Siltala, 27 p:nä marrask.
_Rakas veli!_
Tällä kertaa olet kauan saanut odottaa kirjettä -- kokonaisen kuukauden
luullakseni! Minulla näet ei ole ollut aikaa kirjottaa. Eikä tästä
tänäänkään synny oikeata kirjettä, sillä olen sangen väsynyt, annan
vaan täten elonmerkin selvittäen samalla syyn vaikenemiseeni.
Minulla ei ole ollut aikaa -- näen hengessäni, miten hymyilet
pilkallisesti ja ajattelet kaikkia muita syitä paitsi tätä, joka
sinusta näyttää eniten uskomattomalta. Sydänmaan maatilalla ei näin
syksyllä muka ole aikaa kirjeen kirjottamiseen -- niin, kuuluuhan se
hullulta. Mutta totta se on kuitenkin.
Miten tämä on mahdollista? Onpa niinkin -- kyllähän kerron.
Muutamaa viikkoa senjälkeen kun viimeksi sinulle kirjotin, sain
suuren paketin, jonka osote oli kapteeninrouvan kirjottama.
Hämmästyneenä avasin kirjeen ja sain käsiini viranomaiseen
järjestykseen laaditun oikeudenkäyntivaltakirjan, hakemuksen
kihlakunnanoikeuteen ja valtiokonttoriin laaditun velkakirjan --
kahdestasadastaviidestäkymmenestätuhannesta markasta sekä kirjeen,
jossa hän pyysi minua toimittamaan velkakirjaansa kiinnityslainalle
käräjissä ja palauttamaan jälleen hänelle sen sekä todistuksen
kiinnityslainasta.
Istuin kuin kivettyneenä. _Kaksisataaviisikymmentätuhatta_ markkaa!
Kuoletuslainassa ollen veisi se viidentoistatuhannen markan vuotuisen
koron -- viisitoistatuhatta markkaa menisi joka vuosi maatilasta, jonka
rahalliset tulot nykyään tuskin riittävät!
Kuitenkin hän oli siksi viisas nainen, ettei tarpeettomasti ottaisi
tuollaista velkataakkaa harteilleen. Tässäkö nyt oli salainen syy
hänen selittämättömään häilyväisyyteensä ja levottomuuteensa? Kamreeri
oli todistanut hänen nimikirjotuksensa velkakirjassa -- hänen siis
myöskin täytyi hyväksyä rouvan aie ja pitää velkaa välttämättömänä.
Mutta mihinkä hän sitten tarvitsi sellaisen summan? Tahtoisiko hän
vielä ostaa jonkun maatilan? Mutta sehän olisi järjetöntä -- tämänkin
hoidossa ja järjestämisessä oli hänelle ihan liikaa! Tai talon
itselleen ja luutnantille Helsingissä, missä he talvisin voisivat asua?
Ja luulivatko he sitten, että voisin täyttää lupaukseni jo ensikesään?
Että tulot ensivuonna olisivat jo niin suuret, että tuon lainan korot
maksettaisiin sillä? Olinhan sanonut, että uudistus vaatii useampia
vuosia.
Olipa miten tahansa, niin ei maatila nykyisessä kunnossaan voi
sellaista velkaa kantaa. Ja minä en ainakaan tahdo puuttua sellaiseen
toimenpiteeseen.
Toisaalta ajattelin, ettei yksikään järki-ihminen rupeisi väkipakotta
tuollaiseen. Hyvin luultavaa siis oli että todellinen tarve aiheutti
sen ja rahat oli hankittava.
Muistin myös tuon mahtavan aarniometsän, missä olin koko syksyn
metsästänyt, jonka nyt tunsin paremmin kuin tänne tullessani sekä
käyntini että tiedustelujeni takia. Tiesin että järvi purki vetensä
etempänä yhden tai ehkäpä vielä kahdenkin kosken kautta, että se sitten
laski suurempaan vesistöön, joka taas vuorostaan oli yhden Päijänteen
lisäveden yhteydessä. Siis täältä saattoi uittaa hirsiä Kotkaan
ja metsähän oli silloin arvokas. Pienimmätkin rungot täällä ovat
harvinaisen suuria. Uudellamaalla maksettaisiin noista pienimmistäkin
rungoista kasvavina ainakin viisikolmatta markkaa ja paksummista
-- jättiläispuista en vielä puhukkaan -- varmaankin viisikymmentä
markkaa. Laskujeni mukaan -- noin osapuilleen askellaskun mukaan --
oli siellä ainakin tuhannen puuta hehtaarin alalla. Jos nyt saisin
keskimäärin ainoastaan kymmenen markkaa rungolta ja hakkauttaisin
kaksikymmentäviisi hehtaaria, tätenhän minulla siis olisi jo
kaksisataaviisikymmentätuhatta markkaa -- tämä olisi vähin määrä, sillä
suuremmista rungoista maksettaisiin tietysti enemmän kuin kymmenen
markkaa ja jättiläispuita ei lainkaan pitäisi uittaa, vaan kuletuttaa
rautatielle ja myödä paljon korkeampiin hintoihin.
Ja viisikolmatta hehtaaria olisi vaan vähäpätöinen osa metsästä -- kuin
pieni sarka pellosta.
Näiden mietteiden tuloksena oli, että valjastin hevosen pienen reen
eteen ja ajoin lähimmälle rautatienasemalle, mistä sähkötin Rackille,
että jos hän tahtoi tehdä äärettömän suuren kaupan, niin hänen pitäisi
lähettää tänne heti paikalla yhden tai pari metsäarvostelijaansa.
Samalla sähkötin tänne metsänhoidonneuvojan.
Seuraavana päivänä ajoin pari miestä mukanani jäitse Pyöräjoelle --
yksi tuon metsän kautta juokseva virta -- ja mittasin kaistaleen, jonka
pidin hakattavaksi paraana -- kuusisataa metriä pitkin joenrantaa ja
runsaasti neljäsataa metriä laaja -- siis toisin sanoen viisikolmatta
hehtaaria, ja annoin heidän merkitä alueen asettamalla männynoksia
pitkin rajaa. Seuraavina päivinä huvittelin koettamalla laskea runkoja
tuolta merkityltä alueelta ja, tottumaton kun olin tuohon tehtävään,
olin kuitenkin huomaavinani, että runkoja oli pikemmin yli kuin alle
viidenkolmattatuhannen -- sain niiden luvun nousemaan lähemmäksi
neljääkymmentätuhatta.
Saapui sitten metsänhoidonneuvoja ja sitä seuraavana päivänä kaksi
Rackin arvostelijaa. Lähdimme heti metsälle ja hoidonneuvojan ihastus
ja hämmästys oli suuremmoinen -- Rackin arvostelijat koettivat tietysti
kaikin tavoin salata ihmetystään. Hoidonneuvoja selitti, että hän
olisi pitänyt sitä valehtelijana, joka olisi koettanut uskotella
hänelle, että maan tässä osassa olisi voinut olla vielä tällaista
metsää -- hämmästykseni ei ollut siis ihan aiheeton. Arvostelijat taas
tahtoivat laskea koko metsän. Sanoin että se olisi ihan tarpeetonta,
me kun emme missään tapauksessa möisi tänävuonna enempää kuin tuon
merkityn kaistaleen ja että meillä oli kiire ja tahdoimme tehdä kaupat
mahdollisimman pian, koska tarvitsimme rahat ennen vuoden loppua. Emme
myöskään tahtoneet heidän tukkimiehiään talveksi tänne, vaan pitäisimme
itse huolta hakkuusta -- hintaa määrätessä ei heidän siis pitäisi ottaa
puiden kaatoa lukuun, vaan arvostelisivat hirret siten, että ostaja saa
ne Pyöräjoen rannalta valmiiksi kaadettuina.
Olin sitten päivät päästään heidän kanssaan metsässä ja seurasin
heitä myös sille tarkastusmatkalle, jonka he tekivät Päijänteeseen
johtavalle kulkuväylälle, ja siihen meni pitkä aika. Ja lopputulos
kävi yli kaikkien arveluitteni. Jättiläispuita lukuunottamatta --
nimittäin puita, jotka neljän sylen korkeudelta olivat neljäkymmentä
tuumaa paksuja tai enemmänkin ja joita he olivat löytäneet tuhannen
viisisataa kappaletta -- laski hoidonneuvoja metsälohkon arvon
viideksisadaksikuudeksikymmeneksikahdeksituhanneksi markaksi, kun
Rackin arvostelijat taas väittivät korkeimmaksi mahdolliseksi hinnaksi
viittäsataakahtakymmentäviittätuhatta markkaa.
Kirjotin Rackille kaupan syntyvän ainoastaan sillä ehdolla, että
puolet hinnasta maksettaisiin heti välikirjaa allekirjottaissa, joko
käteisellä tai diskonttoakseptilla, ja että hän saisi myös ostaa
jättiläispuut, mutta ne erityisellä välipuheella. Puiden hintaan olisi
lisättävä niiden kuletuspalkka Aution asemalle.
Luottaen siihen, että saisin samanmielisen vastauksen, kuletutin
sitten metsään rakennusaineita, joista kyhättäisiin maja, missä noin
kolmekymmentä miestä voisi viettää yönsä. Täten voisi hakkuu alkaa
heti, kun kaupat olivat tehdyt. Ja kun minun itse on täytynyt johtaa
tuota rakennustyötä, on minun siis pitänyt oleskella tuossa metsässä
koko tämän ajan aamusta iltaan.
Keskiviikkona viimeinkin sain Rackilta vastauksen missä hän lyhyesti
selitti ettei hänellä ole mitään ehtojani vastaan ja lupasi hetimiten
lähettää välikirjaehdotuksen.
Asiastani siis varmana istuuduin kirjottamaan kapteeninrouvalle --
olinhan tietysti kirjottanut useasti hänelle tällä aikaa, mutt'en
kertaakaan ollut puhunut siitä, minkä hän antoi toimekseni, enkä tehnyt
selkoa siitä.
Kirjotin nyt sen johdosta, että pidin ihan mahdottomana hänen tuumaansa
kiinnittää Siltala niin suureen summaan, kun ei maatila, ainakaan
nykyisessä kunnossaan, voisi maksaa sellaista korkoa. Soimasin
häntä myös siitä, että hän jälleen, vastoin kaikkia vakuutuksiaan,
oli osottanut sellaista luottamuksen puutetta minua kohtaan, että
vähintäkään viittausta antamatta tahtoi kukistaa koko suunnitelmani,
jota ei mitenkään voinut panna täytäntöön, jos hän vuosittain ottaisi
maksettavakseen ainakin viidentoistatuhannen markan korot. Minä
puolestani en voinut suostua siihen ja kieltäydyin noudattamaan hänen
määräystään. Koska kuitenkin näytti siltä, että hän tarvitsi rahoja,
vaikkei sanonut minulle, mihin niitä tarvitsi -- maatilaa varten ne
eivät olleet välttämättömiä ja tuskinpa hänen elatukseensakaan -- niin
tahdoin ehdottaa, että ne hankittaisiin toisin, esimerkiksi myömällä
metsää.
Todellakin kaunis kirje pehtorilta emännälle! Riemuitsin myös suuresti
siitä, kun luin mitä olin kirjottanut -- näin ihan selvästi miten
vimmastunut hän oli noita rivejä lukiessaan kun minä muitta mutkitta
vaan rohkenin asettua hänen holhoojakseen. Mutta toivon pian saavani
välikirjaehdotuksen tänne -- kauan hän ainakin saa odottaa vastausta
ensikirjeensä sättimisiin, kunnes voin lisätä sitä. Toivon hänen
kiivastuvan niin hurjasti, ettei heti voisi puhjeta -- kunpa tarvitsisi
siihen edes ensiviikon.
Mutta sinä näet, että todellakin olen ollut estetty. Iltasinhan tosin
olisi ollut aikaa -- mutta metsästä tultuani olen aina ollut niin perin
väsynyt, etten ole jaksanut istuutua kirjotuspöydän ääreen muuta kuin
kaikkein välttämättömimpäin asiain vuoksi, jonka jälkeen olen heti
käynyt levolle ja vaipunut silmänräpäyksessä sikeeseen uneen -- uneen,
joka on melkeen yhtä syvä kuin ennen lapsuusaikaan.
Niin, rakas veli, olen todellakin käynyt ihmeen terveeksi. Minun täytyy
myöntää -- tunnen itseni väkeväksi, tarmokkaaksi ja voinpa miltei sanoa
nuorekkaaksi, huolimatta neljästäkymmenestä ikävuodestani. Minulla on
erinomainen ruokahalu ja nukun, kuten sanoin, raskaasti, häiritsemättä,
havahtumatta koko yön. Mutta omituisinta on mieleni muutos -- sitä
tutkin suurella kiintymyksellä -- ajattelen onko sellaista tapahtunut
toisille henkilöille, joilla on ollut kykyä mietiskelyyn, oman sielunsa
tutkimiseen. Filosofit ovat yleensä ennättäneet kypsyneeseen ikään,
niin että kun heidän maailmankatsomuksensa, heidän järjestelmänsä
kerran heille on selvennyt, ei liene nuorekkaampaan katsomustapaan
palaaminen enää mahdollinen. Mutta jotain sellaista on nyt minulle
tapahtunut. Minusta tuntuu nyt aika ajoin kuin jälleen alkaisin
ymmärtää ja käsittää noita ihmisiä, jotka yhä vaan puhuvat elämänilosta
-- käsitän mielestäni, että voi löytyä ihmisiä, jotka elävät elämän
tähden, elävät tyytyen siihen mitä heillä on, jotka tervehtivät
uutta päivää ja nauravat riemusta. Tuntuu myös siltä, että minäkin
muuttuneissa olosuhteissa tuntisin itseni -- joskaan en onnelliseksi
-- niin ainakin ystävälliseksi sitä luontoa kohtaan, joka minut on
pakottanut olemiseen.
Mutta sanoppas eikö tämä ole varmaa? Eikö tämä ole paras mahdollinen
todistus siitä, ettei sielu ole mikään itsenäinen, mikään itsestään
pysyväinen, mikä tekisi mahdolliseksi sen jatkuvan olon äärettömän
ohuessa, eetterisessä tai aineettomassa ruumiissa, joka olisi olevinaan
kuolemattomuutta? Eikö tämä juuri ole todistuksena siitä, ettei sielu
ole muuta kuin yhden palon lekuttava liekki? Se suurenee, lämpenee,
kirkastuu ja ilostuu tullessaan terveemmäksi, toisin sanoen saadessaan
eloisamman, runsaamman ainemuutoksen, mutta pimenee, synkkenee, tummuu
huonossa lämmössä, aivoissa, jotka ovat huonot aineellisessa suhteessa.
Jos sielu olisi itsestään pysyväinen, niin pitäisi käydä päinvastoin.
Silloin pitäisi ruumiin terveyden pikemmin vähentää kuin lisätä sielun
ilmestysvoimaa. Sielu alkaessaan enemmän iloita maallisesta elämästä
mitä terveempi ruumis on, näyttää siten olevansa sopusoinnussa luonnon
kanssa, näyttää olevansa maallinen, aineellinen tuote -- ei aineen
kahleista kärsivä, korkeimmista, henkisistä olemusmuodoista riistetty,
sidottu tukautettu muukalainen.
Mutta minä filosofiasta viis' ja menen nukkumaan. Jumala suokoon, etten
saisi kapteeninrouvalta vastausta jo huomenna tai että Rackin ehdotus
saapuisi samaan aikaan -- se on minun iltarukoukseni, sillä tällä
kertaa tulee hurja rajuilma, kun se pääsee puhkeamaan, ja silloin olisi
hyvä olemassa jonkinmoinen verho ja suoja, mihin tarttua ja asettaa
ylleen.
Niin -- olen jo puolinukuksissa -- hyvää yötä sentähden!
_Polle_.