Siltala, 25 p:nä elok.
Kiitos, veli rakas, kirjeestäsi. Tahtoisitko soittaa Lagströmille ja
sanoa hänelle, että täydellisesti hyväksyn hänen päätöksensä jättää
nyt, kun syyssatokin tuli niin odottamattoman suureksi -- ihmeitä
ihan tekevät nurmemme salaojineen, täällä saimme samallaisten ilmain
vallitessa kurjan syyssadon -- tahtoisitko sanoa hänelle, että hän
teki oikein jättäessään koko saran sensijaan puolittain siemeneksi.
Tänä vuonna saadaan erinomaista siementä, siitä ei ole epäilystäkään.
Oi, koskahan täällä päästään niin pitkälle, että omalla hyvällä
heinänsiemenellä kylvetään niityt!
Mutta voitto! Voitto minulle -- alku on tehty. Olemme myöneet
kaksikymmentäviisi lehmää kahdestasadasta markasta kappaleen, olemme
ostaneet neljä auraa, piikkiäkeen ja jyrän, ja me olemme kyntäneet,
kunnollisesti kyntäneet ja peranneet mukulakivistä osan peltoa, joka
kokonaan jätetään kesannolle. Suunnitelmani on otettu kokonaan.
Miten se tapahtui -- mikä sai hänet lopuksi päättämään? Sitä en tiedä.
Selvää on, ettei sitä vaikuttanut Hjalmarin pila luotettavaisuudestani
ja onnestani. Mutta paria päivää heidän lähtönsä jälkeen, tapasin
suureksi ihmeekseni aikasin aamulla, kun palasin kylvystäni puiston
läpi -- kapteeninrouvan. En tahtonut aluksi uskoa silmiäni, sillä hän
ei koskaan näyttäynyt ennenkuin suurusaikaan -- ja nyt oli kello kuusi.
Hän lienee alkanut jonkun terveysveden juonnin, sillä olen tavannut
häntä miltei joka aamu senjälkeen puistossa.
Tahdoin käydä hyvää huomenta lausuen ohi, mutta hän pysähtyi
odottamatta ja alkoi puhua ihmeen ihanasta ilmasta -- aamu oli
houkutellut hänet ulos.
"Onko pehtorilla kovin kiire?" kysyi hän sitten.
"Enpä juuri tiedä -- pelkään että väki pellolla laiskottelee, jos en
näyttäydy..."
"No niin -- voinhan kävellä yhtä hyvin sille taholle kuin muuallekin.
Lähtekäämme, niin en viivytä pehtoria -- sama asia kiusaa minua yhä
vieläkin. Tahtoisin kysyä pehtorilta -- lupaisitteko minulle, ettette
jätä työtä puolinaiseksi, jos nyt ryhtyisimme noihin ehdottamiinne
parannuksiin täällä. Mutta teidän täytyy luvata, että sitten viette
perille, järjestätte ja panette alkuun tuon uuden -- ennen en uskalla
asettaa mitään alttiiksi. Sillä jos turmelen maatilan niin, että se
antaa vähemmän kuin nyt, enkä sitten saakkaan mitä olen toivonut
voittavani, niin olen auttamatta hukassa -- toisin sanoen, en ole
menettänyt ainoastaan nykyisiä tulojani, vaan koko omaisuuteni. Siis --
mitä pehtori vastaa?"
"Että ennen kaikkea tulisi olla täydellinen luottamus kapteeninrouvan
puolelta..."
"Luotan täydellisesti pehtoriin."
"Suokaa anteeksi -- sitä ette, rouva, tee. Te yhä vieläkin pelkäätte,
että olen seikkailija..."
"Sitä en tee."
"-- muuten ei kapteeninrouva pitäisi minua niin halpa-arvoisena."
"Halpa-arvoisena -- mutta Herra Jumala -- kuinka pehtori voi sellaista
lausua?"
"Te pidätte, rouva, että huoneenne, vieraanne, te itse... jos ette
juuri saastu, niin ainakin halpenette ottamalla minua vastaan, vaikka
teidän täytyy..."
"Kuinka pehtori voi väittää?..."
"Voin näyttää selvän todistuksen siitä -- kirje jonka sain
kapteeninrouvalta..."
"Sen kirjeen kirjotin oudolle henkilölle, sisämaan tilan, sellaisen
kuin Siltalan, hiljan valitulle pehtorille, muukalaiselle, joka tahtoi
asettua minun omiin huoneisiini. Mutta Herra Jumala -- saatoinko
minä aavistaa, että tuo pehtori oli hienosti sivistynyt mies, joka
ei suvainnut vähintäkään loukkausta? Lähtekää katsomaan minkälaisia
muut tämän seudun maatilain pehtorit ovat! Talonpoikia -- pelkkiä
talonpoikia. Sellaiseksi luulin minäkin tietysti pehtoriani. Ja
sellaista en tietenkään heti voinut laskea nenälleni -- yksinäisen
naisen on vaikeampi säilyttää arvonantoa itseään kohtaan kuin miehen --
ja sittenkin luulen, ettei yksikään mies olisi vastannut toisin kuin
minä. Mutta jos tuo kirje yhä vieläkin on loukkauskivenä välillämme,
jota en voinut aavistaakkaan -- niin -- niin pyydän anteeksi" -- ja
niin sanoen hän ojensi kätensä minulle ja katsoi, täytyy todella sanoa,
pyytävästi minuun.
"Rouva -- tuo kirjehän olisi pian unohtunut, jos käytöksenne, sittenkun
opitte tuntemaan minut, olisi osottanut, että tahdoitte peruuttaa mitä
siinä kirjotitte. Mutta te päinvastoin olette ankarasti pysytellyt
kaikessa entisessä -- te yhä edelleenkin pidätte minua sivistymättömänä
voutina -- koska te, huomatessanne minut odottamattoman sivistyneeksi
ja säädylliseksi, ette voinut uskoa minusta parempaa kuin että olin
seikkailija, yrittelijä..."
"Se on kokonaan väärä soimaus. Eihän voine oppia tuntemaan henkilöä
päivässä tai parissa -- mutta pehtorinhan on jo kauan sitten täytynyt
huomata, että olen alkanut toisin ajatella teistä..."
"Sitähän juuri en ole huomannut."
"Ja kun nyt vakuutan, että asia niin on -- eikö pehtori siitä
huolimatta voi antaa minulle anteeksi?"
"Mitä anteeksiantoon tulee -- mitä minulla sitten olisi
anteeksiannettavaa -- sehän ei tule koskaan kysymykseenkään, sillä
kapteeninrouvallahan on ollut täysi oikeus siihen koko ajan. Mutta
työssä, jonka pitäisi menestyä ja erinomaisesti kannattaa, vaaditaan
luottamusta -- ei ainoastaan yhden päivän oikkua, vaan pitkällistä
luottamusta..."
"Annan teille vallan johtaa Siltalaa ja toimia siellä, miten tahdotte."
"Ja kun juuri olen päässyt alkuun, tulee toinen, joka sanoo että teen
hullutuksia, luottamus katoo ja minä joudun häpeään."
"Sitä ei tapahdu, vakuutan sen kaiken pyhän kautta. Kas niin -- eikö
pehtori vieläkään tahdo antaa minulle anteeksi?"
Tartuin tietysti hänen käteensä, suutelin sitä, ja niin olen nyt
sidottu. Oivallista -- minä sidottuna pitkiksi ajoiksi pehtoriksi!
Mutta tiedätkö, tämä omituinen, melkeen satumainen asema on alkanut
huvittaa minua. Minusta se hiukan muistuttaa Tuhatta ja yhtä yötä,
missä suurvisirit kerjäläisiksi pukeutuneina kiertelivät ympäri maata.
Muuten olen täysin vakuutettu siitä, että olipa hänen aikeensa
miten hyvät tahansa, niin turmelee hänen herransa ja miehensä ne
tyhmyydessään. Hän ei tule kauan minua kärsimään -- ja niin vapaudun
kuitenkin pikemmin lupauksestani kuin mitä hän sekä minä tarkotimme. Ja
sitäpaitsi on hänkin -- puhukoon nyt mitä tahansa -- vallanhimoinen,
ylpeä ja ärtyinen. Sellaisten kanssa joutuu aina uudelleen riitaan.
Mutta vastaiseksi olen nyt sidottuna Siltalaan ja välimme on mitä
parhain.
Kuten sanoin, tilasin heti tärkeimmät työkalut, möin kaksikymmentäviisi
lehmää saadakseni rahoja ja aloin työn. Mutta uskoa voit, että alku on
hankala. Minun täytyy haukkua ja kirkua ja tuuppia ja useimmiten itse
tarttua aurankurkeen, ennenkuin tuollainen jörri oppii kunnollisesti
kyntämään. Kun he sitten viimein alkavat käsittää tarkotusta ja nähdä
tulosta, on hullunkurista katsella heidän töllistelevää ihmetystään.
Mutta sinä ymmärrät, että siten olen ollut hyvin vaivaloisessa työssä
nykyään -- etenkin kun parina sunnuntaina olen joutunut harvinaiseen
toimeen.
Sillä kun yhtenä päivänä alkukuussa näin lasten kaivavan käsineen uusia
perunoita, kysyin ohikulkeissani, aikoivatko he lähteä perunaretkelle.
"Emme", selittivät vanhemmat heistä, "aiomme paistaa perunat tuhkassa."
"Mikä on perunaretki?" kysyi tiedonhaluinen Elsa kuitenkin.
"Etkö ole milloinkaan ollut perunaretkellä?"
"En."
"En minäkään", puuttui Kalle ja Viivan puheeseen. Kaikki kolme
innostuivat sangen suuresti, kun kuulivat miten haudikkaita
paistettiin, etenkin kun he olivat lukeneet että villitkin valmistivat
niin ruokansa. Seurauksena siitä oli, että he kaikki seuraavana päivänä
karkasivat kimppuuni ja sanoivat, että äiti ja Lilli-täti pyysivät
kysymään, enkö tahtoisi olla ystävällinen ja tulla sunnuntaina pienelle
huvimatkalle ja opettaa heitä perunoita paistamaan. Ja niin kävi, että
koko seura -- kapteeninrouva, ruustinna, kamreerinrouva, lapset ja
minä -- mukana suuri joukko koreja ja onkineuvoja souti sunnuntaina
suuruksen jälkeen matkoihinsa.
"Mihin herrasväki haluaa?" minä kysyin.
"Herra Paulinhan pitää johtaa kaikkea tänään", ruustinna sanoi.
"Tahdomme juuri teiltä oppia. Sillä vaikkakin Hanell-vainaa usein puhui
haudikasperunoista, emme päässeet milloinkaan niin pitkälle -- hänen
mielestään se tapa vei liiaksi aikaa."
"Minulla ei kuitenkaan ole pienintäkään aavistusta tuosta haudikkain
paistamisesta", selitti kapteeninrouva, "jonkatähden en voi näyttää
mitään sopivaa paikkaa."
"Se on aivan yksinkertaista -- kuoppa maahan ja siihen muutamia
kivenlohkoja. Mutta jos minun siis tulee määrätä, niin tahtoisin
ehdottaa yhtä pientä, somaa saarta parin kilometrin päässä lahden
suulta, siellä olen nähnyt vattuja ja mustikoita runsaasti eikä
kalansaaliinkaan pitäisi siellä olla huono. Aika voisi muuten käydä
pitkäksi perunoita paistettaessa."
Matka kului hitaasti, sillä meidän oli täytynyt jakaantua kahteen
eri venheeseen, joista tietysti toista soudin minä, toista Kalle ja
Viivan kamreerinrouvan istuessa perässä. Järvi oli peilityyni ja siten
saavuimme onnellisesti saareen nousten maalle eräälle hiekkarannalle,
jonka läheisyydessä oli vihreä, vanhojen koivujen ympäröimä nurmi.
"En näe yhtään vattuja", huudahti Elsa heti venheen karahtaessa
rantahiekkaan.
"Ei -- niitä kasvaakin tuolla saaren toisessa päässä, missä maa on
kivistä."
"Nyt meidän täytyy jakaa työ", sanoi ruustinna. "Minä en jaksa muuta
kuin hankkia soppakaloja."
"Minä poimin vattuja", tuumi Elsa.
"Ei, pikku ystävä", nauroin minä, "sinunhan pitäisi oppia perunoita
paistamaan. Sinun täytyy tehdä työtä, näethän -- hankkia polttoaineita
ja kiviä ja suuria lehtiä, sillävälin kun minä kaivan kuopan."
"Sitten minä koetan rakentaa tulisijan johonkin sillä aikaa", selitti
kapteeninrouva.
"Olisi parasta laittaa tuli hiekalle rantaan", sanoin minä. "Ei voi
olla kyllin varovainen näin kuumana kesäpäivänä. Kaivamme kuopan myös
tuonne alas, juuri sinne, missä nurmikko alkaa."
"No, mutta entäs pata ja kahvipannu -- miten pehtori ne siellä saisi
tulella pysymään?"
"Metsästäjän yksinkertaisella tavalla. Hetkessä saan laitoksen
valmiiksi."
"Sitä on hauska nähdä -- meidän huvimatkoillamme on tulisija aina ollut
pahimpana kiusana, milloin tulee savu jonkun silmille, milloin vierii
kahvipannu tuleen ja sisällys juoksee maahan, milloin taas tuli leviää
ympäri metsää huolimatta esteistä, joita on koetettu asettaa ympärille.
Olen utelias näkemään, miten se nyt muutamassa hetkessä käy paremmin."
"Kas näin", sanoin minä ja työnsin sillävälin kaatamani lepän terotetun
pään vaakasuorasti nurmeen ja tuin rungon kahdella hangolla ja ripustin
padan rungon vapaaseen päähän. "Kun nyt sytyttää tulen padan alle, niin
voi keittää mitä tahansa."
"Niin yksinkertaista -- ja käytännöllistä!" huudahti kamreerinrouva.
"Enkä kuitenkaan koskaan olisi keksinyt tuota. Miten me ihmiset
sentään, vaikka älyämme niin kiitellään, olemme riippuvaisia peritystä
kokemuksesta!"
"Älkäämme sentähden enää olko itsepäisiä ja vanhoillisia, vaan
antautukaamme innolla aikamme uutuuksiin ja parannuksiin -- kaikki
uusi, minkä itselleen omistaa, on aina hyödyksi", vastasin minä ja
kapteeninrouva, jota piikki ei miellyttänyt -- hän muisti näet niinkuin
minäkin kivet pellolla -- kääntyi niskaansa heittäen meistä.
Sitten kun paistinhauta oli saatu kuntoon ja minä selitin, että
kestäisi pari tuntia ennenkuin perunat kypsyisivät, hajaantui seura
siten, että naiset lasten kera läksivät marjoja poimimaan ja minä
päätin kulkea pitkin rantoja onkiakseni kallioilta kaloja ruustinnalle
avuksi, joka jo pitkän aikaa uskollisesti oli onkinut toisessa
veneessä, saadakseen kaloja soppaan. Kiipesin sentähden niemeltä
niemelle, kiveltä kivelle, ja koettelin milloin missäkin, kunnes
jonkun ajan kuluttua nousin yhdelle niemelle ja näin edessäni pienen,
soman lahden -- joka pisti allani olevan ja läheisen kallion väliin.
Lahdelman perukassa oli vehreä, kukkainen lehto. Mutta voit arvata,
miten hämmästyin ja pelästyin nähdessäni, että kapteeninrouva makasi
itkien siellä. Vattukori oli ruohossa hänen vieressään.
"Herra Jumala -- mitä nyt on tapahtunut?" huusin minä ja riensin
luokse. "Voinko teitä jotenkin palvella -- voinko mitenkään auttaa?"
"Ette -- ette -- pyydän että menisitte -- menkää, niin olen kiitollinen
-- ei minua mikään vaivaa -- leskellä voi kyllä toisinaan olla raskaita
hetkiä ja muistoja."
Tuo vastaus tuntui minusta melkeen ihmeelliseltä. Pyysin tietysti
anteeksi, että olin häirinnyt ja läksin sieltä niin kiireesti kuin
suinkin, mutt'en voinut olla nauramatta ajatellessani, että hän tahtoi
uskottaa minua kyynelin surevansa miesvainajataan, vanhaa ukkoa, kun
tiesin että hän vaan odotti suruvuoden loppuvan saadakseen nuoremman.
Mutta jos syy hänen kyyneliinsä ei ollutkaan se minkä hän mainitsi --
niin onnellinen tämä nainen ei siis ole. Tai olisiko hän todellakin
voinut ihan kyyneliin saakka ikävöidä tuota Fliegende Blätterin
berliniläistyyppiä? Miltei uskomatonta! Kuitenkin -- nainen on
käsittämätön.
Kuitenkin oli hän jo hetken kuluttua kokonaan muuttunut, kun kaikki
jälleen kokoontuivat maihinnousupaikalle, missä keittäminen alkoi. En
voinut saada selville, teeskentelikö hän tai oliko vastavaikutus sen
tehnyt, mutta hyvin iloinen hän oli -- sellaisena en minä ainakaan
ollut koskaan häntä nähnyt. Nauru kaunistaa tavattomasti häntä,
tuntuu siltä kuin ei hänen tavallinen, totinen ulkomuotonsa olisikaan
oikein sopusoinnussa tuon terveyttä ja elinvoimia melkeen uhkuvan
olennon ja noiden raikkautta loistavien kasvojen kanssa -- vasta nauru
saa kaiken loistamaan, niinkuin aurinko ihanan luonnon. Ja nyt hän
nauroi sekä keitettäissä että syödessä, laski leikkiä lasten kanssa
ja oli ikäänkuin muuttunut aterian aikana -- vaikka muuten ateria
saattoi tehdä kenen hyvään iloiseksi; oikeata huvimatkasoppaa, mikä
aina maistuu monin verroin paremmalta kuin mikään kotona keitetty,
paistettuja perunoita suolaisen lohen kera, vattuja kerman ja sokerin
kanssa. Ja päälle päätteeksi -- meidän puuhatessa kahvia -- heittäytyi
hän selälleen, pannen kädet päänsä alle ja katsoen ylös koivun oksien
välistä taivaan sineä, alkoi hän laulaa erinomaisella altto-äänellä
"Tääll' on jumalaista olla".
Niin, hyvä siellä oli olla -- minua halutti kovin yhtyä Gluntin
säveleihin, mutta kun sitä tietysti olisi pidetty aivan liian
tuttavallisena, en tahtonut häiritä hänen iloista mielialaansa.
Kuitenkin oli hänen hilpeytensä lyhytaikainen, sillä sittenkun minäkin
olin ruustinnan kehotuksesta laulanut yhden laulun, vaati hän lasten
vastaväitteistä välittämättä kotimatkaa muuttuen jälleen kaltaisekseen
-- jäykäksi, totiseksi ja ylpeäksi.
Kesti ison aikaa, ennenkuin kaikki astiat oli pesty ja pantu koreihin,
joten kello kävi jo kuutta iltapäivällä, kun jälleen lähdimme vesille,
ja kahdeksaa saapuessamme kotirantaan. Suurin osa päivääni oli siis
mennyt tuohon perunaretkeen.
Seuraavana sunnuntaina soudin järvelle, en aikonut oikeastaan kalaan,
pikemmin vain kuleksiakseni sinne tänne -- täällä on hupaista soudella
yhä uusilla löytöretkillä lukemattomain saarten ja lahtien ja salmien
välissä, missä toisinaan säällisesti eksyy, niin että täytyy soutaa
pitkiä kierroksia, ennenkuin onnistuu pääsemään aukealle selälle. Ja
kun vesi noissa pienissä saarten välisissä väylissä aina on tyventä,
ei soutu ole lainkaan vaivaloista -- vene lipuu melkeen itsestään
eteenpäin. Olin kuitenkin koetellut onkia siellä täällä, mutta satuin
aina saamaan pikkukaloja, joten saaliini oli hyvin niukka soutaessani
puolenpäivän tienoissa suorinta tietä järven yli kotia kohti. Silloin
venheeni äkkiä törmäsi, tai oikeammin kaapaisten kosketti, jotenkin
keskipaikoilla suurta selkää, jotain uiskentelevaa esinettä. Katsahdin
alas -- ja muistin jotain, jonka olin kokonaan unohtanut.
En tiedä lienenkö jo kirjeissäni puhunut niistä komeista lahnoista,
joita tässä järvessä on -- tavattoman suuria, lihavia petoja, joita
saattaa verrata tavallisiin talonpoikaissikoihin -- suurimpain
vetkaleiden ruumis on yhtä kapea ja korkea ja selkä yhtä pyöreä kuin
niidenkin, eikä ko'ossakaan ole mitään eroa. Mutta täällä niitä
pyydetään ainoastaan keväällä ja senjälkeen pari kertaa vuoden mittaan,
ja kalastajat selittivät minulle, että lahnoja oli ihan mahdotonta
muulloin saada.
Olin kuitenkin lukenut yhdestä lahnanpyyntitavasta ongella. Tuli
keittää rukiita sakaksi ja upottaa se sitten harvallaisessa pussissa
järven syvimpään kohtaan, niin että pussi, pohjaan ankkuroituna
ja tarpeeksi suuren kohon varassa, alkoi kieppua noin kyynärää
ylempänä pohjasta. Tein kokeen juhannuksen aikaan. Ja kun järvi --
syvimmästä kohdasta, kuten otaksuin -- oli kolmekymmentäkuusi syltä
syvä, tuli paino niin tavattoman suureksi, että minun täytyi ottaa
suuri ankkurinsiipi kohoksi, ettei se olisi vajonnut veden alle
ja pussi laskeutunut pohjaan. Koetin sitten onneani sakkapussilla
useampana päivänä peräkkäin, mutt'en koskaan saanut edes nykäystäkään,
jonkatähden pidin koko koetta typeränä ja epäonnistuneena -- enkä
senjälkeen ole sitä enää ajatellut. Juuri tuota ankkurinsiipeä vasten
iski veneeni.
Olin jo soutanut muutaman aironvedon tuosta paikasta kotia kohti, kun
äkkiä juohtui mieleeni, että koska nyt taas olin täällä, ei haittaisi
tehdä vielä yhtä koetta. Saattoivathan lahnat ehkä tarvita aikaa
huomatakseen ja kerääntyäkseen sellaisen, keskelle suurta järveä
heitetyn makupalan ympärille.
Tuumasta toimeen. Palasin jälleen ankkurinsiivelle, asetin madon
koukkuun ja aloin laskea siimaa. Oletko milloinkaan onkinut
kolmenkymmenenkuuden sylen syvyydestä? Kestää iät päivät ennenkuin
paino ottaa pohjaan ja pieni vapa on luonnollisesti taas painava
ja raskas kädessä. Mutta kuulehan -- ennenkuin olin ennättänyt
kiinnittää siiman pahlaimen päähän tunsin tavattoman nykäyksen --
tavaton sen täytyi olla, kun noin suunnattoman matkan päästä nykäys
tuntui. Aloin vetää ylös -- siihen meni tietysti taas tavaton aika.
Mutta viimeinkin näin kalan -- aivan niin -- oikean sian! Se vetkale
näytti vedessä ihan hirviöltä. Sieppasin haavin, sain sen vintiön alle
ja paattiin se tuli -- ja vähintäin viisi kiloa se painoi. Heitin
jälleen siimani ja tuskin se oli vielä jännitettykään, ennenkuin
taas nykäsi. Kelasin ja sain haaviini taas samallaisen vetkaleen.
Tunnissa minulla oli kuusi kaunista lahnaa veneessäni -- tämä vasta
oli oikea kultakaivos! Saaliiseeni tyytyväisenä soudin kotiin ja
kantaen haavissa kaloja, kuljin päärakennukselle tarjotakseni saaliini
naisille. Silloin kohtasin ruustinnan pihalla ja minun täytyi tehdä
selkoa kalamatkastani. Eukon suu oli selki selällään, ja hänen silmänsä
välkkyivät:
"Oi, saisipa kerran elämässään edes olla moisella matkalla mukana!
Hanell-vainaa sai kerran tuollaisen lahnan ongella ja hän piti aina
sitä onnellisimpana hetkenään. No mutta kuusi kappaletta -- yhdessä
tunnissa! Lilli, Lilli", huudahti eukko, nähdessään kapteeninrouvan
eteisessä, "Lilli -- tulehan toki katsomaan!"
"Jos ruustinnaa haluttaa, niin voisimmehan lähteä päivällisten jälkeen
koettamaan", sanoin minä.
"Soutaisiko herra Paul sinne todellakin vielä?"
"Hyvin kernaasti!"
"Miten äärettömän herttainen te olette! Katsohan", kääntyi hän
kapteeninrouvan puoleen, joka juuri oli ennättänyt luoksemme, "oletko
nähnyt moista ennen?"
"Nehän ovat aimo kaloja", huudahti tämä. "Miten pehtori on saanut ne?"
Hän ei tahtonut mitenkään uskoa, että olin onkinut ne. Mutta nyt
häntäkin halutti lähteä päivällisten jälkeen mukaan. Ja tietenkin
tahtoi Kalle samoin. Niin että noin viiden ajoissa soudimme jälleen
vesille, me neljä, ja vaikka ruustinnan kädet usein vaipuivat
hervottomina alas ja Kalle pari kertaa menetti koukkunsa kaloineen,
kun hän itsepäisesti tahtoi vetää sen ylös ilman haavia, niin oli
meillä kuitenkin illalla kotiin palatessamme suuremmoinen saalis.
Ruustinna oli onnellinen ja kiitteli kiittämistään -- oi, jospa
Hanell-vainaakin olisi saanut olla mukana! -- ja kapteeninrouva selitti
että minun luonnollisesti tuli olla apuna kalojen syönnissä niinkuin
niiden pyynnissäkin, ja kutsui minut illalliselle. Jonkatähden, hiukan
siistittyä itseäni, lähdin nyt toisen kerran illalliselle herrastaloon.
Iso, lihava, tuore, keitetty lahna, kirpeen, kylmän
piparjuurikastikkeen ja kerman kera -- se on jumalten ruokaa! Koko
seurue näytti ymmärtävän tuon herkun arvon ja koko aterian ajan
keskusteltiinkin melkeen yksinomaan kalaretkestä ja niistä eri
nykäyksistä, joita kullekkin oli sattunut.
"Ja nyt vielä hiukan soittoa tämän hauskan päivän päätteeksi", huudahti
ruustinna, kun herettiin aterioimasta. "Eihän herra Paulin tarvitse
hävetä näin oman väen kesken, vaikkei nyt heti niin erinomaisesti
menisi -- eikö totta? Nyt te uskallatte yrittää jotain Lillin
nelikätistä kappaletta -- onhan toki aina kauniimpaa mitä useampi ääni
kaikuu keskenään sopusoinnussa."
Voi sitä vanhuksen viattomuutta!
"En pelkää ollenkaan omasta puolestani, ruustinna, kun kieltäydyn,
vaan säälin kapteeninrouvaa, joka kärsisi siitä koko ajan. Ei se muita
huvittaisi."
"Mitä turhia -- ei Lilli ole mikään heikkohermoinen kaupunkilaislapsi,
joka on kasvanut ilmattomassa ja auringottomassa huoneessa ja joka
pyörtyy jokaisesta erehdyksestä -- vai mitä sanot itse?"
"Se on kai vaan tekosyynä pehtorilla", vastasi kapteeninrouva. "Mutta
koska hän mieluummin tahtoo soittaa yksin, niin eihän meidän pidä
kiusata häntä."
Katsoin häneen -- tahtoiko hän todellakin, että tämän johdosta
olisin pelastanut hänet taas joutumasta viereeni istumaan -- mutta
täytyihän hänen huomata, etten sitä olisi voinut tehdä, olematta perin
epäkohtelias.
"Ellei rouvalla ole mitään vastaan -- minä puolestani tietysti olen
heti valmis", vastasin.
Hän kääntyi niin äkkiä ovea kohti huutaen: "Hyvä, sitten menemme sinne
ylös" -- etten ennättänyt nähdä hänen kasvoinsa ilmettä. No -- olihan
se joka tapauksessa vain näin kotiväen keskistä!
Hullunkurista oli nähdä, miten ruustinna ihmetteli sitä, että osasin
soittaa nuoteista, olin siis vain kursaillut. Mutta huomasin koko ajan
soittaessamme, miten naapurini kasvoilla oli helakka puna ja miten
hän joka kerta hätääntyneenä säpsähti, kun käsivartemme tai kätemme
sattuivat yhteen. Kapteeninrouva raukka -- kyllä se oli hänelle
koetushetki!
Kuitenkin soitimme useita kappaleita, ja oli jo myöhä kotiin
tullessani, ja niin olin ponnistellut senkin sunnuntain aamusta iltaan.
Eikä tämänkään jälkeen tule suurta lepoa. Kauraa leikataan paraillaan,
jonkatähden tähän asti on kynnetty jotenkin veltosti. Mutta minä tilaan
tällä viikolla pari auraa lisää, sillä kohta on vilja korjattu ja
sitten ryhdymme ankaraan työhön, toisin sanoen minä -- talonpojat kyllä
pysyvät yhtä hitaina, mutta siksi juuri saan minä enemmän juoksennella
sarkojen välissä.
Muuten tulee Siltalassa hiljaista nyt -- he matkustavat muutaman päivän
kuluttua. Sitten solmitaan kai liitto Helsingissä!
No niin -- annan heille siunaukseni.
Ja hyvää yötä nyt -- jatkan luultavasti pian, kun jään yksin tänne. Jää
hyvästi.
_Polle_.