Siltala, 1 p:nä tammik.
_Rakas veli!_
Istun nyt yksin huoneessani vieraiden ajaessa toinen toisensa jälkeen
kartanolle. Oikeastaan minun olisi pitänyt seisoa hovimestarina
hännystakkiin puettuna tuolla ulkona vastaan ottamassa heitä -- mutta
istunkin täällä sen sijaan aamukauhtanassa ja kirjottelen kirjettä, kun
en tiedä miten muutenkaan kuluttaisi aikaansa. Ilmotin nimittäin äkkiä
että voin pahoin. Sillä eilen illalla minulle äkkiä selveni tämä juhla,
josta niin paljon on puhuttu ja jota on niin puuhattu ja jonka komeutta
lisätäkseni minäkin narri panin kaikki voimani liikkeelle, tämä juhla
suruvuoden päätyttyä on silminnähtävästi pantu toimeen kihlauksen
julkaisemiseksi -- ja siihen en tahdo enkä voikkaan ottaa osaa. Siellä
tehdään hirvittävin rikos kaikkea korkeampaa järjestystä vastaan --
siellä ihanin nainen antautuu naudalle!
Sillä eilen illalla, uudenvuodenaattona, kun me kaikki niin herttaisen
rattoisasti -- minun mielestäni -- istuimme kapteeninrouvan kammarissa
salin vieressä tinaa valaen, kumossa olevien kuppien alta tiedustellen
kohtalomme tulevaa kulkua ja nauraen ja leikkiälaskien kujeillessamme
-- niin pitipäs tuon kirotun luutnantin äkkiä ilmestyä taloon! Kylläpä
kapteeninrouva nousi kiireesti ja riensi vastaanottamaan häntä! Ja
pitkät olivat tervehdykset ulkona, ennenkuin he tulivat sisälle! Ja
illallista syödessä sai rouva tietysti mantelin puurosta -- jolloin tuo
nauta itserakkaana huudahti:
"Totta ennuhtava manteli kejjankin ihmeekhi. Maljahi, Lilli! Kuinka
moni kaino hihaj Huomen huloihten kukkien joukohha kadehtii hinulta
tuota kohtalon viittauhta!" tai jotain sentapaista.
"Sitä en toivo", hymyili kapteeninrouva.
"Mutta minä toivon hitä -- toivon koko hotujihydämehtäni!"
Kirottu aasi!
Kapteeninrouva kävi yhä iloisemmaksi ja vilkkaammaksi mitä enemmän
luutnantti lörpötteli, mutta minä en jaksanut kuunnella tuota
inhottavaa kaakotusta, vaan heitin hyvästit heti illallisen jälkeen.
"Eihän toki, eikös pehtori tiedä, että pitää yhdessä odottaa
uuttavuotta -- kahdentoistalyöntiin on vielä kaksi tuntia", sanoi
kapteeninrouva.
"Minä en suuresti välitä vuosien vaihteesta. Mutta tähän vuodenaikaan
ei minulla vallankaan ole syytä pitää yhtä päivää loppuna ja seuraavaa
alkuna. Minun iässäni jättää jo tuollaiset lapselliset kuvittelut --
huomaa huomispäivän eilisen kaltaiseksi -- etenkin näin sydäntalvella.
Jos enää mitään laskee, niin laskee päiviä -- eikä vuosia."
"Entäs rukoukseni -- oletteko liian vanha kuulemaan sitä?" kysyi hän
teeskentelevä, sisäistä autuutta loistava hymy huulillaan.
"Siihen liian nuori, hyvä rouva. Ainoastaan iäinen olento olisi
kelvollinen vastaanottamaan ja kuulemaan teidän rukouksianne."
"Tai toisin sanoen -- te lähdette kuitenkin?"
"Olen väsyksissä, hyvä rouva", -- en tietenkään sanonut mistä -- "ja
olisin siis vaan seuralle häiriöksi."
Hän suuttui ja lyhyesti sanoen: "hyvää yötä sitten!" läksi luotani.
Tänä aamuna heräsi minussa ajatus, etten ottaisi osaa tuohon
ihanuuteen. Senvuoksi en pukeutunut ja pysyttelin sisällä, kurkistelin
vain ikkunastani aika ajoin saapuvia ajopelejä. Kahdentoista ajoissa
Hjalmar ja Annette ajoivat kartanolle ja puolen tunnin päästä Hjalmar
tuli luokseni. Hän hämmästyi kovin, kun sai minulta kuulla näiden
kemujen todellisen tarkotuksen, sekä pahotteli sitä, etten voinut
sairauteni takia saapua pitoihin. Sillä eihän hän voinut istua täällä
luonani ja olisi kuitenkin hyvin mielellään jutellut kauemmin.
Hänellä oli niin paljon kerrottavaa. Annetten äidin sairastumisen
takia he olivat päättäneet niin äkkiä ulkomaanmatkastaan syksyllä.
Mutta sittenkun he Brüsselissä olivat tulleet vakuutetuiksi, ettei
eukolla ollut enää mitään hätää, olivat he matkustaneet Rivieralle
ja hän oli ihan haltioissaan, kun kuvaili sielläoloa -- he olivat
niin rajattomasti nauttineet noista ihmeellisistä, väriloistoisista
syyspäivistä Välimeren rannalla.
Niinpä niin -- onhan maailmassa onnellisiakin ihmisiä! Ja niiden
joukossa on Hjalmar ja Annettekin vieläpä ensi sijassa.
Hän istui kokonaisen tunnin luonani, mutta riensi sitten -- kuten
aikomuksensa oli -- pitemmälle kävelylle pitkän rekimatkan jälkeen
hiukan oikoakseen jalkojaan. Pistäytyy sitten taas palatessaan sisään.
Heti hänen mentyään kirjotin pienen kirjelipun kapteeninrouvalle,
missä anoin nöyrästi anteeksi ja pyysin, ettei hän odottaisi minua.
Hetkeä myöhemmin sain vastauksen: hän päinvastoin ihan varmasti odotti
minua -- eihän pahoinvointini toki ollut niin vaarallinen, että minun
sentakia piti pysytellä sisällä? Lähetin vielä kerran anteeksipyyntöni.
Ja niin istun nyt täällä levossa ja rauhassa ilkkuen mielessäni, kun
ajattelen miten kuitenkin jälleen olen parhaan osan valinnut. Kernaasti
nuo kemuilevat ihmiset uskokoot, että heillä on hauskaa -- uskokoot
hetkisen olevansa onnellisia -- minä kuitenkin olen suuremmassa
rauhassa ja nauran heidän lyhytnäköisyydelleen, yhtyen hyräillen
Maisteriin:
Maan päällä tokkopa riemua lie,
min ei loistoll' ala tie,
joka kyyneliin vie?
Ja sittenkin -- rouva raukka! Hän on heräävä ennenkuin aavistaakaan ja
sitten hän on...
Aamulla, 2 p:nä tammik.
Nyt ei ole pehtori Paulia enää Siltalassa, rakas veli!
Miten se kävi niin nopeasti? Niin -- kohtalohan viskelee meitä kuin
pieniä, kevyitä kuplia, emmekä yhtenä hetkenä tiedä, mitä toisena
tapahtuu. Jos kenenkään, niin olisi toki minun pitänyt olla sellaiseen
tottunut ja valmis, elämäni kun on ollut niin vaiherikas ja rauhaton --
mutta tämä kuitenkin tapahtui melkeen uskomattoman nopeasti!
Kuten näet, keskeytyi eilen lauseeni, sillä ovelleni koputettiin ja
minä huusin _sisään_ -- peitin nopeasti kirjotukseni, jatkaakseni
heti taas Hjalmarin mentyä, sillä olinhan varma että hän sieltä
tuli. Lausuen "tervetuloa taas!" käännyin sentähden rauhallisesti
häntä vastaan -- ja näin kapteeninrouvan, joka juuri oli heittänyt
yltään päällysvaatteen ja seisoi siinä komeassa punasamettisessa,
juhlapuvussa, entistä ihanampana ja loistavampana.
Hämmästyksissäni tuijotin vaan häneen. Hän astui luokseni, ojenti
kätensä ja sanoi hymyillen:
"No, Jumalan kiitos, pystyssä te toki olette! Minun täytyi itse tulla
katsomaan, miten asian laita oli -- luulin tilanne olleen hyvin
arveluttavan kosk' ette ajatellut että jäämällä pois olisitte pilannut
koko tämän päiväni."
"Pilannut? Minäkö? Oi hyvä rouva, te olette ihan liian kohtelias. Eipä
suinkaan minua juhlassanne tänään kaivata -- ette kaipaa te, eikä
kukaan muukaan!"
"Te kun juuri olette auttanut niin suuresti valmistuksissa -- minä
varmasti odotin teitä..."
"Hyvä rouva, te suvaitsette tehdä pilaa -- ja mitäs minun
myötävaikutuksestani ja avustani, onhan teillä kaksikätisiäkin
kappaleita..."
"Minä vakuutan, että iloni on pilalla, jos pysytte päätöksessänne."
"Suokoon Jumala, ett'ette itse pilaisi iloanne -- pilaisi sitä iäksi."
"Mitä tarkotatte?"
"Olen arvannut, minkätähden rouva on pannut tämäniltaisen juhlan
toimeen..."
Silloin huomasin että heikko puna alkoi kohota hänen ohimoilleen. Mutta
minä vähät välitin hänen vihastaan nyt!
"Minkäkö tähden olisin pannut toimeen?" huudahti hän.
"Rouva on ajatellut -- kihlausta -- julkaisua."
Hän kävi tulipunaseksi. Se ärsytti minua ja minä jatkoin:
"Tiedän kyllä, ettei neuvot ja varotukset auta tällaisissa asioissa --
kaikkein vähimmän, jos neuvoo ja varottaa kapteeninrouvaa -- mutta --
muistakaa aina kuitenkin, että olen varottanut teitä -- te olette liian
hyvä hänelle -- te alennatte itseänne."