"On ehkä väärin, että ilmaisen mitä minulle on uskottu epähuomiossa --
mutta -- minä tiedän kaikki. Tiedän että miehenne on testamentissaan
määrännyt niin -- että hän kuolinvuoteellaan kehotti teitä tähän
avioliittoon -- että hän on lausunut saman toivomuksen luutnantti
Lindille. Mutta seitsenkymmenvuotias ajattelee vaan taloudellista
puolta ja sen etuja -- hän ei muista että yhdyselämään vaaditaan
yhtäläisyyttä. Luutnantti Lind on narri."
"Siitä emme liene erimieltä. Mutta muuten en ymmärrä teitä. Totta
kyllä on, että mieheni, joka ei tahtonut jättää Hugoa -- luutnantti
Lindiä -- osattomaksi, ja koska hänellä ei ollut muuta omaisuutta kuin
Siltala, arveli hän, että kaikki kävisi vallan hyvin, jos me molemmat
lyöttäytyisimme yhteen. Mutta pitäisihän teidän jo tuntea minua, että
tietäisitte, olenko niin helposti vaan annettavissa. Ja sitäpaitsi --
itsehän juuri olette päästäneet minut pulasta, tehän juuri tehokkaimmin
autoitte minua vapautumaan tuosta luutnantti Lindistä!"
"Olenko minä auttanut teitä vapautumaan hänestä?"
"Olette niinkin -- hankkiessanne minulle rahat, jotka mieheni piti
velvollisuutenaan testamentata hänelle, vaikkei katsonut mahdolliseksi,
että olisin voinut maksaa niitä."
"Entäs pankkivirkamies?"
"Pankkivirkamies? Mitä tarkotatte? Niin -- Hugo -- luutnantti Lind --
on pankkivirkamies."
"Ja hän siis on lunastettava noilla rahoilla?"
"Luonnollisesti -- kukas sitten? Mutta sanokaappas nyt -- miksi
päätitte tämän takia istua täällä -- jäädä pois kutsuistani?"
"Rouva ei aio siis mennä naimisiin?"
Hän käänsi katseensa ja hymyili.
"Mitä pahaa siinä sitten olisi? En pidä itseäni vielä liian vanhana --
jos näytätte minulle oikean, niin ties' mitä teen..."
Näin hänen kasvojensa ilmeessä jotain -- jotain -- joka, nyt kun tiesin
että...
No niin -- syöksyin häntä kohti huudahtaen:
"Lilli -- ymmärränkö teidät oikein?" Hän hymyillen vaan katsahti minuun.
"Lilli!" Ja sitten hän lepäsi rinnoillani.
Silloin -- luonnollisesti -- avautui ovi ja Hjalmar aikoi astua sisään.
Mutta nähtyään ryhmän huoneessa, hän sanoi hämillään: "oi! suokaa
anteeksi!" ja sulki taas oven niin nopeasti, ettei ennättänyt kuulla,
miten kehotin häntä astumaan sisään.
"Vieraani odottavat -- minun pitää kiiruhtaa", sanoi Lilli. "Nyt
tulette kai tekin?" lisäsi hän hurmaavasti hymyillen.
"Olen hetken kuluttua valmis."
"Ja" -- hän näytti hämmästyneeltä, mutta samalla veitikkamaiselta --
"vieläkö pelkäätte julkaisua?"
"Pyydä, että Hjalmar esittää maljamme. Oi Lilli -- miten olen kärsinyt
ja ollut tuskissani -- ollut tuhma!"
"Niin -- minut olitte saattaa ihan epätoivoon -- pehtorini oli minua
kohtaan ihan liian kylmä, ylpeä -- en tiennyt koskaan miten menetellä."
Kymmenen minuutin päästä astuin saliin, missä morsiameni säteillen
tuli minua vastaan. Hän oli jo hetkisen viivyttänyt päivällistä,
niin että heti vieraita tervehdittyäni kutsuttiin aterialle, ja kun
lähdettiin ruokasaliin, ennätti Hjalmar ainoastaan sydämellisesti
kättäni puristaen kuiskata: "Kyllä sinä sentään olet kelpo poika! Niin
totuudessasi syötit minulle pajuköyttä!"
Tämä johti mieleeni Annetten epäilykset -- en voinut olla hymähtämättä,
kun ajattelin ettei mikään maailman mahti nyt enää saisi häntä
uskomaan pehtorina oloani täällä muuksi kuin alusta pitäin harkituksi
yritykseksi vallottaa Lilli. No! -- kernaasti minun puolestani!
Pöydässä jouduin istumaan hyvin kauaksi Lillistä, jonka täytyi
kiinnittää huomionsa kokonaan naapureihinsa -- joiden joukossa oli myös
luutnantti raukka -- niin että minä sain ainoastaan silloin tällöin
silmäyksen. Minä istuin Annetten ja ukko Lönnebergin välissä joten
minullakin oli täysi työ puolustautuessani toisen sanatulvaa vastaan ja
taas keksiessäni jotain tavanmukaista sanottavaa toiselle.
Mutta -- kaikesta tulee kerran loppu, niinpä näistäkin päivällisistä.
Silloin Hjalmar nousi -- Lilli, hiukan punehtuen, ja minä katsahdimme
toisiimme -- ja tarttuen lasiinsa hän huudahti: "Hyvät naiset ja
herrat?"
Hän kuvaili kaunopuheliaasti, miten pimeyden valta nyt oli murtunut,
voitettu, miten me kävimme valoa ja kevättä kohti. Ikävät päivät
olivat myös Siltalasta kadonneet ja ilo ja riemu tulisi kerran jälleen
kaikumaan sen ihanilla rannoilla. "Sillä, hyvät naiset ja herrat",
lopetti hän lasiaan kohottaen, "ihana ja rakastettava emäntämme
on suonut minulle kunnian julkaista hänen kihlautumisensa miehen
kanssa, jonka tiedän tekevän hänet sanomattoman onnelliseksi" --
minun ja luultavasti Lillin vieläkin suuremmaksi hämmästykseksi nousi
silloin luutnantti -- "vanhan, rakkaan ystäväni, tilanomistaja Paul
Biörenstamin kanssa."
"Hyvä!" huusi Annette. Mutta Lilli kävi tulipunaseksi ja huudahti:
"Kenen kanssa?", jonka jälkeen katsoi minuun ja tuli kalmankalpeaksi.
Sillä -- Herra hallitkoon -- olinhan ihan unohtanut, ettei Lilli vielä
tiennyt kuka olin.
Kuulin ainoastaan luutnantin, joka katsoi vuoroon Hjalmariin vuoroon
Lilliin, honottavan: "Hyvin mejkillinen ejehdyh, hejja pajooni!"
ennenkuin ennätin Lillin tuolin taakse.
"Niin, hyvät naiset ja herrat, näen että te kaikki olette kovin
hämmästyksissänne", jatkoi Hjalmar, "mutta niinhän pitää ollakkin --
eihän tämä muuten olisikaan mikään kihlausjulkaisu. Hyvät naiset ja
herrat -- minun tuskin tarvitsee kehottaa teitä kohottamaan lasejanne
herra Biörenstamin ja hänen tulevan jalon puolisonsa onneksi!"
Kaikki ymmärsivät nyt, kun näkivät minun seisovan siinä käteni Lillin
olalla.
Kajahti hillitön riemuhuuto ja kaikki tunkeutuivat onnea toivottamaan,
"No, entäpäs nyt herra Repolainen?" nauroi Annette kilistäessään
lasejamme.
"Kutsukaa mieluummin karhuksi -- sehän johtuu nimestäni", hymyilin minä
vuorostani. "Olenhan ollut siksi kömpelö."
Heti kun onnentoivotukset olivat päättyneet ja useimmat vetäytyneet
saliin, vein Lillin sinne.
"Antakaa anteeksi", kuiskasi hän, "tulen -- tulen pian takaisin."
Samalla hän irrotti kätensä minusta -- hänen silmänsä olivat kyynelissä
-- ja kiiruhti huoneustoonsa.
Minussa heräsi kamala aavistus.
Entinen hurja elämäni, seikkailuni ulkomailla olivat noin kymmenkunta
vuotta sitten tulleet hyvin tunnetuiksi ja herättäneet tarpeeksi
huomiota -- hän tietenkin oli myös kuullut niistä. Hän oli oppinut
rakastamaan pehtori Paulia -- hän oli täydellisesti luottaen ruvennut
hänen vaimokseen. Mutta nyt hän oli saanut tietää, kuka tämä Paul
oli -- ja onko varmaa, että hän hyväksyy myös Polle Biörenstamia? Ja
kelpaisinko edes lainkaan hänen miehekseen? Olihan terveyteni tosin
käynyt paremmaksi, mutta kun kerran on ollut niin arveluttavia oireita
kuin minulla -- mitä silloin merkitsee pieni, satunnainen parannus!
Kävin lopulta niin rauhattomaksi, että pyysin Annettea menemään
Lillin luo kysymään, saisinko puhutella häntä. Kesti äärettömän kauan
ennenkuin Annette tuli takaisin ja käski minun astumaan sisään.
Näin Lillin ihan itkusta rauenneena.
"Lilli -- tulin kuulemaan tuomiotani, tulin kysymään, työnnätkö
minut nyt luotasi, kun tiedät kuka olen -- kun tiedät, että olen tuo
nuoruutensa hullutuksista mainittu Polle Biörenstam?"
"Oi, minä häpeän -- häpeän niin äärettömästi!"
"Häpeätte", huudahdin, ja tunsin punehtuvani häpeästä, "se on melkein
liikaa. Mutta -- jos teistä siltä tuntuu, niin ei minulla ole mitään
toivon varaa. Sitten on avioliittomme mahdoton. En toki uskonut
kunniaani niin menneeksi, että vaimoni tarvitsisi..."
"Jumalan tähden, älkää käsittäkö minua väärin. Minä häpeän itseäni.
Miksi menettelitte näin -- miksi uskottelitte, että olitte minusta
riippuvainen, -- että olitte mies, jota pidin liian hienotunteisena
koskaan pyytämään -- varakkaana pidettyä ja rikastunutta naista?"
"Nyt en ymmärrä..."
"Uskalsin tehdä sen ilahuttaakseni köyhää pehtoria, mutta herra
Biörenstamia kohtaan en varmaankaan koskaan olisi rohjennut tehdä sitä.
Minähän melkeen kauppasin itseäni..."
Pitemmälle hän ei päässyt. Ennenkuin hän ennätti lausua enempää,
polvistuin hänen vieressään ja painoin hänet rintaani vasten, sulkien
suuteloilla hänen huulensa. Ja nyt kerroin hänelle kaikki -- miten
olin rakastanut häntä tai hänen muistoaan, hänen kuvaansa vuosikaudet,
vieläpä olin etsinyt häntä, vaikka turhaan -- kunnes kohtalo
äkkiarvaamatta toi minut niin lähelle häntä, salli minun jälleen nähdä
hänet. No niin, kun sitten puolen tunnin kuluttua palasimme taas
vieraiden tykö, oli taivaamme ihan pilvetön.
Ja siellä tuli pikku Elsa luoksemme ja kysyi:
"Luulotteletko nyt taas olevasi aatelismies? Miten hupainen sinä olet!"
Kun kahvit oli juotu, läksi koko seura jäälle, missä lumoava rata
taikavalossaan sai mielet täyteen riemastukseen. Ja pian levisi uutinen
rannoille kokoontuneille alustalaisille -- ei ainoastaan uutinen siitä,
että heidän emäntänsä oli mennyt kihloihin pehtorinsa kanssa, vaan
myös, että tämä pehtori oli vapaasukuinen tilanomistaja -- ja lopulta
kaikui, luultavasti Hjalmarin toimesta, voimakas, korkea eläköönhuuto,
niin että me saimme käydä koko joukon onniteltavaksi. Enkä ikinä unohda
Liinan kasvojen ilmettä, kun hän änkytti onnentoivotuksensa -- tyttö
raukka häpesi tavattomasti, kun huomasi nyt, että oli pyrkinyt liian
korkealle.
Sitten seurasi illallinen -- ja silloin kömpi luutnantti esille.
Mies raukka, hänet olimme ihan unohtaneet. Häntä ei näkynyt lainkaan
päivällisistä saakka, oli varmaan sulkeutunut huoneeseensa senjälkeen.
"No, Hugo rakas", sanoi Lilli, "et ole vielä onnitellut minua."
"Enkö -- oi -- jakahtettava tätini -- minä toivotan hinulle hydämehtäni
onnea -- minä tiedän kuinka kalliikhi hinun hulhahehi on hinulle
käynyt."
"Niin, tosiaankin -- koska en mennyt kanssasi naimisiin, täytyy minun
antaa sinulle osasi Siltalasta. Ole ystävällinen ja tule hetkeksi
kanssamme, niin järjestämme ne asiat."
"Eihän vaan jakahtettava täti luule..."
"En -- en -- en tietenkään, en tietenkään -- tule nyt vaan."
Me menimme "herran kammariin", missä hän otti esille Rackin vekselit ja
siirsi niistä viisi viidentuhannen markan arvoista, ja ojensi hänelle.
"Pankkimiehenä tunnet tietenkin nimen ja hyväksyt nämä vekselit täytenä
maksuna?"
"Tietyhti, tietyhti, mutta vakuutan että..."
"Kiitos vaan, tiedän että aina pysyt ystävänämme."
Ja minä kun saatoin uskoa, että hän tahtoi mennä naimisiin tuon kanssa!
Nyt oli vaikeata pysytellä totisena, kun näin, miten hän miestä kohteli.
Illallisen jälkeen lähtivät useimmat vieraista -- osa pitkämatkaisempia
jäi yöksi. Läksin minäkin, mutta odottaakseni vain aikaa, jolloin
tulisi niin hiljaista, että Lilli saattoi kenenkään huomaamatta hiipiä
ulos. Tuskin olimme saaneet edes rauhassa puhella keskenämme!
Viimein hän tuli. Kiersin käteni hänen vyötäisilleen ja vein hänet
siten asuntooni. Vasta nousevan päivän harmaana sarastaessa hän hiipi
jälleen omiin huoneisiinsa. Mutta minä istuuduin jatkamaan kirjettäni,
kertoakseni sinulle, että lopulta kuitenkin tulin onnelliseksi,
syvimmässä merkityksessä onnelliseksi -- kertoakseni sen sinulle,
ennenkuin muut ennättäisivät.
Rakas veli -- tee sinä samoin! Lillin vertaista et tietenkään voi
saada, mutta tekeehän Annettekin Hjalmarin onnelliseksi. Ja Annetten
kaltaisia hauskoja naisia kyllä löydät, jos totisesti rupeat etsimään.
Jos tapaat Bröijeriä, niin sano terveisiä minulta, ja kiitä hänen
vakavista kehotuksistaan, jotka saivat minun jättämään Thorsbyn.
Kello on vasta puoli yhdeksän! Saapa nähdä miten kauan hän vielä
nukkuukaan! Jää hyvästi!
_Polle_.