Ero ja kohtaaminen
Rotanlumooja
Kesäisen erakkomajani historiaa y.m.
Miten Krik toi kesän
Auringon vertauskuva ilmestyy taloon
Kukosta lisää
Yhä kukosta. Matti alkaa toimensa
Vieraita ja juhlia
Nyt jutellaan taas Matista!
"Ritari Matvei"
Kauneuden tuokio, mitä enempää voisin vaatia?
Muurahaiset
Heinäkuun kuutamo
"Hammam"
Tiiranpoika
Lauantaikellot
Viikatemies
Elokuun kuutamo
Jäähyväiset Lintukodolle
"Vekkulit ja kekkuli!"
Ero ja kohtaaminen.
Niin olet, kesäsaareni, suven alussa kuin rakas nainen, jonka näkee
uudestaan pitkien aikojen jälkeen.
Ah, nopeasti unohdan, olen aina ollut häpeäkseni petturi, sinä saaren',
Vanajan helmi, ulappain risteykseen luomisessa kohonnut pikku riutta,
jonka jokainen poukama ja niemeke on kaunis kuin täydellisin maalaus.
Mutta sytyn kyllä pian entiseen ihastukseen.
Kuin rakastettu nainen? Vaikea on ero saattanut olla, syvästi
tuskallinen. Kävellään tuttua maantietä viimeistä kertaa, viimeisenä
iltana. Vaiti molemmat, ei uskalleta puhua: sehän vapauttaisi tuskan
henget sydämen syvyydestä, jonne ne on kätketty, vangittu tai
vangittava. Katsellaan tien sivuille, ilmanrantojen kaukaisuuksiin,
jotka alakuloisina himmenevät. Ei tohdita katsoa toisiamme, ja jos
vilkaisemme, jos silmät rohkenevat toisen kuolemansairaisiin kasvoihin,
näkevät ne, että toisen huulet alkavat vavahdella nyyhkytyksistä, jotka
sitten lopettaa pakollinen, teennäisen reipas ero. Mikä leikki ja ilve
surussa! Kyynelien kimmallus hymyn ja ilakoivien hyvästelysanojen läpi.
Sitten vietetään kuukausia erossa, etäällä toisistamme. Ainoana
sykähtävänä ilona, ainakin minulle melkein ainoana aluksi, kirjeet,
joita lentää välillämme kuin kirjekyyhkysiä. Iltaruskojen sammuessa on
ne piirretty, tähystellen kummallakin puolen kahdesta toisistaan
kaukana olevasta ikkunasta yhteiseen hehkuvaan ja haikeasti sammuvaan
ruskotukseen. Öillä valvoen on ne mietitty, syvin niistä valmistettu,
katsellen kumpikin talvikuutamon aavemaiseen loistoon tai riemuiten
samasta kultaisesta tähdestä, joka taivaan äärellä alhaalla suurena
säkenöi, kutsuu kuin itse rakkaus, tuo Kointähti, Venus.
Ja sitten kohtaamme taas toisemme, kiivaasti sitä päivää odottaen.
Minkälainen kohtaus se saattoi olla minulle! En tiedä, nauraako
makeasti, ellei tapaus olisi niin katkerasti surettava. Sellaista on
hetken rakkaus, sellaista teki pelkkä muutamien kuukausien ero. Enhän
usko, että olisin koskaan kyllin vakavasti rakastanut.
Tuskin vilkaisemme toisiimme, niin näemme, ettemme tohdi toisiimme
katsoa. Emme ole kauniita kumpikaan, — anteeksi, ystäväni, näin tohdin
sanoa, — Jumala paratkoon, eikä sitä minussa voi edes Jumala parantaa!
Häpeämme, kummastumme itseämme. Kävelemme pelästyneinä...
Emme saata nytkään puhua. Astelemme rinnatusten eteenpäin kuin taivaan
rankaisemat, me, jotka annoimme muka rakkauden sokaista silmämme.
Emmekä ymmärrä, miten lohduttaa toisiamme tässä pettymyksessä.
Mutta antaahan olla! Odotellaan! Sähkö alkaa virtailla jälleen.
Taikalyhty syttyy, kaleidoskooppi pyörähtelee, näyttää aavistamattomat
kuvionsa. Ilotulitus järjestyy, raketit lentävät, — säkenet jo
sinkoavat silmästä toiseen. Alkaa uudestaan kauneimman jumalattaren
taika... Huomaan kauniin poven, muistan jotain. Olen onnellinen...
Tuskin ehdimme hengittää helpotuksesta. Nyt vapaudumme, juttelemme,
pyrimme toisiamme kohti. Alamme jälleen palaa yhteisesti kuin ennenkin.
Sellainen petos on rakkaus.
* * * * *
Niin myöskin kesäsaareni, Vanajan helmi, unohdettu, jätetty koko
talveksi, sellaisena näen sinutkin uudestaan kevään tullen.
Joskus olen sinua muistellut poissa ollessani, etenkin syksyllä, hiljan
erottuamme. Ajatellut kadonneesta suviauringosta haikeana poukamiasi,
joiden yli suuret raidat kumartuvat kuin kyynelpajut hautapaasien,
niemiäsi, joille näkyy salmen yli vanha hämäläiskylä, sitä vanhempi
kivikirkko ja vieläkin paljon, paljon vanhempi uhrivaara isojen
rantakivieni takaa, joihin kahden ulapan aallot kohisten murskautuvat.
Muistellut haltioihini syttyen valtaisia tervaleppiäsi, jotka kesän
auringossa kiiluvat tummina kuin kalmiston poppelit, piilipuitasi,
joiden ritvat uneksien nuokkuvat, jättiläiskoivujasi ja kahta kaunista
jalavaasi, vaahteroita, hopeapajua, omenapuita ja kirsikanvesoja.
Muistellut myöskin kukkiasi, kielokenttiä, malvoja, ruusuja, niin, mitä
luettelenkaan! Ja, ah, ajatellut ennen kaikkea tummaista rauhantupaa,
sen ebenpuun-värisiä orsia, yksinkertaista maalaistakkaa... Sinistä
kamaria, jonne mehevät pihlajat luovat ikkunoista kalpeanvihreän
hämäränsä, työkammiotani, johon sepitin vaimoni kanssa sinisen
ruutukaton ja jossa olen niin paljon mietiskellyt pakottaakseni
jumalaisen rauhan luonani asumaan... Muistellut kylyäni, jonka lavolta
uimaan heittäytyminen maistuu ihanammalta kuin mikään sampanja...
Mutta sitten, talvemmalla nuo muistelut melkein jätin. Jumalan kiitos,
unohdan toki niin helposti, se on sittenkin suuri onneni.
* * * * *
Ja nyt tulin jälleen tänne, sinä saarelma, vanha rakastettu. Jo sain
taas kyllin seuraistunnoista, teattereista, juhlista, sen tuollaisista.
Väsyin hieman sanomalehtiin, rupatuksiin, tärkeihin uutisiin,
tietoihin, radioihin, jotka ikäänkuin tyrkyttelevät ihmiselle sitä tai
sitä esitelmää, juuri sitä ja sitä juhlarunoa, — miksi juuri tuota
sävellystä, tuota puhetta? Kiivaileehan moni muukin tähän tapaan.
Kyllästyin, väsyin kuin muutkin. Pakenin ensin melkoisen kauas pois.
Mutta nyt, täällä, tuntuu yksinpä Parisikin, kivierämaa, joka on
mieleiseni ainoastaan siksi, ettei siellä mikään riitele ihmistä pois
hänen mielikuviltaan, vaan hän riemuitsee sielunsa yksinäisyydestä,
vapaudesta, siitä, että tietää itsensä vain jonkinlaisten geniustensa
omistamaksi, — niin, nyt tuntuu sekin ainoastaan hupaiselta, mutta
vieraalta unelta, kun olen paennut vieläkin suurempaan yksinäisyyteen,
saareni luo!
Mutta miltä maistuu kohtaus tämän talven jälkeen?
On vasta aikaiskesä, miltei kevät.
Ja kohtauksesta vanhan rakastetun kanssa koituu tietysti kauhea.
Tuttu laiva puskee vastaiseen, päin pohjatuulta, kohoaa kohti harmaita
ilmanrantoja, lähteneenä maalaiskaupungista. Se poikkeilee rantojen
mutkissa, huvilain laiturit kyyhöttävät vielä veden alla tai ovat
myrskyjen ja jäiden särkemät. Väkeä ei niillä paljon ketään.
Kesäasumukset autiot, onhan vasta kevät.
Tuolla nyt vihdoin saareni, Vanajan pikku helmi...
Miten matala! Alakuloinen...
Näyttää kuin kevättulvan harmaat aallot aikoisivat sen hukuttaa,
nielaista poloisen riutan.
Punaiset rakennukset paistavat liian häpeämättä, arkisen räikeinä ja
karkeina läpi metsän, joka ei ole kunnolleen lehdessä...
Täytyy lähteä laivasta. Annamme soutaa itsemme salmen poikki saunan
rantaan. Käyskelen tanhualle hieman sekaisin mielin...
Pihalla törröttävät syksyllä versomaan päässeet rikkaruohot korkeina.
Mädänneitä lehtiä kaikkialla. Krassien lakastuneet lonkerot matelevat
pitkin paasikäytäviä kuten surkeasti anellen...
Pirtti kylmä, ummehtunut, sekasorrossa.
Sinistä kamaria ja kesäistä työkammiota tuhrivat lukinseitit.
Mitä luettelenkaan? Harmaata, lehdetöntä, kukatonta kaikki. Kylmää, —
toivotonta. Aallot, realiteetti, ympärillä ärisevät, tuskin särkiä
vielä verkkoon antanevat: saanevat pyydykset minusta nähden riippua
ehkä kauniin kotvan talviteloillaan aitan laipiossa.
Miksi tulinkaan tänne? Miksi paeta kaduilta, lehmuskujilta, joilla
väkeä kuhisee, puistoista, kahviloista, seuroista, niin, radion
virkeistä piireistä, joissa kaikissa aivoni oppivat nauttimaan
vähäisyyteni toteamisesta?
* * * * *
Mutta, kuinka lieneekään, siinä minun alkaa odottamatta käydä
rakastettuani sääliksi. Saari ikäänkuin puhelee minulle, — kuulen sen
äänen, ja tunnen katumusta, häpeää:
"Niin, miksi tulitkin näin odottamatta? Näin aikaiseen! Enhän
ennättänyt kunnolleen edes pukeutua komeaan vihreääni. Enkä pistää
kukkia povelleni, orvokkeja, kieloja. Kuule, onko tämä minun syyni?
Minua itkettää — ja olen hieman vihainen, että tulit tähän aikaan..."
Antaahan olla! Odotetaan, Viikko menee ikävässä, mutta toinen jo
rattoisammin. Kotvitaan kolmekin viikkoa.
Jo alkaa sähkömme taas virtailla, taikalyhty syttyy, kesän
kaleidoskooppi näyttää ihmeelliset kuvansa... Aurinko paistaa,
omenapuut hersyvät täyteen punaisia nuppuja, pariin hurmaavan kauniita
kuin japanilaisessa taulussa. Haapalehto menettää pakkasenpureman
värinsä, joka oli kuin syksyistä kelmeyttä. Järventakaiset upeat vaarat
hohtavat mahtavina, kohoilevat punansinisinä. Tuomet kukkivat lyhyen
viikkonsa. Laineet iloisesti solisevat. Jo muistan, jo muistan —
rakkautemme! Muistan täällä paikkoja viime kesien ajoilta: mitä tuossa
ja tuossa ihastelin, mitä siellä ja siellä rakastin. Miten saareni
kauneutta rakastaen ahertelin kirves tai saha kädessä, yhä sitä
kaunistaakseni, kaunotartani.
Jo silmät syttyvät uudestaan, hymyillään toisillemme, kerrotaan menneen
talven ihmeellisiä asioita: mitä pahaa olemme kärsineet kumpikin, mitä
hyvää molemmat saaneet, uutta rikkautta minä, nöyrtymistä.
Jo olemme jälleen toisiimme rakastuneita, niin: minä Vanajan helmeeni.
Ja mitäpä välittäisin toisen rakkaudesta, jos muka rakastan?
Ja yht'äkkiä ajattelen niinkuin keskikesillä ennen: — Kuinka hennon
sinusta syksyllä erota, minä kiittämätön?
Olen saanut saareni takaisin. Kohtauksen katkerin on sivuutettu.
Riemullista jatkoa!
Rotanlumooja.
"Nälkä heit' panee huiskimaan
Ja joka nurkkaa nuiskimaan."
_Vanha virsikirja_.
Muistan lukeneeni lapsena tarinan saksalaisesta rotanlumoojasta, _der
Rattenfänger_, joka huilunsoitolla keräsi ympärilleen ja perästään
juoksemaan tuhannet rotat. Miten mahdoin lukea! Näen itseni
tähystämässä ahnaasti kirjaan, silmät renkaina kummastuksesta ja
hiukset pystyssä omituisesta inhosta.
Rotanlumooja pyydettiin avuksi kaupunkeihin, joissa rotat kihisivät
maanvaivana. Hän tuli, soitti ne kokoon, alkoi kävellä kuhiseva lauma
kintereillään jokea kohti, saapui rantaan. Astui venheeseen, rotat
täyttivät aluksen. Sitten antoi hän soitellen venheen solua keskelle
virtaa. Soitti ja soitti: rotat hyppäsivät jokeen, ne hukkuivat sinne
kaikki!
Mutta rotanlumooja saattoi vihastuakin jollekin kaupungille, jolta ei
saanut mielestään kunnollista kohtelua. Silloin hän kosti. Silloin hän
soitteli kaiken maailman rotat siihen kaupunkiin.
Rotanlumooja, _der Rattenfänger_, lieneekö hän viime talvena tai tänä
keväänä käynyt halvassa töllissäni? Kostanut? Vihamiestenkö
palkkaamana? Oh, en usko, että minulla olisi erikoisia vihamiehiä,
jotka haluaisivat minulle pahaa. En luule kenelläkään olevan siihen
ainakaan oikeutettua syytä. Enhän ole yrittänyt lähimmäisilleni pahaa:
ei löydy aatettakaan, jonka vuoksi enää innostuisin niin, että
harjoittaisin väkivaltaa. Jopa arvelen itseni liian voimattomaksikin
tekemään kenellekään mitään kostoa ansaitsevaa.
Kostoako jostain vanhasta sitten?
Mistä syystä kerääntyivät inhoittavat rotat saastuttamaan armasta
kesämajaani? Ne ovat myllänneet siellä yhtä ja toista sekaisin. —
Mutta minäpä pidänkin enintään rottia itseään vihoitettuina ja
kostonhaluisina. Olenhan niitä hieman vainonnut, mikäli joku harva
niitä silloin tällöin saarellani on näkynyt, joskaan en vainonnut
oikein tosissani. En todellakaan, voinpa kehua, että tällä myöhemmällä
iälläni olen tullut niille niinkin lauhkeaksi, että olen huvitettuna
nähnyt, kuinka vaimoni talviasunnossamme, kaukana täältä saarelta, on
asetellut niille tanhualle ehdoin tahdoin ruokaakin, vähän
perunankuoria tai kelpo kalanruodon, nähdäksemme, kuinka ne heti
loitolta vainuavat saatavansa, vilistävät virkuin silmin ympärilleen
tarkastellen esille piilostaan, ja sitten aterioivat, nuo nälkäiset
raukat. Mutta ehkäpä tämä rottien raivo on kostoa vanhemmista
teoistani? Aivan pikku poikana pyydin rottia oikein ammattinani,
ansaiten 5 tai 10 penniä kappaleelta jokaisesta nakkiin narratusta
häntyristä. Niin tein. Mutta saattelinpa ne toki, noissa inhoittavasti
rotalta ja ihralta löyhkävissä pyydyshäkeissä ensin hukutettuani,
juhlallisesti hautaan. Esiinnyin silloin jonkinmoisena rovastina: musta
esiliina hartioilla, palvelustytöt takana kulkueena ehkä virsikirjat
kädessä. Niin kannettiin vainajaa, sievästi sikarilaatikkoon, kukkien
sisään pakattuna, hautausmaalleni, johon olin pystyttänyt päreristit
kuolleille rotille ja merkinnyt jokaiseen rotan ristimä- ja sukunimen,
yhteiskunta-aseman ja kunniallisen kuolintavan. Virsi veisattiin, ja
sitten istuttiin haudan partaalla turvepenkilläni, jonka vieressä kedon
viattomat kukat ja rakastamani sinilatvat, sinne siirtämäni,
nuokkuivat. Eikä uusi vainaja enemmän kuin entisetkään minulle
kummitellut.
Ja näistäkin murhistani on niin kauan aikaa. Ei, en kuvittele edes
näiden jyrsijäin, saati sitten ihmisten kostoa.
Mutta kumminkin palautui se saksalainen tarina, johon liittyy myöskin
kostojuonia, mieleeni, palautui oikeinpa hiukkasen pöyristävän
hirtehisenä, kun nyt keväällä avasin ovia talvitelkehistä.
Tuntui kuin saarellani sittenkin olisi käynyt rotanlumooja, tuo
punaviittainen, jollaisena kirjan värillinen kuva hänet esitti,
rahtusen Mefiston näköisenä: pujoparta, niin kummalliset pystynvinot
kulmakarvat... Käynyt ja kostanut minulle — mistä?
Siitäkö, että olin ehkä kehunut entisten talvien täällä onnistuneen
siinä suhteessa loistavasti: rotat eivät yrittäneetkään tehdä vahinkoa,
kaikki kohtasin keväällä paikallaan, siistinä, ehjänä, ainoastaan
hieman lukinseittien verhoamana. Kummako se, vain pari harvinaista
kertaa olimme nähneet kesällä rotan saaressa, se ui sinne leveän salmen
poikki, jo kaukaa kuului laineista sen uupunut läähätys, niin raskaana,
niin epätoivoisena, että sydäntä viilsi sääli ja oikeinpa kaiku siitä
tunteesta, jonka nimitys on _Weltschmerz_, kun vaimoni, hänkin säälien,
eläinraukasta minulle kertoi. Se pääsi saunamme rantaan, eikä sitä
liioin kivitetty, vainottu. Mutta sitten koirani, terve olio, alkoi
onnetonta siirtolaista metsästää, Sitä se jatkoi sitkeästi kokonaisen
päivän, sai sen kiinni, tappoi. Nakkeli iloisesti ilmaan niskansa yli
ja heittäytyi sen päälle piehtaroimaan, kun se vielä vähin eli; peto
häpäisi voitettua kuin mikäkin gladiaattori kaatamaansa kilpailijaa
astuen jalkansa hänen rintansa päälle: "_Vae victis!_" Koirani häpäisi
riemuissaan: "Noin kurja olet, siitä sen näet, minä teen sinulle mitä
tahdon, minä, voittaja, kierittelen itseäni sinun puolielävällä
ruumiillasi..."
Mutta ennen ei saarellamme oltu montakaan rottaa nähty. Tosin oli
naapurisaaren omistaja kertonut rottien raivonneen talvella hänen
huvilassaan. Kun hän kauan sieltä poissa oltuaan sinne palasi, ei hän
tietänyt itkeäkö vai nauraa: pöytien päällykset sekaisin, kaapit,
laatikot roskattu. Kirjat, kuvat, kaikki nurin narin. Saketista toinen
hiha syöty, frakkihousuista tehty todelliset frakkihousut, takalisto
poisjuuritettu, — kaipaisivatko ne sitä, olihan takissa sen sijaan
hännykset vajaata peittämässä! Kirjoja pöydällä luettu, kulutettu
kansan käsissä; eräät lehdet tynkään asti hävinneet. Kynttilät
nakerrettu makeisina, nuoranpätkät, liinat ja rievutkin.
Ja sisälle olivat ne tulleet suoraan pärekatosta ja laipiosta, ei oveen
tai seiniin reikiä jyrsimällä. Olivatpa ne villejä rottia!
Mutta _minun_ saarellanihan ei muka ollut rottia! Ei susia, ilveksiä,
karhuja, ei tiikereitä! Ja se olikin totta. Tuskin edes muurahaisia
enää, kun olin käynyt sodan niitä vastaan. Vain joku ruskeansilkkinen
myyrä herttaisena vilahti, se ilmestyi kesynä kirkkaalla päivällä
verkkovipuni viereen, kun siinä loioin teeskennellen jotain lukevani,
mutta odotellen uneen pääsyä lomallani. Se kierteli, sipisi tuudun
alla, etsi, poloinen hänkin, jokapäiväistä leipäänsä, mitä lienee
etsinyt. En vihannut silloin vielä myyrää, koska en tietänyt, mitä se
pystyi omena- ja päärynäpuille tekemään, tuo saareni ainoa suurriista.
Mutta nyt tänä keväänä sittenkin rotat!