Siltala, 25 p:nä syysk.
_Rakas veli!_
Sanot ettei kuvaukset itsestäni kapteeninrouvalle tunnu kaunistetuilta.
Ei -- sehän ei olisi ollut lainkaan huvittavaa, jotavastoin en
milloinkaan olisi uskonut, miten mieltäkiinnittävää on koettaa kuvailla
itseään kylmästi, niin todellisesti, että kuva mahdollisesti sattuvassa
tarkastelussa huomattaisiin oikeaksi. Jos romaania kirjottaissasi
otat yhdeksi henkilöksi itsesi, niin ei kenelläkään ole oikeutta
vaatia, että kuvauksesi on täysin tosi. Jos toiselle ihmiselle
kerrot minkälaisena pidät itseäsi ja sanot: sellainen minä olen!
-- niin tietää kuulijasi, että puhut itsestäsi, ja ottaa puhettasi
arvostellessaan jääviytesi huomioon. Mutta kun pehtori Paul kertoo
emännälleen, millainen hänen entinen isäntänsä, herra Biörenstam oli,
niin voisi hän, jos nimittäin panisi omiaan, tulla valheesta kiinni, ja
joutuisi vastaisuudessa naurunalaiseksi. Esitykseni täytyy siis olla
ihan kylmä.
Kuitenkin ovat nyt puheet siitä loppuneet, loppuneet yleensä kaikesta
meidän keskemme. Olen joutunut epäsuosioon, aavistamattakaan syytä
siihen, vaikka olen -- niin, tunnustan mielelläni sen -- vaikka olen
vaivannut päätäni etsiäkseni sellaista. Asiahan saattaa olla hyvin
joutava, sillä en ole mitään rikkonut, mutta täällä yksinäisyydessä
saattaa tuollainen painostaa kaksinverroin. Ja entinen suhteemme
oli kuitenkin paljon hauskempi -- kaipaan kovin pieniä puhelujamme
toisinaan ja soittoa sangen usein.
Kunpa vain ymmärtäisin ja käsittäisin mitä pahaa olen tehnyt! Mutta
se kävi taas niin äkkiä ja odottamatta, että pidin sitä alussa vaan
tavallisena huonon tuulen kohtauksena. Se ei mennyt kuitenkaan tällä
kertaa ohi, vaan epäsuosio on todellista ja vakavaa.
Erosimme lauantaiaamuna puistossa paraimpina ystävinä -- nyt jo oli
käynyt tavalliseksi, että hän kohdatessamme ja erotessamme ojensi
minulle kätensä, ja myöskin hän teki samoin lausuen ystävällisesti:
illalla tapaamme!
Kuudenajoissa, kuten joka lauantai-ilta, otin kirjan ja lähdin
kapteeninrouvalle tekemään tavallisia viikkotilejä -- silloin sain
sanan, ettei kapteeninrouvalla ollut aikaa tänään.
"Eikö aikaa?" huudahtin hämmästyneenä.
"Ei -- ei tänään."
En voinut käsittää, mikä täällä Siltalassa oli niin äkkiä vienyt hänen
aikansa, ettei hän ennättänyt tarkastaa kirjanpitoa, jota hän ei
laiminlyönyt kiireimpänä kesäaikanakaan, jolloin hänellä oli vieraita
ja seuraa, ja minä läksin takaisin asunnolleni, missä minä varmasti
uskoen että sisäpiika oli käsittänyt väärin emäntänsä tarkotuksen tai
että tämä pian muuttaisi mieltään, kuljin edestakaisin odottaen kutsua.
Muttei yhdeksältäkään vielä kuulunut kutsua.
Silloin juohtui mieleeni, että oli ollut puheena lähteä sunnuntaiaamuna
taas järvelle. Minun täytyi siis saada lähempiä määräyksiä ja lähdin
sentähden uudelleen päärakennukselle kuullakseni lähtisimmekö ja
milloinka lähtisimme. Mutta sisäpiika selvitti lyhyesti, että
kapteeninrouva aikoi pysyä huomenna kotosalla.
Kun käännyin takaisin kartanolta, tapasin Liinan kuutamossa ja muistaen
että olin luvannut ottaa hänet joskus mukaan kalalle, sanoin hänelle,
että jos häntä halutti, niin saatoimme huomenna lähteä.
"Vai niin -- alan taas minäkin kelvata!" Se oli olevinaan leikkiä,
mutta tuntui minusta sittenkin vastenmieliseltä. Teki mieleni
kieltäytyä, mutta luvattu kuin luvattu.
Hyvin ikävä matka siitä tulikin. Vaikka kuinkakin koetin muuttaa
keskustelun aihetta, palasi hän kuitenkin aina omiin pikku
harrastuksiinsa -- joista tärkein näyttää olevan saada kapteeninrouva
alenemaan ja hän itse ylenemään silmissäni: kapteeninrouva kyllä oli
hyvillään vaikka kuinkakin moni mies liehisi ja ihailisi häntä, muttei
silti tarvitse olla tyhmä häntä toivoakseen -- tuollainen ylpeä "pahus"
katsoo kyllä kenen ottaa.
"Sen kai jokainen tyttö tekee", keskeytin minä.
"Tyttö!" huudahti hän. "Vanha leski -- kutsutteko häntä tytöksi?"
"Mahtaako hän olla yli viidenkolmatta?"
Liina purskahti niin valtavaan ja teeskenneltyyn nauruun, että luulin
hänen suistuvan järveen.
"Viisikolmatta!" huudahti hän. "Voi miehiä, miten helposti heitä
voi pettää. Sanokaa ainakin _kolmekymmentäviisi_, niin osuu hiukan
oikeampaan." (Kapteeninrouva on todenperään kahdenkymmenenseitsemän
vuotias, Liina kun taas on uljaasti kahdenkymmenenyhdeksän tai
kolmenkymmen.) "Eikö pehtori koskaan ole sattunut koskettamaan häntä
-- hänhän on ihan puiseva joka paikasta. Sellaisiksi naiset eivät käy
ennenkuin vasta vanhoina -- koettakaa esimerkiksi minua -- vaikka tästä
vyötäisiltä -- tunnustelkaappa -- se on ihan pehmeätä..."
"No mutta -- istukaahan hiljaa, vene on kiikkerä -- minä mieluummin
jätän sen tekemättä, menettäisin ehkä järkeni sellaisesta viehkeydestä."
"Emmehän kai mekään mitään kakaroita ole", hymyili hän lempeästi ja
katsoi houkuttelevasti. "Mutta jos te olette niin kuumaverinen -- niin
miksette ole jo mennyt naimisiin?"
"Juuri viehätyksen takia -- tahdon nauttia viehätyksestä viehätyksenä,
enkä epäviehätyksenä, joksi se avioliitossa muuttuisi."
"Hyi -- miten olette ilkeä! Ties minkämoisten pariin olette joutunut
-- ehkä tuollaisten puupökkelöiden kuin kapteeninrouvakin. Merkillistä
että sekin menee perintönä suvussa. Meidän sukumme naiset käyvät yhä
vaan pehmeämmiksi ja lihavammiksi aikaa myöten, katsokaahan vain äitiä."
Sellaista jotenkin oli keskustelumme -- on vaikeata tulla toimeen
neljää tuntia kahden kesken piian kanssa!
Kun sitten nousimme rannasta talolle saaliinemme -- se oli ihan
mitätön, minulla ei näet ollut todellakaan halua mihinkään, ettei hän
olisi mieltynyt kalaretkiin ja tahtonut vastedeskin mukaan -- tapasi
kapteeninrouva meidät. Tutkin uteliaana hänen kasvojensa ilmettä
saadakseni selville syyn hänen eiliseen pahaan tuuleensa, sillä sitä en
tietenkään uskonut että ajanpuute olisi estänyt häntä vastaanottamasta
minua, mutta hänen kasvoistaan ei kuvastunut muuta kuin hyvin iloinen
ystävällisyys -- vieläpä tavattoman iloinen ystävällisyys.
"Hyvää huomenta", huudahti hän, "hyvin hauskaa että pehtori kuitenkin
sai seuraa! Minua harmitti kun en voinut tulla kanssanne tänään -- teit
oikein, Liina, kun menit, sinun pitäisi enemmän kääntää huomiotasi
pehtoriin ja ajatella miten yksinäinen hän täällä meillä on. Oletteko
saaneet kaloja?"
Ja nähtyään pienen saaliimme, virkkoi hän: "Oi, oi! Noin vähän!
Läksitte varmaan liian myöhään. Nukuit kai liian kauan?" kääntyi hän
Liinan puoleen puhellen.
"En ikään -- me läksimme jo viideltä, kuten oli määrä..."
"Viideltä -- ja neljään tuntiin ette ole tuon enempää onkineet!"
Hän nauroi. "No niin -- _kalojen_ lukuhan ei olekkaan pääasia, kun
huvikseen lähtee... Oikein Liina, lämmitä sinä häntä -- pelkään ettei
pehtori viihdy täällä ja pian kyllä saattaa tapahtua, että hän lähtee
jättäen meidät oman onnemme nojaan."
"Liina neidillä on huono onni", sanoin vihoissani, "koetimme monen
monituisista paikoista, mutta mahdotonta oli saada kaloja."
"Eihän kaikki asiat voi yht'aikaa luonnistaa -- kotona hän kyllä voi
saada tarpeeksi kaloja", hymyili kapteeninrouva.
Nyt ei ollut enää epäilystäkään. Selvää oli, että hän tuollaisella
käytöksellä tahtoi loukata minua. Sillä jos hän _ennen_, jolloin ei
minua vielä tuntenut, saattoi otaksua minun mahdollisesti olevan
rakkaussuhteissa Liinaan -- niin nyt se jo ainakin on mahdotonta.
Mutta mitä Herran tähden olen sitten rikkonut -- minun on mahdotonta
arvata syytä hänen suuttumiseensa. Luulin sentähden, kuten jo sanoin,
että tämäkin olisi ollut hänen tavallisia, ohimeneviä oikkujaan, ja
päätin senvuoksi pysyä ihan ennallani. Mutta kun seuraavalla kerralla
kohdatessamme koetin jatkaa entistä ystävällistä suhdettamme ja
käännyin hänen kanssaan kävelemään tehden puhetta, työnsi hän minut
selvästi luotaan -- hän oli jälleen entinen kapteeninrouva: älä lähesty
minua! Ja kun eilen taas olin tilikirjoineni hänen luonaan, en saanut
häntä pilapuheilla käskemään minua illanviettoon -- siitä ei tullut
mitään.
Epäsuosio oli siis laadultaan vakava.
Se tuntuu sitäkin ikävämmältä, kun syysillat ovat pitenemistään
pidenneet. Nyt olisi hupaiseen puheluun ja soittoon paremmin aikaa kuin
milloinkaan -- ja nyt hänen päähänsä pisti katkaista hauskaksi käynyt
seurustelumme aiheettomalla epäsuosiolla. Kertaakaan hän ei kutsu minua
enää päivälliselle, iltaselle eikä soittamaan.
Muuten hän ei mahda itsekkään ihan yksin viihtyä oikein tuon jälkeen,
sillä hän on hankkinut itselleen seuraksi erään neiti Appelqvistin, --
pitkän, kalpean, laihan olennon, jolla on teräväkuonoinen linnunnaama,
nokkakakkulat ja kirja kädessä.
Eräänä päivänä, kun minun täytyi kulkea sen penkin ohi, jolla he
istuivat puistossa, neiti Appelqvist lukien ääneen kirjaansa, mutta
kapteeninrouva katsellen hyvin innottoman ja kyllästyneen näköisenä
lahdelle, pysähdyin, kun luku lähestyessäni katkesi ja sanoin:
"Näettekö, rouva, että olin oikeassa. Kesää kestää yhä, niin että
voi lukea täällä ulkona ja vieläpä huvikseen katsella viivähtäneitä
muuttolintuja."
Puheeseeni hän vastasi vain hyvin kylmästi lausuen: "Pehtori Paul --
neiti Appelqvist". Ja kun säännöllinen kumarrus oli tehty ja muutama
lauseparsi vaihdettu ja kirja jälleen kohosi keskeytetyn luvun
jatkamiseksi, ei minulla ollut muuta edessäni kuin lähteä matkoihini.
Epäsuosio -- täydellinen epäsuosio.
Jotain olen kuitenkin hyötynyt tuosta epäsuosiosta -- olen saanut
tilaisuuden metsästää. Koska sunnuntaisin olimme järvellä eikä
arkipäivin voinut ajatellakkaan metsällä käyntiä tuon kirotun kynnön
takia -- toisen työn, joka viljankorjuun jälkeen olisi vapauttanut
minut joksikin huomenhetkeksi silloin tällöin -- niin ei tullut
tartuttua pyssyyn ennenkuin ensikerran tänään. Oli vielä melkeen
pimeä, kun läksin aamusella -- en toivonut erittäin suurta saalista,
sillä minulla ei ole täällä yhtään koiraa -- menin vaan saadakseni
taas kerran kunnollisesti kävellä. Kuleksinkin sinne tänne aina
puolenpäivän tienoihin ja sainkin ammutuksi komean metson ja pari
teirtä. Vein saaliini kapteeninrouvan keittiöön -- saapas nähdä eikö
se aiheuta kutsua jollekin aterialle jälleen! Voi, taaskin livahti
samaan aineeseen! Tuollainen saattaa kummitella ihan toisin täällä
yksinäisyydessä, missä on ainoastaan yksi henkilö seurana, itseään
lukuunottamatta -- asutuimmissa seuduissa siihen tuskin kiinnittäisi
huomiotaan. Mutta vaikken lainkaan ole siitä murtunut, täydellisen
syyttömyyteni kun tunnen, en saa kuitenkaan kiintymään ajatuksiani
mihinkään muuhun, olinpa sitten pellolla, kävin metsässä tai luin
lampun valossa.
Ja koskei kirjeeni sentähden taida tulla suuremmanarvoiseksi, jatkanpa
sitä miten pitkältä tahansa, niin lienee parasta lopettaa tällä
kertaa -- kun kerran yksi ajatus on kokonaan päässyt valtaan, niin
epäonnistuvat kaikki yritykset muun suhteen.
Siis -- vale! Toiste enemmän!