisi sanoa, varastanut osan

niistä, uskossa, ettei kukaan rantojen omistaja juuri kiviä kaivanne.

Ja ne ovat nyt minusta niin kauniit, nuo paadet, harmaat ja

katinkullalle heikosti kimmeltävät, saunakukkanurmen lomassa,

saunakukkien, lapsuudesta tuttujen, jotka rehoittavat siihen

kylvettyinä.

Melkein keskellä pihaa, rakennusten piirissä, joiden punaisia seiniä

vasten valkeat ja ruusuiset omenapuunkukat niin ihmeellisinä

kuvautuvat, pyöristyy isonlainen kukkapenkki. Siinä heiluvat

pian kodikkaat malvat, tiilenpunaiset keisarinkruunut, nuokkuu

Marthagon-lilja, sinilatvat, ukonhatut ja vuohensilmät.

* * * * *

Huolimatta ulkonaisesta punamullasta on pirttimme toki sisältä tumma.

Kimröökillä noetut nekin paikat, missä korjauksessa tunkeutunut uusi

hirsi paistoi liian valkeana. Tummaa, mustaa kaikissa sen hienoissa

vivahteissa, ruskeahkoa, vihertävää, punertavaa.

Liittolaisenikin kamari on tummanlainen, joskin siniseksi verhottu, kun

kalamiehen entiset sanomalehtitapetit joutuivat hylätyiksi.

Ja musta on saunanikin sisältä, hyvin musta, mystillinen, rauhoittava.

Mutta miksi sitten omaan kamariini, joka on tehty aitan toiseen

päähän, maalattiin sininen laipio, suuria, melkein taivaansinisiä

ruutuja? Tummahan on arkinen aherrukseni, maallinen vaivani. Mutta

kuitenkin henkiparka tahtoo taivaan sineen. Ainaiseen, koskaan

muuttumattomaan, yleiseen, siihen, mikä on niin sanoakseni

tyypillisintä ihmisikävässäni.

Pimeästäni kaipaisin värikkäinä säteileviin vertauskuviin. Ja niinpä

minä, joskaan minulla ei ole varaa eikä voimia kustantaa päätyihini

mosaiikkeja kuten Rooman San Lorenzossa tai Pyhän Paavalin kirkossa,

taikka rakentaa saarelleni torneja, joiden huiput kultaisina

hohtaisivat, — niinpä minä ainakin _uneksin_ jotain sellaista.

Olenpa tökeröllä tavallani kopioinut valkeihin ikkunankamanoihimme

sinisellä ja horsmanpunaisella vanhasta virsikirjasta säkeitä tuosta

iki-ihanasta, satoja vuosia vanhasta virrestämme "Jo joutuu armas

aika..." Ja ainakin yhteen päätyyn _aion_ koettaa maalata jonkinmoisen

pyhimyksen, jolla olisi suuri keltainen glooria pään ympärillä,

hymyilevät, terveet, iloiset kasvot, ja kädessä tervehdyksenä

valiovieraille tummansininen ruiskukka, se sininen kukka.

Tuo pyhimys, jolle ei tulisi mitään nimeä, olisi merkki, että tässä on

Lintukoto, josta kaikki melske ja kilpa karkoitetaan miltei

väkivaltaisesti loitolle — edes silloin kun aurinko kultaisinna

paistaa.

Miten Krik toi kesän.

Kesän alku on ollut harvinaisen kolea. Tuuli pohjoisessa, ja myrskyä.

Tuskin aittani viiri, jona kuumottaa raudasta leikattu ahven

selkäeväänsä piikkiseksi levitellen, yläpuolellaan muka keihäänkärki,

vanha tuuranterä, tuskin se jaksoi kääntää kuonoansa etelää kohti,

seuraavana aamuna se jo vingahteli ruosteisessa navassaan pohjoiseen

viitaten. Kuukauteen on aurinko vain parina päivänä pihallamme

paahdellut.

Kylä salmen takana valittelee hiljalleen, ettei oras oikein nouse,

perunantaimista ei vielä merkkiäkään. Ja viikon päästä on juhannus.

* * * * *

Lintukodossa on siivoiltu pihaa rikkaruohoista, rapsuteltu polut

syyslehdistä puhtaiksi. Verkkotelineetkin pystyyn pistetty; verkkoja

koeteltu: ei lähde, kunnolleen edes punasilmiä. Ja menepä uimaan: vesi

jääkylmää.

Mutta lohdutellaan itseämme kylyllä, joka on saanut uuden kiukaan ja

levittää joka ilta pyhää sauhuansa saaren yli. Ja odotellaan kesää —

nyt melkein juhannuksena!

No niin, riittäähän tämäkin meille, laiskottelijoille, kun on riittänyt

ammoiset ajat peltojensakin varassa eläville Suomen peltojen luojille.

Odotellaan...

* * * * *

Viikkoja on kielokenttä odottanut ummuissaan pääsemättä kukkaan, nyt

saa sieltä jo kukkia, oikeinpa vihdankokoiset kimput, — mutta

sittenkin, miltä ne näyttävät näiden harmaiden pilvien alla?

Seison Rautunniemeni koluisella kärjellä, jota kutsumme Esplanadiksi,

niin vieriviereensä ovat luomispäivät kasanneet siihen metrin ja

puolentoista kokoisia kiviä. Töröttelen villapaita päällä, tuijottelen

Rautulle, joka yhä vierittelee raskaita, mustia laineitaan.

En ole vielä päässyt Lintukodon lumoihin!

Olen ikäänkuin hämmästynyt muutoksesta, tulosta tänne, ikävöin —

kaupunkiin, valoja, kevyttä, hermostunutta iloa. Jopa menen näinä

alakuloisina päivinä niinkin pitkälle, että muistelen ihmetellen

päiviä, jolloin elin ensi aikojani saaren hurmassa. Todellakin, olen

erinomaisen mukavasti unohtava: jos ketkä minustakin pitäisivät, jäisi

heidän huolekseen keksiä myöskin keinot, joilla pitää minut kiinni, jos

haluavat, — enkä lopulta pysyne kiinni sittenkään...

Niinpä muistelen nyt kummastuneena, miten silloin aamulla herätessäni

saatoin huokaista helpotuksesta, kun huomasin olevani täällä,

kun näin jättiläiskorkean riippakoivun heiluttelevan ikkunan

edessä rauhallisesti alakuloista ritvaansa. Nautin siitä, että olin

päässyt ihmisiä, touhua, innostelua pakoon. Riemuitsin taas todella

vuosien jälkeen aamun auringosta, joka juuri häikäisevänä nousi,

kimmalluttaen hopeana vettä, näyttäen sen vielä näin keväällä tuolta

pihlajien välitse, — olihan aikaiskevät ja puut harvat. Nautin

ajatuksetta, pelkästään siitä, että Aurinko kultavaunuillaan alkoi

jälleen loistavan ratansa yli tuulisen sinitaivaan... Iltaruskoista:

jumalatar Aurinko laskeutui kultaiseen telttaansa luoteiseen, miltei

pohjoiseen, vetäen purppuraiset uutimet vuoteensa eteen, heittäen

maailmaan viimeisen onnellisen hymynsä, — ja sitten tuli yö, luvaten

uuden riemun päivän: kaikki paikallaan! Ihastelin silloin, kuinka

harvinaisen valoisa asuinsija tämä saari oli, kaikki valaistukset

näkyvät täällä aamusta iltaan...

Öillä teiret kukersivat saarissa uinuvien salmien takana, soittivat

kuin kultakulkuset. Ja usein tuli teiri meillekin, kohahteli viidakossa

päivällä, ja aamulla hyvin varhain kuului aivan läheltä sen veikeä,

kuliseva: "Pululu-lulu-lulu, pu-pu!" Ja kerran, valoisan kevätyön

hopeahämärässä istahti se ihan lähelle matalan ikkunamme alle, näkyi

siinä mustansilkkisenä, pyrstö lyyrana, näytti meille kulmiensa

punaisen kauneuden...

* * * * *

Ja nyt tällainen kesä! Ihmettelen tässä niemen kärjellä, pohjoisen

ärjyssä tuijotellessani silloista aamuvirkkuuttani: kello viideltä

kömmin keittämään kahviani, nauttien syttytuohien tervaisesta hajusta,

nokisesta kahvipannusta... Sitten kokemaan verkkoja, katiskaa,

yrittämään uistinta... Kotona jälleen, kun kahvi oli juotu, sieppasin

lapion, kirveen, sahan tai temmit, meisselit, pensselit... Tuoltapa

asteli saunatieltä jo apulaisenikin, ukki Saarela, hymyilevä ja

lauhkea. Puuhattiin korjausta mökissä: katot kuntoon, lattiat

nostettava; saunaan uudet lavot suurella kolinalla, mäiskeellä ja

taisipa siinä suustani r:iäkin kajahdella, kun nokisessa, pimeässä

tönössä löin sormiini. Tuvan ja aitan ovet renkailla ja heloilla

varustettava, viiri- ja lipputangot pystytettävä, hedelmä- ja marjamaat

kuokittava. Siinä välillä parina päivänä viikossa pari tuntia

kirjoitettavakin, montakin kymmentä riviä.

Nyt, tässä koleudessa ja hämärässä, tuntuu kuin täällä olisi tehtävät

jo osaltani tehty. Tuntuu kuin täällä olisi puolestani liian valmista.

Joko lienee tullut aika ikävystyä tähänkin ihanuuteen?

En teuhaa kirves kädessä enää, en pauki vasaralla, sekoittele värejä.

Tuijottelen niska kyömyssä kuin aittani viirin ahven. En viitsi

hoppuilla verkonlaskuun. Mitä sieltä saisin? Kymmenisen mudalta

maistuvaa särkeä, vesihän on niin kylmää, että sormet verkkoja kokiessa

kontistuvat...

Kuivaa — kuin monikin eletty. Turhaa kuin kaikki.

Ja menenpä vieläkin pitemmälle kuin äsken. Alan luulotella, että

milloinka se sitten kesämme tämän kummempi on ollutkaan? Kaipuumme

luoma kuvitelmako lienee koko pohjolan kesä? Enkö nyt muista erästäkin

kesäkuuta, jolloin lumisateessa sousimme ystäväni kanssa myrskyisen

ulapan yli entiseen kesämökkiini. Satoi räntää... Ja vasta eväskonjakki

meidät perillä muutti vaiteliaan alakuloisista hieman naurahteleviksi.

— Niin, muistan toisenkin kesän alun samaisessa murheen, jos

eräänlaisen uuden ja omituisen ilonkin mökissä: surullisen ilon nähdä

todellinen, raaka, alaston köyhyys, jonka rinnalla, keskessä silloin

elin, — järkyttävä, uskomaton, hirtehinen, kun se oli liikaa voimiini

nähden: suomalainen erämaan köyhyys kaikkineen. — Niin, siellä heräsin

eräänä aamuna varhain siihen, että ulkona omituisella äänellä

huudettiin vasikoita. Vilkaisin ulos ikkunasta: maassa kyynärä lunta,

vasikat siinä vatsaa myöten kahlasivat... Koivut olivat olleet

pääsemäisillään hiirenkorvalta, nyt ne olivat paleltuneet kelmeiksi.

Ja muistan kolmannenkin kesäkuun, jolloin talviasunnollani ryömin

lumista kattoa pitkin kiinnittämään viiriä puikkoonsa. Ja neljännen,

jolloin vielä juhannusaaton aamupäivällä satoi lunta.

Pohjolan kesä! Miten odotamme sitä! Kuin lapsukaiset joulua! Uneksimme,

suunnittelemme kaiken talvea, alamme kun tuskin joulu on mennyt. Ja

sitten se tulee: välisti kaksi kuukautta, välisti yksi, — ja tänä

vuonna ei sitäkään.

Kuinka sopivat lapselliset värikkäät haaveeni tänne? Noihin saariin,

jotka näen tuolla ja joiden hahmo on niin harmaa, yksitoikkoisen

vihreä ... tuohon haapoja kasvavaan luotoon, jossa lehto vivahtaa

keltaiselle, ikäänkuin paleltuneelle? Ja laineet, nuo ainaiset

pärskyvät laineet, kylmät laineet, joissa ei kalakaan voine elää, siltä

nyt liioitellen tuntuu!

Ei tee mieli mitään, en näe mitään, tunne mitään. Katselen pirtissä

loikoen, — sillä aitassani ei vielä voi asua, — jo tuota toista

vuotta vanhaa "Turun Sanomiakin", ja se mahtaa olla pahin ikävyyden

merkki näin saarielämässä, tämä lehtien lukeminen jo näin kesän alussa.

* * * * *

Mutta viimeinkin tuntuu, kuin vanha rakkauteni saareen heräisi! Se

tapahtui tänä aamuna, ja siihen lienee syynä, että näin omituisen unen,

josta olen onnellinen.

Ulkonaista syytä ei ole ollut, vaikkakin ilmat lauhtuivat toki sen

verran, että tohdin aittaani nukkumaan: pidänhän siitä, se on ilmava,

ja siihen sisältyy paljon suomalaisia muistoja. Siellä on kyllä laipio,

mutta niin ohut, että sen takaa kuuluu tuulen tohina ja sadepisarain

rapina pärekatossa ja västäräkkien aamuinen rapsuttelu päreitä pitkin

niinkuin usein suomalaisten aittaunelmissa. Aitta, minullekin suloinen

makuupaikka menneinä aikoina: raikkautta, armasta hämärää, jonka vain

luukusta kuultava kajastus tai raoista siilautuva auringonsäde

valaisee; raskaita, lämpöisiä kaattuvia, lampaanvillaisia nahkasia

peitteenä, — herrasnuorukaisen unta pitkälle päivään varpaisillaan

hipsuttavassa salomökissä...

Niinpä nukuin viime yönä aitassani, vaimoni käärimänä kolmen peiton

kapaloihin. Makea uni — niinkuin pilvissä nukkunut olisin! — Mutta

eipä ilo, jonka sain herätessäni, johtunut pelkästään tästä, vaan

siitä, että näin tuon ihanan unen. Tai oikeastaan sarjan pikku unia ...

kuin mettä ja mannaa.

Ei mitään tavallisia uniani, joissa liikkuu ihmisiä, tuttavia tai

outoja, mutta jotka ovat usein raskaita, välisti hirvittäviä.

Ei, tässä unessani olin muka jälleen lapsuuteni kodissa. Mikä onni!

Sieltä päin niin harva sävel särähtää korvassani. Sainhan siellä

leikkiä täysin sieluin, ja kuitenkin selvän järjen aisat suojanani.

Mikä onni, — siitä itkee unessaan ilosta, silmät vuodattavat kyyneliä,

kun liikkuu noilla unen ihmeellisiksi muuttamilla, mutta kuitenkin

pienimpään kiveen asti tutuilla ahoilla, vuodattavat niin, että

unessaankin kyyneliään häpeilee ja koettaa niitä peitellä unen oudoilta

vastaantulijoilta.

Ja nyt olin siis siellä, autuaitten kentillä, lapsuuteni hämyisissä

lehdoissa, vaimoni kanssa. Ja näimme siellä, yht'äkkiä tutun

puutarha-aidan luona ja tutun pikku-portin pylvään päässä huuhkajan!

Sillä oli keltaiset silmät. Ensin säikähdin, kun luulin vaimoni sitä

pelästyvän, ja varoitin siitä. Mutta sitten otimme sen syliimme, se

antoi lauhkeasti ottaa. Se oli nyt valkea, ja niin pehmoinen kuin

villa, ei sitä olisi linnuksi luullut, — olenhan toki kannellut kanoja

ja tiedän, että varpaat ja sulat tuntuvat koviltakin. Se salli

kuljetella itseään sylissä... Koiranikin, jota olin ensin häädellyt

siihen hampain ryhtymästä, haihtui unen usvaan.

Ja sitten se valkea lintu, järkeilyn viisas symboli, muuttui pieneksi

haltijattareksi. Soma, veikeilevä tyttönen, puettu mustaan, välkkyvään

silkkiin, joka oli kirjailtu hopeabrokadilla: sellaista hopeansäihkyä

kuin auringon välkähtely kesäpäivinä syvyyden mustalla pinnalla. Hän

tanssahteli, kujeili suurella pöydällä, jonka ääressä istuimme,

hyvinkin iso seurue juhla-aterialla. Ja minä ihmettelen:

"Miten olet nyt tuollainen? Muutuit valkeasta linnusta. Kuinka se

kävi?"

"Se on varsin helppoa", nauroi hän pyörähdellen pöydällä kuin lapsi

ainakin. "Minulla on sauva, kuin pieni ongenpahlain, ja sen päässä

pieni taikamyssy. Kun sauvaa heilautan, vips, muutun miksi vain!"

"Mikä sitten nimesi on?"

"Minä olen Krik. Krik", vastasi hän.

Kiplingin Puck lienee alitajunnassani kujeillut.

Ja uni muuttui toiseksi, siitä tuli nyt hiukan "Prinsessa Ruususeen"

vivahtava. Henkilöt, naiset, vain kypsempiä, upeampia. Tanssivat

valtavassa salissa. Taisipa kajahdella valssi Eugen Oneginista.

Sali, joka oli näyttämönä, jäi nyt tyhjäksi. Flyygelin ääressä istui

enää ainoastaan pikku haltijatar, hipiältään ruusuinen, ja soitti

kevein, leijuvin käsin, ikäänkuin pelkkää ilmaa kosketellen. Ilmassa

helähtelivät aivan kuin tuulikanteleen kolmisoinnut, heikosti, kaukaa.

Sitten hän sanoi, tai joku muu sanoi: "Nyt seuraa _tuuliharmonia_..."

Tuuliharmonia? — Ja siihen heräsin. — Välillä sarjassa muita pieniä

unenvälähdyksiä.

Pyydän teitä ajattelemaan omia kauneimpia unianne ja antamaan anteeksi,

etten voi tätä paremmin kertoa. Unien kauneutta on mahdoton saavuttaa,

se on todellakin tuhatta vertaa hennompi kuin tomu perhosen siivissä.

Mutta tuosta rajattoman epämääräisestä tulin nyt onnelliseksi. Ovathan

uneni minulle sekä unessa että valveilla sellaista, jota en vaihtaisi

mihinkään, mitä äveriäät omistavat: en mihinkään!

Mutta kuinka juuri tänä aamuna tunnen näin? Miksi on eilinen karsaus,

jonkinmoinen kuiva järkevyys, saareeni ja kovaan luontoon kohdistuva

arvostelu minusta nyt kadonnut?

Ojentelen sängyssäni, naurahtelen itsekseni suurta iloa.

Aavistan jotain...

Olen aina kuvaillut mielessäni kevättä ja kesää jonkinlaisena

Botticellin Florana, joka liehuu vihreillä oraspelloilla harsoissaan,

— helmassa pientareitten kirjavia kukkia, ja kukkasia päässäkin

seppeleenä. Ympärillään kisailevat kesän humajavat tuulenhaltijat.

_Tuuliharmonia!_

Nyt, herättyäni, uskon näkeväni hänet heti, kuin astun ulos aittani

ovesta! Krik taikasauvoineen oli hänen veikeä airuensa.

* * * * *

Kun sitten aukaisen kammioni leveän oven, näenkin, kevään, ei, näen

yht'äkkiä kesän. Tanhualta tulvahtaa vastaani kahden suuren kukkivan

omenapuun lumivalkeus.

Miksi en aikaisemmin sitä huomannut?

Kolmas puu aitan nurkalla on punainen, täynnä nuppusia, jotka hohtavat

kuin pikku ruusut.

Kukkivien puiden takana vaalea vihreys: koivuviidakko täydessä

lehdessä. Ja mikä tuoksu tänä varhaisena aamuhetkenä, — kello lienee

vasta viisi, — noista loistavista, tuoreista, mehevistä, mahlaisista,

kosteista lehdistä, jotka värisevät vielä puolittain hiirenkorvalla!

Yöllä on satanut, paasikäytävillä kiiltää pikku lamparoita koperoissa.

Näen siis vihdoinkin, että lehväverhot on ripustettu ympäri pihan, ja

mikä raikas, juovuttava tuoksu lainehtii niistä ja omenapuiden kukista!

Piha on puhdas, sileä, peitetty uljaasti tasaisella saunakukka-matolla.

Kukat lavoissa ummulla.

Punainen tupa hohtaa omenapuiden kukkaryöppyjen keskeltä valkeine

kuistinpylväineen ja sinisin kuistinpäädyin, jossa näkyy "vaakuna":

kaksi kiliä, toinen musta ja vihainen, — minä, — toinen valkea ja

talttu, vaimoni tietysti: Vähä-Vohlin kilit, vohlat.

Ruusunpunainen omenapuun nuppuoksa nuokkuu punaisella seinämällä. Se on

pieni, mutta verrattoman ihana näky.

Järvi on tyyni, päilyy valkeana. Aurinko kimmeltelee kultana pihlajain

välitse.

Lintuset livertävät kilvalla. Pihlajassa sinisen kamarin päässä

livakehtelee pikku lintu, jolla on punainen pyrstö, sillä on pieni

asuinholkkinsa siellä, harmaa ja sammaleinen. Suuren koivun latvassa,

aivan huipussa laulaa kiivain hopeakielin toinen, jolla on valkea rinta

ja musta saketti; sen tupa riippuu alempana tuvan seinällä,

airotelineitten kohdalla. Västäräkki, keikkupyrstö, joka pitää leukansa

alla mustaa ruokalappua, juoksee yhä vilkkaasti aittani harjalla.

Keltarintaiset ja valkoposkiset linnunpojat huutavat ja säkättävät

ahnaasti ravintoaan kuistin räystään alla omassa pöntössään, ja Jylhän

kallioilta, joiden petäjät ovat kullatut, helskyttelee käki.

Mutta kanarinlinnun-keltainen lintu, harvoin täällä nähty, huilauttelee

nyt koivikossa suloisesti: "Kuha kiehuu."

Menen rantaan, somaa polkuamme pitkin, ohi pengermän, jonka partaalla

valkoruusut ovat nupulla, vieritse mustan pilarikatajan. Kimalaisten

pikku urut humisevat luonnon täysiä sydänääniä. Mustan- ja

valkeankirjavan linnun laulu koivussa on voittamaton juhlahymni.

Tiainen vetää innoissaan: "Tii-tii!" Rannalla säkenöi vedestä aurinko

unentorkkuisiin silmiini, se näkyy vedestä yhtä sokaisevana kuin

taivaaltakin. Tuolla Ukonkiven luona liikkuu aikainen kalastaja,

hyräilee hiljaa. Hänen venheensä kupeella säkenöi vesi kuin elohopea,

välkähtelee, kiiluu kuin tyyni vesi kiehuisi siinä pieninä

koskenpyörteinä.

Veden värinä heijastelee venhevajan harmaaseen seinään vipisevinä

pilkkuina ja heittää rantakoivujen ja raitojen lehvistöihin säteitä

aivan kuin kuvastimesta.

Ja ihmeellistä: rantakivet ovat nyt herttaisen lämpöiset! Niinkuin

eivät olisi koskaan kylmiä olleetkaan.

Taivas yhtä ainoaa sinistä!

Mikä rauha, hiljaisuus, terveys!

Peseydynpä kuin muhamettilainen ennen rukousta, heittäydyn kylpyyn,

ravistan ruumiistani, sielustani kaiken joutavan, maalliset surut,

joiden ei pitäisi minulle kuulua, ne eivät tunnu ihmisarvoisilta!

* * * * *

Tunnenpa nyt, että muuttuivat sitten päivät millaisiksi hyvänsä, kesä

säteilee jälleen sielussani! Sen toi Krik, niin uskon. Paha aika on

mennyt! Jo näen taas Floran harsoissaan sirottelevan helmastaan

kukkasia. Sen airut oli Krik, veikeä pikku Krik, joka ilmoitti, että

geniukseni elää, ettei se ikinä voi kuolla eläessäni, että sieluni unet

ovat jälleen heränneet kyllin makeasti nukuttuaan.

_Tuuliharmonia?_ Tuulisen saaremme laulu, Lintukodon ainainen

tuulenhumina! Mitäpä siitä, jos puhaltaa pohjoisesta, jos laineet

vaikkapa olisivat kylmätkin, jos taivas alenisikin jälleen harmaaksi;

jos ahven ei menisi katiskaan ja hauki jököttäisi pohjassa, jos

nyt tässä ratustelisimme vain särkeä, — kuten tuhansien muiden

syrjäisen-onnekkaassa maassamme täytyy _omistamatta_ Krikiä! Olemme

köyhiä, niin tahdon minäkin olla. Mutta en ilman unia, näkyjä. Minulla

ne on, Flora kylvää ympärilleni jälleen kukkia, niitä sataa niin

paljon, etten ennätä poimia. Kesä on tullut! Olen taas rakastunut

saareemme. Lintukodon elämä on minullekin alkanut.

Auringon vertauskuva ilmestyy taloon.

Sitten viriää pikku elämä jälleen saaressa ja töllissä kuin missäkin

talosessa. Sikäli kuin kesä kaunistuu samanlaisena kuin menneinäkin

kesinä. Näinä onnellisina päivinä aamusta alkaen kaikenmoista pientä

ahkerointia niin leipämurusen puolesta kuin myöskin Lintukodon

kaunistamiseksi.

Lintukoto lienee hyvä nimi majallemme. Täällä on kaikki niin

vähäistä, pientä. Tämä on linnunpesä, kääpiöiden, tonttujen talo,

lintukotolaisten linna. Juuri pienuuteen pyritään koko tarmolla, sillä

vähäisyys, pienuus tuo mukavuutta, karkoittaa pois turhia huolia.

* * * * *

Päivät kuluvat uskomattoman nopeasti, sateisetkin, jolloin luodoilla

vaahto syltä korkealle kiehuu ja metsä soittaa kovasti kuin koko saaren

pauhuunsa kätkien. Vilahdus, niin on aamusta tullut ilta! Huomaamatta.

Kelloa emme muista katsoa, ja aurinko on kellomme, jonka vieraat kyllä

sanovat käyvän rahtusen edellä, kuten näkee aurinkokellosta, jonka

edellinen omistaja on piirtänyt tuvan päivänpuolisen ikkunan lautaan:

viisi kuusi puukolla nakerrettua lovea, jotka merkitsevät täysiä

tunteja, — enemmän tunteja ei vuorokautemme tarvitsekaan, puolitunteja

ei ollenkaan, mitäpä sitten minuteista? "Onhan sadassa vuodessa aikaa",

sanoo kansan sananparsi, ja ihminenhän on muka kuolematon sielu, jolla

on aikaa iankaikkisuus. Tai ainakin hän on — kuolevainen? Mitä ihminen

ajalla?

Täällä loppuu suloinen päivä, kun iltapilvet heleästi purppuroituvat

tuulisen Rautun ulapan takana!

Elämä on vilkasta, ei laisinkaan yksitoikkoista. Uutisia paljon:

milloin ovat västäräkin pojat, vielä eilen niin surkean näköiset,

niillä oli isot päät ja nolonkeltaiset nokat, kun ne makasivat

venhevajassa käden ulottuvilla toistensa niskassa halkopinolla, —

milloin ovat västäräkin pojat jo pesästään kadonneet ja emo

tanssittelee niitä nyt tuolla rantakivillä. Milloin saadaan katsella,

kuinka tiainen vaatii metsään poikasensa holkista räystään alta,

ällistyneet pojat, joiden täytyy suureen, outoon maailmaan: ne

tuijottelevat majansa pyöreästä ovesta vuorotellen ulos, tukka on

pystyssä kuin liikeapulaisen, kun hän sunnuntaina vahaa sen kävelylle

mennäkseen. Nyt lennähtävät meidän konttoristimme räpistellen

omenapuuhun, ja vähitellen kuuluu niiden ritinä ja räpätys jo kaukaa

koivuviidakosta, jota nimitämme ulkometsäksemme. — Milloin taas alkaa

kukkia silmäruoho, avaten vaaleansiniset silmänsä, ei, peittäen tuossa

tuokiossa saaren keskikentän, entisen kalastajan ruispellon, sinisellä

matollaan. Nyt taas aukeaa kaino metsäruusu. Mutta tänä päivänä eksyy

verkkoon suuri kuha, antaen vetää itsensä heikosta kiduksensakarasta

ylös kuin halko, kuin kuollut, — niinkuin mies antaisi nostaa itseään

viiksestään. Milloin taas saareen lentää parvi pääskysiä, huviretkelle

vain, pian ne katoavat. — Viikon nuokkuvat tuomet valkeina verhoina

jääsäiliön ympärillä; jo ripustavat pihlajat oksiinsa kermaiset

kukkansa, nopeasti katoaa niiden animaalisen äitelä, kiihoittava

lemahtelu. Syreenit punertavat, niiden kukat muuttuvat hedelmiksi,

jollaisia _me_ ihastelemme.

Ja annapas ajan kulua: nyt kukoistaa kenttämme täynnä putkia ja

angervoita. Ja ruusut lupaavat ihanuuksista kaikkein kuninkaallisinta.

Täällä on niin paljon uutisia ja uutta, ettei muita harrastuksia

aivoihin mahdukaan. Kun me joskus käymme kylässä postissa tai maitoa

hankkimassa ja joku siellä kertoo maailman asioita, niin me kuuntelemme

suu auki kuin olisimme Mars-tähden asukkaita. "Vai on sellaista ja

sellaista? No, — olkoon." Ja jos välisti avaan postissa uuden

sanomalehden, niin selailen sitä silmiäni hieroskellen kuin niihin

olisi mennyt roskia, ihmettelen, mitä tämä on, se ja se tapaus, nämä

vaaliliioittelut, tämä inhoittava murha, tämä kylläkin vakava kysymys;

haukottelen ja lasken lehden tyytyväisenä kädestäni.

Sillä Lintukoto on suvereeni valtakunta! Hyvin mahtava: se ei tarvitse

mitään ulkopolitiikkaa! _Loistava eristyneisyys_, diplomaattikielellä.

* * * * *

Sitä mahtavuutta ei arvaa vielä sauhusta, joka näkyy kulkijalle

saunarannasta, pajupehkon vierestä pyykkipadan alta, ei verkoista,

jotka aitaavat kahtena rivinä saunapolkua, tuskin omenapuiden

valtavasta lumipilvestäkään, joka kohoaa metsämme aukosta, — onni, ja

kaikki hienoin, on salattua, jota pitäisi häveliäästi suojata. Ei,

tässä mainituista seikoista huomaa tulija ainoastaan sen kuivan

totuuden, että pikku saaressammekin on elämää.

Niin, elämää: oikeinhan täällä kukkokin laulaa!

Muuten näyttää saari syrjäisestä aivan samanlaiselta kuin muutkin

järven saaret, yksitoikkoisen vihreältä kuin ainakin suomalaiset

saaret. Mitäpä tuosta matalasta saarireuhkasta? Mitäpä siellä on

kukolla kiekumista, ikävässä saaressa tavallisen järven keskellä?

Mutta kukko on meille verraten tärkeä asia. Se on valon ja valppauden

merkki! Kuin kukko kirkon viirissä eräille. Minulle yksi auringon

vertauskuvia.

Ellei ole aivan kukkoa, niin jotain sille varsin läheistä täytyy

mielestäni olla kurjimmassakin maalaisasunnossa, jos se vähänkin osaa

pitää kiinni siitä arvostaan, että talossa astelee emäntä. Täytyy olla

ainakin kanoja. Yksinpä nuoruuteni seudullakin, jossa isännät liikaa

juotuaan tai alettuaan keinotella ja vehkeillä möivät talonsa

tukkiyhtiöille ja joivat sitten tilarahansakin niin, että heittäytyivät

lopulta unenpökkeröisinä ja kerskailevina loisiksi omiin taloihinsa,

sielläkin jäi heille karjasta toki pari kolme kanaa, ehkä kukkokin.

Kanat eivät tosin munineet paljoakaan. Mutta talo kuin talo, yhtiönkin!

Ja jos kukkoa ei viitsitty pitää, otti kana omakseen hänen virkansa ja

alkoi laulaa!

Kukonlaulun täytyy kajahtaa jokaisesta virkeästä asumuksesta. Isonvihan

ajoista kerrotaan, ettei silloin kukonlaulua kuulunut kuin

kymmenesosassa Suomenmaata.

* * * * *

No, meillä on kanoja. Onpa oikein kanakoppikin, se on sommiteltu

sikoläätin ylisille, valtavana sateensuojana levittäytyvän pihlajan

juurelle. Koppiin nousevat maasta pienet kanaportaat, kyllin leveät

kanojen varpaille, ja kanatarhan ympärille on pystytetty korkea

rautalankahäkki.

Kyllähän meillä kanoja on! Neljä viisi kanaa, ne riittävät meille,

nehän ovat enimmäkseen vain muodon vuoksi. Osaksi olemme ne ostaneet,

osaksi saaneet lahjana parhailta ystäviltämme manterelta,

patriarkanpartaiselta ukki Kustaalta ja hänen yhtä sydämelliseltä ja

virkulta mummiltaan. Samat kanat ovat olleet meillä jo useita vuosia.

Kesiksi ne tuodaan suuressa pelukopassa tänne, ja viedään syksyllä

jälleen kylään vanhan pariskunnan hoitoon, joka munittaa niitä yli

talven meille. Keväällä meitä odottaa komea kopallinen omain kanojemme

munia.

Kyllähän ne ensimmäisen kesän jälkeen oli aikomus tappaa paistiksi,

mutta mummi ja ukkiko olisivat hennoneet? Tappaa noin vain kanoja!

Syöttäväthän he lampaansakin ikälopuksi ja katuvat katkerasti, kun

lehmä teuraaksi vietäessä katsoo heihin ikäänkuin kyynelsilmin.

Kanamme ovat muuten nimeltään Kukkapää, Mari, Tupsujalka j.n.e. Mutta

paras munija, vaikka onkin vanhin, on nimeltään Rupahäntä.

Sikojakin olemme pitäneet. Yksi niistä, Karuliina, purjehti

halkolotjassa kaukaa, kaukaa, kun porsasta ei silloin läheltä saatu. Se

kärsi myrskyt ja sankat sadepäivät, sai odotella matkan varrella

hätäsatamassa viikon ajan, kuulostella hirmusään asettumista. Ja sinä

viikkona se popsi hehdon eväsperunoita. Se oli siellä pelkäksi iloksi,

uskokaa pois, vallattomille lotjamiehille, jotka sen uittivat ja

pesivät. Ja me luulimme sen matkan rasituksesta suorastaan kuolevan!

Mutta saarellamme se ensi töikseen hotkaisi venhevajassa pytyllisen

tapettiliisteriä, näyttäen murtumattoman elinvoimansa. Minä pidin

Karuliinasta kovasti, ja pitipä siitä liittolaisenikin. Veimme sen

kerran mukaamme saunaankin, sillä se oli kipeä, ja minä kylvötin sen

terveeksi saunan lavolla. Minä leikin sen kanssa, juoksin se

kintereilläni puun ympäri. Ja löysinhän siitä sentään yhtä ja toista,

mikä kumosi entiset käsitykset siasta: se oli siisti, se nukkui

kauniisti sängyssä, jonka sille valmistin. Eräs ystäväni sanoi, että

sen asunto kaipaisi seinälleen vielä vain jonkin Cézannen taulun. Niin,

minä pidin siitä, surkuttelin välisti hieman sen kohtaloa, ja sitten

minä olin tyytyväisenä muiden mukana popsimassa sitä poskeeni.

Lehmää me emme voi pitää, "priiseterimme" on liian pieni. Ja milloin

olemme perunamaata kyntäneet, olemme itse tallustaneet aisoissa.

Koiria meillä on ollut kaksikin. Toisesta niistä olen ikävissäni

kertonut jo melkein kaiken, ja toinen luo paraikaa elämäntarinaansa,

joka ikävien päivieni ratoksi joutunee paperille, ellei oma

elämänsatuni odottamatta lopu.

Mutta kukkoa meillä ei ole edellisinä kesinä ollut. Kukkoa,

elämänilmaisijaa, valon juhlallista airutta, auringon symbolia,

reippauden ja miehuuden töyhtöistä ritaria.

Tänä kesänä kanat sen kuitenkin itselleen hankkivat.

Kukosta lisää, hän purjehtii saareen ja astuu isännyyteensä.

Kanat lakkasivat näet munimasta. Vain Rupahäntä vielä vähän muni. Ja ne

lihoivat liikaa, toiset tuskin jaksoivat tai viitsivät kävellä. Ne

kellehtivät kylläisinä ja kaikertelivat kuitenkin surkeasti.

Rupahännänkin muniminen oli omituista. Se lyyhistyi munimaan maahan, ei

pysynyt sisällä virallisessa kanakopissa. Se muni tanhualle kuistin

portaiden eteen tai asettui keskelle tietäkin: pyörähdytti munan

töllimme emännän jalkojen juureen, ikäänkuin ilmaisten, että talon

kanajärjestyksessä oli jotain onnettomalla tolalla.

Ja viimein yksi kana tuntui yrittävän laulamaankin.

Saarelan mummista, jolle asian kerroimme, tämä oli säälittävää, aivanpa

sydäntä järkyttävää. Puhumattakaan vahingosta: hänen mielestään kanojen

toki pitää munia, ja olimmehan mekin hiukan samaa mieltä. Sitä paitsi

tämä taisi tuntua häpeältäkin hänestä, joka meille oli kanat

toimittanut ja niitä meille kaiken talvea ruokki.

"Niille pitää hankkia kukko", sanoi hän. "Niin, ne olivat kyllä jo

täällä koko viime talvenkin ilman kukkoa, entinen kun oli vanha, täytyi

tappaa ja myödä. Hulluksihan kanat ilman kukkoa tulevat, raukat."

Ja ennenkuin me tässäkään asiassa saimme ryhtyneeksi toimeen edes sen

verran, että olisimme sitä vielä oikein ajatelleetkaan, kivahti

pystykorvamme, Pyynti, eräänä aamuna verraten varhain räyskimään, ja

kun katsoimme ulos ikkunasta, tössytteli Kustaa-ukki tanhuallamme,

kopisteli oveamme. Hänet päästettiin sisään, hän toivotti hyvää Jumalan

huomenta ja sanoi tuoneensa meille kukon. Muorinsa käskystä oli hän sen

ostanut kylästä. Ei hän oikein tietänyt, mitä se maksoi: juteltakoon

siitä sitten muorin kanssa, hän se kaikki raha-asiat hoiteli, ukki ei

välittänyt rahasta, ei huolinut siitä tuon taivaallista.

Menimme kuistille, jonka edessä paasikäytävällä könötti pelukoppa ja

sen sisältä kuului ropinaa. Suljimme koiran tupaan, avasimme säkin,

joka peitti kopan suuta, ja kopasta töpsähti tanterelle pieni,

kellertävä kukko.

Se oli näöltään niin suomalaisvaatimaton, melkeinpä torpparivaatimaton,

että ristimme sen heti Matiksi. Muuten tämä onkin kaikkein reiluimpia

nimiä, ilman makeilua ja mitään keksittyä.

Kun sitten aivan piakkoin kävimme Saareloilla, siunaili muori

hiljalleen, sanoen "pölkäävänsä", että ukki, joka oli laskettu kukkoa

ostamaan, oli kenties maksanut siitä liikaa.

"No, paljonkohan tuo sitten maksoi?"

"Maksoi se viisi markkaa."

"Jopa oli rämäys!"

"Niin, mutta kun se on niin pieni ja nuori ja rumakin, eiköhän se ole

liikaa?"

"No, totta kai nyt kukosta, miehisestä miehestä, aina yksi rypistynyt

viitonen, tällaisena kalliina aikana, kuten kaikkina aikoina

valitetaan!"

Me olimme tyytyväiset, vaikka Matti oli ruma. Todellakaan se ei kovin

uljaalta näyttänyt. Tavallista vähäpätöisempi maalaiskukko vain. Matala

kuikelo. Valkea, jos hänen väristään kannattaa puhuakaan, niin likaisen

harmahtava se oli. Ja urho muuten melkeinpä vailla kaikkia koristuksia.

Pyrstössäkin, joka oli lyhyt, heilahteli alakuloisesti ainoastaan yksi

keltainen pitempi kaarisulka. Heltatkin vähäiset.

Ja molemmista keskivarpaista kynnet poissa, — missä lienevät tulleet

noin typistetyiksi, sitä emme Saarelain kanssa selville tutkineet. Ne

kynnettömät varpaat olivat kuin mitkäkin ihmisen katkenneet sormet.

Ah, eipä Matti siis ollut suinkaan tuollainen kukko, joita näemme

maidonhakumatkallamme rikkaassa hämäläisessä kylässä. Siellä niitä

seisoskelee tai komeasti kotkotellen astelee hedelmäpuiden ja

syreenien reunustamilla rakennuskujilla, pöyhkeä pyrstö niin raskaana,

että vinha tuuli heidät melkein ympäri kääntää, — pyrstö, jossa

sävähtelee punaista ja vihreää tai joka paistaa lumivalkeana kuin

strutsinsulkainen viuhka. Jotkut niistä kukoista ovat taasen

ihastuttavan mustia, mustemmat pataa, — vain heltat paistavan punaiset

kuin kalkkunoilla, antaen niille sotaisen näön, keskiaikaisen ritarin

muodon. Niin, ovatpa eräät heistä kuin sulttaaneita kypäriin tai

tuuheaan turbaaniin verrattavine helttoineen. Ja eräät harvinaisen

kookkaita: väittäisin niitä melkein puolen miehen korkuisiksi, mutta

silloin sanottaisiin, että nyt taas puhun mahdottomia, liioittelen

kouraantuntuvasti, ja se olisikin suunnilleen totta, tämäkin vähäisten

asiain kaunistelu, kun en suurissa voi niin paljon ehdottoman kaunista

nähdä. Mutta missään Suomessa en ole nähnyt näin kauniita kukkoja!

Matti-parka! Viisi markkaa! Mummin mielestä olisi kaksikin riittänyt,

vaikka paistikukostakin maksetaan paljon enemmän.

Mitäpä puhua eksoottisista kukoista, joita maailmassa on toinen toistaan

loistavampia ja merkillisempiä, kai satoja laatuja, — kiinalaisista,

bengalilaisista, englantilaisista, keltaisesta kochinkukosta, tumman- ja

vaaleankirjavasta brahmasta, fasaaninpyrstöisestä vihreästä sotakukosta,

juovikkaasta plymouthista, valkeasta ja ruskeasta leghornista!

Vielä vähemmin muistuttaa Matti mitään niistä silkissä kahisevista,

kullalle ja hopealle välkehtivistä kukoista, joita valtavan kokoisina

kuhahti viime talvena minunkin eteeni Parisissa Port S:t Martinin

näyttämöllä, kun istuin katsomassa Rostandin Chantecleriä,

haukottelemassa sen mauttomalle, niin sanoakseni pohjoismaiselle

symbolismille.

Mutta saattoihan Matti silti olla jonkinmoinen Chantecler? Jalo, älykäs

ja miehekäs? Ensin eivät kanat tosin näyttäneet hänestä paljoakaan

välittävän. Kun hän ilmestyi niiden joukkoon, kuljeksivat ne kuin

ennenkin. Joku tosin katseli kukkoa, mutta lieneekö tulijaa edes

kukoksi ymmärtänyt? Tajunta, että kukkojakin oli olemassa, näytti jo

sammuneen. Kanat liikkuivat hajallaan, jokainen harhaillen omilla

teillään, etsien hyönteisiä, marjoja omin neuvoin kuin muulloinkin.

Toiset kiertelivät aittojen alla, kaakertaen kuin jotain yhäti etsien,

toiset kuikkivat tuvan takana. Jotkut seisoivat liika-aikansa

paikoillaan lihavina ja velttoina.

Kukko puolestaan ei sinä päivänä edes laulanut. Muutostako hän oli

äimistynyt?

"Paistikukko!" sanoimme surkutellen.

Yhä kukosta. Matti alkaa toimensa.

Päivin pidetään kanat kopissa koiramme vuoksi, joka on lintukoira, —

meille vähän ikävä ominaisuus. Kyllähän se osaa tössätä kättä, istua

kuin apina, heittäytyä kuolleeksi ketuksi, nakata nenänsä päältä

sokeripalan suuhunsa, kelliä ja kujeilla. Mutta sillä piilee veressä

voittamaton, autuas himo linnunlihaan, höyheniin, kaikkeen lentävään:

kun lehdenkin puusta putoavan näkee, jo vilkaisee niinkuin aikoisi itse

lentämään! Neuvoipa tuota pöyryhäntää, antoipa nokikuonolle selkään,

kun hän ryntää kanaa pyrstösulista näykkimään: mikään ei auta!

Viekkaus sydämessä tassuttaa hän nyt vieressämme kanalan ohitse

vilkaisemattakaan siihen. Mutta sitten, yksin päästyään kiertää heti

metsän kautta kopin toiselle puolelle tähystelemään isolta kiveltä

sinne ylös kuin kettu, jonka sukulaisuus näkyykin sen vinoista silmistä

ja terävästä kuonosta. Eipä kulu kuin hetki, niin yllätämme sen

kaivautumassa koppiin häkin alitse, tai jos emme yllätä, yht'äkkiä

kajahtaa kopista kanojen epätoivoinen rääkynä ja ilma pölisee

raastettuja höyheniä. Aika konna on miehekseen tämä meidän koiramme!

Kyllä sille täytyy antaa selkään!

Päivin siis kanat pidetään kopissa, mutta öiksi, jolloin Pyynti nukkuu

kiepulla sisässä, säälittäisi sulkea häkin portti. Lepäilemmehän usein

kauankin aamulla, mutta linnut nousevat säteilevän aurinkonsa kanssa

kilpaa.

* * * * *

Matti on nyt viettänyt ensimmäisen yönsä täällä saaressa, uusien

kanojen parissa.

Aamulla herään siihen, että kuulen ulkoa muutakin kuin varisten

puhelua, varisten, jotka poika-räähkiään täällä opettavat, tai kertun

ja toisten pikku lintujen, jotka aittani ympärillä hälisten

visertelevät. Särähtää kukon kiekaus kanakopilta. Kello, — ei,

aurinko, joka on kelloni, — lienee siinä viisi, siten käy ruskotus

kirsikkapuihin ikkunani edessä. Loion vielä, vaikka jo kajahti tämä

reipas herätys, tämä toimeenkäsky, tämä vaatimus näkemään luonnon

kauneutta, tämä Auringon airuen taisteluhuuto. Nautin Matin laulusta,

kireästä ja käheänlaisesta.

Sitten kuuluu kiekaisu melkein pihalta. Ja erottaa kanain rupatustakin.

Joko Matti johtelee kanoja?

Aitan luhdin toiseen päähän, ruokapuolen ovelle on jäänyt eilisillasta

kattila, jossa keitetään porsaalle aterioita, motevaa ruisvelliä ja

seassa särkiä, joista tihkuu pinnalle rasva kuin keltainen maatiaisvoi:

erinomaista lihottamaan sikaa. Ja nyt kuuluu kopsahdus kattilan

reunoihin, ja kukon kutsu kanoille, kurkusta tuleva luksutus, kiivas

kukuttelu:

"Kuk kuk", tuossa jauhokokkare kattilan reunassa. Joutukaahan tänne!

"Klu-klu! Klu-klu!"

Sitten monien varpaiden rapinaa ja nokkien kopinaa kattilaan kuin

rumpua lyötäisiin.

Kas, kun kanat eivät ennen kattilalle sattuneet?

Nyt ne kaatoivat kattilan, sehän oli nostettu kupeelleen luhdin pylvään

juureen. Kuminalla se kaatuu, siipien säikähtynyt kohahdus, nyt tuokion

hiljaisuus. — Ja sitten Matti kirahtelee omituisesti, ikäänkuin

pienesti kiroten. Se toruu, ja kanat vaikertavat.

Lähestytään uudelleen pelon tuonutta kattilaa, nokkien rämpytys jatkuu.

Ja tuon tuostakin Matti kiekaisee.

Myöskin kylältä salmen takaa kaikuu hiljaisena aamuna kukkojen heleää

kiekunaa.

Kun kattila lienee tarkoin puhdistettu, ajautuvat kukko ja kanat

aittani alle, sänkyni alle, jossa nautin kesäisen aamun hälisevästä

hiljaisuudesta, vähäisen elämäni ihanimmasta sulosta. Siellä alkaa nyt

raaputus, rapina, kaaputus, haravarpaiden kuoputus, kanasten kaikertelu

ja Matin kokotus, kukutus. Kylläpä osaavat teuhata, ei tule unesta enää

mitään, ja tämähän koituu pelkäksi hyväkseni! Mielelläni sen heille

sallin. Tiedän, että ainoa pelastukseni, etten joutuisi masennukseen,

hukkuisi turhien mietteiden syvyyteen, on tavallinen puuhailu. Antakoon

Matti minulle ikäänkuin esimerkkiä...

Ovathan ne kukot ennenkin minulle ennustelleet uutta päivää. Siinä

johtuu mieleeni, kuinka nuo Matin sukulaiset jonakin pilkkoisen pimeänä

aamuna jossakin Tunisin lähistöllä arabialaiskylässä ilmoittivat

minulle, sairaalle, synkkämielisen yön jälkeen, viimein aamun raisua ja

nopeaa valkenemista, omituisen haikean heleästi kiekuen, mitä

lienevätkään olleet sen maan kukkoja. — Toinen kukko jälleen

hälyytteli kalkkunan kanssa kilpaa hotellin maurilaisella pihalla

Granadassa, kolmas Alassa, Italian raja-asemalla, hyvin, hyvin kauan

sitten, alppien solassa, joka silloin näytti minusta niin ihmeellisen

ihanalta: arvaahan sen, ensimmäinen ulkomaanmatkani. Kuinka ikävältä,

pintapuoliselta, hölmöttelevältä matkailu sitten on alkanut tuntua...

Neljäntenä fasaanikukkojen outo kiekuilu Daxissa...

Kaikki nekin yöt olivat minulle masentuneita. Mutta kukot, päivän

julistajat, silloin virvoittivat, ja nyt tämä suomalainen Matti.

Jyllistä sinä, Matti, vain aittani alla niinkuin lastukasa kestää!

Nousenpa tästä, vetelen rynttyjä ylleni, kiskaisen auki aittani oven.

* * * * *

Kannattipa taas nousta varhain kesäaamuna!

Oi ihanuutta!

Kuin astuisi ulos paradiisiin!

Suvi säteilee, päilyy ympärillä. Järvi päilyy ja kiiluu päivännousun

puolelta. Vielä häilyy järvellä usva. Se on loistavan punaista, se on

ihmeellisen sinistä!

Sinisenpunaisena keijujen tanssina usva hitaasti hälvenee, kun

aamutuuli alkaa hengähdellä.

Aallot liplattavat ikäänkuin horteessa, vielä torkuksissa rannan

kallioihin, huokaisevat syvään, ikäänkuin hierovat unen silmistään,

heräävät... Aamutuulella on oma taikansa.

Maailma oudossa, häikäisevässä ramppivalossa. Vielä unessa raukeasti

torkkuvilla puilla, lintujen autioihin ilmoihin kilisevällä laululla,

hyönteisten unisella surinallakin on erikoinen musiikkinsa.

Entä kukkien tuoksu: melkeinpä koskena se tulee pihlajista,

omenapuista, jotka ovat kylläkin jo enimmät teränsä valkeana sateena

paasikäytäville karistaneet.

* * * * *

Matti lauleskelee. Ja seisoessani ovellani luhdin otsan alla kuulen nyt

kylästä selvemmin muiden kukkojen aamuhuudot. Niitä erottaa varsin

kaukaa. Toiset kukot soivat kuin oikeat konserttiklarinetit, tietäähän

sen, nuo mahtavat kukot, joita kuvittelen miehen mittaisiksi,

muistattehan, nuo punaiset tai sysimustat...

Mutta ääni se on minun Matissanikin, hellittämätön!

* * * * *

Siinä menen tuvalle, koputtelen uksen auki, emäntä sen avaa vielä kovin

aamuntorkkuisena. Aion keittää itselleni kahvia siinä rakkaassa,

ihanasti nokimustassa liedessä, nauttia yksinäni puuhailusta, väkevän

kahvin tuoksusta; sitten nostaa verkot tyynellä järvellä. Uidakin

ehkä... Kenties kantaa kahvit sänkyyn vielä makeasti nukkuvalle muulle

väelle, vaimolleni ja hänen naisvierailleen. Matti ei ole heitä pahoin

herätellyt, täällä kesälaitumella hermot häviävät.

Valitsen pankon kupeelta tuohia ja lastusia, virittelen tulta lieteen,

ja vilkaisenpa siinä, pannuun vettä kaadellessani ja hyvänhajuisten

tervaslastujen leimahtaessa, pirtin vuoteeseen, jossa nukkuu aivan

nuori tyttö, valkohipiäisillä poskillaan ja huulillaan viattoman,

raikkaan unen punerrus. _Honny soi qui mal y pense!_ Olen onnellinen,

että voin hänellekin tarjota kesän virkistystä! — Niin, todellakin,

keitänpä tässä salaa kahvit myöskin muille, haluan ne tarjota heille

sänkyyn, — tänä kultaisena aamuna, jonka sopusointu tavoittaa köyhän

maallisen onneni huippuja.

Mutta pirtin ovi on tullessani jäänyt hieman raolleen. Ja kas, kukkopa

siitä raosta nyt sisään kurkistelee, raosta, joka on niin kapea, että

Matin pää tuskin sisään mahtuu. Matti kurottelee kaulaansa. Ja kutsuu

kanoja perästään tupaan!

"Tätäkö suunnittelit, kun pihan poikki tullessani pistit pienen pääsi

esille aitan alta ja aloit sitten juosta perästäni niin nopeasti kuin

erkani vääristä jaloistasi, joiden töpsöhousuissa näkyy koristeena vain

yksi ainoa musta höyhen? Joko tunsit muka isännän? Onpas se Matti

kuitenkin yritteliäs! Ei, ei nyt kuitenkaan tupaan saa työntäytyä!"

Mutta ennenkuin ennätän karkoittaa kukon ovelta, ettei se ehkä

nukkujiakin herättäisi — onneksi on Pyynti viety yöksi kamariin,

patjalleen lattialle emäntänsä sängyn viereen, — Matti tunkee

runkonsakin ovenrakoon, ja ovi aukeaa enemmän. Nyt seisoo kukko

kynnyksellä, tähystelee varovasti seinille ja kattoon kellertävin

särjensilmin. Ja se kopsahtaa korkean kynnyksen yli tasakäpälää

permannolle: kopsis. Astelee varovasti askelen, kaksi. Nyt se

kurkistelee pöydälle, venyttää kaulansa pitkäksi, niin hirmuisen

pitkäksi letkuksi kuin ei siitä loppua tulisikaan!

Pöydälle olen juuri ottanut kaapista vehnäspalmikon. Sen kukko nyt

näki, ja alkaa heti kotkottaa, luksuttaa, kutsua sisään kanoja, jotka

ovat perääntyneet kuistille.

Hävytön kukko. Nähdäkseen vehnäsen tarkoin se pomppailee tasajalkaa

ilmaan. Nyt se hyppää rahille. Jos se pöydälle pääsisi, se kaataisi

kupit ja kulhot, pudottaisi permannolle, siitäkös meteli!

"Hyst, Matti, siitä. Annetaan sitä teille uloskin!"

Vien kuistille vehnäskimpaleen, Matti hyppää alas rahilta, se pomppaa

kynnyksen yli. Heittelen muruja kuistin viereen kasteiseen nurmikkoon.

Matti juoksee keskelle murussadetta, se kutsuu kanoja kiivaasti,

sulkain kahinalla kanat töytäävät murusten kimppuun.

Mutta Matti itse ei syö, se vain yllyttelee muita:

"Koko koko." Ottakaa koko koko.

Kanat ovat toisilleen kateita, ne lennättävät nisuspalasia piiloon

sinne tänne, ettei sisko nokasta tempaisi, ja hotkaisevat murunsa

jokainen yksinään syrjässä. Ja juoksevat sitten taas uutta ottamaan.

Sitten tapellaankin, isku rajusti toisen niskaan, vaikkapa silmäänkin.

Siinä kaakatus, riita, heikon kaikertelu, kun jää murusetta.

Matti ei vain vielä ole ottanut palaakaan. Sivummalla hän seisoo,

hätäilemättä. Tarjoilu loppuu tuossa hetkessä, nopeasti tekivät kanat

puhdasta jälkeä.

"Pitääkös sinulle antaa erikseen, Matti?"

Heitän sille syrjään, isoimman ja pehmeimmän vehnäspalan, ihan nokan

eteen.

Mitä vielä! Kukko iskee sitä nokallaan, mutta kutsuu kanoja syömään!

Sieppaa yhden murun suuhunsakin, mutta ei nielaise, vaan pudottaa

senkin pois. Luksuttaa koko parven luokseen, äkäisesti, aivan kuin

komentamalla! Ja pudottaa murusensa kanojen eteen, antaa sen toisille:

"Koko koko. Kok kok, nok nok."

"Taidatkin olla hyvin ritarillinen kukko?"

Lisäannoskin, jonka toin nähdäkseni, eikö myöskin itse isäntä

suvaitsisi syödä, on loppunut. Kanat pullottavat kylläisinä. Vain joku

vielä harhailee muruja sieltä täältä etsien, hitaasti liikkuen, kupu

korkeana; toiset kanat ikäänkuin jähmettyvät paikoilleen, niin ovat

täytettyjä. Matti yksinään kupu pienenä. Olisikohan tämä huonoruokainen

kukko, kivulias mies?

Pistäydyn tupaan ja tuon vieläkin kimpaleen vehnästä, murentelen sitä,

heittelen Matille.

Kanat ovat niin täysiä, etteivät välitä enää kutsustanikaan.

Matti tulee nyt eteeni.

"Niin, Matti, killistele vain, mitä on kädessäni. Eilen leivottua,

_sinulle_, eikö kelpaa?"

Kas, nyt vasta kelpasi. Tosin kukko vieläkin palan kädestäni

siepattuaan kutsuen luksuttaa, mutta kun näkee, ettei kukaan kanoista

enää huoli, alkaa se ahnaasti nokkia, nälkäisesti.

"Sinä ruma Matti, mikä oletkaan? Pieni, vähäpätöinen, tylppävarvas kuin

ihmiseltä keskisormet olisivat katkenneet; — pöksyissäsikin tuo yksi

ainoa musta höyhen riippuu kuin mikä koomillinen lisäke... Mutta syöt

rippeitä, annettuasi kaiken muille! Kerronpa tästä toisille, kun he

nousevat, että he sinua kunnioittaisivat, sinä oikea Matti."

Vieraita ja juhlia.

Vieraita? Miksipä ei. "Mutta ei kaikkia vieraita eikä kaikkina

päivinä", Lapatossun tapaan sanoen. Muutamia omaisia, tai

etäisempiäkin, jos sattuvat ymmärtämään thelemiittien luostarisääntöjä:

onhan tämä sorsanrauhoitusta, pitäisihän täällä pyrkiä maailmoihin,

joiden rauhaa ei mikään voisi järkyttää. Vieraita? Miksei. Mutta

sänkypaikkoja ei ole kuin kenties seitsemälle. Tulisiko tässä itsemme

uunille vääntyä? Ja jos tyydytte särkiin, ettekä uneksi hummereita,

miksei! Eikä tässä oikein ryhdytä maitoakaan kilometrittäin kantamaan

ihan kaikille.

Vieraita, miksei. Hauskoja vieraita, ottaen kuitenkin huomioon

seuraavan Rochefoucauldin aforismin: "Typerät ihmiset ovat ikäviä,

varsinkin jos ovat sukkelia." Jotain sellaista hän uskalsi sanoa.

* * * * *

Vieraita? Vieraamme ovat tuuli, joka milloin synkästä pohjoisesta

tohottaa, Rautun aaltovyöryksi myllää, raidat luokiksi painaa,

tervaleppiä rajusti ravistaa, milloin lännestä kiivailee tai etelästä

lämpöisenä lentää tuoden kuvitellut vedenneidot ja delfiinit tanssimaan

huikaisevana vaahtona korkealle Ukonkiven ympärillä. Sitten taas idästä

sadetta uumoilee, kantaen usvaa ja alakuloista pilvisäätä.

Vieraamme ovat lokit, jotka liitelevät saaremme yllä valkeampina lunta,

kuin autuaallinen ilmestys, niin ylpeän kauniit: kuten enkelien siivet

sinisen taivaan kannella tai ukkoslonkien mustansinistä taustaa

vastaan, jonka alla saarien vihreä säkenöi jalokivenä.

Pääskyset vieraitamme, vanhasta kylästä kisaten liiteleväiset,

livertäjät viirimme ympärillä, jälleen kotiinsa katoavaiset; eivät

viihdy talosessa, jonka ainoa pelto on jätetty päivänkukkasille ja

polttiaisille, huiskahtavat tänne vain poikasiaan harjoittamaan...

Vieraamme tuo teiri, joka hopeanhohtavana kevät-yönä, maan unelmoidessa

ääretöntä rauhaansa, kohahtaa matalan ikkunan alle, herättää nukkujat,

antaa kurkkunsa kuin kulkusen soida, puputtaa kevään ja erämaan

onnea... Nukkujain kasvot kohoavat ikkunanruutuun ihastelemaan, kun se

istuu pehmeällä mättäällä puettuna yksinkertaiseen, sinertävän

välkehtivään silkkiin, pää, jonka luomet ovat punaiset kuin veri,

runollisen tolkuttomasti kenossa ja värisevä lyyra avoinna... Tai

sitten kirjavan tikan poika, joka ilmestyy jostakin, viipyy täällä

päivän pari, kaputtelee seiniä, tutkii, nikkaroi, kiipeilee puiden

kylkiä, ja kajahduttaa kimeällä pilliäänellään... Sitten se häviää, —

tuuliko sen vei?

Tai vieraamme kärppä, joka ui Jylhän kolkosta niemestä, kiitäen vedessä

ruskeana viiruna, niin nopeasti, että sitä luulisi pitkäksi tukiksi,

jota salaperäinen voima itsestään kuljettaisi kuin nielevä putous. —

Myyrä tummanruskeassa turkissaan puuhailee verkkovipuni alla, — niin

kaunis ja hiljainen, ettei henno, ei nyt todellakaan henno huutaa

koiraa hätyyttämään sitä hedelmäpuitten juurien ja sipulikukkain

verivihollista... Etsiköön Pyynti hänet itse.

Tuuli, linnut ja metsän pikku sipsuttajat, siinä vieraamme kesän

alkuviikkoina. Riittäväthän ne.

Sitten kyllä alamme ikävöidä jälleen ihmisseuraa. Heräävät taas

vähitellen nuo mystilliset pyyteet, joita vielä saattaa pitää

turhanaikaisina: halu jutella, jopa kuulla muka uutisia. Ikävöimme

mieluimmin ihmisiä, joiden tahdotta maa kyllä pyörii akselinsa ympäri

ja pysyy navoillaan, vähäpätöisiä, ei levottomia, katkeria, jollaiseksi

ihmisen tavallisesti luo jonkinmoinen suuruus, — pienuus. Silloin

pistetään Lintukodossa pystyyn komeat juhlat.

No no. Mutta meistä ne ovat tarpeeksi komeat, kun ajattelemme, että

näinpä juhlii enin osa koko kansaammekin Suomen murheellisissa

metsissä. Ei usein paljon kummemmin tuolla vanhassa rikkaassa

kylässäkään, joka näkyy salmen takaa. Sen oikeita juhlia: juhannus,

joulu. Silloin ehkä vähäinen kahvintilkka tai tuoppi sahtia, jonka

pitäisi mennä päähän... Sitten uudestaan viikot kuokka kädessä,

aurankurjessa tai kangaspuiden ääressä. Pitkät ajat odotellen uuden

kevään alkamista.

Miksi juhliemme Lintukodossa pitäisi olla sen kummemmat?

* * * * *

Tulee juhannus, talvella ajateltu, kaiken kevätpuolta odotettu, paljon

puhuttu ja kehuttu, mutta ehkä kylmä. Valon juhla, ja kuitenkin se

tuntuu minusta päivien pimentymiseltä: niin siihen sekautuu alitajuinen

tieto, että tästä se valo nyt alkaa kadota, juuri tänä iltana, nopeasti

niinkuin tuomet jo tuolla karistivat kukkansa.

Mutta ainakin juhannuksena soutavat luoksemme kylästä puhutut ukki ja

mummi, sydämelliset sydämenpohjaan saakka. Ukki kävellä tössii pellon

poikki kotikutoisissa harmaissa, pitkä parta pehmeäksi kampailtuna,

punertava nenä paistaen ryssänmallisen hatun alta. Mummi kyysää

perästä angervojen reunaamaa kävelytietämme, mustissaan, köyrynä,

ahavoituneena, — käsissään tuomisia, milloin valtava nisulimppu,

milloin paksua kermaa, milloin mitäkin...

Ripustellaanpa siinä ukin kanssa koreat paperilyhdyt pihanneliöön, jos

ei ole tullut varustetuksi tervasroihua hevoskengänmuotoiseen satamaan,

aallonmurtajan kärkeen parista kantturasta kyhätylle telineelle

ikäänkuin millekin kolmijalalle. Asetellaan vihreät, siniset ja

keltaiset lyhdyt omenapuihin keinuilemaan. Mutta jos sataa tai tuuli

ankarana pauhaa, sytyttäkäämme lyhtyset pirtin honkapuisiin orsiin ja

himmeään kamariin. Siellä ne tuikkivat ja lepattelevat salaperäisesti,

alakuloisesti, tietysti mahdottomina mihinkään hilpeään riemuun,

pohjoismaissahan täällä eletään.

Ja me ukin kanssa, kun olemme saaneet kahvimme, holautamme, kupin pari

plöröä. Pirtua: mistäpä tässä rommitkaan, ja pirtu on hyvää, sen vähiin

tiloihin mahtuu paljon lämpöä ja humakkaa.

Ja sill'aikaa kuin naiset jatkavat kahviaan ja mitä pakinoinevat, me

ukin kanssa kuuntelemme vallan äimistyttäviä asioita toisiltamme,

olemmehan aivan erilaisista elämänpiireistä. Merkillisistä

kansanmiehistä tämä ukki tietää, kuninkaallisen valtavista tai jo

elämässään nirvanaan heittäytyneistä. — Ja sitten lähdemme koikkimaan

sinne ja heilahtelemaan tänne: kehumaan hedelmäpuitten piiriä pellolla

tai komeita viljelyksiä, ohdakkeita, joiden kukat ovat kuin punaisia

pensseleitä tai samettisia kypäritöyhtöjä. "Ky-yll'", sanoo aina ukki

kaikkeen, ja on niin ihastunut kaikkeen. Vieläkö ihminen tarvitsisi

mukavampaa vierasta?

Lopulta ukki, ihailtuaan tuvan laipioon tai pihalle ripustetut lyhdyt

ja lueskeltuaan jälleen, nyt jo neljättä kesää, vanhat virrenvärssyt

ikkunain kamanoista: "Nyt lintu äänell' korjall' Taas laulaa

taitavast!" lopulta ukki tahtoisi koko sydämestään kuusennaavaisen

tekoparran, jonka satuin valmistamaan eräälle miehiselle

pikkuvieraallemme, tahtoisi kulkea se naamallaan oikeinpa kylällä,

kekrinä tai loppiaisena. Siniset silmät halukkaina hän nyt sitä anelee.

Mutta silloinpa mummi, joka on saattanut istua luhdin portaalla,

lempeänä, mutta järkyttävän hiljaisena, katsellen lyhtyjen lekutusta

tai siniselle juhannustaivaalle, kasvoillaan vaivojen ja ponnistusten

uurtamat, kunnioitettavat rypyt, ponnistusten, joista ei koskaan

kerrota, — omituinen ilme, jonka syyn sydämenhaikeudeksi aavistamme,

ja syy näyttäytyykin, kun hän viimein syvään huokaisten lausuu:

"Ajattelen, onko tämä viimeinen juhannukseni, kenties ensi vuonna olen

tuolla taivaassa?" Johon ukki: "Mitä höpäjät, eukko? Ensinhän _minä_

kuolen!" — Niin, silloin mummi toruskelemaan tekopartaa kerjäävää isoa

lastansa: "Mitäs, vanha mies, silläkö tekisit itsesi naurunalaiseksi

kylässä?"

Ja sitten on heidän aikansa lähteä ja soutaa yön hiljaisuudessa

takaisin kotiin: työhön.

Siinä ne juhlat. Eivät nuo niskoja katkaisseet!

* * * * *

Sitten toistetaan sama temppu kylässä mummin ja ukin luona syntymä- ja

nimipäivillä. Kahvia ja tupakkaa. Kuunnellaan pelitoosalla varustetun

herätyskellon musiikkia, minulle eräistä entisistä muistoistani

erikoisen mieleistä.

Ja nyt tulee Lintukodossa uudet juhlat. Niistä olen hyvin mairiteltu,

ja siihen minulla on oikeus, melkein kaikkihan ihmiset, mitä

vähäpätöisimmätkin, ovat toki itserakkaita.

Jokaisella ihmisellä on näet nimi, ristimänimi. Meikäläiselläkin on

nimensä, aika mongerrus onkin, ei mikään metkuton Matti kuten

kukollamme, ja nimi sattuu oikeinpa kesän kauneimpaan aikaan, ikäänkuin

sulkumerkkien väliin, joiden sisältä sateet, tuulet ja kylmät olettaisi

poistetuiksi.

Minä raiska nautin kovasti niistä suurista juhlistani. Huomaan niiden

läheisyyden, vaikka pidän luonnollisesti sen muutenkin mielessäni,

siitä, että niiden aattona vaimoni kämmenet kovin iloissaan ja

vilkkaasti taputtelevat valkeaa taikinaa pirtin pöydällä, taputtelevat

niin mielellään, että hän itse laulaa, punovat palmikoita, sulkevat

vaarainhilloa joidenkin latuskoiksi kaulattujen rakosiin. Ja mainio

leivinuuni kohistetaan oikein kuumaksi. Eikä tämä ole vähäinen ilo

minulle.

Kun sitten seuraavana aamuna tiedän herätä ajoissa, niin en hennokaan

nousta edes seitsemältä, oikoilen vain vuoteessa, tähystelen siniseen

kattoon, jossa maalattuja pilviä hämärästi häämöttää ja aurinko

"säärii" pilven takaa. Muistelenpa entisiä tällaisia päiviäni. Sitten

kuulen luhdin portailta sipsutusta ja sapsutusta, oksien ripsutusta.

Tiedän, mitä puuhataan, mutta minun täytyy aitassa uskotella

ajatelleeni variksien muka luhdin pitkällä sillalla kävelleen, rottien

viereisessä ruoka-aitassa liikkiötä nuuskineen.

Ja serenaadi pidetään! Eipä olekaan laulaja halpa, onpa tuotu Italiasta

asti, sopraano Europan uljaimpia! Galli Curci, koloratuuri verraton,

laulava kuin enkeli, livertävä lintuna, kukkuva kuin käki, ekstaasiin

sydämen saattava, — joskin ääni ylimmissä kohdissa hieman rämähtäväksi

mennyt, arvaahan sen, pitkä lienee ollut matka. Kenelle kuninkaalle

sata vuotta sitten sellainen kuin Curci lauloi niinkuin nyt

tavalliselle ihmiselle? Elämä käy yhä mukavammaksi.

Sitten luhdin portaille kiittämään. En kovinkaan koomillinen voi olla,

kuten pitäisi. Sillä kuinka voisin? Kuinka voisin, kun näen muistetun

juuri sellaista, jota enimmän rakastan? Koskettu herkimpään

vertauskuvaani. Aitan ovi ja tupasen kuistinpylväät ovat nimittäin

koristetut ruiskukilla. Ne saattavat mieleni aina liian liikutetuksi.

_Niillähän_ pienenä nimipäiväpöytäni kaunistettiin, tuo koskaan minulta

unohtumaton pikku pöytä, joka oli silloin valkealla liinalla peitetty

ja siinä ornamentteina piparkakkuja. Tuntuu kuin ne kukkaset siihen

aikaan olisivat varta vasten päivikseni puhjenneet. Niin nytkin

uskottelen, vaikka ne ovat kukkineet nytkin jo kauan, nuo upeasta,

varmasta viljasta pilkistelevät, joita olemme nähneet kylässä

ruispelloissa. Ne sanovat rukiin keskeltä: "Ota kiinni, me olemme

oikean romantiikan kukkia, jotka eivät viihdy kuin todellisella

pohjalla, todellisista elämyksistä kasvavina: rukiin rinnalla."

Ja nyt nuo kukat hymyilevät jälleen minulle aitan oven ja tuvan

pylväiden vihreistä seppeleistä, keltaisten ja valkeain vuohensilmien

keskeltä! Ja hekumallinen tuoksu käy kasvoilleni, kun angervot ripsivät

aitan ovesta kumartuessani päälakeeni.

Meikäläistä onnitellaan, eukko, punamekkoinen ryllykkä anoppi, käly,

nuori tyttö Aune, joka kanoja vaalii, ja vielä nuorempi veli Olli.

Aionpa teille kostaa, enpä tiedä, millä tavoin kullekin. Ollille kai

pänttäämällä ankarasti hänen päähänsä historiaa ja kuivaa

elämäntaistelun totuutta ja antaen hänelle ruumiillista työtä,

urheiluista ainoaa hyödyllistä, ja tytölle, joka viettää Lintukodossa

pari lomaviikkoaan, tullen tänne aherruksen kalventamana ja nyt jo

hiukan punoittaen, niinkuin metsäruusu lehdossa, no niin, parempaa en

hänelle kiireessä tiedä kuin mitä alempana nähdään. Mikä onni voida

ilahduttaa nuoruutta! — Tässäpä istumme taas kahvipöydän ääressä, ja

siinä on kuppini, jonka kyljestä kiiluu Kusnetsovin tehtaan kömpelö

kultakirjoitus "Muistaminu", kuppikin ympäröitynä taas ruiskukilla.

Riittääpä siinä iloa yhdeksi päiväksi nykyaikaan.

Illalla tulevat jälleen pappa Kustaa ja mummi. Pappa, joka

onnittelee: "Luoja siunatkoon vielä monta, monta vuotta". Ja mummi,

joka sanoo olevansa meidän mummimme, asettaa käteeni valtavan vihdan

valkoruusuja tai punaisen limpun. Ukki kertoo minulle taas hiljalleen

maalaisasioista, jotka ovat minulle uutta ja ihmettä, otamme pienet

rakkarit, juomme kahvia, saunassakin ehkä hekumoitsemme.

* * * * *

Ensinnä sattuu tilaisuus kostaa Aunelle, hienohipiäiselle tytölle, joka

tulee Lintukodossa oleksimaan niinkuin pääskyset päiväksi livertämään,

Lehárin hirmuisten aariain laulajalle, — nekin kärsitään hänen

neitoskurkustaan, — hänelle, joka nuoruudellaan muistuttaa

nuoruudestani, mikä ei koskaan palaa. Vanheneminen ja kuolema ovat

julmia, jos olemme vielä terveitä, koetimme sitten niitä kuinka tahansa

koristella. Aunekin lähtee nyt jälleen pois työhönsä. Pistinpä hänelle

ja talletan muka tähän yhteisten kesäpäiviemme muistoksi palasen, tosin

avuttoman, mutta aikoinaan hän sen ymmärtää, — valitettavasti: