Siltala, 10 p:nä syysk.
_Rakas veli!_
Kapteeninrouvani on yhä vieläkin täällä. En tiedä mistä syystä hän
siirsi matkaansa, mutta kun vaunut, joissa ruustinna, kamreerinrouva
ja lapset istuivat, olivat vierineet matkoihinsa ja viittailut ja
huiskutukset viimeinkin luonnollisten esteitten takia lakanneet,
huomasimme me -- kapteeninrouva ja minä -- seisovamme kahdenkesken
puutarhan veräjällä.
Olin kutsuttu aamiaiselle "koska niin ruustinna kuin kamreerinrouva ja
lapsetkin tahtoivat saada tilaisuuden kiittää minua kaikista vaivoista,
joita olin heidän tähtensä kesällä nähnyt", ja sitten olin saattamassa
heitä vaunuihin, auttamassa heitä sisään ja huiskuttamassa jäähyväisiä
-- niin, ja nyt seisoimme siinä muiden mentyä.
"Niin on taas suvi kulunut ja syksy tullut -- nyt käy Siltala
hiljaiseksi ja autioksi!" hän sanoi.
"Ei vielä, rouva, ei vielä. Syyskuun ensimäinen päivä voi olla
koululaisille ja kaupunkilaisille merkkipäivä -- meille maalaisille
riittää kesää vielä kauan, toivon minä."
"Olette oikeassa, mutta kesävieraiden lähtöhän koskee kipeästi meihin,
kipeämmin ainakin kuin oikeiden muuttolintujen -- ei voi mitään sille,
että tuntee itsensä yksinäiseksi ja hylätyksi, kun näin jää seisomaan
jäähyväisten jälkeen."
"Silloin lähtee ihan yksinkertaisesti paikoiltaan ja..."
"Oi, suokaa anteeksi ajattelemattomuuteni -- tehkää hyvin ja astukaa
sisään."
"Sitä en tarkottanut. Ajattelin ehdottaa kapteeninrouvalle pientä
ratsastusta huviksi ja ajan kuluksi -- minun täytyy lähteä
Kekoniitylle, mistä paraillaan korjaamme taaskin heinää. Tulkaa mukaan
-- se poistaisi luullakseni kaikki syysajatukset, kun näkisi heinähäkit
kulussa kuin keskikesällä ikään."
"Pehtori saa siis todellakin toistamiseen heinää!"
"Tietysti -- meillä on rehevä kasvu jälleen -- ainakin yhtä rehevä kuin
kesällä."
"Alan uskoa vapaaherra af Silfverskiöldin olleen oikeassa, kun hän
sanoi, että pehtoria aina luonnistaa", huudahti kapteeninrouva. "Onni
uskaliasta auttaa!"
"Mistään uskaliaisuudesta ei tässä voi olla puhettakaan -- min' en ole
ollut uskalias. Muuten en usko koko lauseeseen -- minä ainakin olen
huomannut, että asia on päinvastoin."
"Miten niin? Oletteko niin ylen onnellinen?"
"Ylen onnellinen -- minäkö -- en totisesti..."
"No, ellette ole ollut uskalias ettekä ole onnellinen, niin tämähän
vahvistaa lauseen todellisuuden: ole uskalias, niin tulet onnelliseksi."
Hän lausui tämän tietysti nauraen, kuten sofistisilla
sanansaivarruksilla huviteltaessa tehdään -- mutta kun katseemme
yhtyivät silloin, huumaannuin niin hänen silmäinsä hymyisestä
loistosta, että melkeen aioin ottaa hänen sanoistaan kiinni ja
kiertää käsivarteni hänen vyötäisilleen ollakseni "uskalias", kun
taloudenhoitajattaren ääni onneksi kaikui ylhäältä portailta, kutsuen
"kapteeninrouvaa" ja palautti minut järkiini.
Enkö sitten koskaan käy järkeväksi? Minusta olisi jo aika siihen.
Kun hän sitten läksi sisään lausuen: "siis, me ratsastamme Kekoniitylle
-- olen hetken kuluttua valmis", häpesin minä ja pidin sydämessäni
ankarat käräjät ja tutkistelemukset sekä päätin kerta kaikkiaan
käytöksestäni vastaisuuden varaksi, minkä tilaisuuden varalta tahansa.
Tuollaisia hourumaisia mielen kuohahduksia ei saisi ilmetä enää
toisten, ja ennen kaikkea tuli minun osottaa hänelle, ettei hänen
pehtorinsa ollut mikään narri, vaan neljänkymmenen vuotias mies,
johon nuori, kihlautunut nainen saattoi luottaa, jatkamalla hyvin
rauhallisesti ja vakavasti keskustelun siitä, mistä se katkesi. Kun
sentähden olimme onnellisesti päässeet matkan alkuun, sanoin minä:
"Oli kysymys siitä, pitikö lause, onni uskaliasta auttaa, paikkaansa.
Olen huomannut että maanviljelijä tulee paraiten toimeen, jos hän
jättää kaiken viisastelun ja uskaliaisuuden ja tekee aina vaan oikein.
Jos sitten kohtaa onnettomuus, niin tuntee itsensä syyttömäksi eikä
alistuminen käy niin katkeraksi. Mutta omistaen nykyajan kokemuksen ja
tiedot ei pitäisi kenenkään, joka toimii oikein, joutua niin helposti
vauriolle -- ainakaan ei lähimainkaan niin useasti kuin se, joka tahtoo
olla viisas."
"Pehtori asettaa viisaan oikeudenmukaisen vastakohdaksi. Minusta olivat
molemmat käsitteet yhtä."
"Eipä suinkaan. Viisas mietiskelee ja panee alttiiksi -- ja koska
hän, kaikkitietävä kun ei ole, jättää laskustaan pois tekijöitä,
jotka vaikuttavat hänen yrityksensä lopputulokseen, epäonnistuu hän
useimmiten kuin onnistuu. Sitten on valitettavasti kyllä myöhäistä
huokailla: oi, kunpa sentäänkin olisin tehnyt oikein! Sillä se, joka
toimii oikein, ei välitä lainkaan tulevaisuudesta, vaan tarkastaa
esineitä vain niiden nykyiseltä kannalta ja toimii tämän katsomustavan
mukaan."
"Siis pehtorin mielestä olisi vaikuttimista johtunut aina oikeata?"
"Ei -- vaikuttimista johtuneet juuri voivat viekotella minua
mietiskelemään. Oikealla käsitän ainoastaan tietoomme perustuvaa järjen
ratkaisua joka hetkessä, josta toivo on kokonaan sulettuna pois."
"Lyhyt ja sattuva määritys. Mutta mahtaako se pitää paikkaansa?
Muistelen jostain lukeneeni, että määritelmä oikeasta yleensä on
mahdoton."
"Olisi hauskaa kuulla tapaus, missä yksinkertainen määritelmäni ei
pitäisi paikkaansa."
"Ajattelen yhden", hymyili hän. "Mutta joka tapauksessa, löytääkseen,
kuten pehtori sanoo, tietoon perustuvan järjen ratkaisun, täytyy
ihmisen olla viisas."
"Järkevä -- hänen täytyy olla järkevä. Sitä, joka toimii oikein,
kutsumme järkeväksi mieheksi. Viisaaksi taas sitä, joka on onnistunut
keinottelussa, missä olisi voinut epäonnistua. Siksi näemme usein, että
henkilöt, joita maailma on sanonut viisaiksi, ovat lopulta joutuneet
häviöön, sentähden että he ovat käyneet uskaliaiksi, joksi järkevät
eivät milloinkaan tule."
Hän katsoi minuun. Sitten hän virkkoi hymyillen -- oi, olisitpa nähnyt
sen hymyn, se oli herttainen, hyvä ja iloinen -- hän sanoi: "Ja
kuitenkaan en voi nyt olla kutsumatta pehtoria viisaaksi mieheksi".
Minä kumarsin ja osotin kädelläni niittyä kohti. "Teidän rukonne
ja heinähäkkinne, rouva, todistavat päinvastaista. Olen järkevä --
ainoastaan järkevä, rouva hyvä."
Sinä toivottavasti huomaat, että voin olla järkevä, vaikkakin
kiihotukset ovat järjettömiä. Ja huomaat myöskin, että suhteemme
on käynyt huomattavasti paremmaksi -- voin sanoa lähimmäksi
ystävyydeksi -- mutta juuri senvuoksi että siten olen joutunut
yhä lähemmin seurustelemaan hänen kanssaan, olen havainnut hänen
olemuksessaan jotain, jota hän ei uskalla ilmaista ja joka tekee hänet
rauhattomaksi. Mitä useimmin olen saanut puhutella häntä ja oppinut
häntä tuntemaan, sitä enemmän on luulottelemani varmuus ja jyrkkyys
hänen esiintymisessään kadonnut ja ilmennyt jonkinlainen epävarmuus,
jota hän turhaan koettaa salata. Juuri siitä johtuu selvästi myös
hänen selittämätön närkästyksensä. Jos se soveltuisi hänen voimakkaan
raikkaaseen ja loistavan terveeseen ruumiiseensa, niin tahtoisin
melkeen kutsua häntä hermostuneen oikukkaaksi. Juuri ystävyydestä
ja ilosta säteillessään voi hän ilman minkäänlaista ilmeistä syytä
käydä katkeraksi ja tylyksi -- tai on syy ainakin niin naurettavan
lapsellinen, ettei sen mitenkään pitäisi vaikuttaa täysikasvuisen
henkilön mielialaan.
Niinpä esimerkiksi yhtenä päivänä, kun minä pidin silmällä kyntöä,
joka koko ajan vaati kiinnittämään huomioni siihen, sanoi hän, hetken
katseltuaan, miten ponnistelin saadakseni miehet kunnollisesti tekemään
työtä:
"Oi", sanoo hän, "pehtori pitää ihan turhantarkkaa huolta heistä --
olen vakuutettu, että he jo täydellisesti käsittävät tarkotuksenne,
vaikka teidän ankara valvontanne vaan hermostuttaa heitä. Tulkaa
vähäksi aikaa sieneen, niin näette että työ on tehty täydeksi
tyydytykseksenne."
"En mitenkään saata, rouva", huusin minä, "en voisi jälestäpäin
tarkastaa työtä -- siinä voi minkämoinen petkutus tahansa livahtaa
tarkimmankin katseen ohi ja siitä koituisi sitten korvaamaton vahinko.
En saata mitenkään poistua täältä nyt."
Vaikka kuinkakin etsin, en voinut havaita mitään muuta syytä
siihen, että hän taas monta päivää oli pahalla tuulella ja melkeen
epäystävällinen minua kohtaan, kuin tuon luonnollisen ja sentähden ihan
ajattelemattoman kiellon.
Useat samanlaiset pikku piirteet ovat saaneet minun siihen uskoon, että
hän on oikea Eevantytär, epäjohdonmukainen, tulinen ja oikukas suurista
lahjoistaan huolimatta. Sillä hän on lahjakas -- hänen kanssaan
voi keskustella, vieläpä väitelläkkin, niinkauan kun ei vaan asetu
vastustamaan hänen toivomuksiaan, sillä silloin hän tulee heti huonolle
tuulelle.
Kuitenkin on, kuten jo sanoin, suhteemme ollut yleensä ystävällinen
koko ajan -- ikävyys luullakseni on osaltaan vaikuttanut sen, sillä hän
kaipaa varmaankin seuraa, hänkin. Siten hän on lauantai-iltasin, tilit
tarkastettuamme, käskenyt minua istumaan ja polttamaan sikarin sekä
syömään illallisen hänen luonaan, jonkajälkeen olemme soitelleet tuolla
ylhäällä, vieläpä useita nelikätisiäkin kappaleita. Häntä ei tunnu enää
hävettävän, kun ei kukaan näe, miten me suopeasti istumme siellä rinnan
-- ja sitäpaitsi on hän ollut pakotettu siihen, sillä hän on saanut
paljon uusia nuotteja, joiden joukossa on ollut hyvin monta nelikätistä.
Mutta tästä lähentymisestä on minulle koitunut sangen suuria
vaikeuksia, sillä hän on useasti -- hyvin varovasti ja ikäänkuin
huomaamattaan -- koettanut saada lähempää selkoa minusta ja
entisyydestäni: elävätkö vanhempani vielä vai ovatko he kuolleet,
olenko syntynyt Uudellamaalla, minkätähden läksin entisen isäntäni,
Biörenstam'in palveluksesta. Tuohon viimeiseen kysymykseen vastasin,
etten tahtonut sanoa sitä, mutta uskoin kyllä, että herra Biörenstam
itse sanoisi totuuden, jos tahtoisin tietoa siitä -- kaikista vioistaan
huolimatta oli hän aatelismies kuitenkin joka tapauksessa.
On hullunkurista, että voi ja täytyy näin puhua itsestään. Olen
kuitenkin koettanut pysyä totuudessa niin hyvin kuin olen saattanut.
Olen kertonut hänelle, että tuo Biörenstam herranen on tehnyt
haaksirikon elämän merellä, että hän nyt pysyttelee sillä rososella
kallion kielekkeellä, mihin pelastui odottaen sitä aaltoa, joka nielee
hänet syvyyteen.
"Ja rouva tietää, että rotat pelastautuvat laivasta, joka on tuomittu
haaksirikkoon."
Hän katsoi hyvin ihmeissään minuun. Hän aikoi lausua jotain -- mutta
siitä ei tullut mitään. Tuo on, kuten jo huomautin, hänelle hyvin
tavallista.
Niinpä hän esimerkiksi yhtenä aamuna -- hän käy yhä vieläkin aamuisin
kävelemässä, joten tapaamme toisiamme melkeen joka päivä puistossa --
huudahti:
"Yhä vieläkin näin ihana ilma!"
"Siltalassa ei aurinko koskaan näy väsyvän loistamaan."
"Tänä vuonna -- niin -- arvatenkin taas pehtorin ansio."
"Älkää puhuko niin, rouva, tuo iäti selkeä taivashan voi tehdä ihmisen
hulluksi -- ellei kohta ala sataa, niin ei mikään voi pelastaa kylvöä."
"Voi, sadetta kyllä aina saadaan -- kiittäkäämme Jumalaa auringosta."
"Jos hän tahtoo häväistä minut silmissänne, niin en kiitä häntä."
"Silloin pehtori..."
Ja siihen hän lopetti. Jonka jälkeen hän jatkoi:
"Silloin pehtori kai haluaisi sadeilmoja, jotka ovat syksyllä niin
ikäviä täällä maalla?"
"Ikäviäkö?" huudahdin. "Milloinka huoneemme tuntuvat kodikkaammilta ja
elämämme siedettävämmältä kuin sateen solistessa ja vihurin vinkuessa?"
Kaksinverroin hauskemmalta tuntuisi istua lämpösenä ja kuivana ja
suojassa tuolla ylhäällä soittamassa ajatellen: "Ei hätää mitään,
kaikki itää!"
Hän purskahti nauruun.
"En tiennyt, että soitolla on niin valtava vaikutus!"
"Tuolla sateessa, aioin sanoa."
Hän aikoi lausua jotain, -- mutta vaikeni taaskin.
Mutta niinkauan kun on näin ihana sää, jatkoi hän hetkisen kuluttua
"tulisi sitä käyttää hyväkseen. Haluttaisiko pehtoria taas huomenna
tulla järvelle. Hauskaa olisi saada kaloja -- tuollaisia oivallisia
ahvenia kuin saimme toissa sunnuntaina."
Tämä kysymys tuli äkkiarvaamatta ja onnettomaan aikaan. Asianlaita
oli näet se, että Liina, joka kauan oli kiusannut minua päästäkseen
kanssani kalaretkelle, oli ruvennut salaa viittailemaan, kun aina tein
esteitä hänen pyyntöönsä, etten enää voinut irtaantua kapteeninrouvasta
edes muutamaksi tunniksikaan, ja siksi hänen oli onnistunut saada minut
lupautumaan juuri sinä sunnuntaina kanssansa ongelle. Mutta sehän oli
luonnollista -- minähän olin kapteeninrouvan palveluksessa eikä minulla
ollut minkäänlaisia velvollisuuksia Liinaa kohtaan.
"Kenties ei pehtorille sovikkaan huomenna?" kapteeninrouva kysyi,
ennenkuin ennätin vastata; hän taisi huomata, että tuumin asiaa,
vaikkei tämä harkinta -- siitä olen vakuutettu -- kestänyt sekuntia
kauempaa.
"Ettäkö ei sopisi", kiirehdin vastaamaan. "Mitä minä muuta tekisin
sunnuntaisin, kuin huvittelisin."
"Mutta kenties"... taaskin hän vaikeni -- "kenties teen juuri siinä
väärin, että käytän pehtorin auliutta silloinkin hyväkseni?"
"Mitä kapteeninrouva nyt oikein puhuu -- Siltalassahan ei
sunnuntaiaamuna suurempaa hauskutusta saata ollakkaan kuin kalastus --
täällä kun on niin hyvät kalavedet."
Asiasta toiseen! Tiedätkös, ei monikaan niistä miljonista ja taaskin
miljonista yksilöistä, jotka täällä maan päällä ovat kulkeneet
hautaansa kohden, ole luullakseni saanut kokea tällaisten kahdenkesken
tehtyjen kalastusmatkain ihanuutta jotenkin aution syystunnelman
vallitessa täällä korven kohdussa. Olipa miten ymmärtäväinen
tahansa, siellä herää kuitenkin ihmeelliset ajatukset ja tunteet --
tätä on täytynyt kokea ennenkuin voi kerskata olevansa koeteltu ja
koettelemuksen tulessa karaistu mies.
Sentähden kävisi jokainen kuvaus siitä käsittämättömäksi -- mutta
koetan kuitenkin osapuilleen esittää ajatukseni.
On seitsemänaika aamulla, ilma ainoastaan kaksitoista astetta
Celciusta. Mutta aurinko paistaa, vaikkakin voimatonna ja valjuna, eikä
tuulahduskaan häiritse lakastuvain lehtien kuolinrauhaa. Sentähden
ne pysyvät vielä puissaan -- koivujen vaaleankeltasina, haapojen
punasina, tuomien mustina -- ja kaikki nuo värit, joita kuusien synkeä
tausta vielä vahvistaa, kuvastuvat viileään, lyijynraskaaseen veteen
ja saavat järven kirjavankoreana heijastelemaan. On niin hiljaista,
että oravan nakerrus kuuluu lahden toiselta puolen, ja kun viskaan
airon venheeseen, jotta kapteeninrouva paremmin voisi astua sisään, on
puun ääni tai kumahdus sattuessaan toista puuta vasten tuossa syvässä
äänettömyydessä niin suunnattoman suuri ja kaikuva, että järven kaikki
ääriviivat ikäänkuin raivoissaan havahtuvat horroksistaan ja kirkuvat
sunnuntairauhan häiriöstä, ja kaiku irvien kertoo melun.
Totta kyllä on, että täällä on elänyt ihmisiä monet vuosisadat, että
meitä vielä kesällä oli tällä samalla paikalla useampia henkilöitä,
jotka pakinoivat ja nauroivat, mutta nyt meitä kuitenkin on täällä vain
kaksi -- Aatami ja Eeva -- vaatteissa, senhän käsität -- mies ja nainen
eikä ketään muuta, ei ketään järven rannoilla, ei ketään järvellä, joka
kuitenkin ulottuu peninkulman pohjoseen ja etelään, kolme peninkulmaa
itään ja länteen, jos ottaa lukuun kapean vedenpinnan jatkon, joka
vihdoin tehtyään putouksen muodostaa järven laskupaikan.
Aikaisen auringon viisto valo, viileä ilma, lakastuneet kirjavat
lehdet, äkkijyrkät kalliot, nuo lahtien perukassa ja muutamilla
saarilla olevat myrkyllisen vihreiltä näyttävät rantamat, jotka
hohtavat kuin smaragdit harmaankeltasen, pörröisen ruohikon takana,
joka näkyy sekä ylä- että alapuolella järvenpinnan kirjavaa kuvastinta
ja kuitenkin turhaan koettaa kätkeä suuren poikueensa seuraamaa,
pakenevaa sorsaa -- tiedätkös, tahtoisin maalata tämän taulun, jos
voisin saada siihen kapteeninrouvan uudenaikaisena komeana ilmiönä ja
itseni maailmanhallitsijan edustajana, niin etteivät nämä sivistyskuvat
häiritsisi oikeaa tunnelmaa tässä uinuvan luonnon alkuperäisessä
viattomuudessa.
Sillä kaikki tämä on vielä ainoastaan kehys. Kuva-taideteos, aate
-- on sen sisäpuolella, ajatuksessa, sielussa ja mielikuvituksessa.
Mehän olemme vielä rannalla, suuren kartanon rannalla, jolla asuu
ihmisiä, joskin heitä ei tässä silmänräpäyksessä näy. Soudamme pois
tältä rannalta. Soudamme tälle järvelle, jonka ympäristössä ja
laajalla pinnalla me olemme vain kahden, jonka peninkulman pituisilla
rannoilla ja kenties tuhansiin nousevilla saarilla sinä, soudettuasi
pari kilometriä turhaan haeskelet asukkaita, tupia tai pirttejä --
souditpa mille saarelle tahansa. Sinä olet yksin kuin Robinson Crusoe
saarellaan, yksin ihanan naisen kera ja olet kuningas ja herra kuin
hänkin, sillä täällä on ja on aina ollut väkevämmällä oikeus, ja
järjetöntä, mahdotonta ja joutavaa olisi valittaa siitä mitä tapahtuu
tahi on tapahtunut. Sulkea hänet syliinsä, suudella hänen huuliaan, ja
-- täällä on sinulle kaikki luvallista, mitä tehdä tahtonetkin.
Onneksi ei kapteeninrouvalla nyt ollut mukanaan mikään rakastaja, vaan
ainoastaan vanha, järkevä pehtori, sammunut tulivuori, joka luonnosta
ja naisellisesta sulosta huolimatta näki koko ajan hänen sydämessään --
aivankuin Röntgenin säteitten valossa -- haahmon, joka, ollen alaalta
jotenkin leveä ja runsas, tosin on pyrkinyt jotenkin korkealle taivasta
kohti, mutta kaveten yhä enemmän matkalla ylös, kunnes kaikki vihdoin
päättyy kurjuuteen ja köyhyyteen, jos ei ota lukuun tuota viiksien
muotoista tiheätä rikkaruohoa.
Ei -- nyt tuntuu hyvä tuuleni jälleen olevan lopussa, koska minulla ei
ole parempaa puheenainetta kun luutnantti. Se saattaa johtua siitä,
että olen jotenkin väsynyt. Jää siis hyvästi tällä kertaa.
_Polle_.