Siltala, 3 p:nä elok.
_Rakas veli!_
Olen ollut mitä hirveimmässä vaarassa, mutta onnettomuus saatiin
torjutuksi tällä kertaa. Kuitenkin voi sellainen tapahtuma sattua
milloin tahansa -- tuntuu siltä kuin pääni yläpuolella riippuisi
Damokleen miekka. Muuta ei kaipaisi kuin että tulisi joku, joka minut
tuntisi, olisi hyvin kiusallista, jos nyt joutuisin ilmi -- en ole
tullut sitä ajatelleeksi ennenkuin juuri nyt -- mutta jutut, jotka
alkaisivat minusta kiertää, ja mielipiteet, jotka kapteeninrouva
arvatenkin silloin saisi minusta, eivät olisi ihania!
Kerron sulle kuitenkin.
Täällä on ollut tapana lopettaa heinänteko kapteeninrouvan
nimipäivillä, Helenanpäivillä, siksi että juhla, joka silloin pannaan
toimeen väelle, sattuisi samaan aikaan ja ikäänkuin lisäisi nimipäivän
vieton loistoa.
Surun takia ei tänävuonna voinut olla puhetta mistään kutsuista, mutta
väki ei saanut jäädä ilmaisesta kestityksestä osattomaksi, koska sitä
pidetään ikäänkuin jonkinlaisena hyvityksenä heinänteon ponnistuksista.
Sentähden että nyt tänäkin vuonna väen juhla kuitenkin voitaisiin
viettää Helenanpäivänä, olin säästänyt pienen niityn, vaikka sen olisi
varmaan voinut korjata ennemmin.
Säteilevä sydänkesän päivä hymysi minulle, kun heinäkuun 31 p:nä
neljän ajoissa aamulla astuin ulos eteisestäni. Yöllä olivat
emännöitsijät, piiat, Miinat ja Liinat ynnä muut huvitelleet sitomalla
vihreitä köynnöksiä kuistin pylväisiin, joiden lomissa seppeleet
kukkakiehkuroina riippuivat. Se johti mieleeni entiset ajat, jolloin
itsekin oli mukana tuollaisessa puuhassa. Sydämeni suli kokonaan --
ihmeellistä on kuitenkin, miten yksinäiseksi tuntee itsensä elämässä!
Nähtyäni että työ ruispellolla joutui kunnolliseen alkuun, läksin
puistoon, nauttiakseni hetkisen aamusta tuolla vehreyden keskellä, sekä
ottaakseni aamukylvyn.
Kaikki oli herännyt uuteen eloon ukkossateen jälkeen, josta
viimekerralla kirjotin -- vehreys oli entistä vihreämpää, kukat, ruohot
ja havut tuoksuivat entistä suloisemmin, mehiläisillä oli tavaton
kiire, perhoset kimaltelivat koreimpina ja tyvenen järven pintaan
kuvastui nuo sadat niemet ja saaret sekä pieni, yksinäinen, valkea
pilvenhattara, joka leijui sini-ilmassa. Kaikkialla oli äänetöntä.
Jossain kaukana kirkui ja elämöi muutamia silkkikuikkia, kuten
tavallisesti -- kaislikon luona hyppeli ahvenia ja särkiä ja selällä
polski suuri hauki. Hetki oli tunnelmikas -- ja minä ajattelin häntä,
joka omisti tämän ihmeellisen maan kaistan ja jonka juhlapäivä oli
tänään. Miten onnellinen se nainen voisi olla, jos ymmärtäisi olla
onnellinen!
Miltei itsetiedottomasti aloin laulaa:
"Päivä ylväsnä nous' helmasta sini veen.
-- -- --
Ja mun lauluni riemuisna keväässä soi,
Ja soi laulun' kuin kevääss' se nuoruuden soi."
"Huomenta, herra Paul", kuului alempaa lahdelta, kun olin lopettanut.
Tunsin heti äänen, vaikken nähnytkään eukkoa -- se oli ruustinna. Hänen
venheensä oli parin pensaan peitossa.
"Hyvää huomenta, ruustinna", vastasin huomattuani hänet. "Nyt on ihana
aamu."
"On, aivan liiaksi kaunis, ettei kalastus tahdo oikein luonnistaa.
Mutta täällä istuu kuitenkin niin mielellään tällaisena Jumalan
kirkastushetkenä -- tämä on luonnon juhlapalvelusta. Hanell-vainaa
tapasi sanoa, että tällainen luonnonhartaus on parastakin saarnaa
suurempiarvoinen."
"Ruustinna on oikeassa -- tämä on juhlallinen aamu."
Hetken puheltuani tuon iloisen eukon kanssa, jatkoin matkaani ja kylvin
aamukylpyni, jonkajälkeen hiukan paremmalla tuulella läksin takaisin
pellolle.
Suurusten jälkeen lähdettiin niitylle -- joka on ihan lähellä taloa
eräällä, lähinnä puistoa olevalla niemellä. Miltei kaikki, joilla
vain henki oli, tahtoivat tänään mukaan, ja väki oli tavallista
siistimmin vaatetettuna, niin että niitty pian näytti sangen somalta.
Saadakseni työn kestämään aina iltaan saakka, annoin kerran vielä
hajottaa heinät, vaikka se oikeastaan oli tarpeetonta. Kuljin myös joka
taholla ja kehotin väen kohottamaan yhteen ääneen eläköönhuudon, kun
kapteeninrouva tuli -- heidän tuli pitää varansa, kun kohotin kättäni,
ja kaikki silloin yht'aikaa kolmasti huutaa. Sitä he pitivät niin
hauskana, että jokikinen mies syleksi ja jok'ikinen tyttö kikatti!
Heinäin hajottaminen kesti pari tuntia ja kasaan haravoiminen jälleen
pari, niin että ruokakello soi juuri kun viimeiset saatiin rukoihin, ja
kolmekymmentä häkkiä oli vain ajettu latoon. Kapteeninrouva ei ollut
lainkaan näyttäytynyt.
Kun saavuin kartanolle, näin syyn. Oli tullut vieraita. Siinä oli
valjaista riisutut vitsasvaunut. Kävin katsomaan vaunuja, johon he
olivat laskeneet valjaat riisuessaan hevosia ja silmäni sattuivat
yhteen sitolkkaan. Tuossa sitolkassa näin kirjaimet H. af S. joiden
yläpuolella oli kruunu.
Se ei voi olla kukaan muu kuin Hjalmar. Kun johduin tuohon päätökseen,
kävi kauhun tunne läpi ruumiini. Ei tarvittaisi muuta kuin kerran
vain kohdata häntä tai Annettea -- sillä tietysti hän oli mukana
-- niin salaisuuteni olisi ilmi. Sitä täytyi välttää, maksoi mitä
maksoi; en tahtoisi että kapteeninrouva saisi tietää kuka olen. Tunsin
vaistomaisesti jo silloin selvään, ettei se saisi tapahtua, vaikken
edes voinut aavistaa, minkälaisia riivatun arveluja ja epäluuloja
pehtoriuteni täällä saattoi synnyttää tuhmissa aivoissa.
No niin, mutta miten välttää sellaista kohtausta. Kapteeninrouva
tulisi ihan varmasti niitylle päivällisten jälkeen -- hän ei voinut
nimipäivänään ja heinänteon lopettajaisissa olla näyttäytymättä väen
kahvikekkereissä. Ja silloin hänen vieraansa varmasti seuraisivat
häntä. Mutta minun taas oli ihan mahdotonta jäädä pois niityltä...
Äkkiä kuulin askeleita takanani -- olin seisonut selin päärakennukseen.
Käännyin ympäri -- ja paitsi koko seuraa ylhäällä kuistilla, näin ihan
lähelläni itse Hjalmarin, joka oli menossa vaunuille.
"Olen unohtanut sikarikoteloni vaununlaatikkoon", hän sanoo, lähemmin
minuun katsomatta. Mutta kun hän sitten eräästä laukusta vaununvuorista
löytää tuon kaivatun kotelon, katsahtaa hän minuun -- ja tuntee
tietysti heti paikalla. Hän levittää kätensä, syöksyy luokseni ja
huutaa: "Polle! Herran tähden, miten olet täällä?" Ja sitten hän sulkee
minut sydämellisellä tavallaan syliinsä.
"Elä, elä Hjalmar -- jos vähääkään olet ystäväni", sanoin, "niin elä
ilmaise minua. Näyttelen täällä muitta mutkitta pehtori Paulin osaa --
Kurt Alarik Paulin. Olen Siltalan pehtori -- sano että olimme hyviä
ystäviä Mustialassa ollessamme -- sano että olemme yhdessä lueskelleet
Tanskassa -- sano mitä piruja tahansa, mutta elä ilmaise minua. Ja jos
vapaaherrattaresi on myös täällä, niin ilmaise asia hänelle, että hän
lukitsisi kielensä hampaitten taa."
"Mutta Jumalan nimessä -- mitä tämä sitten merkitsee?"
"Se merkitsee aivan yksinkertaisesti sitä, että lääkäri määräsi
minun ponnistamaan voimiani joko tavalla tai toisella, jos tahtoisin
pidentää muutaman vuoden elämääni. Ja minä olin kyllin hullu seuraamaan
määräystä."
"Kuulin kyllä kerrottavan, että olit sairas, mutta sitä ei voisi uskoa,
kun sinut näkee -- koskaan en ole nähnyt kukoistavampaa miestä."
"Olen tuntuvasti vahvistunut, sittenkun aloin noudattaa parannuskeinoa."
"Oletko sitten kauan ollut täällä?"
"Viime vapusta."
"Ystävä hyvä -- etkä ole kertaakaan käynyt Maisemassa!"
"Olen ankaran ahkerasti työskennellyt. Mutta kuulehan -- he katsovat
meitä tuolta ylhäältä -- ei lukuaikain sydämellisinkään ystävyys voi
aiheuttaa pitempiä syleilyjä -- tule ennemmin luokseni illalla, siellä
saamme olla rauhassa. Sytytä nyt sikarisi ja kerro sitten että olet
tavannut rakkaan lukutoverisi, pehtori Paulin -- Kurt Alarik Paulin,
paina mieleesi. Ja muista ilmottaa asia Annettelle, joka näyttää tuolla
kapteeninrouvan vieressä katselevan hyvin ihmeissään tänne."
"Ei, mutta kuulehan -- tottahan paremmin tapaamme kuin näin -- sinun
täytyy tulla päivälliselle kanssamme."
"Mahdotonta, rakas veli, mahdotonta! Siten tulisi kaikki ilmi. Ja
muuten täällä vallitsee hyvin ankarat seurustelusäännöt."
Hjalmar purskahti nauruun.
"Seurustelusäännöt -- jotka sulkevat sinut pois täällä Siltalassa!"
"Aivan niin."
"Ja sinä seuraat niitä?"
"Tietysti -- muutenhan tulisin kai heti ilmi."
"Vai niin -- siksikö!"
"Ja lupaatko, ettet itse ilmaise minua, etkä anna rakkaan puolisosi
puhua siitä?"
"Tietysti -- koska niin tahdot. Mutta toivon, että siitä huolimatta
kohtaamme."
Sitten hän lähti. Ja tuskin olin ennättänyt kuivata itseäni
huoneissani, kun Anni-sisäkkö -- tuli ilmottamaan, että kapteeninrouva
kutsui minua kahdelta luokseen päivälliselle.
"Kahdelta -- ei sovi -- minun täytyy silloin välttämättä mennä
niitylle. Kiittäkää kapteeninrouvaa ja sanokaa, että minun on
mahdotonta tulla."
Hjalmar tietysti oli saanut aikaan tuon kutsun vastoin kapteeninrouvan
mielipiteitä. Ja jos olisinkin noudattanut hänen kutsuaan niin olisi
vaikeuksia päivällisillä tuskin voitu voittaa -- parempi on jäädä pois
kuin tulla ilmi.
Päivällisten jälkeen kapteeninrouva aivan oikein ilmestyi vieraineen
niitylle ollakseen siellä väen kestityksen ajan -- eläköönhuudoista
suoriuduttiin onnellisesti, vaikkeivät se, Jumal' paratkoon,
kuulostanut lainkaan kauniilta.
Kun he kulkivat sen paikan ohi, missä seisoin, huusi Annette vilkkaasti
kuten aina:
"Mais dites -- donc monsieur Paul, quelle surprise de vous trouver ici!"
Hän nähtävästi heti olisi ilmaissut minut, ellei Hjalmar olisi oikeaan
aikaan häntä hillinnyt.
Kun he sitten jälleen läksivät niityltä ja Annette huusi "au revoir"
sekä Hjalmar, ojentaen kätensä minulle, sanoi: kohtaamme myöhemmin! --
kääntyi kapteeninrouva astuttuaan muutaman askeleen ja tuli luokseni.
Kävi todella sääliksi, kun näin miten vaikeata hänen oli kutsua
minua illalliselle. Hän puhui melkeen änkyttäen, että minä, koskei
siellä ollut Hjalmarille muuta herraseuraa ja koska sitäpaitsi olimme
vanhoja lukutovereita, ilahuttaisin häntä suuresti, jos olisin niin
ystävällinen ja tulisin. Minä tietenkään en voinut muuta kuin kumartaa.
Eipä taida muuten olla vahingoksi, jos hänen ylpeytensä saa pienen
kolauksen, mutta luulen hänen sentään iät päivät muistavan, että hän on
-- vaikka vaan yhden illan -- "seurustellut" pehtorinsa kanssa!
Nyt oli vaan ajateltava, miten esiintyä. Muut olivat tietysti puettuina
tavallisiin kesäpukuihin. Mutta kun minulla oli kunnia päästä rouvani
luo, täytyi minun kai osottaa, että annoin arvoa kutsulle. Päätin
sentähden pukeutua hännystakkiin -- niinkuin sen tulee tehdä, joka
kunnioittaa esimiestään.
Liina tuli hyvin happaman näköiseksi, kun hän sai tietää, etten
tulekkaan tupaan väenjuhlaan, vaan menen kapteeninrouvan luo.
Se häntä nähtävästi eniten loukkasi, että häntä yhä edelleenkin
pidettiin seuraan kelpaamattomana, koska pehtorikin kutsuttiin.
Tuollaisen puolivillaisen tyttöraukan on sangen vaikeata tulla
toimeen täällä harvaanasutussa sydänmaassa. Häntä kutsutaan kyllä
pastorin, nimismiehen ja muutamien muitten luo ja voi siellä joutua
sekä kapteeninrouvan että hänen vieraittensa pariin. Mutta Siltalassa
hän saa tanssia väentuvassa, jos haluttaa -- kapteeninrouvan luokse
häntä ei koskaan käsketä, ei nimittäin koskaan, kun hänellä on muita
vieraita. Se tietysti tuntuu raskaalta ja loukkaavalta -- mutta tässä
tapauksessa ei kapteeninrouva mielestäni ole kuitenkaan niin väärässä.
Sillä sekä Miinasta että Liinasta saisi piankin alituisen vieraan, jos
he kerran pääsisivät mukaan, ja sivistystä ja hienoutta heissä sentään
on hyvin niukalta. Siitä koituisi vaan kauhea rasitus ajan pitkään.
Kun minä, päivätyön lopetettuani palasin niityltä taloon, näin että
useita vieraita oli jo saapunut, ja muitten muassa ainakin tuomari,
sillä tunsin heti hänen rillansa. Menin omaan asuntooni ja pukeuduin,
niin että kello oli neljännestä vaille yhdeksän, kun minä -- täydessä
juhlapuvussa -- nousin ylös portaita päärakennukseen.
Tietysti tuloani ilmottamatta astuin saliin ja näin sekä siellä että
puutarhaan päin viettävällä lasiseinäkuistilla lukuisan seuran koolla.
Paitsi tuomaria oli sinne saapunut ukko Lönneberg, kirkkoherra
rouvansa, poikansa ja kahden tyttärensä kera, nimismies myöskin
puolisonsa, poikansa ja tyttärensä kanssa ja eräs Flobergin herrasväki,
joka omistaa erään tilan parin peninkulman päässä täältä.
Siellä oli hälinää, mutta astuessani sisään tuli äkkiä haudan
hiljaisuus -- niinkuin tavallisesti tapahtuu, kun vieras olento äkkiä
ilmestyy. Annette huudahti kuitenkin heti: "Vous voilà enfin!" -- ja
samassa nousi kapteeninrouvakin, joka oli istunut selin oveen, niin
etten heti häntä huomannut. Naisen suurella teeskentelytaidolla riensi
hän vastaani hymyillen ja tehden sellaisen kasvojen ilmeen, että kuka
tahansa olisi voinut uskoa hänen todellakin tulostani iloitsevan.
Vieläpä hän ojensi minulle kätensäkin. Otaksuin, että hännystakkini,
joka niin selvästi erotti minut muusta seurasta, sai aikaan tuon
leppeän ja suopean mielialan. Mutta silloin lausui hän ikäänkuin
tervehdykseksi -- yhä vieläkin mitä ystävällisimmin hymyillen:
"Pehtori tuli siis todellakin -- se ilahuttaa minua, kiitän teitä
siitä", ja viimeiset sanat niin omituisella äänenpainolla, että
selvästi ymmärsin ivan.
"Pelkäsin saavani soimauksia, ellen taaskaan olisi saapunut ja siten
osottanut kunnioittavani liian vähän teitä", vastasin, ja, etten olisi
ollut häntä huonompi, vein kohteliaasti hänen kätensä huulilleni. Mutta
sitä ei minun olisi pitänyt tehdä. Ja vaikkei sitä kukaan nähnytkään,
niin tunsin, miten hän ynseästi veti pois kätensä.
Sitten tulivat Hjalmar, Annette, ruustinna-eukko ja kamreerinrouva
minua tervehtimään. Ruustinna viattomuudessaan huudahti, ettei
hän ikinä olisi uskonut silmiään minun sisääntullessani, elleivät
muut olisi vakuuttaneet, että se olin minä -- senjälkeen minä
esitettiin muille, joista tunsin ennestään vaan tuomarin ja ukko
Lönnebergin. Sitten tekivät herrat punssia keskustellen hyvin kuivasti
maanviljelyksestä, kunnes seuraa pyydettiin käymään ruokasaliin
ottamaan voileipää. Kun illallista syötiin seisten, tarttui Annette
minuun kesken herkkuja ja johti ulos puutarhaan.
"Ah dites donc -- te veitikka", hän sanoi nauraen.
"Mitä tarkotatte rakkaimpani -- miksi veitikka?"
"Kun noin käytte sutena lampaan vaatteissa!"
"Oh, nimensalaustani tarkotatte -- sen lääkäri välttämättömästi
määräsi."
"Oliko sydänvikanne niin vaarallinen, että lääkärikin huomasi sen?"
"Sydänvika -- ei, vika oli hermostossa, aivoissa."
"Joutavia -- ellen sitä heti olisi arvannut, olisin joka tapauksessa
_nyt_ asiasta varma. Tärkeittä syittä ei kukaan viitsi kesäkuumalla
nähdä vaivaa tuollaisesta puvusta, vaikka tietäisikin, että se korottaa
kantajan yläpuolelle muita kuolevaisia -- te olette kettu, te,
rakkaimpani."
Hyvin Annettemaista -- eikö totta?
"Jos käsitin teitä oikein", vastasin, "niin näytätte olevan siinä
uskossa, että kettu täällä on haeskellut jonkunmoisia pihlajanmarjoja,
mutta voin vakuuttaa, että tähän paikkaan tullessani en aavistanutkaan
kenen tämä tila oikeastaan oli ja että sittemmin olen huomannut sen
pihlajanmarjat happamiksi -- liian happamiksi minulle."
"Kutsun teitä tästälähin ketuksi -- ketuksi ja yksinomaan vaan ketuksi.
Oletteko siihen tyytyväinen?"
"Olen kovin -- sillä silloin minä saan kutsua teitä ankaksi -- en
tietenkään tarkota sitä ankkaa, jonka kettu niin mielellään sieppaa,
vaan sitä sanomalehtien jumaloimaa, joka aina erehtyy. Tiedättehän että
kettu näistä kahdesta on viisaampi."
"Annette hyvä!" huusi kapteeninrouva portailta, "hiukan porsaanpaistia
-- se jäähtyy ihan."
Ja kun talutin Annettea portaita ylös, piti hän velvollisuutenaan
lausua minullekin: "Toivon että pehtori pitää puolensa".
Pääsin kumarruksella, koska Hjalmar samassa huudahti:
"Vai sinä -- vanha naistenhurmaaja, arvasin kyllä että saisin sinua
kiittää vaimoni katoamisesta."
"Voi niitä aviomiehiä!" minä nauroin. -- "Kuulitteko miten hän iloitsi
päästessään teistä täksi lyhyeksi ajaksi?"
"Miks'ei se ilahduttaisi Hjalmaria, että hänen vaimonsa saa
kohteliaisuuden osotuksia -- jommoisia te, Mikko-herra, annoitte
minulle äsken."
Mutta Annetten puheista huomaat, miten useimmat selittäisivät
täälläoloni, jos tulisin jotenkin ilmi. Minua ihan puistattaa tuo
ajatus, näen jo hengessäni kapteeninrouvan suurten silmäin murhaavan,
halveksivan katseen. Se ei saa koskaan tapahtua -- pitäkööt minua
ennemmin hulluna tai minä tahansa -- mutta jos milloinkaan huomaisin
tutut kasvot täällä, niin luikkisin metsään!
Kuitenkin läksimme, yhä vieläkin nauraen, porsaanpaistille ja minä
huomasin kapteeninrouvan kasvoista, että hän oli hyvin tyytymätön
ystävälliseen ja vapaaseen seurusteluuni Hjalmarin ja Annetten
kanssa. Mutta mahdoinko minä mitään sille? Hiukan ikävältä se saattoi
hänestä tuntua -- myönnän -- mutta itseään hän siksi toiseksi sai
siitä harmista syyttää. Hänen olisi pitänyt helposti käsittää,
ettei minunlaisestani pehtorista koitusi vastusta tai etten ottaisi
sopimattomia vapauksia...
Illallisen jälkeen seurasi sävelten vuoro ja sittenkun nuoriso --
Holmingin neidit, papin tyttäriä, heidän veljensä ja nuori Tarpenius,
nimismiehen poika -- oli laulanut muutamia neliäänisiä lauluja,
istuutui kapteeninrouva flyygelin ääreen.
Jo ennenkin olen ihaillut hänen soittoaan -- tuolla ulkona etäältä
-- mutta nyt huomasin sen olevan suuremmoista. Hän on syvästi
soitannollinen. Hänen tekotapansa ei ole ainoastaan hyvä, vaan hän
ymmärtää, käsittää kokonaan säveltäjän ajatukset ja esittää ne tavalla,
joka tekee soiton yksinkertaiseksi ja helppotajuiseksi, vaikeimmankin
kappaleen selväksi kuin aapiskirjankertomuksen, ja antaa jokaiselle
pienimmällekin sävelelle täyden arvonsa. Aniharvat soittavat niin.
Istuessamme vielä täydessä hartaudessa kaikki, huutaa Annette:
"Lilli hyvä -- Zampaa!"
"Minulla on Zampaa vain nelikätisesti soitettavaksi."
"Siksi juuri pyydänkin sitä -- kun luonasi nyt on soittaja sellainen
kuin -- kuin herra Paul."
Kapteeninrouva katsoi pelästyneenä, arkana ja hämillään minuun. Eikö
siinä jo kylliksi, että hänen täytyi suvaita pehtoriaan vieraittensa
joukossa, pakotettaisiinko hän nyt vielä istuutumaan hänen viereensä
nelikätisesti soittamaan -- niin lähekkäin ja niin tasa-arvoisina. Näin
miten tuo ajatus nosti veret hänen kasvoilleen. Kun hän senvuoksi alkoi
empien puhua:
"Jos pehtori tahtoo..." kiirehdin minä mitä jyrkimmin selittämän, että
Annette oli perin pohjin erehtynyt kykyjeni suhteen.
Mutta ihmiset ovat yhtäläisiä kaikkialla. Koko seura ahdisti minua niin
kauan, että lopulta, päästäkseni heistä, pyysin saada soittaa yksin,
jonkajälkeen soitin Musetten ja Ristihämähäkin.
"Hyvä herra Paul", huusi silloin Hanell-vainaan ruustinna, "laulakaa se
laulu, jonka aamulla lauloitte puistossa -- en ole milloinkaan kuullut
kauniimpaa."
"Arvoisa ruustinna -- piditte siitä vain siksi, kun kuulitte sen ulkona
aamuisessa puistossa. Mikä silloin saattoi tuntua kauniilta, ei olisi
sitä nyt -- minun ikäisestäni ei ole enää laulajaksi, vallankin kun
tämä huone ei näytä olevan akustisessa suhteessa sopiva."
"Niin", puuttui neiti Holming puheeseen, "täällä ei tahdo laulu
lainkaan kaikua, tuntuu ihan siltä kuin laulaisi säkissä", ja muut
yhtyivät samaan.
"Sehän on luonnollista", selitti kapteeninrouva, "paitsi sitä että se
on matala, imee muratti kaiken äänen."
Huone on nimittäin hyvin suuri, paitsi ovea lasiseinäkuistille on
siinä kaksi ikkunaa, ja ollen keskipaikkeilla rakennusta, johtaa sinne
sitäpaitsi kuusi ovea. Ja jokaista ikkunaa ja ovea, peliä ja taulua
kiertää muratti niin tuuheana, ettei seinäpaperia näy kuin sieltä
täältä.
"Antaisin vaikka mitä", jatkoi kapteeninrouva, "jos saisin flyygelin
tuonne yläkerran saliin -- luulen että se olisi ihana soittohuone,
mutta se on mahdotonta."
"Anteeksi, rouva -- miksi niin?" minä kysyin.
"Siksi että sinne johtavat portaat ovat ahtaat ja mutkikkaat --
ennenvanhaan rakennettiin omituisesti. Koetimme kerran, mutta olimme
tärvellä ihmiset ja flyygelin."
"Salliiko rouva, että huomenaamulla asetan flyygelin sinne ylös -- teen
sen tunnissa." Olin nimittäin nähnyt eräässä vajassa flyygelilaatikon
vikaantumattomana ja vilja-aitan luhdissa ylimmän aukon yläpuolella,
riippui suurta väkipyörää kiertävät ketjut, joilla saattoi nostaa
kokonaisia jauhosäkkikuormia.
"Pelkään että pehtori lupaa enemmän kuin mitä voi pitää", vastasi
kapteeninrouva. "Olen levoton flyygelini takia."
"Vakuutan ettei se mene edes vireistä muuton takia."
"Ja kun Paul vakuuttaa, voi kapteeninrouva antaa vaikka autuutensa
hänen käsiinsä", virkkoi Hjalmar nauraen. "En ole koskaan nähnyt
ihmistä, jota niin luonnistaisi kuin Paulia -- silloin ainoastaan
kapteeninrouva voi epäillä, kun hän kieltää jotain osaavansa, sillä hän
osaa kyllä silloinkin, vaikka tahtoo kieltäytyä."
Kapteeninrouva taisi hymyillä kuten me muutkin, mutta otti kuitenkin
tilaisuudesta vaarin kysyäkseen -- kuten minusta tuntui, hiukan
uteliaasti toivoen saavansa todenperäisen vastauksen -- saattoiko
Hjalmar taata minut ja vakuutukseni.
"Tietysti -- ehdottomasti", vastasi Hjalmar.
"Hyvä, koska -- usein olen halunnut soittaa siellä ylhäällä, niin
olisin hyvin iloinen, jos pehtori saisi soittokoneen sinne ylös."
"Se on siellä huomenna ennen suurusta, jos rouva vaan tahtoo näyttää
minulle mihin paikkaan se on asetettava."
"Oi, sitten lähdemme heti sinne ylös", huudahti Annette, näköala
illalla on sieltä ihan jumalainen.
Suurin osa seurasta lähti nyt sinne ylös. Portaat, jotka johtivat
sinne, olivat todellakin omituiset.
Keskellä yläkertaa on suunnaton sali, koko otsikon levyinen, kaksi
parveketta, toinen pihakuistin yläpuolella, toinen puutarhaan viettäen,
mutta muuten muodostavat kerroksen taitteet molemmin puolin kahta
käytävää, jotka kulkevat salista päätyihin. Kumpaankin käytävään johtaa
alhaalta portaat, mutta molemmat ovat mutkikkaita kierreportaita ja
niin ahtaat, että ainoastaan yksi henkilö kerrallaan voi nousta niitä.
"Näkeekö pehtori nyt -- miten tästä viette flyygelin ylös?" kysyi
kapteeninrouva.
"Kun kapteeninrouva kerran on selittänyt, että portaat ovat ahtaat, en
tietysti koskaan ole ajatellut muuttaa soittokonetta tätä tietä."
"Mutta mitään muuta ei ole."
"On -- suokaa anteeksi -- parvekkeelta. Asetan flyygelin parvekkeelle,
mistä sen voi helposti kantaa sisään."
Näköala tuolta ylhäältä oli todellakin lumoava tällaisena kesäyönä.
Hämy oli niin ihmeellinen -- huomattavasti valoisampaa kuin meillä
Uudellamaalla -- se ikäänkuin vain leikki yötä, mutta antoi katseemme
sentään tunkeutua miten kauaksi tahansa, se lepäili niemillä ja
saarilla ja siveli kaikki tasaiseksi -- valoa ja varjoa ei ollut. Muuta
ei erottanut kuin ääriviivat pehmosten vihreiden metsikköjen ja vesien
välkkyvän hopeavyön välillä, joka kiersi niitä mitä kummallisimmissa
kiehkuroissa ja mutkissa. Lähellä aaltoilevassa vehreydessä näimme
hopealäikkiä ja juovia, kauempana oleva oli taasen muodostunut
sinne tänne sirotelluiksi pehmeiksi kukkuloiksi, jotka lepäsivät
hopeapinnalla, kaksinverroin korkeina kuvastuksen takia. Milteipä
kaipasi siipiä tai ilmapalloa voidakseen nousta korkealle ja kerralla
nähdä koko tuon ihanan harhalinnan.
Ihastushuudot kaikuivat kaikkialta, kunnes sali valaistiin ja me
kävimme sisään.
"Uh!" huudahti nuorempi neiti Holming, ulkonäöltään päättäen pieni
haaveksiva romaanisankaritar, "en uskaltaisi istua yksin täällä
soittamassa -- jossa ei huomaisi aaveita ennenkun ne ovat ihan
kimpussa!"
Sali oli todellakin aution näköinen -- kolme ikkunaa pohjoisella ja
eteläisellä seinällä ja molemmilla muilla vaan käytävään johtava ovi.
Mutta huone oli paljon korkeampi kuin alakerran huoneet ja nähtävästi
hyvin kaikuva.
"Sinun täytyisi hankkia itsellesi suojelija", pisti Annette pilojaan.
"Tuskinpa Lillikään täällä yksin rupeaa istumaan -- en voi kuvitella,
että yksin soittaessa olisi mitään huvia. Jos tahtoo nauttia, niin
tulee olla kaksi -- eikö totta?" kysyi hän kapteeninrouvalta.
"Olen soitellut enimmäkseen aina yksin", vastasi hän kierrellen. "Mutta
lauletaan nyt täällä yksi laulu, että nähdään millainen huone on
ennenkuin flyygeli siirretään", lisäsi hän, ja he virittivät "On tyyni
nyt". Kaikki huomasivat heti, että täällä ylhäällä kaikui ihan toisin
kuin alhaalla, jonkatähden kapteeninrouva osotti minulle nurkan, mihin
flyygeli olisi asetettava, "jos minun onnistuisi saada se ylös".
"Mutta nyt kai saan minä kuulla lauluni", intti ruustinna.
Ei mikään ole mahdottomampaa, kuin sisällä salissa asettua muutamain
kuuntelevain ja töllisteleväin henkilöiden eteen ja laulaa ilman
minkäänlaista säestystä. Selitän senvuoksi, että jos minun nyt
välttämättömästi pitäisi laulaa, niin kävisi se kuitenkin helpommin
flyygelin ääressä kuin täällä. Niin että, kun jälleen tulimme alas,
täytyi minun istuutua soittokoneen ääreen ja laulaa. Siten olin melkeen
koko ajan ollut ensimäisenä miehenä, vaikka minun olisi pitänyt olla
viimeisenä. Se harmitti kovin kapteeninrouvaa -- huomasin myös, kun
vihdoinkin, esitettyäni pitkän sarjan päätteeksi laulun "Es hat nicht
sollen sein", sain jättää flyygelin, että hän oli lähtenyt ulos ja
seisoi yksin lasiseinäkuistilla. Ja voinpa miltei vannoa, että tuo
kiusa oli pusertanut kyyneliä hänen silmistään, sillä silmäluomet
näyttivät punasilta, kun hän jälleen palasi sisään muutamain naisten
kanssa, jotka laulun jälkeen olivat menneet ulos hänen luokseen.
Sitten seurasi ero -- kaikkien piti lähteä kotia paitsi Hjalmarin
ja Annetten, jotka jäivät suurukselle vielä huomiseksi. Kun minä,
ajokalujen toistensa jälkeen vyöryttyä pois, kumarsin vuorostani, ja
ruustinna arveli että "me kaksi aamuleivoa" aikasin huomenna taas
tapaisimme toisiamme hänen onkiessaan, selitti Hjalmar, tarttuen
käsivarteeni, etten siinä tapauksessa saisi paljon nukkua ensiyönä,
sillä hän aikoi valvottaa minua kauan vielä.
"Täytyyhän minun sitäpaitsi muuttaa soittokone huomenna, ennenkuin väki
lähtee työhön", minä lisäsin.
"Oi -- älkää siitä välittäkö", kapteeninrouva huudahti. Hän on selvään
syvästi loukkaantunut. Kuitenkin hän ojensi minulle toistamiseen kätensä
jäähyväisiksi ja kiitti.
Todellakin istuimme sitten kauan luonani totilasin ja sikarin
ääressä puhellen -- aina kolmeen saakka. Voit arvatakkin, että sain
perinpohjin, alusta loppuun selittää hänelle täällä oloni syyt, ja
luvata että kävisin mahdollisimman pian Maisemassa. Hän lähti sitten
levolle, mutta minusta se ei enää maksanut vaivaa, vaan läksin puistoon
ja otin aamukylvyn -- ja tietenkin tapasin ruustinnaeukon palatessani
sieltä neljän ajoissa kartanolle.
Luulin että soittokoneen parvekkeelle nosto olisi käynyt pienessä
ajassa -- mutta ne ovat täällä sellaisia hirveitä jörrejä, etten saanut
heitä yksinkertaisintakaan käsittämään, näyttämättä itse heille joka
temppua. Kului äärettömyys, ennenkuin he kahdesta riu'usta olivat
saaneet tehdyiksi pihdit, joille vipu asetettiin -- toinen ennenkuin
käsittivät, miten pihdit olisi sidottava ja tuettava -- kolmas
ennenkuin saimme jalat ja jalustan irti ja soittokoneen sälylaatikkoon
-- joten kello oli kahdeksan, kun saimme sen ylös parvekkeelle. Ja
silloin juuri astui kapteeninrouva ulos.
"Huomenta", huusi hän, "onko se todellakin jo tehty?"
"Sanokaa ennemmin nyt vasta", vastasin vihaisena, "koko aamu on mennyt
siihen, minkä olisi pitänyt tunnissa tapahtua -- kansa on täällä ihan
liian hidasta ja kömpelöä."
"Kaikki eivät voi olla neroja -- täällä talonpoikaismaassa saamme
osaamme tyytyä."
Olinko nyt tuonkin ansainnut.
Hän seurasi minua sinne ylös ja saatuani jalat jälleen paikoilleen ja
flyygelin mihin hän oli osottanut, pyysi hän minua soittamaan, että
kuulisi miltä se täällä tuntui. Ja kun sitten heitin hyvästit, pyysi
hän jälleen puoli yhdeltätoista minua suurukselle. Mutta kun oivalsin
keskustelun siellä käyvän kovin tuttavalliseksi ja olosuhteeni tulevan
liian selvästi ilmi, selitin että päivästä oli mennyt jo siksi paljon
hukkaan, etten mitenkään voinut jättää peltotöitä silmälläpitoa vaille,
vaan tahtoisin ainoastaan -- jos hän sallisi minun olla niin uskaliaan
-- lähettää tervehdykseni Hjalmarille ja hänen vapaaherrattarelleen.
Siten meni rajuilma tälläkertaa ohi -- mutta mikä Herran tähden silloin
käsiksi, jos nyt satunnaisesti tulisin ilmi. Jos nyt ei olisi kiirein
hein'aika, niin olisinpa taipuvainen uskomaan, että parannuksilla olo
loppuisi tähän ja millä verukkeella tahansa lähtisin matkoihini --
mutta enhän mitenkään voi jättää häntä nyt yksin ja avuttomaksi. Muuten
ovat Hjalmar ja Annette -- mikäli minä tiedän -- ainoat tuttavani
näillä seuduin. Niin että pitää hyvin ottaa ajasta vaari -- ja muuten,
kertokoon maailma mitä salaisia syitä tahansa täällä olooni -- hänen
maineensa ei varmaankaan koskaan pilautuisi niistä? Sano, veli rakas,
mitä mieltä sinä olet asiasta?
Ehkä sitäpaitsi olisit ystävällinen ja ilmottaisit minulle, montako
häkillistä heiniä Lagström tänävuonna sai. Täällä tuli tuskin
puoliakaan tavallisesta määrästä. Mutta uskon että syksyksi kasvaa
vielä runsaasti uutta, ruoho on alkanut hyvin versoa viime sateen
jälkeen. Toivoisin kaikesta sydämestäni voivani syksyllä korjata oikein
runsaasti, että kapteeninrouvani myöntäisi minun olevan oikeassa.
Ja jää hyvästi nyt!
_Polle_.