Siltala, 27 p:nä jouluk.
_Rakas veli!_
Kiitos kirjeestäsi. Sain sen päivää jälkeen kuin lähetin omani.
Niin, onhan se ollut kohtalaisen hyvä vuosi, vaikkapa ei muuten
juuri iloinen. Meidän vanhainpoikain elämähän lienee yleensä
yksitoikkoisempaa kuin niiden, joita ympäröi lapset ja oma armahin --
päivät ovat toistensa kaltaisia, toinen vuodenaika ei eroa toisesta,
vuodet eivät tuo vaihtuessaan mitään uutta. Mutta suruista ja huolista
me siten olemme vapaat sekä myös monista vaivoista ja vastuksista --
niin, Jumalalle kiitos että on pysynyt vanhanapoikana! Sentähden, hyvää
jatkoa ja hyvää loppua!
Vaikka tunnustaa täytyy, että jos olisin tavannut naisen sellaisen kuin
hän -- kapteeninrouva -- silloinkuin vielä olin mahdollinen ja hän à
prendre, niin en mene takaamaan, ettei olisi käynyt hullusti. Hän on
oivallinen nainen, toisinaan ihan hurmaava, niin että tahtomattaankin
tulee houkutelluksi unohtamaan päätökset, iän, järjen -- unohtamaan
kaiken hetkeksi.
Jotain sentapaista sattui minulle juuri eilenillalla luistinradalla.
Eilen nimittäin oli tuo juhlani, ja minua suosi mitä ihanin talvinen
ilma. Parin päivän usvaisen suojan jälkeen oli pakastanut, joten luonto
jälleen oli pukeutunut tuohon loistavaan, tenhoisaan, välkkyvään,
valkeaan morsiusvaippaan, jota minä puolestani olen aina pitänyt
melkeen kauniimpana kuin kesän vehmautta. Noin sata kirjavaa lyhtyä,
jotka riippuivat valkosilla oksilla radan yllä ja ympärillä, levittivät
himmeätä valoaan, missä valkosiin puetut puut ja pensaat näyttivät
hyvin eriskummallisilta.
Olin valinnut muutamia taitavimmista miehistä avukseni, saadakseni
lyhdyt ripustetuiksi ja sytytetyiksi mahdollisimman pian. Kun nyt
ilta oli pimennyt ja lapset, jotka olivat olleet melkeen koko päivän
alhaalla jäällä, tulivat ylös ja kävivät sisälle, aloin toimittaa
radalle valaistusta ja asetuin itse tupani nurkalle suuren kirkkoreen
viereen, jolla ohjasin pari kertaa lapsia mäkeä alas, itse seisoen
kannaksilla, odottaakseni oikeata aikaa. Silloin menin sisään pyytämään
heitä kaikkia, vanhoja ja nuoria, ottamaan osaa yhteen Tuhannen ja
yhden yön iltaan.
"Luulotteletko nyt taas jotain?" huudahti Elsa.
"Luulottelen -- ja tee sinäkin samoin -- ajatelkaammepa että olisimme
joutuneet kuuhun, missä talvettaret asuvat ja lyövät leikkiä,
nähdäksemme heidän elämäänsä siellä."
"Mutta nythän on pimeä", huomautti Elsa.
"Tietänet kai, että kuu on itsevalostava. Ellei siellä olekkaan niin
valoisaa kuin päivänpaisteessa -- niin näkee siellä toki aina."
Monien kyselyjen jälkeen vetivät kaikki turkit ylleen ja niin läksimme.
Kun olimme kiertäneet rakennukseni päätynurkkauksen ja eteemme avautui
näköala yli lahdenpohjukan, missä olivat ennättäneet sytyttää jo osan
lyhdyistä, pääsi kaikilta hämmästyksen huudastus -- hauskaltapa se
näyttikin täältä ylhäältä. Minun kehotuksestani istuutuivat kaikki
-- ruustinna eukko ensinnä -- rekeen ja niin hurautimme alas. Sinne
oli kokoontunut koko talon väki -- olin sanonut, että nuoret, joilla
oli luistimet, saivat kernaasti ottaa luisteluun osaa, se kun antoi
enemmän eloa tauluun. Ja koska kapteeninrouva heti kotiintultuaan
oli kirjottanut Helsinkiin ja pyytänyt heitä ottamaan luistimet
mukaansa, niin oli sekä lapsilla että kamreerinrouvalla sellaiset --
ruustinna eukko, kamreeri ja kapteeninrouva yksin eivät luistelleet
-- kapteeninrouva ei ollut milloinkaan oppinut sitä taitoa, koska hän
oli kasvanut pikkukaupungissa, missä ei pidetty minkäänlaista rataa
kunnossa.
Mutta nyt, sittenkun olin puiden lomissa polttanut bengaalitulia,
jotka todella tekivät valkean metsän lumoavan näköiseksi, oli hän
niin ihastuksissaan, että selitti katuvansa taitamattomuuttaan --
ihanaa olisi nyt tässä omituisessa valossa liukua pitkin jäätä, saaria
kiertäen, salmia samoten.
"No opettele sitten luistelemaan -- se ei suurta aikaa vie", kamreeri
sanoi. "Maria", huusi hän vaimolleen, "lainaatko hetkeksi luistimet
Lillille?"
Kapteeninrouva koetti ensin vastustella, mutta myöntyi lopulta ja sai
luistimet jalkaansa. Kamreeri tarttui hänen käsivarteensa -- mutta hän
oli vähällä kaatua heti pahasti taappäin.
"Herra Paul -- tulkaa ja ottakaa Lilliä toisesta käsivarresta."
Mutta kukaan ei voi oppia luistimilla seisomaan niinkauankuin häntä
pidetään käsivarresta.
Sittenkun olimme jonkun aikaa taluttaneet häntä, selitin minä, että
hänen pitäisi luottaa itseensä -- ei tarvinnut muuta kuin pitää nilkat
vaan jäykkinä, etteivät jalat horjahtaisi ja kevyesti kädet minun
käsissäni, kun liu'uin taaksepäin. Teimme siten, minä tartuin hänen
molempiin käsiinsä ja niin pääsimme -- horjuen tietysti -- kappaleen
matkaa eteenpäin. Silloin -- ihan äkkiarvaamatta, kuten tavallisesti
vasta-alkajan käy -- hän kompastui: jalat ikäänkuin temmattiin hänen
altaan ja luisuivat eteenpäin niinkuin aina. Estääkseni häntä pahasti
menemästä selälleen, tempasin hänet kiivaasti puoleeni. Tuokiossa hän
lepäsi sylissäni, kasvonsa vasten kasvojani ja kätensä vyötäisilläni,
mutta oikeastaan vaan minun käsivartteni varassa, jotka olin kietonut
hänen uumilleen.
Jokainenhan käsittää, että hän todellakin oli ihan avuton, kun ei
saattanut turvautua jalkoihinsa, eikä senvuoksi estää syleilyäni,
vaikka kuinkakin olisi halunnut. Mutta lempo ties' mikä silloin välähti
mieleeni. Tulin siihen käsitykseen, ettei hän tahtonutkaan päästä irti.
Unhotin asemani, unhotin luutnantin, unhotin kaikki, paitsi sen että
maailman ihanin nainen lepäsi povellani. En auttanutkaan häntä heti
jaloille, kuten olisi pitänyt, vaan puristin lujemmin rintaani vasten.
Huomasiko hän sen? En tiedä. Sitä kesti luonnollisesti vain hetkisen.
Hän ehkä luuli, että minäkin tarvitsin muutaman silmänräpäyksen
saavuttaakseni tasapainon -- sillä en huomannut hänen jälestäpäin
olevan oikeastaan suutuksissaan, vaan arasti hämillään ja
tyytymättömänä -- ja senhän saattoi jo itse tapauskin aiheuttaa.
Hetikun selkenin huumauksesta, irrotinkin hänet nopeasti itsestäni,
niin että epäluulon olisi pitänyt kadota, jos hän jotain olisi
epäillytkin.
"Ei -- tämä ei ole hauskaa", sanoi hän. "Ottakaa luistimet pois
jalastani."
Autoin häntä istumaan ja irrotin luistimet toisten lähestyessä paikkaa.
"Alku aina hankala", nauroi kamreeri. "Mutta kävihän se jo laatuun --
ainakin muutamia askelia."
Vakuutimme kaikin miehissä, ettei tarvinnut muuta kuin yrittää pari
kertaa vielä, sitten kyllä rohkeus alkaisi kasvaa, mutta hän ei
tahtonut enää kuullakaan luistelemisesta -- hän käveli mieluummin.
Luistellessa hän ei lainkaan voinut nauttia radan miellyttävästä
näöstä. Minä yksin tiesin, että tuo vastentahtoinen syleily oli
pääasiallisesti vienyt häneltä halun.
Kuten sanottu, epäystävälliseksi hän ei minua kohtaan käynyt -- ja
siksi hän tuskin enää käykään -- vaan kutsui minut taas illalliselle
käveltyämme siellä parisen tuntia.
Minua nimittäin kutsuttiin hänen luokseen sekä jouluaatoksi että
joulupäiväksi. Ja aattoiltana hän ojensi minulle nahkasen lompakon,
jonka sisäosaan hän oli itse maalannut kolmiosaisen vaakunakilven.
Vasemmanpuoliseen osaan oli kuvattu teräsaura ja hevosharava, oikealle
raivoava härkä, joka ajoi takaa pakenevaa tyttöä, ja näiden alla
metsää. Ja alapuolella kilpeä oli punasella ja sinisellä piirretty:
Ystävällinen muisto L.L:ltä.
Siitä saakka olen epäillyt, että hän tietää kuka olen -- oma kilpenihän
muistuttaa hyvin tätä, koska siinä on piilukirves ja keihäs vasemmalla,
karhu oikealla ja näiden alapuolella puunrunko. Onhan kuitenkin
mahdollista, että hän on käyttänyt juuri Biörenstamien vaakunaa
mallinaan, tahtoen osottaa minulle kohteliaisuutta -- aateloimalla
toimeni täällä siten, että sen hyvin ymmärrän. Paljon suuremmalla
syyllä voin uskoa tuohon jälkimäiseen arveluuni, sillä hän olisi tuskin
tehnyt sitä, mitä teki, jos olisi tiennyt tai edes epäillytkään kuka
olen. Kun nimittäin sitten tulin kotia ja otin esille lompakon kerran
vielä katsellakseni hänen työtään, tunsin että lompakossa oli jotain.
Tarkastellessani sitä löysin kirjekuoren ja kun avasin sen, oli siellä
hänen kirjottamansa seitsemäntuhannen viidensadan markan sitoumus sekä
yksi Rackin vekseleistä -- jotka olivat saapuneet edellisenä päivänä
-- niinikään seitsemäntuhannenviidensadan markan arvoinen -- kaikkiaan
siis viisitoistatuhatta markkaa.
Täytyy sanoa että -- ensikerran luullakseni eläissäni -- tunsin punan
hehkuvan poskillani. Oli jo liian myöhäistä palata sinä iltana takaisin
-- mutta jouluaamuna menin heti hänen luokseen ja selitin, etten voinut
mitenkään ottaa niitä rahoja.
"Jokainen", lausui hän, "olisi heti myönyt metsän siihen hintaan, jota
ensinnä tarjottiin, ei yksikään olisi saanut sitäkään hintaa, koska ei
milloinkaan olisi tullut ajatelleeksi hakata itse metsää, eikä kukaan
olisi ajanut asiaa niin nopeasti. Ne viisitoistatuhatta markkaa, jotka
saitte ensi tarjouksen yli, ovat siis ehdottomasti teidän -- minä en
olisi koskaan niitä saanut."
"Senkö vuoksi, että olen valvonut oikeuttanne, tahdotte nyt asettaa
minut niin kaksimieliseen valoon?"
"Kuinka niin -- en ymmärrä teitä. Mutta ensinnäkin pysyy asia
salaisuutenamme -- ja toiseksi te olette tehnyt minut upporikkaaksi.
Silloin kai voin palkita teitä pienellä rahasummalla. Te todella
loukkaisitte minua, jos sanoisitte vielä sanankaan tästä asiasta --
niin suuressa kiitollisuudenvelassa kun muuten teille olen."
Ylihuomenna on ukko Lindin kuolinpäivä -- hänen suruvuotensa päättyy
siis silloin. Onpa hauskaa nähdä, minkä näköinen hän on iloisemman
värisessä puvussa. Uudenvuodenpäivänä hän astuu jälleen elämään
pitämällä suuret juhlat -- tulee päivälliset, valaistus jäällä
uudelleen ja illallinen -- ei ole kutsuttu ainoastaan koko seudun
naapureja, vaan myöskin paljon etäämmällä asuvia henkilöitä. Nykyään
olen minäkin niin itseoikeutettu sellaisiin tilaisuuksiin, että olen
saanut ottaa osaa niiden suunnitteluunkin. Niinpä lupasin näinä päivinä
panna kaiken kykyni liikkeelle hankkiakseni riistaa, jos kamreeri
tahtoisi minun puolestani pitää silmällä työväkeä metsänhakkuussa.
"Me ajamme sinne kaikki", huudahti kapteeninrouva. "Me menemme sinne
huomenna, olisi hauskaa nähdä suurien puiden kaatuvan -- eikö totta?"
Olisi, olisi -- huudettiin joka taholta -- ainoastaan Kalle pyysi
mukaan metsästykselle. Minä selitin, että kumpikin kävisi samalla
kertaa, koska sillä taholla oli paraat metsästysmaat. Ja huomisaamuna
lähdemme sinne siis varhain monella reellä -- kapteeninrouva ja minä
pikkureellä, koska hän piti sitä liian epämukavana toisille.
Ja nyt on hyvin myöhä -- kello käy kahtatoista -- täytyy siis lopettaa.
Huudahdan niinmuodoin vaan sinulle vanhan tavan mukaan: Onnellista
uuttavuotta!
_Polle_.