Siltala, 20 p:nä lokak.
_Rakas veli!_
Kiitos vaivoistasi, jota oli koirien takia; ne saapuivat onnellisesti
määräpäivänä. Läksin itse niitä noutamaan, enkä luule, että mitään
sen liikuttavampaa voi kokea tai nähdä kuin kohtaamisemme tuon eron
jälkeen. Eläinraukathan olivat saaneet seistä kahleissa kokonaisen
vuorokauden yksinäisessä rautatienvaunussa. Viisaina olentoina ne
varmaan olivat ajatelleet hyvin surullisina elämän kovia vaiheita
niinä kahtenakymmenenäneljänä pitkänä tuntina jolloin eivät voineet
kysyä eivätkä saada vastausta, ja olivat pakotetut kärsimään tuossa
hirvittävässä, vierivässä, jyskyvässä vankilassa, joka tosin silloin
tällöin pysähtyi, mutta josta niille ei ollut mitään hyötyä. Olivat he
molemmat toki olleet onnellisia, nähneet hyviä päiviä, ja nyt heitä
viedään ties minne, mutta varmaan suoraapäätä perikatoon -- jyrinä ja
jyske ja nälkähän ovat aina tuoneet kamalan lopun. Juna pysähtyy sitte
taas kerran -- tuo nähtävästi lupaava merkki on aina pettänyt heitä,
eivätkä he enää viitsi toivoakkaan. Silloin he tuntevat tuulahduksen --
tuoksun miehen avatessa ovea. Se tuoksu ei tule miehestä, ei junasta,
ei koko pahasta maailmasta, missä he ovat tulleet kirotuiksi -- se
tuoksu tulee entisiltä onnellisilta ajoilta, jotka jo kauan sitten
ovat kuluneet. Heidän oma kadonnut herransa tuoksui vain sellaiselta
-- kuinka heidän nokkansa hairahtaa tuntemaan sitä tuoksua tässä
kurjuudessa. Silloin astuu sisään olento -- samassa molemmat ulahtavat
ja kahleensa unohtaen ryntäävät eteenpäin niin että ovat kuristua.
"Fix! Fob!" huudan minä.
Ne riuhtovat kahleissaan kunnes ne saadaan irrotetuiksi, ja sitten
ryntäävät päälleni kahleet laahaten maata, ne samalla kertaa itkevät
ja nauravat, nuolevat ja repivät ja syleilevät minua huolimatta
rukouksistani ja käskyistäni. Asemasillalla irrotan ne kahleista.
Tuskin ovat tunteneet olevansa vapaita, kun jo ryntäävät eri taholle,
Fix etäämpänä radalla seisovan vaihdemiehen luo, Fob taas hevoseni tykö
kertomaan kenen koiria he ovat ja etteivät he nyt enää pelkää mitään
koko maailmassa, kun ovat jälleen löytäneet herransa. Mutta tuskin on
tuo ensimäinen velvollisuus täytetty, kun jo juoksevat takaisin ja
syöksyvät vastaani ulvoen ja nauraen onnesta. Nälkä ja jano unohtuu, ja
koko pitkän kotimatkan ne hyppivät ja tanssivat vuoroon minun, vuoroon
hevoseni ympärillä, tehden väliin teeskenneltyjä syöksähdyksiä metsään,
osottaakseen sillä sekä innokasta auliuttansa alkavaan palvelukseen
että voidakseen siten yhä useammin uudistaa kohtaamisen riemua. Heistä
tuntui varmaankin nähdessään nuo tavattomat metsät, joiden läpi
kuljimme, ikäänkuin olisivat jonkunlaisen kiirastulen kautta tulleet
siirretyiksi autuaille metsästysmaille -- ja olen vakuutettu, että jos
ne olisivat tottuneet ottamaan osaa rukoushetkiin ja jos niillä olisi
ollut puhetaito, olisivat ne kyynelsilmin tahtoneet lausua Saarijärven
Paavon lailla: Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra!
Niin -- autuaille metsästysmaille ne todellakin ovat tulleet. Sillä
vaikka meidän kaunis Uusimaamme on siunattu kaikissa muissa suhteissa
-- metsänriistassa vie tämä sydänmaa kuitenkin voiton. Ammuin
täällä yhtenä päivänä kuusi metsoa, paitsi kolmea teirtä ja kahta
jänestä. Koska en yksin tarvinnut niin paljoa, lähetin suurimman osan
kapteeninrouvalle Helsinkiin, ja minulla oli ilo saada häneltä erittäin
kaunis kiitoskirje keskiviikkona.
Vapaat hetkeni olen aina käyttänyt metsästykseen. Täällä onkin
omituista käydä metsällä -- kun metsästää tietäen olevansa ehdottomasti
ainoa homo sapiens koko metsässä, ja niin ehdottomasti, että melkeenpä
näyttää siltä, kuin esiintymiseni herättäisi enemmän hämmästystä kuin
pelkoa sen laillisissa asukkaissa.
Tähän iankaikkiseen yksinäisyyteen väsyin myös yhtenä päivänä ja päätin
ajaa Maisemaan, jonne talvitie jäitse lyhentää matkaa noin neljä
peninkulmaa. Mutta hämmästyksekseni sain siellä kuulla, että Hjalmar
ja Annette olivat jo syyskuun puolivälissä matkustaneet ulkomaille,
eivätkä palaa ennenkuin jouluksi. Siellä ei ollut ketään kotona, sillä
kaikki lapset ovat Helsingissä koulussa. Sain senvuoksi kuluttaa iltani
katselemalla heidän huoneitaan ja syömällä ihan yksin illallisen.
Heillä on erittäin viehättävää kaikin tavoin, vaikkei taloa ulkoapäin
katsoen luulisi vapaaherran asunnoksi -- se on parsien tehty, missä
yhtä pitkät, leveät, ja korkeat lisärakennukset liittyvät toisiinsa --
mutta tuo epäsäännöllisyys juuri tekee rakennuksen sisältäpäin niin
omituisen viehättäväksi. Kun suurista, korkeista eteisistä ja saleista
astuu alas -- tai ylös -- parisen porrasta, niin huomaa äkkiä olevansa
ihan toisellaisessa huoneessa, pienessä, miellyttävässä lämpiössä ja
kodikkaassa työhuoneessa, joka muistuttaa enemmän laivan kajuuttaa kuin
huonetta -- ja päinvastoin.
Niin -- nyt kai jo loruni loppuvat tällä kertaa! Ei sentään, vielähän
minun jotain pitää kertoa!
Toivon nyt päässeeni armaasta Liinastani ainiaaksi! Ja helpommin kun
luulinkaan pääsin tuosta lötyksestä.
Istuin lukien eräänä myrskyisenä ja kylmänä iltana iloisen, suuren
takkavalkean ääressä, kun ovi avautui ja naisen ääni kysyi:
"Saako tulla sisään?"
"Kaikin mokomin -- tehkää hyvin!"
Se oli Liina.
"Eikö pehtorin ole äärettömän ikävää ihan yksin täällä?"
"Ei."
"Olen ikävään ihan menehtyä. Äiti läksi Ottilian (Kapteeninrouvan
sisäkön) kanssa pakisemaan ja Miina tietysti on Jannen luona, joten
minä olen yksin kuin kirkonrotta."
"No -- se yksinäisyys ei ole niin vaarallista -- kunhan ette vaan ole
yhtä köyhä."
"Köyhä -- minäkö -- en, miksi pehtori niin sanoo?"
"Siksi että kirkonrotat enimmäkseen elävät armopaloista."
"Hyi -- miten olette ilkeä -- onhan minulla rahoja, kuten tiedätte."
"Tiedän -- tiedän -- lasken vaan vähän leikkiä. Mutta miksi sitten
olette niin yksin? Pitäisihän teidän, kuten Miinankin, hankkia
itsellenne sulhanen, joka voisi istua ja puhella iltasin kanssanne
oikein hauskoja."
"No eikö pehtoria haluttaisi vähän jutella?"
"Miksei -- aivan kernaasti. Istukaahan vaan. No -- mistä aineesta
alkaisimme keskustella? Minä puolestani olen aina eniten pitänyt
filosofiasta. Mitä mieltä olette, neiti -- onko Kant oikeassa vai
väärässä, väittäessään etteivät aika ja avaruus ole oleellisia vaan
ainoastaan havaintomme muotoja?"
"Noita asioita, en ymmärrä."
"Vai niin -- no -- mistähän sitten keskustelisimme? Ehkä
kirjallisuudesta? Pitääkö neiti enemmän klassikoista vai modernisista
kirjailijoista?"
"En tiedä."
"Mutta tietysti neiti on miettinyt sitä mullistusta, joka tapahtui
koko kirjallisuudesta, sittenkun pessimismi riisti ihmisiltä aatteen
ja uskon ehdottoman olennon personallisuuteen? Ihanteet sitäennen
olivat aina olleet tunteita ja tekoja, joiden oikea koti oli taivas ja
joiden tuloksen piti siellä saada varsinainen päätöksensä joko tullen
rangaistuksi tai palkituksi, jotavastoin pessimismi on pakottanut
ihanteet maahan ja alistanut onnenpyynnön vapauden, auringon ja kevään
kaipuuksi täällä elämässä. Eikö totta?"
Jotenkin samaan tapaan puhuin hetken ja kun hän aina, enemmän ja
enemmän ihmeissään ällistellen, vastasi, että puheeni oli hänelle kuin
hepreaa, kysyin vihdoin hymyillen, mistä hän oikeastaan oli tullut
kanssani puhumaan.
"Mistä tahansa -- eikö pehtori ymmärrä mitä juttelemisella tarkotetaan?"
"Ymmärrän kyllä -- mutta olen nyt ehdottanut jo kaikkea mitä vain olen
keksinyt..."
"Ettehän ole puhunut yhdestä ainoastakaan ihmisestä tai ainoastakaan
asiasta tai mistään, joka koskisi Siltalaa tai muuta pitäjää -- ette
edes meistä itsestämme..."
"Voih, sellainen ikävystyttää ihmistä, sellaisesta saa ihan tarpeekseen
-- erittäinkin itsensä ja naapuriensa parissa. Iltasin pitää kai
hetkeksi päästä sellaista kuulemasta..."
"Juuri sellaisista minä juttelen niin kovin mielelläni."
"Todellakin -- sitten neiti on aivan samallainen kuin Kalle
(puutarhamies). Hän myöskin tahtoisi kaikin mokomin puhua itsestään
-- ihmekkös onkaan, että hän on niin rakastunut neitiin, ja oikein
totisesti sittenkin, sen kyllä olen huomannut. Ihmeellistä -- juohtui
juuri nyt mieleeni -- että neiti niin harvoin käy hänen luonaan? Onko
neiti edes hetkeäkään koettanut jutella hänen kanssaan? Hänpä alkaisi
soittaa suutaan jos neiti vaan tahtoisi kuunnella! Hänen kanssaan ei
teillä suinkaan olisi ikävä yhtenäkään iltana, vieläpä hän varmasti
tahtoisi syleillä ja suudellakin teitä -- mitä -- se olisi sentään
pirteämpää ja hauskempaa kuin istua täällä kumpikin eri puolella pöytää
ja kylmästi keskustella kumpikin harrastaen eri asioita."
Hän katsoi minuun -- ja läksi sitten. Ja minä arvelen, että Braunin
laulu tässäkin olisi syyllä voitu laulaa loppuun...
Toivon joka tapauksessa, kuten sanoin, että nyt olen vapaa hänestä, ja
luulen jo huomanneeni, että Kalle on saanut hänet niskoilleen -- ja
miksikäs ei häntä siellä luonnistaisi, etenkin kun hän ei salaa tuota
paria tuhatta markkaa, joka hänellä on pankissa.
Niin -- sellaistahan se on -- ihminen on kenties rauhotettu eläin,
mutta eläin, jonka askeleita ohjaavat himot joka tapauksessa. Sen
huomaa vain liian selvästi, kun tarkastelee ihmisiä, jotka ovat askelta
lähempänä luontoa kuin mitä itse on.
Mutta filosofiastahan sinä et pidä -- niin -- siinä voit olla
oikeassakin!
Siis -- jättäkäämme kaikki mietiskelyt ja lopettakaamme tähän. Jää
hyvästi ensikertaan.
_Polle_.