Siltala, 11 p:nä jouluk.
_Rakas veli!_
"Ol' ilta lauantainen" -- näillä sanoilla minun väkisinkin pitää
alottaa tämä kirje.
Sillä todellakin oli lauantai-ilta, viikon töitten päätyttyä, jolloin
minä -- pakosta -- läksin väentupaan, minäkin, ollakseni läsnä
kaksoiskihlausten vietossa -- Miinan ja Jannen, joka vihdoinkin oli
taipunut, koska aika oli jo hyvin tärkeällä, ja Liinan ja Kallen, koska
Kalle piti edullisempana kihlautua ja viettää häitä yht'aikaa, kun
pitokustannukset siten voitiin jakaa tasan.
Siellä oli tietysti koko talon väki -- taloudenhoitajattaret,
piiat, karjakot, tallirengit, muonamiehet, torpparit -- hälinää ja
tupakansavua ylenmäärin ja pirtti varikuuma.
Olin sentähden aina vaaninut sopivaa tilaisuutta ja pari kertaa
pujahtanut pois lepuuttaakseni aistimiani ulkona kuutamossa tai
huoneissani -- etenkin nenä ja silmät kärsivät tuvassa.
Mutta kerta kerralta kävi vaikeammaksi palata sinne takaisin ja kestää
siellä. Ilma tuvassa oli aivan läpinäkymätön, kun ulkona astui ovesta
sisään. Senvuoksi lähdin sieltä taas yhdeksän aikaan, oltuani sisällä
vain noin neljännestunnin.
Niin korkeintaan neljännestuntia oli kulunut siitä, kun viimeksi kävin
pihan poikki -- ja kuitenkin siellä seisoi nyt hevonen rekineen,
joita siellä ennen ei ollut. Myöhäisiä vieraita ne eivät voineet olla
torpista tai ulkotiloilta, sillä hevosen luona oli vain yksi mies ja
sitäpaitsi hän oli ajanut herrasväen portaitten eteen.
Aloin aavistaa jotain, joka sai sydämeni sykkimään kiivaammin ja aivan
oikein -- kun lähestyin miestä ottaakseni selkoa hänestä, kuului
portailta, missä kaikki oli synkän varjon peitossa:
"Tuntuu siltä, että olen käynyt ihan liikanaiseksi sivuhenkilöksi
täällä Siltalassa ja hyvin vastenmielinen näyttää tuloni olevan, koska
minua ei lähdetty noutamaan ja jätetään talo saapuessani pimeäksi ja
tyhjäksi."
"Rouva!" huudahtin ja juoksin kookasta olentoa vastaan, joka astui alas
portaita. "Rouva."
"Miksei pehtori lähettänyt ketään minua noutamaan?"
"Mutta enhän ole aavistanutkaan, että rouva tahtoi palata takaisin."
"Kirjeeni täytyi saapua keskiviikkopostissa."
"En ole saanut riviäkään."
"Miksei ketään ole kotona -- koko talo on tyhjä ja pimeä?"
"Sentähden että vietämme täällä kihlajaisia tänään -- vieläpä kaksia
kihlajaisia."
"Vai niin -- saan siis toivottaa onnea."
En ollut ymmärtävinäni ilkeyttä, jonka hän lausui kiukusta -- tai
pakkasesta värisevällä äänellä, kuten jälkeenpäin olen ajatellut --
vaan vastasin:
"Kyllä minä uskon, että he olisivat iloissaan, jos rouva tekisi sen
myöhemmin..."
"Ketkä he?"
"Miina ja Liina tietenkin -- ja heidän sulhasensa Janne ja Kalle. Mutta
nyt rouva sallii minun varmaan juosta tupaan kutsumaan väkeä."
"Olisin todellakin hyvin iloinen, jos saisin hiukan lämmintä --
minulla oli huonot nahkaset ja reki koko tien, ja palelluin melkeen
puolikuolleeksi."
Kiirehdin kutsumaan taloudenhoitajatarta, ruuanlaittajaa ja sisäpiikaa,
mutta palattuani takaisin oli hän jo käynyt sisään. Ja turhaan odotin
sinä iltana kutsua hänen luokseen. Hän oli, mikäli sisäpiika tiesi
kertoa, kulkiessaan myöhemmin pihan poikki palatakseen takaisin
juhlaan, niin väsynyt ja vilustunut kyytimatkasta, että oli vaan
kiireesti juonut teetä ja paneutunut sitten heti levolle.
Vaikkakin olin ihan syytön, harmittelin kuitenkin koko yön tuosta
ikävästä vastaanotosta -- se loukkasi syvästi häntä, mikäli minä
saatoin päättää. Eivätkä mielentilat -- ja kaikista vähimmin naisten --
johdu miettimisen tai järjen perusteella. Hänen olisi muuten pitänyt
käsittää, että olisin tahtonut asettaa tuon vastaanoton aivan toisin,
jos vaan olisin saanut hänen kirjeensä.
Saadakseni tietää miten tuon kirjeen laita oli, istuin yläällä
odottaen postintuojan tuloa. Hän saapui viimeinkin keskiyöllä ja
vannoi ja vakuutti, ettei postilaukusta saattanut mitään kadota.
Tyhjensin sen ja löysin aivan oikein kirjeen sieltä -- mutta lähemmin
tarkastettuani huomasin myös, että se oli leimattu Helsingissä vasta
torstaina. Postintuojan ja minun oma syyttömyyteni oli siis selvä --
kapteeninrouva tai hänen palvelijansa Helsingissä olivat nähtävästi
hutiloineet.
Mutta postilaukusta löysin myös toisen kirjeen -- Rackin
kaivatun kirjeen. Hän tarjosi arvostelijainsa arvioimisen mukaan
viisisataakaksikymmentäviisituhatta markkaa metsästä ja oli valmis
heti antamaan puolet kuuden kuukauden akseptiin. Jättiläispuista hän
ei voinut sanoa mitään varmaa ennenkuin keväämmällä näkisi, miten
niitä oli hoidettu, olivatko puut terveitä ytimeltään j.n.e. Siltä
varalta, että olisimme suostuneet hänen ehtoihinsa, oli hän liittänyt
välikirjaehdotuksen myötä. Joka tapauksessa hän pyysi, ettemme
kääntyisi muiden puoleen -- hän tahtoi paraansa mukaan sovittaa asiat
siten, että olisimme molemmin puolin tyytyväisiä.
Nuo paperit lohduttivat minua sentään koko lailla. Päätin käyttää niitä
niin vaikuttavasti kuin suinkin, näyttääkseni vihdoinkin hänelle, miten
hän voisi erehtyä, jos tahtoi toimia kysymättä minulta neuvoa.
Olen nykyään nukkunut siunatun hyvin, kuten sinulle viimekerralla
kirjotin. Nyt oli aika kulunut yhteen, ennenkuin tulin suojaani, ja
äskeiset tapahtumat -- etenkin harmitteluni siitä, että kapteeninrouvan
kotiintulo oli muodostunut niin ikäväksi ja sitten kaikemmoiset
ajatukset, jotka risteilevät aivoissa juuri silloin kun niistä tahtoo
päästä vapaaksi, pitivät minua valveilla, niin etten aluksi tahtonut
saada unta. Vasta aamupuolella vaivuin siihen -- ja siitä seurasi että
havahduin kymmenen aikaan päivällä.
Silloin tapahtui niin hullusti, että kapteeninrouva lähetti minulle
sanan, kun istuin vielä ajelemassa partaani. Käskin pyytämään anteeksi
ja sanoin tulevani pian.
Mutta niinkuin kiirettä pitäessä ainakin, haavotin itseni ja sain
puuhailla hyvän aikaa tukkiakseni verenvuotoa. Sitten tungin
paidannapit kovaksi silitetyn edustan ulommaisiin napinläpiin ja
tavaton työ oli saadessani ne jälleen pois ja pistetyksi sisäpuolelle.
Siten hän sai odottaa ainakin tunnin, ennenkuin hänen pehtorinsa
saapui. Valmistuin ottamaan vastaan aika myrskyn puuskausta -- mutta
paha kyllä -- kohtasin säteilevää onnea ja päivänpaistetta. Heti
ensisilmäykseltä, kun näin tuon omituisesti muuttuneen olennon, selveni
minulle, että Helsingissä oli tapahtunut jotain, joka sytytti hänen
silmiinsä lempeän, syvän ja autuaan loiston, sai hänen huulensa hymyyn,
sulatti hänen ennen niin ylpeät, jäykät ja kylmät kasvonsa eläviksi,
riemuisiksi ja lämpimiksi. Kihlaus oli jo tapahtunut -- edessäni oli
onnellinen morsian.
Minkä arvoista rakastavalle naiselle on raha, kauppahommat, pienet
loukkaukset ja kaikki muu roska! Mitä hän nyt huoli pehtorinsa
nenäkkäisyydestä! Mielellään hän asettui kaiken tuon yläpuolelle.
Hän läheni minua ruhtinaallisena ja kuitenkin neitseellisenä --
säteilevän iloisena ja kuitenkin hiljaa ja tyynesti hymyillen käsi
tervehdykseen ojennettuna.
"Suokaa anteeksi, pehtori", hän sanoi, "anteeksi eilenilta. Olin
nyrpeä, väsynyt ja puolikuolleeksi paleltunut, ja minä ajattelin
kotiintuloani niin ystävälliseksi -- vastakohta oli liiaksi räikeä,
jonkavuoksi otin sen niin pahakseni."
"Herran tähden, rouva -- meidänhän täällä tulee pyytää anteeksi, että
siten otimme vastaan -- ja vielä suurempi syy on minulla, koska nytkin
annoin kapteeninrouvan odottaa. Pyydän anteeksi juuri senvuoksi, että
olen hyvin pahoillani siitä vastaanotosta, jonka rouva eilen sai,
sentähden en saanut unta ennenkuin vasta aamupuolella. Mutta nyt voin
osottaa, että todella olimme syyttömiä, sillä viime yönä vasta toi
postimies rouvan kirjeen. Voitte nähdä, että se on leimattu Helsingissä
vasta torstaina, eikä siis voinut ennättää tänne keskiviikkopostissa."
"Niinpä on -- todellakin! Tyttö on tietenkin unohtanut kirjeen
taskuunsa ja pannut sen postilaatikkoon vasta myöhemmin sanaakaan siitä
minulle sanomatta. Päätin nimittäin viime hetkessä nyt jo palata tänne
-- tekosyynä käytin herra pehtorini niskottelua, mutta itse asiassa
olin kyllästynyt kaupunkilaiselämään ja kaipasin takaisin Siltalaani.
Nyt tuskin voin käsittääkkään, miten kerran saatoin ajatella, että
iäksi olisin jättänyt sen."
Olin melkeen typerryksissäni, kun hän niin tuttavallisesti puheli.
Hän jutteli noin vaan puoleksi leikillisesti, hymyillen, kuten hyvää
ystävää puhuteltaessa -- siten hän ei ollut vielä koskaan puhutellut
"pehtoria". Sanotaanhan kyllä, että onni voi muuttaa naisen -- mutta
yhtä käsittämättömältä kuin minusta tuntui, että tuo muutos olisi
voinut olla niin uskomaton ja etenkin että asiaan kuulumattomat
senkautta pääsisivät niin äkkiä suosioon, yhtä sydäntäsärkevää
oli ajatella tuon onnen syytä -- viiksiparia sekä niihin kuuluvaa
sielutonta ruumista!
"Rouva näki hyväksi kutsua minua uppiniskaiseksi..."
"Aivan niin minä suvaitsin sanoa. Mutta ennenkuin nyt rupeamme
riitelemään, niin olkaa hyvä ja tulkaa kanssani suurukselle --
annoinhan herättää pehtorin ihan kesken unia, joten ette tuskin ole
vielä ennättänyt juoda kahvikuppia."
Suurusta syödessä hän kertoi minulle että lapset, Kalle, Viivan ja
Elsa -- jotka muuten kaikki lähettivät minulle terveisiä, kuten
myös kamreerin väki ja ruustinna -- olivat niin kauan puhelleet ja
haaveksineet Siltalan talvi-iloista, että he lopulta taipuivat tulemaan
hänen pyynnöstään joululomaksi tänne Siltalaan. Sillä hän itse,
kapteeninrouva, ei lainkaan voinut viihtyä kaupungissa ja monen monta
kertaa oli kaivannut tänne takaisin.
"Mitenkä se on mahdollista!" huudahtin minä. "Niin yksin kun rouva saa
nyt täällä olla!"
"En tiedä -- se riippuu arvatenkin osaksi siitä, että minun ikäisenäni
on jo tottunut johonkin määrättyyn. Kaipasin omia huoneitani. Mutta
sitäpaitsi minä kaipasin näköalaa ikkunasta, kaipasin ilmaa, kaipasin
metsää, ja minua kiusasi ovikellon ja telefonin kilinä -- voi,
minkälainen kiusankappale se telefoni on! Parin sukupolven elettyä se
tulee lyhentämään ihmisikää ainakin kolmannella osalla."
"Miten niin", nauroin minä. "Uudellamaalla on muuten tilallisillakin jo
telefoni."
"Se on ihan toista -- maatilalta on naapuriin todellakin sellainen
välimatka, että telefonipuhelu voi silloin tällöin tuottaa pientä
hauskuutta. Mutta kun asuu seinän takana tai kerrosta alempana. Ja sitä
soittoa ja kirkunaa kaupungissa -- koko taloahan häiritsee jokainen
telefonipuhelu -- ja siellä soitetaan ja kirutaan päivät päästään! En
ole hermostunut, mutta varmaan tulisin pian siksi, jos minun olisi
pakko asua kaupungissa telefoni huoneissani. Juuri kun on päässyt yhden
ajatuksen alkuun, rupeaa kilisemään. Silloin keskeytyy kaikkien toimet
talossa, kaikki kuuntelemaan ketä tahdotaan tavata, kunnes torveen
rientänyt huutaa: Kalle puhumaan! Niin, sitten kaikki voisivat jatkaa
töitään. Mutta eipäs -- tahtomattaankin kuulee Kallen yksinäisen puheen
ja koettaa kuvitella mielessään kuka hänen kanssaan mahtaa keskustella.
Sitten -- Jumalan kiitos -- loppuu puhelu ja kukin voi jatkaa toimiaan!
Niin, mihinkähän sitä taas jäikään? Ajatuksissaan oli -- ja taaskin
aika kilinä! No, kukas nyt? Viivani huudetaan. Sama juttu uudelleen!
Tekipä ihan mieli juosta ulos -- minne tahansa lopuksi."
Minä nauroin ja sanoin, että silloin se todellakin kävisi rasittavaksi,
jos lapsetkin saisivat käyttää telefonia.
"Lapset -- tietysti lapset käyttävät sitä. Joka päivä soittaa jokainen
Kallen, Viivanin ja Elsan luokkatoveri ainakin kerran heille."
"Jumala meitä sitten varjelkoon!" huudahtin minä.
"Ja sittenkään ei telefooni kiusannut minua eniten. Pahin oli
vastapäätä oleva talo -- ja kuitenkin Helsingin kadut ovat leveitä ja
kauniita. Mutta lopuksi aloin vihata tuon talon seinää."
"Rouva on tottunut aina asumaan maalla."
"En -- en aina. Asuin monta vuotta Käkisalmessa -- mutta Käkisalmessa
ei paljon tiedetä kaupunkilaiselämästä."
"Sen kyllä uskon. Mutta jos nyt lapset tulevat tänne jouluksi, pitäisi
täällä olla luistinrata, vipukelkka ja muuta sentapaista. Salliiko
rouva, että annan muutamain akkain luoda lumen joltakin paikkaa jäältä?"
"Kernaasti! Mutta miksi akkain?"
"Tarvitsisin miehiä muualle."
"Tehkää mitä voitte, jotta heillä olisi niin hauskaa kuin mahdollista.
Mutta nyt -- lohduttakaa nyt minuakin hiukan. Minun täytyy kiinnittää
Siltala kahdestasadastaviidestäkymmenestätuhannesta markasta -- minun
täytyy, ymmärtääkö pehtori -- tai sitten saan jättää sen ainiaaksi.
Ensimäisen ja toisen vuoden korothan voimme maksaa niistä rahoista,
jotka saamme myömällä lehmiämme. Kolmantena vuonnahan meillä pitäisi
jo olla tarpeeksi heiniä myötävänä, joten sillä tavoin voimme maksaa
korot, jos vähennämme muita menoja."
"Maanviljelys ei kannata, jos sitä painostaa suuri velkataakka."
"Minä olin myös ihan varmasti päättänyt, niin kipeästi kuin se
minuun koskikin, lähteä Siltalasta ja lunastaa itseni tuolla
kahdellasadallaviidelläkymmenellätuhannella. Mieheni testamentin
mukaan minulla nimittäin on oikeus valita -- hänhän ei voinut jättää
osattomaksi yhtä veljenpoikaa, joka pienestä palkasta raataa alempana
pankkivirkamiehenä. Mutta hän sääti että minä sain valita. Ja minä
olin, kuten sanottu, päättänyt jättää Siltalan ja ottaa itse nuo
kaksisataaviisikymmentätuhatta, kun pehtori kesällä rupesi puhumaan,
että maatila on huomattavasti suurempiarvoinen kuin miksi se on
arvioitu, ja että se mahdollisesti tuottaisi viidentoistatuhannen
markan koron."
Todellakin hyvin siististi tuolta vanhalta ukkorähjältä! Koska
hänen mielestään veljensäpoika, luutnantti, tulee toimeen hänen
leskellään sekä puolella omaisuudesta, antaa hän veljensäpojalle,
pankkivirkamiehelle, toisen puolen. Sukulaisrakas ukko, eikö totta?
"Mutta rouvan tulee ajatella, että teidän taloutenne tulee vast'edes
maksamaan paljoa enemmän kuin nykyään..."
"Miksi niin?" keskeytti hän minut -- ja minä huomasin joutuneeni
umpikujaan.
"Rouvahan sanoi suvella -- rouva sanoi, että menonne vast'edes
tulisivat tuntuvasti lisääntymään."
"Niin, juuri noiden koronmaksujen takia."
"Vai niin -- sentähden! Mutta joka tapauksessahan on ihan järjetöntä
lainata tuollaista summaa, jos vaan millään muulla tavalla voi tulla
toimeen."
"Niin, mutta minähän en voi. Mitenkä muuten saisin rahaa."
"Myökää metsää."
"Turhaa puhetta -- myökää metsää. Mehän kuletamme koko talven halkoja
kaupunkiin, mutta se tuskin tuottaa kolmeatuhatta markkaa vuodessa.
Kyllä te olette tulinen luonteeltanne. Suokoon Jumala etteivät kaikki
arvioimisenne lopuksi näyttäytyisi olevan pelkkiä tuulentupia!"
"Onhan myös melkeen naurettavaa, että Siltalan moisesta maatilasta
laahataan muutamia halkokuormia kolme peninkulmaa -- se on jälleen
tuota isoisän-isän menettelytapaa."
"Pehtorihan tietysti osaa järjestää sen paljoa paremmin. Pehtori voisi
tietysti hankkia yhdessä talvessa nuo kaksisataa viisikymmentätuhatta",
hän sanoi hyvin ilkamoivalla äänellä.
"Luonnollisesti", vastasin hiukan kumartaen, ikäänkuin en
olisi huomannut hänen äänenpainoaan. "Enkä ainoastaan näitä
kahtasataaviittäkymmentätuhatta, vaan voin sanoa, niin paljon kuin
kapteeninrouva tahtoo ja tarvitsee -- ainakin noin pari kolme miljonaa."
Hän nousi kiivaasti. "En tiedä tahtooko pehtori huvitella
kustannuksellani vai..."
"En, Jumala paratkoon!"
"Silloin pehtori on todellakin -- vähintäin lapsellinen!"
"No niin -- mutta palataksemme nyt itse asiaan ja noihin
kahteensataanviiteenkymmeneentuhanteen, olen minä vastoin
kapteeninrouvan määräyksiä omin päin ryhtynyt muutamiin
toimenpiteisiin..."
"Vai niin -- todellakin!"
"Olen niin. Ehkä rouva hyväntahtoisesti silmäilisi näitä papereita --
tässä on kirje ja välikirjaehdotus, jotka sain viime yönä." Näin sanoen
ojensin hänelle paperin.
Hiukan viivytellen -- hyvin hämillään hän otti sen kädestäni ja alkoi
katsella sitä.
Tarpeetonta lienee vakuuttaa, että hänen innostuksensa pian kasvoi.
Näin punan pian leviävän hänen kasvoilleen. Huomaamattaan hän kohotti
kättään ja painoi sitä sydämelleen.
Loppuun päästyään hän katsoi minuun.
"Ja te tahdotte vakuuttaa, että tämä kirje -- tämä kauppasopimus
tarkottaa Siltalan metsää?"
"En lainkaan -- kysymys on vaan pienestä osasta Syvämaan metsää."
"Syvämaa -- siellä en ole milloinkaan käynyt."
"Siellä ei ole luullakseni kukaan ihminen käynyt sataan vuoteen. Juuri
sentähden arvelinkin, ettei kapteeninrouva tulisi tuntemaan kaipuuta,
jos joku osa siitä myötäisiinkin."
"Ja se metsä..."
"On Siltalan helmi -- ihana aarniometsä, jonka kaltaista en ole nähnyt
vielä koskaan Suomessa."
"Ja siitä metsästä saisi..."
"Miljonia -- aivan varmaan! Mutta kapteeninrouvan asemassa en
hakkauttaisi kaikkia, vaan jos saisin neuvoa, niin jakaisin osiin koko
maatilan metsän ja hakkauttaisin järjellisesti, niin että täällä aina
olisi joku osa tuollaista parisatavuotista -- Siltalan pinta-ala siihen
kyllä riittää."
"Ja tämä kirje -- tämä kauppasopimus -- ovat todellisia -- ovat
todenmukaisia -- ovat todellakin kapteeni Rackilta saatuja?"
"Luonnollisesti. Mutta hänen täytyy antaa vähintäin
viisisataaneljäkymmentätuhatta markkaa -- muuten ehkä olisi viisainta
ilmottaa ja pitää huutokauppa, sillä metsänhoidonneuvoja, joka myös
oli täällä, arvioi metsäpalstan viiteensataankuuteenkymmeneentuhanteen
markkaan."
"Herra Paul..."
Hän tuli ja ojensi minulle kätensä -- mutta keskeyttikin aiotun
lauseensa ja jatkoi:
"Saisinko nähdä tuon metsän?"
"Tietysti. Olen ajanut sinne joka päivä nyt kolmen viikon ajalla, ja
jos kapteeninrouva tyytyy pikkurekeen, sujuu matkamme kuin tanssien.
Enkä usko, että rouva katuisi lähtöään. Se on upea metsä."
"Tahdotteko tulla kanssani sinne?"
"Tietysti."
"Hyvä. Olen puolen tunnin kuluttua valmis." Hän puristi kättäni ja meni
huoneisiinsa.
Oli sangen kylmä ja koska minun tietenkin tuli istua takana
ajolaudalla, missä jalat etenkin ovat tuulelle alttiina, niin vedin
valjastaessa niihin pitkävartiset hylkeennahkasaappaat. Nahkasista
pidin itse huolen, sillä nuo kuhnustelijat saattaisivat panna ne heti
rekeen, joten ne olisivat jääkylmät, kun lähtiessä kävisi istumaan.
Muutamia sikareja pistin lyhyen turkkitakkini povitaskuun, ja niin
olin valmis -- muistuttaen kovin eskimoa, joskin hiukan pitempi ja
voimakkaampi sitä.
Kapteeninrouvakin hymyili, astuessaan ulos ja nähdessään minut.
"Olen pukeutunut lämpimiin vaatteisiin, koska viima täällä takana
tunkee ihan ruumiin läpi", hymyilin minä vuorostani.
"Ei -- mutta aikooko pehtori istua niin epämukavasti? Minkätähden?
Emmekö voi ottaa tavallista rekeä?"
"Olen ajanut jäljet sinne tällä pikkureellä -- toinen reki kulkisi ehkä
raskaammin. Ja mitä taas rouvaan tulee, niin saatte nähdä, että edessä
on vallan hyvä istua", sanoin minä peittäessäni koko reen suurella
karhuntaljalla. "Olkaa hyvä ja käykää istumaan, niin käärin sitten
teidät näihin."
Hän istuutui nahkasiin, jotka kiedoin hänen ympärilleen ja kun sitten
olin peittänyt hänet sudennahkapeitteellä, läksimme matkalle.
Oli tuollainen talvipäivä, jolloin pensaat ja puut kimaltelevat
kuurassa ja aurinko paistaa ja saa jokaisen pienen oksalla riippuvan
jääkristallin timanttina välkkymään. Lahtien ja salmien jäätä
ajaessamme sulkivat rantametsät meidät kuin valkeaan kammioon
ja yllämme riippuivat milloin himmeät, milloin kuurakimalteiset
lehtipuunoksat, jotka toiselta rannalta toiselle ulottuen muodostivat
eteenpäin kiitävän rekemme ylle mitä hienoimman kulta- ja
hopeakudoksisen katon. Sillä todellakin me kiidimme eteenpäin -- keli
oli erinomainen, tie jäällä tasainen ja liukas sekä hevonen hyvä.
"Ellei pehtorin olisi takana niin epämukava istua, olisi tämä matka
vallan ihastuttava", hän huudahti.
"Minun päinvastoin on vallan hyvä -- olenhan pukeutunut tätä paikkaa
varten."
Kun pääsimme aukealle selkäjäälle, alkoi kylmä koillistuuli puhaltaa,
niin että hänen piti nahkasissa kääntyä puoleksi kylelleen lepäävään
asentoon, selkä tuulta kohti, jonkatähden hänen kasvonsa tulivat
näkyviini -- hän saattoi puhuessaan katsoa minuun. Oi, miten kaunis hän
oli! Luulen että nainen on kaunein siten maatessaan ihaniin, pehmosiin
nahkasiin peitettynä, turkisten kasvoja ympäröidessä, jotka pakkanen
on purrut kaksinkerroin raikkaimmiksi, sileiksi ja punastuviksi --
vaikk'eivät hänen silti muulloinkaan koskaan ole raikkautta vailla.
Pääsimme kuitenkin pian taas saarien suojaan, ja niiden valkeiden
pensaiden ja puitten lomitse saavuimme joen suulle, jonka jäätä ajoimme
metsään, mikä nyt nopeasti alkoi nousta yhä juhlallisempana, kunnes
kapteeninrouva äkkiä huudahti:
"Oi!"
Sillä nyt olimme siellä -- tiheä leppä-, kataja-, koivu- ja kuusiseinä
oli kadonnut ja kahdenpuolen aukeni aavalla tasaisella lumikentällä
laaja -- tavattoman suuri sali vihreine kattoineen, jota tuhannet
tiheässä seisovat korkeat ja solakat pylväät kannattivat, alhaalta
harmaat ja latvasta punakellervät.
"Oi!" huudahti hän kerran vielä. "Mutta sanokaappa -- miten tämä metsä
on välttänyt kirveen?"
"Niin -- sitä ei ole helppo sanoa. Mutta jos ajattelemme, miten
syrjässä se on, miten nämä rungot jo viisikymmentä vuotta sitten,
jolloin metsäntuotteita meillä pidettiin melkein arvottomina, olivat
jotenkin paksuja, eikä kapteeni Lind milloinkaan tarvinnut suurempia
summia ja miten hän viimeaikoina oli jo ikämies, miten Siltalassa on
metsää mukavammankin matkan päässä kyllin kaataa omiksi tarpeiksi ja
puukauppaa varten, jota täällä on harjotettu. Ja lopullisena syynä
siihen on kansan laiskuus; he kun eivät viitsi etsiä jykevämpää
metsää, kun hoikempaa on saatavissa. Tämä kaikki tekee asian ihan
käsitettäväksi ja mahdolliseksi."
Sittenkun olimme kulkeneet yli pienen metsäjärven, ajoin pois jäältä,
koska joki järven yläpuolella kävi vuolaaksi ja jää epävarmaksi. Ja
täällä alkoi nyt merkitsemäni palsta.
"Uusi tupa!" huudahti kapteeninrouva. "Kuka on asettunut tännekin
asumaan?"
"Se on vaan metsäpirtti, jonka olen rakennuttanut. Matka tänne on
siksi pitkä, etteivät työmiehet ennättäisi kulkea sitä joka päivä --
he tarvitsevat siis yöksi jotain suojaa. Olen nimittäin ajatellut
omalla väellä, jolla siihen talvella on kyllä aikaa, hakkauttaa puut,
sillä epämiellyttäväksi voisi käydä jos täällä oleksisi koko talven
kaikellaisia irtolaissällejä." Ja kun näin miten hän epäillen hymyili
minun varovaisuudelleni, sanoin minä -- hänen tähtensä juuri en
tahtonut tänne noita tukkijunkkareita:
"Rouva ei hymyilisi, jos läheisyydessänne olisi ollut tuollainen joukko
tukkimiehiä -- ne eivät ole hauskoja -- kaikkein vähimmin naisille, sen
voin vakuuttaa."
"Ajattelen asiasta ihan samoin kuin pehtori."
"Silloin -- nauroitte jollekin muulle?"
"Niin, minä nauroin jollekin muulle. Mutta se on yhden tekevä. Miten
suuri on nyt se metsänosa, josta saisin yli puolimiljonaa?"
Näytin suunnilleen rajat.
"Ja jäännös on saman arvoinen?"
"Tietysti!"
"Sitten olen hyvin -- hyvin rikas -- äkkiä -- teidän ansiostanne."
"Ettepä suinkaan minun ansiostani. Kuka tahansa olisi keksinyt heti
tämän kultakaivoksen."
"Lupaako pehtori minulle yhden asian?"
"Kernaasti -- ellei se käy yli voimaini."
"Pyydän teitä ainoastaan vaikenemaan -- pyydän ainoastaan ett'ette
kertoisi tästä kultakaivoksesta."
"Se on itsestään selvää. Sellaisesta vaikenee mieluummin."
Mitä kauemmin katselimme metsää, sitä hitaammin sujui keskustelu,
kunnes vihdoin kokonaan katkesi. Nähtävästi hänkin tunsi sen
ihmeellisen vaikutuksen, minkä tällaisen metsän juhlallisuus tekee
mieleen. Huomasin tämän todeksi heti kun olimme jättäneet metsän.
Kun me nimittäin ajoimme takaisin kotia kohti, alkoi hän keskustella
kysymyksestä, mikä osotti että hänen ajatuksensa ja tunteensa olivat
kohonneet yli pikkuasioitten.
"Sanokaa", hän virkkoi, "miksi rintamme laajenee enemmän silloin, kun
yllämme on holvi, laajenee enemmän kuin kulkiessamme vapaan taivaan
alla?"
"Laajeneeko? Jos tukauttavasta kellarista astun ulos, niin hengitän
ehdottomasti syvemmin."
"Niin -- jos otatte asian siltä kannalta. En ajatellut nyt keuhkoja,
vaan sydäntä. Vieläpä ihanimpana kesäpäivänäkin, kun kauniista ilmasta
astun korkeaan hämärään, kosteaan, viileään temppeliholviin, niin
kohoaa sieluni kunnioitukseen, jotta väristys karmii selkäpiitäni. Kun
avoimen taivaan alta tulemme tämänkaltaiseen metsään, tunnemme saman
suuruuden ja laajenemisen tunteen. Säteilevä aurinko ja kirkas taivas
eivät saa meitä läheskään niin juhlamielelle, kun kesällä liu'umme yli
kuvastinkirkkaan järven, kuin tuollainen lämmin, valoisa auringoton
heinäkuunsunnuntai -- kun olemme matalan, kevyen, tasaisen, autereisen
pilviholvin alla. Niin -- vieläpä sekin lumoo meitä, kun oksat päämme
päällä kaareutuen yhtyvät ajaessamme tai soutaessamme salmen kautta --
ja kuinka monet tahtovat vielä vuoteensakin ylle suojakaton!"
"Luulen että rouva sekottaa nyt kaksi eri tunnetta toisiinsa. Me
olemme kaikki suuria lapsia -- jos vuoteella levätessä yllämme on
erityinen pieni katto tai jos huomaamme sellaisen äkkiarvaamatta
peittävän meitä matkatessamme mantereen ympäröimää vettä tai jäätä --
niin se huvittaa meitä, kuten lapsiamme huvittaa, kun saavat rakentaa
kartanolle katon ylleen. Mutta tuolla tunteella ei ole mitään yhteyttä
sen juhlallisen kunnioituksen kanssa, joka valtaa mielemme astuessamme
korkeaan temppeliin, olkoonpa se nyt sitten vaikka ihmistyötä ja
senvuoksi kaksinverroin ihailtavaa tai luojan mestarituote. Avarin ja
kunnioitusta herättävin kaarikatto on ja tulee aina olemaan sentäänkin
sinitaivas -- jos selällään makaa suvipäivänä, katse sinne ylös
kiinnitettynä, niin laajenee sydän voimakkaammin kuin temppelissä ja
metsässä koskaan."
"Niin kyllä -- mutta ainoastaan silloin, kun selällään lepää, katse
siihen kaarikattoon kiinnitettynä. Muuten tuntuu siltä kuin korkea
metsä tai korkea temppeli olisivat itse taivasta suurempia, korkeampia,
avarampia tai vapaampia."
"Senvuoksi ettemme voi äärettömyyttä millään mitata, mutta havaitsemme
heti korkeuden, kun seinät ja pilarit kohoovat ympärillämme, joita
katsellessa huomaamme oman pienuutemme."
"Älkää sanoko niin! Kulkekaappa suurkaupungin katua, jonka varrella
on kuuden, seitsemänkerroksisia taloja. Ne ovat myöskin korkeuden
mittoja -- mutta te ette tunne rahtuakaan ylevän suuruuden ja kasvavan
kunnioituksen tunnetta -- miks'ette -- siksi että holvi on poissa. Me
tarvitsemme, me tahdomme holvia yllemme, mutta miksi -- sitä en tiedä."
"Hyvin tukalassa asemassa me kuitenkin pakenemme näitä holveja
päästäksemme vapaan taivaan alle."
"Tokkopa?"
"Ukkosen jyristessä juoksevat useimmat rankkasateesta huolimatta
suojaavasta metsästä, koska salama herkemmin iskee puuhun. Ja
maanjäristyksen sattuessa ihmiset syöksyvät ulos temppeleistään."
"Tahdotte tähdätä siihen, että me, tuntien oman heikkoutemme ja
vähäpätöisyytemme, viihdymme korkeissa holveissa ainoastaan niinkauan
kuin arvelemme niiden suojaavan ja puolustavan meitä?"
"Aivan niin -- vaikkakin tuo tunne saattaa meissä olla vaistomainen --
peritty tottumus."
"Tuntuupa siltä -- kun me senlisäksi ihailemme korkeata, suurta ja
avaraa, että se mahdollisesti selittäisi tuon äsken mainitsemani
kunnioituksen ja hartauden tunteen, joka meissä syntyy ollessamme
korkeassa ja avarassa holvissa."
"Tietenkin -- me huomaamme katon yllämme, mutta riemuitsemme samalla
huoneen valtavuudesta. Muuten tuo tunne taitaa olla naisessa väkevämpi
kuin miehessä."
"Miksi niin?"
"Koska hän tuntee itsensä turvattomammaksi. Nainenhan on luotu etsimään
tukea ja turvaa -- se myös selvittää sen, että he ihailevat enemmän
ruumiillisesti kuin henkisesti suuria miehiä."
"Voi toki puheitanne!"
"Eivätkö? Hyvin usein näkee, miten parhaatkin naiset, jotka ihan
vapaasti voisivat valita, menevät täydellisille narreille, ainoastaan
senvuoksi että näillä on jotain näennäisesti miehekästä -- suuret
viikset, sotilaspuku tai leveä tyvi kannattamaan ylhäällä vähentyvää
painoa -- kallo mieluimmin ontto, jotta tuki näyttäisi vakavammalta..."
Kaikuva nauru keskeytti puheeni.
"Enkö ole oikeassa?"
"Ette!"
"Ja mistä rouva sitten luulee tuon merkillisen, muodottoman kuosin
johtuneen, joka tekee nykyaikaisten keikarien ruumiin ylöspäin
kapenevaksi jalustaksi, millä heidän tyhjä päänsä lepää, elleivät
naiset ihastuisi enemmän tuohon tukeen kuin siihen, jolla on pienet
jalat, kapeat sääret sekä leveät hartiat ja jonkinarvoiset aivot.
Vieläpä heillä pitää olla ryhmysauva kävelykeppinä, jotta olisivat
varmemman näköisiä."
Epäjohdonmukaisesti, kuten naiset aina, hän sekosi ihan toiseen asiaan
sanomalla:
"Samasta syystä voisitte myös moittia naisia, jotka ei tahdo tehdä
itseään huomionalaiseksi hylkäämällä käytännössä olevaa kuosia, jos se
on naurettava."
"Naisten laita on toisin."
"Miksi niin -- saavathan nuoret miehetkin olla muodinmukaisia."
Ja niin edespäin ja edespäin -- hän alkoi nimenomaan puolustaa tuota
narria, sillä hän oli kyllä huomannut, että viittailuni tarkottivat
hänen luutnanttiaan. Miten viisas nainen voi antaa itseään sokaista
siihen määrään!
Kun hän portaiden luona astui reestä, kääntyi hän puoleeni ja sanoi
hymyillen:
"Tänään tosin on sunnuntai -- mutta ehkä pehtori kuitenkin, korvausta
tai palkankorotusta siitä vaatimatta, tahtoisi syödä luonani
päivällisen, jotta voisimme tuumia vastausta kapteeni Rackille?"
Siten tulin olleeksi koko päivän hänen seurassaan, sillä saatuamme
vastauksen valmiiksi, näytti hän minulle uusia nuotteja, jotka oli
tuonut kaupungista, ja viimein meidän teki mieli soittaa niitä ja
istuimme sitten flyygelin ääressä aina illalliseen saakka.
Jo maanantaina kaadettiin ensimäiset puut -- aluksi sain hankituksi
vain kaksikymmentä miestä, koska muita töitä oli iso joukko vielä
jälellä. Siten on tämän viikon aikana saatu tuskin seitsemääsataa
runkoa rannalle -- kuhnustelevaa ja hidasta kun väki täällä on -- ja
päivät niin tavattoman lyhyitä.
Mutt'en ole myöskään ennättänyt pitää heitä silmällä koko aikaa,
koska minulla täällä kotona on ollut melkoista hommaa luistinradasta,
vipukelkasta, tiestä jäälle ja jos jostakin.
Muistelen maininneeni, että kammarini ikkunasta, joka ei ole
kartanonpuolella, näkee syvällä kukkulan alla olevalle lahdenperukalle.
No niin -- tuon lahden rannalta ei ole puita kaadettu, ja keskellä
lahdenperukkaa on suurempi ja pienempi saari, nämäkin ihan
koskemattomia. Täälläkin vanhat koivut ja lepät kurottelevat oksiaan
katokseksi yli kapeiden salmien, ja niiden jäältä annoin akkojen laasta
lumen. Olen vakuutettu, ettei yhdenkään Europan kaupungin luistinrata
ole kauniimpi tätä -- lumiset, kuuraiset puut ympäröivät koko rataa,
jonka muodostaa kolme soukkaa, kiemurtelevaa salmea yllään oksakatos --
kaikki muodostaen 8 numeron -- hiukan liian suuri puuha lasten tähden,
mutta olen aikonut puuhata sinne jonakin iltana pienen tenhonäytöksen
tai huvitilaisuuden kirjavine lyhtyineen ja bengalitulineen, joten
se houkuttelee aikaihmisetkin sinne. Sitä varten olen tehnyt jo
Helsingistä suurehkon tilauksen.
Mutta sitäpaitsi olen antanut aurata suoran tien alas jäälle,
joten täällä ylhäällä voi heittäytyä kelkalle ja laskea hurauttaa
silmänräpäyksessä lahdelle.
Metsästellyt olen myös sangen ahkerasti -- sitä sopii harjottaa
mainiosti metsänhakkuun valvonnan ohella, koska paraimmat lintupaikat
ovat juuri siellä.
Iltasin olemme usein soitelleet -- joten huomaat, että olen käyttänyt
aikani sekä hyödyksi että huviksi.
Ja lopuksi vielä, veli rakas -- suo anteeksi että vaivaan -- olisitko
ystävällinen ja veisit Lagströmille terveisiä minulta ja käskisit hänen
pitämään siitä huolta, että joulu Thorsbyssä vietetään entiseen tapaan,
siten että kukin saa määrätyn osansa kuten ennenkin -- hän kyllä tietää
itse ja rahoja hänellä täytyy olla yllin kyllin.
Ja sitten -- iloista joulua! Minun kyllä on merkillinen tänä vuonna.
Siitä kuitenkin ensikerralla. Jää hyvästi.
_Polle_.